KOLMAS LUKU
Ryöstö.
Vuosia oli kulunut tuosta myrsky-yöstä, joka oli hävittänyt Guatemalan länsirannikkoa ja heittänyt rannalle nuo kaksi lasta, intiaanipojan ja pikku tyttösen; ainoastaan heidän olonsa Hacienda [= maakartano] del Rocan kartanossa muistutti enää luonnonvoimien vihaisesta temmellyksestä.
Maria ja Pablo elivät yhä señor d'Iralan ja hänen puolisonsa kodissa.
Kansalaissodan päätyttyä oli uudelleen tiedusteltu Marian sukulaisia — Pablon omaisia ei kukaan ollut kysynytkään — mutta turhaan Tytön ulkomuoto ja hänen kielensä ilmaisivat selvästi hänen olevan espanjalaista syntyperää; mutta mannermaan rannikko Araukaniasta aina Kaliforniaan asti oli espanjalaisen väestön hallussa, ja kansalaissodat mullistivat pohjoisessa ja etelässä yhtä mittaa noita onnettomia, emämaasta irtaantuneita valtioita. Ei saatu selkoa laivasta, joka oli joutunut haaksirikkoon myrsky-yönä, eikä minkäänlaista tietoa lapsen suvusta tai mistä maasta hän oli syntyisin. Maria itse ei osannut mitään ilmoittaa; hän puhui vain isästä, äidistä ja Ninasta, ja pian hän donna Inezin hellässä hoivassa unohti heidät. Señora, jolla ei ollut omia lapsia, piti Mariaa taivaan lähettämänä lahjana ja jakoi rakkautensa puolisonsa ja löytölapsen kesken.
Pabloa, intiaanipoikaa, jotenkuten siedettiin, sillä Maria ei tahtonut hänestä luopua.
Ei häneltäkään saatu tietää, mistä maasta Maria oli kotoisin. Pablo puhui espanjankieltä; osasiko hän sen ohella jotakin intiaanimurrettakin, oli mahdotonta tietää. Hän ei milloinkaan lausunut sanaakaan intiaanien kielellä. Varmaa oli, ettei hän ainakaan osannut xinka-intiaanien kieltä, jota heimoa suuren kartanon työväki pääasiallisesti oli, lukuunottamatta neekereitä ja sekarotuisia. Mutta oliko hän mahdollisesti kotoisin Chilestä, Meksikosta tai Perusta vai kenties maya, joita asui lukuisasti Keski-Amerikassa, siitä eivät edes intiaanitkaan olleet selvillä. Lapsen umpimielisyys haihtui vain Marian seurassa; silloin hän oli huoleton ja iloinen, kuten hänen iälleen oli ominaista. Mutta kartanon työssä olevia intiaaneja kohtaan pieni poika oli miltei kopea.
Kun Maria oli kyllin vanha, antoi donna Inez nuoren pastorin, joka sielunpaimenena oleskeli del Rocan kartanossa, lapsille opettajaksi. Poika osoitti hämmästyttäviä lahjoja ja rautaista ahkeruutta hyväntahtoisen opettajansa suureksi iloksi; mutta sen ohessa hän usein samoili metsissä ja mailla ja viipyi usein donna Inezin syväksi mielipahaksi yönkin ulkona.
"Puoleksi kesytetty puuma", sanoi don Antonio tämän johdosta, "villi luonto puhkeaa taas esille."
Paitsi Mariaa ja nuorta pappia, isä Bernardoa, oli vielä eräs ihminen kartanossa saavuttanut Pablon luottamuksen, nimittäin kartanon metsästäjä, tigrero [= tiikerinpyydystäjä], vanhanpuoleinen intiaani, jonka xinkat väittivät olevan maya-heimoa. Usein nähtiin pojan ja Tamayn, metsästäjän, tuntikausia istuskelevan yhdessä ja keskustelevan alkuasukkaiden tyyneen tapaan.
Jotkut väittivät kuulleensa, että he puhelivat mayankieltä; mutta se ei ollut varmaa. Totta oli vain se, että Tamay oli ainoa punainen mies, jolle Pablo osoitti huomiota, työväkeä kohtaan hän sitä vastoin vuosien kuluessa esiintyi yhä kylmemmin ja ylpeämmin.
Pablo oli nyt noin kuusi-, seitsentoistavuotias, ikäisekseen kookas ja voimakas; hänen kasvonpiirteensä olivat jalot, niiden vakavuus haihtui ainoastaan Marian läsnäollessa; ja hänen ryhtiänsä ei ylpeimmänkään kastilialaisen olisi tarvinnut hävetä.
Tamayn johdolla, jonka seurassa hän oli aarniometsiä samoillut, hänestä oli tullut taitava metsästäjä, joka aina varmasti kaatoi peuran juoksusta. Don Antonio oli opettanut hänet ratsastamaan ja tehnyt hänestä täydellisen mestarin; hän taltutti rajuimmankin hevosen ja istui harvinaisen sulavasti satulassa. Suopunkiakin hän käsitteli kuin harjaantunein karjapaimen. Don Antonio oli tahtonut tutustuttaa pojan kartanon laajoihin tiluksiin, jotta hän myöhemmin tilanhoitajana olisi voinut johtaa töitä; mutta Pablo ei osoittanut suurta halua maanviljelykseen. Sitävastoin hän tutki intohimoisesti maan alkuhistoriaa, mutta ei voinut päästä siinä kovinkaan pitkälle. Señor d'Iralalla, jonka esi-isät olivat Alvaradon aikana siirtyneet maahan ja kuuluneet verisiin valloittajiin, jotka kukistivat sivistyneen maya-kansan, oli pienessä kirjastossaan merkillinen kirja. Se oli painettu edellisellä vuosisadalla Madridissa ja käsitteli Guatemalan valloituksen historiaa. Vaikka tämä kirja olikin yksipuolisesti kirjoitettu espanjalaisten uskonritarien ylistykseksi, ilmeni siitä kuitenkin selvästi, miten sankarillisesti mayat olivat taistelleet rautapaitaisia ritareita, heidän tykkejään ja pyssyjään vastaan; ja Pablo luki sitä yhä uudelleen ja katseli ihmetellen vaskipiirroksia, joissa sulkatöyhtöiset intiaanit taistelivat espanjalaisia vastaan. Isä Bernardo ei tietänyt paljoa valloitushistoriasta, ja ennen valloitusta sattuneet tapahtumat olivat hänelle kerrassaan kuin seitsensinettinen kirja. Xinka-heimoisten työmiesten muistoissa ei elänyt ainoatakaan tarinaa näiltä ajoilta. Toisin oli Tamayn, metsästäjän, laita; hän oli vuoristossa elävää maya-kansaa ja tiesi monta vanhaa tarinaa entisiltä ajoilta, jolloin hänen kansansa vielä oli voimakas ja mahtava. Häntä intiaanipoika mielellään kuunteli.
Muhkean, hienon herraskartanon kuistikolla istuivat teepöydän ääressä don Antonio, hänen puolisonsa ja donna Maria, jonka hän laillisessa järjestyksessä oli ottanut lapsekseen. Don Antonio oli parhaassa iässään, ja hänen puolisonsa ohitse tuntuivat vuodet vierineen jälkiä jättämättä. Heidän vieressään istuva, suloinen, vaaleapukuinen tyttö, jonka somia kasvoja tummat kutrit ympäröivät, oli sama lapsi, jonka meri neljätoista vuotta sitten oli heittänyt rannalle. Señor ja señora d'Irala joivat teetään rauhallisesti, mutta nuori tyttö näytti kovin levottomalta. Äkkiä kuului nopeata kavioiden kapsetta, don Antonion otsaan uurtui hieno ryppy, señora ja Maria katselivat häneen rukoilevasti; heti sen jälkeen astui Pablo ratsastuspukuisena kuistikolle. Hän kumarsi ensin señor d'Iralalle ja sitten hänen puolisolleen.
"Eikö Pablo mahdollisesti tiedä, että me haluamme täsmällisyyttä aterioilla?"
"Anteeksi, señor", vastasi Pablo nöyrästi, mutta samalla arvokkaasti, "minun täytyi käydä katsomassa karjaa, koska te halusitte tietoja Llanosta, ja myöhästyin kotimatkalla."
Kartanonomistajan kasvot kirkastuivat.
"Sinä olit siis karjamaalla? Se oli oikein. Istu, Pablo. Mitä sinne kuuluu?"
"Ensimmäinen vaquero on hyvin tyytyväinen karjaan, señor. Laidun on hyvää, karja on menestynyt ja lisääntynyt kahdeksallasadalla eläimellä."
"Hoh, nehän ovat erinomaisia uutisia. Kiitän sinua, poikani."
Intiaani aterioi ylhäisen arvokkaasti. Hänen pronssinväriset, jalopiirteiset kasvonsa muistuttivat enemmän roomalaisen nuorukaisen kuin tavallisen alkuasukkaan ulkonäköä.
"Missä tapasit vaquerot, Pablo?"
"Siinä, missä puro laskee Rio Saladaan."
"Ratsastan sinne itse huomenna, ja sinä voit saattaa minua."
Pablo taivutti myöntävästi päätään.
"Minua Pablo ei näy huomaavankaan", sanoi Maria nyrpistäen huuhaan.
"Kuinka en", vastasi Pablo hymyillen ystävällisesti.
"Sinä et ole pitänyt lupaustasi: et tuonut minulle nuorta kaurista metsästä, siksi kai sinulla on paha omatunto."
"Tähän aikaan ei ole nuoria kauriita, myöhemmin pyydän sinulle jonkin. Mutta jos haluat saada nuoren puuman, tuon sinulle heti, kun vain tahdot."
"Ei, ei", vastasi tyttö pelästyen; "ei Pablo, sellaisesta kiellän sinua! Minä en halua puumaa, etkä sinä saa sitä tuoda."
"Tamay saattaa tuoda sen, hän tietää puumanpesän."
Muuan neekeri astui nyt kuistille ilmoittaen, että kartanoa kohti ratsasti kaksi caballeroa [= herrasmies]; mikäli hän saattoi nähdä, olivat he señorit da Fonseca ja de Mendez.
Viimeksimainittu nimi näytti tekevän vastenmielisen vaikutuksen naisiin. Mutta don Antonio sanoi: "He ovat tervetulleet! Ota heidän hevosensa hoitoosi ja opasta heidät tänne."
Neekeri riensi täyttämään käskyä.
Pablo nousi pöydästä ja kumarsi donna Inezille. Hänen täytyi poistua ylhäisten vieraitten saapuessa, sillä valloittajien ylpeät jälkeläiset olisivat vain äärimmäisessä pakossa istuutuneet samaan pöytään värillisen kanssa.
Maria yksin huomasi uhmaavan piirteen, joka levisi nuorukaisen muuten rauhallisille kasvoille. Ulkona Pablo kohtasi kaksi ratsastajaa; he olivat molemmat kartanonomistajia naapuristosta, hän tunsi heidät liiankin hyvin.
Kun hän aikoi astua heidän ohitseen tyynen kohteliaasti tervehtien, sanoi nuorempi herroista, mies, jonka kasvot olivat kauniit, mutta epämiellyttävät: "Vieläkö tuo punainen vintiö oleksii täällä? Tulepas tänne, nulikka, hevostani pitelemään."
Tämän ratsastaja sanoi vain häntä kiusatakseen, sillä peonit ympäröivät vieraita auttaakseen heitä hevosen selästä.
"Minä en ole palvelija, señor de Mendez", vastasi Pablo ylpeästi.
"Totteletko, konna, tai saat maistaa ruoskaani!" huusi caballero, jota pojan vastaus ja varsinkin tapa, jolla se annettiin, kovin suututti.
"Señor de Mendez saisi sitä katua", vastasi tähän nuorukainen jääkylmästi, mutta hänen tummista silmistään leimahti vihan välähdys.
"Anna olla, don Luis", sanoi toinen vieraista, "poika on don Antonion perhettä. Muista se."
Pablo poistui levollisesti, mutta Mendez sanoi hevosen selästä laskeutuessaan: "Suututtaa, kun tuollainen intiaani saa tässä rehennellä. Olisipa se poika minun kartanossani!"
He laskeutuivat hevostensa selästä ja astuivat pation [= pihan] poikki kuistikolle. Don Antonio toivotti heidät tervetulleiksi ja vei heidät naisten luo, jotka tervehtivät molempia herroja espanjalaisten tapaan arvokkaan ja sulavan kohteliaasti.
"Teitte ystävällisesti, herrat, tullessanne meitä tervehtimään", sanoi don Antonio sydämellisesti pyytäen vieraita istumaan.
"Herrat ovat tervetulleet", lisäsi tähän donna Inez kohteliaasti, vaikka huomattavasti kylmemmin.
Señor ja señora d'Irala vaihtoivat muutamia perhekuulumisia vieraitten kanssa, sitten sanoi señor da Fonseca: "Joka kerta, kun täällä käyn, iloitsen nähdessäni, miten viehättäväksi donna Maria kehittyy. Pian hän sulollaan voittaa kaikki nuoret naisemme."
"Älä saata pikku velhoamme turhamaiseksi, don Ernesto; hänen täytyy vielä oppia paljon isä Bernardolta, ennenkuin hän voi kilpailla nuorten naistemme kanssa; mutta siinäpä pulma onkin."
Maria nauroi. "Oi, isä kulta, rauhoitu, minä kyllä opin. Ja mitä minä en ymmärrä, sen ymmärtää Pablo, ja sehän on samantekevä."
"Ah, don Pablo, intiaaniprinssikö? Hm. Minä en ymmärrä, don Antonio", sanoi señor de Mendez, "kuinka sinä voit sietää tuota intiaania pöydässäsi."
"Siinä asiassa saat kääntyä tämän talon varsinaisen valtiattaren donna Marian puoleen. Pablo on hänen ystävänsä."
"Niin", sanoi nuori tyttö innokkaasti, "Pablo on minun rakas ystäväni, hän on hyvä ja kelpo poika ja sangen viisas; eikä hän sille mitään voi, että on ruskea."
"Eipä tietenkään, tyttöseni", hymähti vanhempi vieraista, señor da Fonseca, "mutta se ei muuta sitä seikkaa, että hänen värisensä ihmiset kuuluvat koirankoppiin."
"Oi señor", sanoi Maria syvästi loukkaantuneena, "Pablo on caballero".
"Oikeinko sekin? Kopealta tuo lurjus näyttääkin, hän kuvittelee kai olevansa Montezuman jälkeläinen. Totta puhuen, d'Irala, älä pahastu, mutta en voi hyväksyä sitä, että olet tuolla tapaa kasvattanut tuon punanahkaisen nulikan; se ei ole eduksi sinulle eikä hänelle."
Señor d'Irala, joka oikeastaan pohjaltaan, oli samaa mieltä kuin naapurinsa ja ainoastaan lemmikkinsä tähden oli suvainnut intiaanipoikaa perheensä jäsenenä, vastasi: "Kenties olet oikeassa, don Ernesto, varsinkin mitä häneen tulee; mutta voipa sellainenkin aika koittaa, jolloin intiaani, jonka olemme kasvattaneet, voi meitä auttaa."
"Taivas meitä sellaisesta varjelkoon, että tuo orjajoukkio koskaan näyttelisi maassamme mitään osaa."
"Samaa mieltä olen minäkin", lisäsi tähän nuori Mendez. "Heitä on kohdeltava kuin järjettömiä elukoita, mitä he todella ovatkin."
Maria, jonka lempeillä, suloisilla kasvoilla leimusi ankara suuttumus, nousi istuimeltaan; samoin teki donna Inez, hänkin pahastuneena. Hän poistui kiihtyneen tytön seurassa lähteäkseen, kuten hän puolustautui, antamaan ohjeita illallista varten.
Kun herrat olivat yksin, lausui da Fonseca: "Pääkaupungista kuuluu huonoja uutisia, don Antonio."
"Niinkö? Mitä tarkoitatte? Eikö tämä maaparka siis koskaan saa rauhaa?"
"Pedro Sarmiento on kohottanut San Christobalissa kapinanlipun ja kokoaa ympärilleen maan kaikki varkaat, murhaajat ja värilliset, marssiakseen pääkaupunkiin."
"Taaskin sisällissota! Oi sellaista uutista! Mistä sen tiedätte?"
"Pikalähetti toi sanan Chicacosta. Oletko varma väestäsi?"
"Vaqueroihin ja peoneihin voin luottaa. Intiaanit ovat velttoja; ja sekarotuiset, kuka heistä tietää!"
"He juuri ovat vaarallisia. Kaikkialla, kirjoittaa minulle Hakta, koetetaan heitä yllyttää; vaarallisia ihmisiä hiiviskelee kautta maan, kiihdyttäen väkeä isäntiään vastaan. Etkö ole vielä mitään sentapaista huomannut?"
"En, en vielä. Del Roca on niin syrjässä valtateistä."
"Ole varuillasi, hirtätä heti jokainen epäilyttävä veijari, joka sukeltaa esiin väessäsi."
"Eikö hallituksella ole voimaa kukistaa kapinaa?"
"Ainoa mies, joka Sarmientoa vastaan voisi menestyksellisesti taistella, kenraali Lerma, on jo vanha. Mies on murtunut sen jälkeen, kun kadotti tyttärensä, jota hän yli kaiken rakasti. Hän tulee arvattavasti kuitenkin johtamaan armeijaa. Valtion vaara on siinä, kirjoittaa Hakta, että Sarmienton onnistuu voittaa puolelleen mayat; ketchien päällikkö, ilkeä Chamulpo, lienee jo hänen liittolaisensa. Jos niin todella on, ovat asiat huonolla tolalla."
"Oh, don Ernesto! Sinä tuot huonoja uutisia. Taasko rakas isänmaamme upotetaan sisällissodan verivirtaan?"
"Pelkäänpä, että niin käy."
"Eikö kenraali Lerma ole sukulaisesi, don Luis?"
"Hän on isosetäni, don Antonio; mutta ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, ettei hän koskaan ole ollut mieltynyt sukulaiseensa."
"Mutta sinä olet hänen perillisensä?"
"Lain mukaan kyllä, sillä olenhan hänen sukulaisensa; mutta arvoisalla vanhuksella ei ole erikoista rakkautta minuun, kenties juuri siksi, että olen hänen perillisensä."
"Ethän voi häntä siitä moittia, että hän mieluummin olisi jättänyt omaisuutensa omille lapsilleen. Kestä kärsivällisesti hänen oikkujaan, don Luis. Hänen päivänsä ovat jo luetut."
"Suokoon taivas hänelle vielä monta elinpäivää", sanoi nuori mies tekopyhästi. "Minä en ahnehdi hänen omaisuuttaan."
Muuan vaquero astui ripeästi kuistille.
"Mitä haluat?" kysyi don Antonio.
"Señor, tahtoisin vain ilmoittaa, että merenpuoleisiin metsiin on majoittunut suuri joukko aseistettuja intiaaneja."
Herrat hypähtivät pystyyn.
"Joukko aseistettuja intiaaneja!"
"Niin, herra. Jätin Pepen ja Andrén sinne pitämään heitä silmällä ja ratsastin itse tänne ilmoittamaan asiasta."
"Montako heitä on?"
"Noin satakunta."
"Kirottua", huudahti Mendez, "joko olemme saaneet vihollisen seuduillemme? Sepä vielä puuttui!"
Metsästäjä Tamay astui juuri samassa kuistin ohitse, ja don Antonio kutsui hänet luokseen. Tuokion kuluttua seisoi jäntevä, ruskea mies kuistilla pitkä luodikko kädessään, kolmen señorin edessä.
"Meren rannalla majailee aseistettuja intiaaneja, Tamay."
"Tiedän sen, don Antonio", vastasi tigrero levollisesti.
"Sinä tiedät sen?"
"Tulin juuri sitä ilmoittamaan."
"Mitä he tahtovat?"
"He ovat rauhallisia ihmisiä, jotka palaavat metsästysretkeltä ja aikovat viettää yönsä täällä; huomenna he lähtevät pois."
"Metsästysretkeltä? Ovatko he mayoja?"
"Ei, herra, he ovat chiapatekeja, he ovat matkalla kotiinsa."
"Ja sinä menet takuuseen siitä, että heillä on rauhalliset aikeet?"
"Panen siitä pääni pantiksi."
"Me emme kuitenkaan saa laiminlyödä mitään varovaisuustoimenpiteitä. Kutsu kaikki peonit ja, mitä vaqueroja on, kartanoon, kutsu myöskin neekerit."
Tamay meni.
"Omituista. Chiapatekeja? Täällä! Oletko varma tigrerostasi, don
Antonio?"
"Hän on jo useita vuosia ollut palveluksessani ja koko ajan osoittautunut luotettavaksi."
"Miehessä on jotakin kavalaa. Onko hän xinkaheimoa?"
"Hän puhuu kyllä heidän kieltään; mutta minä luulen, että hän on maya tai zapoteki."
"Jos hän koettaa salata sukuperäänsä, hautoo hän varmasti jotakin mielessään. Luota häneen sitä vähemmän. Chiapateki-intiaaneja? Tuskin. Sarmiento on kaukana idässä. Hänen rosvojoukkoaan he eivät siis voi olla." Ilta oli jo pimennyt, ja palvelijat kantoivat tulisoihtuja kuistikolle.
Sillä aikaa kuin herrat pohtivat maan kohtaloa ja levottomina keskustelivat aseistetun intiaanijoukon tarkoituksista, seisoi Pablo synkkänä laajan ja säännöttömästi rakennetun herraskartanon etäisimmässä kolkassa. Nuori, ylpeä intiaani tunsi syvästi halpamaisen kohtelun, joka señor Mendezin taholta oli tullut hänen osakseen; se oli taas uusi katkera muistutus siitä, miten halveksivasti valloittajien ylpeät jälkeläiset ajattelivat alkuasukkaista, maan muinaisista valtiaista. Synkkiä ajatuksia risteili nuorukaisen mielessä. Ja hänen muistellessaan kansansa muinaista mahtavuutta kiihtyi hänen synnynnäinen vihansa valkoihoisia kohtaan.
"Ylpeätä, turmeltunutta rotua, nuo valkoiset, jotka muinoin surmasivat esi-isäni ja alistivat jäljelle jääneet orjiksi. Minä vihaan heitä kaikkia, kaikkia! Jospa näkisin sen päivän, jolloin punanahat ajavat heidät maasta, joka ei heille kuulu, merelle, jonka yli he tänne saapuivat!"
"Mitä rakas veljeni ajattelee?" kysyi lempeä, suloinen ääni katkeroituneelta nuorukaiselta.
Kuin taikaiskulla kirkastui nuorukaisen kasvojen synkkä ilme iloiseksi.
"Oi, Mariquita-sisko, minuako etsit?"
"Niin, veljeni; ajattelin, että olet pahoillasi, kun nuo kopeat herrat karkoittivat sinut seurastamme, ja tahdoin sinua lohduttaa", vastasi Maria, joka hiljaa oli hiipinyt paikalle.
"Sinä olet hyvä, Maria, sinä yksin. Toisia minä vihaan." Hänen kasvonsa synkistyivät taas vihaan.
"Oi, älä puhu noin, Pablo. Ovathan donna Inez ja don Antonio ystävällisiä sinua kohtaan?"
"Ovatpa kyllä, Mariquita, suvaitsevathan he intiaanipoikaa läheisyydessään sinun tähtesi."
"Älä puhu noin Pablo, he rakastavat sinua; mutta sinä et saa olla heitä kohtaan myöskään aina niin kylmä ja ynseä."
"Enkö ole aina osoittanut heille kunnioitusta ja kiitollisuutta? Mutta he halveksivat ruskeaa ihoani. Minä en ole heidän vertaisensa; he ovat mielestään jalompaa rotua, ja me olemme eläimiä heidän silmissään."
"Ei, ei, sinä käsität heidät väärin."
"Kaikki ajattelevat niin, myöskin don Antonio. Mendez aikoi lyödä minua ruoskalla."
"Oi", huudahti Maria säikähtyen, "oi Pablo! oliko hän niin raaka? Oi veli!"
"Toista iskua hän ei enää olisi yrittänyt, usko minua…"
"Oi Pablo, taivaan tähden, hillitse kuuma veresi!"
"Minä olen heitä kaikkia parempi, olen heidän vertaisensa, ja tuo pelkuri aikoi minua lyödä."
"Hän on hyvin vastenmielinen herrasmies, ja minä en koskaan enää ole hänelle ystävällinen tämän jälkeen. Jokainen loukkaus sinua kohtaan koskee minuunkin. Kestä se arvokkaasti, Pablo."
"Niin", vastasi nuorukainen katkerasti, "minun täytyy. Olen kasvatettu kuin caballero, ja minua kohdellaan kuin peonia. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä syvemmin sen tunnen. Mitä teen täällä, missä minun töin tuskin siedetään ja missä jokainen pöllöpää, kuten tuo Mendez, uskaltaa uhata minua ruoskallaan? Ei, sisko, minun paikkani ei ole enää valkoisten ihmisten luona. Minä kuulun kansani miehiin, en tähän kurjaan orjajoukkoon; minä olen maya, ja metsissä elää vielä heimoni vapaita miehiä, heidän luokseen lähden."
"Oi, Pablo, veljeni, tahtoisitko jättää minut tänne yksin? Oi, ei, sinä et saa lähteä!"
"Pitääkö minun odottaa, kunnes jonkun Mendezin ruoska todella sattuu minuun?"
"Pablo. Pablo", sanoi tyttö sydäntä särkevällä äänellä. "Sinä et voi lähteä. Pienestä pitäen me kaksi olemme olleet yhdessä. Jumala itse on meidät tehnyt veljeksi ja sisareksi ja heittänyt meidät myrskyssä tänne, jossa saimme kodin. Me olemme yhtä. Sinä et saa jättää siskoasi."
"Niin, Mariquita", vastasi poika tuokion kuluttua. "Hirveä kohtalo on meidät jo varhain yhdistänyt katkaistuaan kaikki ne siteet, jotka kiinnittivät meidät rakkaimpiimme. Minulla on maailmassa vain yksi olento, jolle elämäni kuuluu: sinä, valkoinen sisareni."
"Ja kuitenkin tahdoit lähteä, sinä paha poika."
"Kerran koittaa se päivä, joka meidät erottaa, Mariquita", vastasi hän syvän vakavasti. "Mutta minä en tahdo sitä kiirehtiä. Mitä taivas suoneekin, missä elän tai kuolenkin, sinua, sisko, muistelen aina kalleimpana olentona maailmassa."
"Sinä olet surullinen ja katkeroitunut, Pablo, mutta niin et saa olla, sillä pahoitat sisaresi mielen. Tule señoran luo, tule."
"Ei, Mariquita, olen liian kiihtynyt, lähden vainioita samoilemaan.
Palaan sitten, kun vieraat ovat lähteneet."
"Älä kulje pahoissa ja surullisissa ajatuksissa, Pablo. Muista siskoasi."
"Kyllä, rakkaani."
"Ja palaa pian luoksemme kotiin."
"Kyllä pian", hän rauhoitti siskoa.
Maria nyökäytti ystävällisesti hymyillen hänelle pikku päätään ja katosi kartanoon päin. Pablo lähti kiireesti astumaan agavevainioille, jotka pian peittivät hänet kaikkien silmiltä.
Vaquerot ja neekerit olivat lähteneet navetoista ja majoistaan herraskartanoon; jokin määrä vanhempia intiaaneja, kartanon työväkeä, liittyi heihin. Nämä miehet olivat kaikki luotettavia. Don Antonio antoi hovimestarinsa jakaa heille aseita ja määräsi heidät vartioimaan kartanoa. Kaikki tämä tapahtui niin hiljaa ja rauhallisesti, etteivät naiset aavistaneet mitään.
Herrat Fonseca ja Mendez olivat päättäneet jäädä yöksi del Rocaan nähdäkseen, miten asiat kehittyisivät.
Työväen asunnoissa olivat määräykset kuitenkin herättäneet tavallista suurempaa hälinää, ja kaikenlaisia huhuja levisi miehestä mieheen.
Muuan vaqueroista, joka oli pantu vakoilemaan intiaanijoukkoa, palasi kartanoon ilmoittaen, että intiaaneilla oli mukanaan metsänriistalla ja nahoilla sälytettyjä muuleja ja että he esiintyivät aivan rauhallisesti.
Pablo, joka mieli kiihdyksissä nopein askelin samoili vainioita, ei lainkaan huomannut, että kartanoon koottiin väkeä ja että siellä valmistauduttiin hyökkäystä vastaan. Hän vältti yleensä työmiesten asuntoja kuten heitä itseäänkin. Viimein hän saapui takaisin aukeamalle, joka levisi herraskartanon edustalla. Puunrunkoon nojautuen hän tuijotti pimeän halki valaistulle kuistille, jolla don Antonio vieraineen ja perheineen istui. Pablon mieli oli nyt levollisempi; mutta hän kärsi syvästi siitä, että valkoihoisten seura, johon Mariquita kuului, oli suljettu häneltä, intiaanilta. Mutta hänen katkerat mietteensä keskeytyivät, sillä äkkiä kohosi hänen eteensä kuin maasta tumma olento. Nopeasti hän tarttui pitkään puukkoonsa, jota hän maan tavan mukaan kantoi vyössä selässään.
"Älä pelkää", kuiskasi ääni mayain kielellä, jota Pablo oli oppinut ymmärtämään Tamaylta, joskin samalla hämärä muisto sanoi hänelle, että se joskus oli kaikunut hänen korviinsa, ennenkuin hän puhui espanjankieltä.
"Kuka olet?" hän kysyi hiljaa samalla kielellä pitäen puukon valmiina puolustukseen ja ponnistaen silmiään tunteakseen edessään olevan hoikan olennon.
"Ei, vastaa sinä minulle", puhui ääni edelleen, "näkymättömien nimessä, jotka meitä varjelevat, vastaa, oletko sinä Nezualpilli-kuninkaan jälkeläinen?"
Kuullessaan nämä sanat nuorukainen tunsi värisevänsä. "En ymmärrä sinua", hän sanoi, ja hänen äänensä vapisi.
"Eikö sinun rinnassasi ole kuningasten merkki?"
Pablo hämmästyi suuresti kysymystä. Kuinka vieras saattoi tietää, että hänet oli tatuoitu, ja miksi tämä niin oudoin sanoin sitä kysyi?
"Kuningasten merkkikö? Ah, en tiedä, mitä merkitsevät siniset viivat, jotka joskus on kaiverrettu rintaani."
"Eikö Tamay ole sitä sinulle selittänyt?"
"Ei."
"Mutta", jatkoi ääni, "etkö tunne siinä kuninkaankehää?"
"Minä en voi erottaa mitään. Mutta kuka sinä olet? Ja miksi kysyt minulta tätä kaikkea?"
Hetkisen kuluttua jatkoi tuntematon vielä hiljemmin: "Pelasta itsesi nopeasti. Sinua uhkaa kuolema. Älä usko Tamayta. Puuma sinua vastedeskin suojelkoon!"
Ja yhtä ääneti, kuin oli tullutkin, katosi tumma olento jäljettömiin pimeään.
Pablo ei kiinnittänyt huomiota salaperäiseen varoitukseen. Hänen mielensä oli kovasti kuohuksissa; loistavia kuvia hänen kansansa menneisyydestä sukelsi hänen eteensä, ja niihin sekaantui kirjavia, rohkeita tulevaisuudenunelmia. Hänen korvissaan kaikui yhä kysymys: 'Onko sinulla kuninkaanmerkki rinnassasi?'
Näin hän seisoi kauan, ja kiihkeästi virtasi veri hänen suonissaan.
Nuorukaisen aistimet olivat tarkat, hänen opintonsa eivät olleet turmelleet tottuneen ja uutteran metsämiehen näköä eikä kuuloa. Hän kuuli äkkiä hiljaisia askelia, kuuli kuisketta ja huomasi tummia olentoja, jotka sukelsivat esiin yön pimeydestä ja liikkuivat herraskartanoa kohti.
"Älkää vuodattako verta, ellei se ole välttämätöntä", sanoi matala ääni mayankielellä, "mutta elävänä tai kuolleena meidän täytyy hänet saada. Seuratkaa tigreroa, hän johdattaa teitä, minä odotan tässä."
Kummastuneena ja kauhistuneena Pablo kuunteli; kaikki unelmat haihtuivat, hän tiesi, tunsi vain yhden seikan: vaara uhkasi sitä ainoata olentoa, jota hän rakasti. Viivyttelemättä hän kohotti kimeän varoitushuudon: "Rosvoja! Pelastakaa itsenne!" ja lähti hurjaa vauhtia juoksemaan herraskartanoa kohti.
Isku päähän, joka heitti hänet tajuttomana maahan, sulki hänen suunsa. Hänen huutonsa oli kuitenkin kuulunut kuistille, Maria oli tuntenut hänen äänensä. "Pablo!" hän huusi kuolemantuskassa, "se on Pablo, hän huutaa apua! Pablo!" Pablon hätähuutoa seurasi ulkona kuolemanhiljaisuus. Marian huutoon ei kukaan vastannut.
Don Antonio ja señor da Fonseca syöksyivät pyssy kädessä ulos, Mendez sitävastoin jäi varovasti parvekkeelle. Vartioivat vaquerot olivat nähneet parven miehiä, jotka kiireesti riensivät metsään. Tamay, metsästäjä, tuli heitä vastaan, hän ei ollut nähnyt mitään. Don Antonio pelkäsi hyökkäystä ja sytytti joka taholle suuria nuotioita valaistakseen ympäristöä. Mutta kaikki oli rauhallista, ei merkkiäkään vihollisesta ollut huomattavissa.
Donna Inez oli surullinen, Maria epätoivoissaan. Ei kukaan ajatellut nukkumista.
Keskiyön jälkeen tuli eräs vaquero metsästä ja ilmoitti, että intiaanit olivat pimeästä huolimatta poistuneet. Koska he yön lähestyessä olivat asettaneet vartijoita, ei hän ollut uskaltanut mennä heitä liian lähelle. Hän ei ollut huomannut mitään epäilyttävää.
Tästä sanomasta huolimatta ei varokeinoista kuitenkaan luovuttu.
Retkeilevä intiaanijoukko saattoi milloin tahansa hyökätä syrjäisen
haciendan [= maakartanon] kimppuun. Kansalaissota raivosi maassa.
Mutta yötä seurasi päivä, ja kaikki oli ennallaan.
Pablo yksin oli kadonnut.
Tamay, metsästäjä, ja kaksi vaqueroa, jotka olivat kartanon taitavimmat vakoilijat, kiirehtivät metsään, jossa intiaanit olivat majailleet. Leveät jäljet osoittivat näiden lähteneen muuleineen ja hevosineen pohjoista kohti. He seurasivat jälkiä jonkin matkaa, mutta eivät ensin löytäneet mitään, joka olisi voinut herättää epäluuloa tai antaa tietoja Pablosta. Tamay oli tosin tottunut metsänkävijä, mutta nähtävästi olivat paimenet häntä ovelampia, mitä huomiokykyyn ja vainuun tuli, sillä kun metsästäjä mitään huomaamatta kulki ohi, keksi vaqueron silmä ruohikossa pienen valkoisen silkkiliinan, jota Pablon oli tapana pitää kaulassaan. Ja kappaleen matkan päässä siitä toinen paimenista löysi litteän lyijypalan, jollaisia intiaanit pitävät kaulassaan. Sen kannike oli katkennut, ja se oli varmaankin huomaamatta pudonnut kantajaltaan. Toiselle puolelle oli kaiverrettu pyhäinkuva ja toiselle kiemurainen merkki. "Riittää", sanoi vanhempi vaquero, "palatkaamme kotiin; nyt tiedämme, mitä halusimme tietää. Intiaanit ovat vieneet Pablon, ja" — hän piti Tamayn silmäin edessä sitä puolta lyijypalasta, johon oli kaiverrettu kiemuraviivat — "mikä kansa käyttää tällaisia merkkejä?"
Intiaani tutki kuviota vakavana ja pudisti sitten päätään: "Tamay ei sitä tiedä."
"Vai et, mies, silloin sanon minä sen sinulle: Nuo intiaanit olivat maya-heimoa, he yksin käyttävät sellaisia pakanallisia kiemuroita lyijypaloissa."
"Sinä tiedät siis enemmän kuin minä."
"Siltä näyttää," vastasi vaquero.
Kartanon naiset olivat kauhuissaan kuullessaan, että Pablo kaikesta päättäen oli ryöstetty. Maria itki ääneen veljeään. Herroja kummastutti suuresti vaquerojen väite, että intiaanit olivat olleet maya-heimoa.
"Sinähän luulit heitä chiapateki-intiaaneiksi, Tamay?" sanoi don
Antonio tigrerolle.
"Niin luulen vieläkin", vastasi tämä kuivasti.
"Hassutusta. Sinun vaquerosi oli varmaan oikeassa", lausui señor da Fonseca, "he olivat mayoja; mitenkä chiapatekit oisivat tänne tulleet! Mutta minua ihmetyttää suuresti, että he veivät ruskean pojan mukaansa, sen sijaan että olisivat leikanneet häneltä kurkun poikki."
"Kenties löydämme vielä hänen ruumiinsa", sanoi don Antonio hiljaa. Ääneen hän lisäsi: "Olen varma siitä, että nuorukaisen huuto pelasti meidät hyökkäykseltä."
"Ja Pablo uhrautui meidän tähtemme", sanoi donna Inez liikuttuneena.
"Näetkö, isä, näetkö", valitti Maria kyynelsilmin, "kuinka hyvä ja jalo hän on? Oi, pelasta hänet noiden pahojen ihmisten käsistä! Minä en milloinkaan lakkaa veljeäni suremasta."
Hänen tuskansa oli liikuttava.
"Rauhoitu, lemmikkini, rauhoitu! Jos Jumala suo, saat hänet kyllä takaisin. Pablo on voimakas ja viisas, hän keksii kyllä keinoja päästäkseen vapaaksi."
"Ei, sinun täytyy häntä auttaa, oi, olethan sinä mahtava haciendero [= tilanomistaja] ja señor da Fonseca auttaa kyllä sinua toimittamaan minulle veljeni takaisin."
Don Antonio, jota hänen lemmikkinsä valitus suuresti liikutti ja joka myös näki puolisonsa tuskan, koetti rauhoittaa molempia.
"Jos he kerran ovat kuljettaneet hänet mukaansa, luovuttavat he kyllä hänet lunnaita vastaan. Minä lähetän taitavimmat mieheni heitä takaa ajamaan. Muutaman päivän kuluttua on Pablo taas täällä. Älä itke, lapsukaiseni."
"Tule, Maria", sanoi donna Inez. "Menkäämme rukoilemaan pyhää Äitiä hänen puolestaan."
Hän tarttui nuoren tytön käteen ja vei hänet pieneen kappeliin, joka oli aivan lähellä herraskartanoa.
Huolimatta nuoren tytön tuskasta ei intiaanipojan häviäminen rahtuakaan liikuttanut vierailulla olevia kartanonomistajia; Tamay seisoi synkkänä kuten tavallisesti; ainoastaan vaquerot, jotka hartaasti rakastivat donna Mariaa, näyttivät osaaottavilta.
Don Antonio kääntyi vanhemman paimenen puoleen: "Mikä on sinun mielipiteesi, Pepe: ovatko he kuljettaneet pojan mukaansa vai aikovatko tappaa hänet?"
"En luule heidän tappavan häntä, sillä siinä tapauksessa he olisivat voineet jo täällä pistää puukkonsa häneen. Don Pablo on vahva ja ketterä kuin puuma; kyllä he ovat saaneet ponnistella, ennenkuin ovat saaneet hänet siteisiin."
"Mutta miksi, miksi he ovat vieneet hänet?"
"Nämä vuori-mayat…"
"Sinä olet siis yhä sitä mieltä, että he olivat mayoja?"
"Kyllä, herra. Nämä vuori-mayat elävät yhä vanhassa häpeällisessä taikauskossaan. Kuka tietää, mitä he aikovat tehdä nuorukaiselle."
"Minusta tuntuu melkein siltä", sanoi señor da Fonseca, "kuin he olisivat tarkoittaneet retkellään juuri ruskeata nuorukaista; sillä ainakaan tähän asti ei ole kuultu, että intiaanijoukko olisi vahingoittanut kenenkään henkeä tai omaisuutta. Mitä sinä, Tamay, arvelet?"
"Quien sabe?" [= Kuka tietää?] vastasi tämä lyhyesti maan tavan mukaan.
"Kyllä minäkin jo olen hiukan siihen tapaan ajatellut", sanoi don
Antonio miettivästi, "Mutta mitä syytä heillä olisi ryöstää Pabloa?"
"Kenties he tahtovat saada joukkoonsa jonkun heimolaisistaan, joka on sinun hyvyydestäsi, don Antonio, kasvatettu vanhojen kristittyjen kaikessa viisaudessa", sanoi señor de Mendez hiukan ivallisesti. "Pyh, d'Irala, mitä tämä kaikki nyt meitä liikuttaa? Sarmienton kapina antaa meille paljon enemmän ajattelemista. Ellei sitä rosvopäällikköä heti ensi hyökkäyksessä kukisteta, leikkaavat he meiltä kaikilta kurkun poikki. Minun täytyy nyt lähteä kotimatkalle, don Antonio; kenties ovat mayat käyneet minuakin tervehtimässä. Heti kun olen saanut kuulla uutisia, annan teille tiedon niistä."
Fonseca ilmoitti myöskin haluavansa lähteä kotiin, ja heti sen jälkeen molemmat herrat ratsastivat palvelijoineen kartanosta.
Don Antonio, jota ei Tamayn, metsästäjän, käytös miellyttänyt, käski hänen poistua. Hän oli varma siitä, että tämä yhtä hyvin kuin molemmat paimenetkin oli ollut selvillä siitä, mitä heimoa vieraat intiaanit olivat olleet, sitä suuremmalla syyllä, kun Tamay itse oli alkuasukas ja todennäköisesti maya, vaikka puhuikin xinkain kieltä. Tämä herätti kartanonomistajan epäluuloa.
Kun hän oli jäänyt kolmen kesken vaquerojensa kanssa, hän sanoi: "Mitä meidän tulee tehdä, miehet, päästäksemme selville pojan kohtalosta ja toimittaaksemme hänelle apua? Mitä sinä, Pepe, arvelet?"
"Minä luulen nyt myöskin, että mayojen käynti koski yksinomaan don
Pabloa."
"Selitä minulle jokin syy. Pablohan joutui jo lapsena minulle ja on elänyt neljätoista vuotta kodissani."
"Tiedän sen, herra. Mutta etkö koskaan ole kuullut nagualista?"
"Nimen olen joskus kuullut, mutta en muuta."
"Se on salainen liitto, joka on hyvin levinnyt mayojen kesken. He tuntevat toisensa salaisista merkeistä, heillä on salaperäisiä menoja, he ovat kaikkien kristittyjen ja valkoihoisten vihollisia. Minä luulen, että don Pablo on maya, hänellä on salaperäinen merkki rinnassaan, ja nuo ihmiset ovat jostakin syystä tulleet häntä hakemaan. Se on minun luuloni asiasta."
"Mutta kuinka he olisivat saaneet tietää…?"
"Kysy sitä Tamaylta, herra."
"Ihmeellistä. Mutta otaksuen, että tämä kaikki on totta, mitä tulee meidän tehdä auttaaksemme poikaa, joka nyt kerta kaikkiaan kuuluu perheeseeni?"
"Jos tahdot, señor, ratsastamme heidän jäljestään. Anna meille vähän kultaa mukaamme, se tekee usein ihmeitä."
"Sitä saatte. Tehkää niin, miehet, tuokaa poika takaisin, älkää säästäkö rahaa. Näettehän, ettei minulla enää ole rauhallista hetkeä talossani, jos Pabloa kohtaa jokin onnettomuus."
Vaquerot hymyilivät; he kuten kaikki muutkin tiesivät, että donna
Maria vallitsi taloa.
"Me teemme, mitä voimme, herra, mutta pidä silmällä tigreroa; erehdynpä suuresti, ellei hänen kauhansa ole ollut tässä liemessä."
"Sen teen. Laittautukaa vain valmiiksi, ottakaa mukaan, mitä tarvitsette, ja tulkaa sitten noutamaan rahoja. Te saatte kyllä palkinnon… Tiedän, että olette uskollisia."
"Niin olemme, herra, me kuulumme sinulle."
Vähän ajan kuluttua miehet lähtivät intiaaneja takaa ajamaan; he olivat molemmat karaistuneita ja kokeneita miehiä, taitavia ratsastajia kumpikin, ja mukanaan heillä oli sekä rahaa että kaikkea muutakin, mitä sellaisella matkalla tarvitaan.
Pilkallisesti hymyillen katseli Tamay heidän lähtöään.
Seuraavana päivänä olivat señor ja señora d'Irala niin huolissaan Marian surusta, etteivät huonot uutisetkaan, joita saapui kapinallisten taistelusta hallitusta vastaan, vaikuttaneet heihin mitään.
Kolmantena päivänä Pablon katoamisesta saapui del Rocan kartanoon vanha intiaani palvelijainsa saattamana. Mitä pukuun ja arvokkaaseen ryhtiin tulee, olisi vanhusta tuskin voinut erottaa kreolilaisesta kartanonomistajasta; väri yksin teki eron.
Hän ratsasti kartanon pihalle ja pyysi päästä don Antonion puheille.
Tämä kutsutti hänet luokseen kuistille.
Intiaanilla, jonka lyhyeksi leikattu tukka jo oli harmaa, oli älykkäät, tarmokkaat kasvot; hän alkoi keskustelun esittäen itsensä. Hän oli Felipe Arana, Meksikon tasavallan kenraali.
"Kenraali?"
"Jos suvaitsette, señor. Olen taistellut Morelon ja Guereron johdolla suuressa vapaustaistelussa."
Mies puhui sujuvasti espanjankieltä, ja hänen käytöksensä oli moitteeton. Don Antonio pyysi häntä istumaan, tarjosi hänelle sikareja ja kysyi sitten: "Mikä tuottaa minulle kunnian, señor?"
"Haluaisin tietoja eräästä heimooni kuuluvasta nuorukaisesta, joka jo vuosikausia on elänyt talossanne, señor d'Irala."
Kummastuneena kartanonomistaja kysyi: "Pablostako?"
"Niin. Tahtoisitteko olla hyvä ja kertoa minulle, minkälaisissa olosuhteissa hän teille joutui ja milloin?"
"Oi, señor, ensiksi täytyy minun mielipahakseni ilmoittaa teille, että Pablo kolme päivää sitten katosi, luultavasti ryöstettiin", ja hän kertoi salaperäisen tapahtuman.
Ei ainoakaan piirre muuttunut intiaanin kasvoilla, mutta hän kävi hyvin vakavaksi kuunnellessaan don Antonion kertomusta.
Sen enempää asiaa koskettelematta hän lausui: "Olisin kiitollinen, jos voisitte antaa minulle äsken pyytämäni tiedot."
D'Irala kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt pikku tytön ja intiaanipojan.
"Maassa riehui kuten nytkin sota, ja kaikki tiedustelut heidän vanhemmistaan olivat turhia", lausui hän lopuksi, "ja niin otin löytölapset omiksi lapsikseni. Mutta miksi, señor Arana" — valloittajien jälkeläinen ei voinut pakottaa itseään antamaan intiaanille kenraalin arvonimeä — "tiedustelette Pabloa?"
"Saatte heti, señor d'Irala, tietää syyt tiedusteluihini, jos vain vielä suvaitsette sanoa minulle, kauanko lapset ovat luonanne olleet?"
"Neljätoista vuotta."
"Ja ruskea poika oli arvelunne mukaan noin kolmen vuoden vanha?"
"Niin."
Donna Inez ja Maria olivat astuneet kuistikolle miesten huomaamatta.
"Oletteko te tai joku muu huomannut pojan rinnassa siniviivaisen piirustuksen?"
"Kyllä, señor, sekä minä että vaimoni ja muutkin olemme sen huomanneet; mutta ei kukaan, eivät edes täällä asuvat intiaanit, ole voinut selittää sen merkitystä."
Vanhus veti taskustaan kappaleen hienosti parkittua nahkaa ja levitti sen. Siihen oli sirosti piirretty siniviivainen kuvio. Hän näytti sitä don Antoniolle kysyen: "Oliko kuvio tämän näköinen?"
Haciendero katseli piirustusta ja sanoi: "Tämän näköinen se kyllä oli; mutta tuossahan on vaimoni."
Donna Inez oli astunut lähemmäksi. "Hänellä on varmaankin parempi muisti kuin minulla." Intiaani nousi seisomaan ja tervehti arvokkaan kohteliaasti.
"Tuotteko tietoja Pablosta, señor?" kysyi Maria kiihkeästi.
Vanha intiaani loi häneen ystävällisen katseen ja vastasi: "En, señorita, minä tulen saamaan tietoja."
"Oi, señor, pahat ihmiset ovat hänet ryöstäneet, kenties he ovat tehneet hänelle pahaakin."
"Jos hänellä on tämä merkki", intiaani viittasi nahkaan, joka oli donna Inezin kädessä, "ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä vastaan."
"Oi, kiitos, Pyhä Neitsyt!" kuiskasi Maria.
"Juuri tällainen oli ihmeellinen merkki lapsen rinnassa, señor", sanoi donna Inez.
"Muistatteko, señora, näitä viivoja tässä", intiaani osoitti piirustusta, "jotka ovat kuvaavinaan otsanauhaa?"
"Kyllä, ne herättivät erityistä huomiotani."
Vanha, raudanluja mies huokasi syvään ja sanoi hiljaa: "Niin, olemme siis hänet löytäneet ja kadottaneet. Te haluatte ehkä tietää, miksi tämän heimolaiseni kohtalo niin syvästi liikuttaa mieltäni. Kuulkaa: Laajalle levinnyt maya-kansa piti vielä kukistumisensakin jälkeen kuningassukunsa viimeisiä jäseniä pyhinä. He olivat kaiken hajaannuksen keskellä yhdyssiteemme, heihin liitimme kaiken toivomme, että mayojen kansa vielä kerran hallitsisi maata. Kuninkaan suku on kuollut", jatkoi hän juhlallisella vakavuudella, "lukuunottamatta Hualpaa, Jungunan, Tähden poikaa. Kun viimeksimainitun sielu erosi ruumiista, ryöstettiin hänen silloin tuskin kaksivuotias poikansa. Hänen ryöstäjänsä oli ilkeä mies, omaa heimoamme, ja hän aikoi varmaankin tappaa lapsen, kuninkaitten viimeisen jälkeläisen, periäkseen tämän arvon, koska väitti muka olevansa kaukaista sukua kuningasperheelle, ja saadakseen siten suurempaa valtaa maya-kansan keskuudessa. Me ajoimme takaa rosvoja, mutta turhaan. Me emme tavanneet Hualpaa heidän käsistään, ja ivaten he kielsivät rikoksensa. Me luulimme lasta kuolleeksi ja surimme kauan mennyttä kuningassukua. Emme edes voineet kostaa murhaajalle, sillä hänen työtään ei voinut toteen, näyttää, ja hänellä oli monta ja uskollista liittolaista. Silloin sain pari viikkoa sitten tietää, että kuninkaitten jälkeläinen oli täällä teidän kodissanne, ja minä lähdin heti noutamaan häntä kotiin omainsa luo. Hallitsijahuoneemme miehisillä jäsenillä on kuninkaanmerkki, tämä merkki rinnassaan", hän osoitti piirustusta.
Hiiskahtamatta kuuntelivat kaikki vanhaa miestä hänen näin puhuessaan.
Viimein sanoi don Antonio: "Minä kerroin teille jo, señor, että Pablomme on ryöstetty sekä millaisissa olosuhteissa. Onkohan tämä ryöstö jossakin yhteydessä hänen syntyperänsä kanssa?"
"Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Chamulpo, joka luonnollisesti pelkää syntyperäisen kuninkaan, Nezualpillin jälkeläisen, vaikutusvaltaa maya-heimoon, koska se vahingoittaa hänen omia kunnianhimoisia pyyteitään, on saanut kuten minäkin tietää Hualpan vielä olevan elossa. Hän on ryöstänyt tämän, koska hän tietysti pelkää pojankin joskus saavan tietää oikean sukuperänsä."
"Se selittäisi tämän omituisen tapahtuman. Mutta mistähän hän on voinut saada tietää?"
"Miten lapsi on pelastunut ja missä hän on elänyt siitä päivästä, jona hänet ryöstettiin, siihen päivään, joka toi hänet teidän turviinne, sitä emme tiedä."
"Teillä ei siis ole mitään tietoa siitäkään, mistä perheestä donna
Maria on syntyisin?" kysyi donna Inez vapisevalla äänellä.
"Ei, señora. Mutta päättäen siitä, missä tilassa señor kuvaili pojan olleen, ja señoritan olennosta arvaan minä, että Jumala on antanut hänet hyviin käsiin, kuten hän täälläkin", hän kumarsi d'Iralalle ja donna Inezille, "on suonut hänelle ystäviä."
"Hän oli minun veljeni, señor, pienestä pitäen, ja tässä on meidän hyvä äitimme." Näin sanoen Maria syleili hellästi donna Ineziä.
"Mutta milloin saitte, señor, tietää Pablon täällä olosta?"
"Muuan mies väestänne, maya, on tuntenut kuninkaanmerkin ja lähettänyt sanan Chamulpolle, että kuninkaitten jälkeläinen asuu täällä. Tämän kuuli kauhukseen Azual, Chamulpon liittolainen ja hänen palkkaamansa murhaaja, joka heitti avuttoman lapsen syvään metsään siten tuhotakseen sen. Te ette ehkä tiedä, señor, että meidän uskomme mukaan jokaisella mayalla on oma suojelushenkensä, joka asuu jonkin eläimen hahmossa. Hualpan suojelushenki oli puuma, ja sellaisen eteen Azual heitti pilkaten pojan syvässä erämaassa. Kun mies, joka oli pahasti sairaana, kuuli, että kuninkaitten jälkeläinen vielä elää, valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän luuli, että puuma oli pelastanut lapsen, ja omantunnontuskissaan hän lähetti poikansa luokseni ilmoittamaan, että Jungunan poika vielä vaeltaa auringon valossa, ja samalla ilmaisi hänen olinpaikkansa."
"Entä kukahan täältä oli lähettänyt sanan?"
"Teidän tigreronne, niin kertoi minulle Azualin lähetti."
"Oi, onko tuo konna kavaltanut pojan hänen vihollisilleen? Tahdotteko hänet nähdä?"
"Tahtoisin."
Don Antonio soitti ja huusi sisään kiirehtivälle palvelijalle: "Onko
Tamay saapuvilla?"
"Hän on juuri tullut metsästä."
"Kutsu hänet tänne."
Neekeri juoksi ulos.
"Kertomuksenne Pablon entisyydestä on sangen liikuttava", sanoi donna Inez. "Teitä varmaankin ilahduttaa kuulla, että hän on hyvä, jalo ja ylevämielinen nuorukainen."
"Niin, veljeni on hyvä", vakuutti Mariakin.
"Iloiten kuulen sananne, señora", sanoi vanha intiaanisoturi, ja selvästi näkyi, että hän puhui sydämensä pohjasta.
Tamay, metsästäjä, astui parvekkeelle ja loi aran silmäyksen läsnäoleviin. Samassa pujahti kenenkään huomaamatta nuori, hoikka intiaani parvekkeen kaidepuille koristekasvien peittoon. Hän loi tummat silmänsä kenraali Aranaan.
Jääharmaa maya kohosi täyteen pituuteensa nähdessään Tamayn, ja hänen tummat silmänsä iskivät tulta.
"Haa, sinäkö se oletkin, elukka, sinä kansasi kavaltaja! Olisinpa voinut sen arvata."
Näin puhuteltu vapisi, ja hänen tavallinen huolettomuutensa katosi.
"Missä on kuninkaitten jälkeläinen?" lausui kenraali edelleen mayankielellä. "Puhu, tai surmautan sinut silmänräpäyksessä."
Ei kukaan huomannut, kuinka piiloutunut intiaani kohotti pyssynsä tähdäten metsästäjään, jonka elämä tällä haavaa todella riippui hiuskarvasta.
Vanhuksen mahtava olento ja hänen uhkauksensa vaikuttivat, hitaasti vastasi Tamay: "Chamulpo lähetti häntä noutamaan."
"Minne hänet on viety?"
"En tiedä."
"Kuninkaan suojelushenki puuma on repivä sinut kappaleiksi, ja sinun sielusi joutuu ikuiseen pimeyteen, jos ainoakaan hiuskarva hänen päästään notkistetaan. Hän on Nezualpillin jälkeläinen!"
Metsästäjä seisoi synkkänä ja hengitti raskaasti. Viimein hän sanoi: "Lupaa minulle, että saan levätä maya-mullassa, ja minä saatan hänet takaisin luoksesi."
Kenraali loi häneen syvää halveksumista uhkuvan katseen: "Mene, pelkkä näkösi loukkaa minua."
Mies poistui nopeasti ja huomattavan arkana.
Arana kääntyi nyt toisten puoleen, jotka ääneti olivat seuranneet kohtausta. "Hän on kansansa hylkäämä petturi, joka kykenee mihin konnantyöhön tahansa. Hän on tuntenut Hualpan ja kavaltanut hänet Chamulpolle."
"Minä ajan hänet heti talostani", sanoi don Antonio.
Hiljainen sihinä kuin käärmeen kidasta herätti samassa kenraalin huomiota.
"Kuka siellä?" hän kysyi nopeasti käännähtäen.
"Azualin poika, päällikkö", kuului vastaus.
"Siinä on lähetti, joka toi minulle sanan Hualpasta, señor", sanoi
Arana espanjankielellä don Antoniolle, "saako hän astua esiin?"
"Tietysti, kenties saamme kuulla jotakin uutta."
"Tule!"
Heti, sen jälkeen ilmestyi metsästyspaitaan puettu intiaani pyssy kädessä kuistikolle. Hän ei katsonutkaan muihin kuin Aranaan.
"Surmaanko hänet, kazike?"
"Ei. Kuinka tänne jouduit?"
"Minä tulin Chamulpon miesten mukana ja jäin tänne, koska arvasin sinun tulevan tiedustelemaan kuninkaitten jälkeläistä, kazike."
"Entä kuningas?"
"Hänet on ryöstetty. Minä varoitin häntä, mutta hän ei huolinut varoituksestani."
"Sinä tunsit hänet?"
"Minut lähetettiin edellä tiedustelijana, ja tunsin hänet jo päivällä kuvauksesta, joka meille annettiin."
"Ja edelleen?"
"Kun me illalla hiivimme tänne Pabloa ryöstämään, tapasin hänet. Hän seisoi mietteissään puun juurella katsellen tänne parvekkeelle. Minä lähenin ja kuiskasin muutamia varoituksen sanoja hänen korvaansa. Mutta hän oli varmaankin huomannut meikäläiset ja luullut vaaran uhkaavan omaisiaan, sillä hän kohotti kimeän hätähuudon ja syöksyi esiin. Silloin Tamay iski häntä päähän."
"Kuihtukoon hänen kätensä."
"Ja toiset heittivät peitteen hänen päälleen ja kantoivat hänet pois."
"Tiesivätkö he, kuka hän on?"
"Olen kuiskannut sen hiljaa monen korvaan."
"Minne hänet on viety?"
"Vuorille. Minä löydän hänet kyllä."
"Pelasta Hualpa, kuninkaitten jälkeläinen, ja isäsi on saava levon haudassaan."
"Azual, isäni, on kuolemanhetkellään käskenyt minun pelastaa kuninkaan; minä teen sen, jotta hänen henkensä kohoaisi aurinkoon."
"Palkkasi on oleva suuri. Missä on Chamulpo?"
"Hän on Lännessä ja aikoo sotia pääkaupunkilaisia vastaan; hän on lähettänyt sanan Yucatanin mayoille, käskien heitä avukseen."
"Hyvä, Azualin poika, sinä olet oikea maya ja tulet suureksi kansasi joukossa. Tästä saat rahaa, sinä tarvitset sitä, lähde matkalle. Sinä tiedät, missä minut tapaat."
Nuori intiaani poistui nopeasti, ja Arana kertoi perheenjäsenille heidän keskustelunsa sisällön.
Kummastuneina kuuntelivat kaikki, ja don Antonio huomasi nyt olleensa oikeassa otaksuessaan, että Pablo, peläten kartanon olevan vaarassa, häikäilemättä oli syöksynyt esiin. Tämä liikutti häntä.
Kuultuaan, että nuori intiaani aikoi lähteä Pabloa etsimään, hän käski antaa parhaan hevosensa tämän käytettäväksi. Kiitollisena Arana vastaanotti tarjouksen.
"Minä pyydän lausua jäähyväiset", sanoi sitten vanha intiaani.
"Ettekö suostu nauttimaan del Rocan vieraanvaraisuutta, señor Arana?"
"Minun täytyy vielä tänään ratsastaa pitkä matka päästäkseni pian omieni luo. Mutta sitä ennen kiitän teitä, señor, hyvyydestä, jota olette osoittanut kansani lapselle. Felipe Arana on käytettävissänne kaikissa olosuhteissa. Kapina, jonka kenraali Sarmiento on nostanut hallitustanne vastaan, on sangen vaarallinen, koska Chamulpo, ketchien päällikkö, on asettunut hänen puolelleen. Hän on myös lähettänyt Yucataniin lähettiläitä kiihottaakseen sikäläisiä maya-heimoja taisteluun. Minun vaikutuksestani yksin ovat miehet tähän asti pysyneet alallaan, mutta tulevaisuudesta en voi taata. Jos olisin tavannut Hualpan, nuoren kuninkaan, täällä, olisivat kaikki mayat ehdottomasti totelleet hänen käskyjään, yksin Chamulponkin miehet. Sen tuo konna tietää, ja siksi hän Hualpaa pelkää. Vielä kerran toistan: kapina on vaarallinen, suojelkaa itseänne. Jääkää hyvästi." Hän taivutti päätään jäähyväisiksi.
Silloin Maria astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi suloisella äänellään: "Oi, señor, te annatte minulle rakkaan veljeni takaisin, eikö totta?"
"Kuninkaitten jälkeläinen, señorita, Korkeimman suojeluksessa", vastasi Arana vakavasti.
Hän lähti ja ratsasti heti sen jälkeen pois palvelijoineen, jotka levollisesti olivat häntä odottaneet.
Tuskinpa olisi kukaan voinut väittää kartanonomistajan paljoa tietävän Guatemalan valloituksesta, josta Alvarado, Ferdinand Cortezin seuralainen, saattoi ylpeillä. Sen verran hän kuitenkin tiesi, että hänen esi-isänsä olivat saaneet taistella monta hirveätä taistelua, ennenkuin maan alkuasukkaat olivat kukistetut. Hän tiesi, että maata olivat ennen hallinneet ikivanhat kuningassuvut, ja niin syvälle kuin mayakansa nyt olikin vajonnut, oli se kuitenkin elänyt loistavia aikoja.
Ihmetellen ja säälien pohdittiin intiaanipojan kummallista kohtaloa, hänen alkuasukasten silmissä niin ylhäistä sukuperäänsä, ja ajateltiin vaaroja, jotka häntä vihollisen taholta uhkasivat.
"Jospa he löytäisivät Pablon ja pian toisivat hänet meidän luoksemme", sanoi Maria hartaasti ja jatkoi sitten lapselliseen tapaansa: "Muuten, jos Pablo on prinssi, olen minäkin prinsessa, minähän olen hänen sisarensa."
Hänen kasvatusvanhempansa hymyilivät tälle arvonvaatimukselle, ja don Antonio vastasi: "Hyvä, señorita, maya-prinsessana maalautamme sinut ruskeaksi."
Kun kartanonomistaja myöhemmin tapasi Tamayn, sanoi hän tälle työväkensä kuullen: "Laittaudu pian matkoihisi täältä, konna. Jos vielä hetkenkin viivyt del Rocassa, ruoskitan sinut niin, että liha lohkeaa luista."
Tamay loi häneen hehkuvaa vihaa uhkuvan katseen, sillä tämä kohtelu värillisten työmiesten läsnäollessa, joita hän ylipäänsä ei voinut kärsiä, loukkasi häntä syvästi. Hän lähti, eikä häntä sen koommin del Rocassa nähty.
Kului neljä, viisi päivää, Marian levottomuus ja tuska yhä kiihtyi, ja vanhemmat, jotka häntä niin suuresti rakastivat, kärsivät hänen kanssaan.
Viidentenä päivänä vaquerot palasivat; he olivat havainneet todeksi, että Pablo oli heidän takaa ajamansa joukon mukana, sillä ensimmäisen nuotiopaikan luona he olivat tunteneet nuorukaisen saappaanjäljet. Mutta sitten, oli joukko, joka yhä jatkoi matkaansa yksinäisten seutujen halki, jakautunut useampiin osastoihin, jotka kulkivat kukin taholleen. Umpimähkään he olivat seuranneet erästä joukkoa, mutta tavanneet matkalla kapinallisjoukon, johon kuului neekereitä, sekarotuisia ja joitakuita valkoihoisia. Polttaen ja murhaten nämä samoilivat maata, ja töin tuskin vaquerot pelastuivat joutumasta murhapolttajien käsiin. Koska takaa ajo näytti turhalta, he palasivat kotiin. Heidän kertomustensa mukaan oli kapina jo levinnyt sangen laajalle.
Ne olivat surullisia uutisia ja saattoivat don Antonion huolestuneena ajattelemaan lähimpiensä suojelemista. Hänen huoliaan ei suinkaan vähentänyt suru, joka kalvoi rakastettua tytärtä lapsuudenystävän tähden.