NELJÄS LUKU
Verivihollisen vallassa.
Pablo heräsi metsässä tainnoksista, mihin tilaan ankara isku päähän oli hänet saattanut. Häntä ympäröi piiri aseistettuja intiaaneja, jotka ylt'ympäri sytytettyjen nuotioiden valossa synkkinä tuijottivat häneen tummilla silmillään.
Kului hetki, ennenkuin hänelle selvisi, kuinka hän oli tänne joutunut; sitten muistui raju kohtaus herraskartanon edustalla hänen mieleensä selvästi, ja sanat, jotka nuori maya-intiaani oli kuiskannut hänen korvaansa, kaikuivat taas hänen korvissaan.
Intiaanit olivat laskeneet hänet maahan, niin että hänen selkänsä nojasi puuhun; tässä asennossa hän avasi silmänsä.
Hän ei ollut haavoittunut, paksu huopahattu oli suojellut päätä.
Hän harkitsi asemaansa ja huomasi olevansa vanki. Vapautta rakastavan nuorukaisen kauniille kasvoille levisi ylpeä ilme, joka oli hänelle ominainen, niin pian kuin joku häntä loukkasi tai uhkasi.
Häntä ympäröivien miesten ilmeissä ei ollut mitään vihamielistä; pikemmin saattoi nähdä jonkinlaista ihailua noilla tummilla, raaoilla kasvoilla.
Pablon hoikka vartalo, komea puku, kiiltävät ratsastussaappaat, helmikirjontainen vyö, jalopiirteiset, nyt uhmailevan ylpeät kasvot herättivät ihailua. Rosvomaisten miesten silmissä oli kaunis, komeasti puettu nuorukainen kuin jalo vesa heidän heimopuustaan.
Vanhanpuoleinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat tylyt, astui Pablon luo ja sanoi mayankielellä: "Meidän täytyy viedä sinut pois; teet hyvin, jos vaieten alistut kohtaloosi, muuten täytyy minun käyttää kovempia pakkokeinoja."
"Jos haluat minun sinua ymmärtävän, ladron [= rosvo], pitää sinun puhutella minua espanjankielellä."
"Kuinka? Etkö olekaan maya?" kysyi mies espanjaksi.
"Olen niinkin, ja saat sen kyllä vielä kokea."
"Älä uhkaile, sinä olet vallassani."
"Käytä valtaasi, rangaistusta et vältä."
"Kuka minua rankaisisi?"
"Näkymätön, iankaikkinen, joka sallii auringon paistaa, joka suunsa henkäyksellä sinut maan päältä puhaltaa."
Pablo oli huomaamattaan käyttänyt juhlallista kuvakieltä, ja hänen sanansa näyttivät vaikuttavan; useimmat miehistä ymmärsivät espanjankieltä; heidän kristinuskonsa oli vain pinnallista, he pysyivät vielä vanhassa taikauskossaan, ja mainitessaan aurinkoa ja tuulta, jotka olennoituina nauttivat suurta arvoa mayojen jumalmaailmassa, Pablo kosketteli ruskeiden kuulijainsa uskonnollisiin tunteisiin.
Hetkisen kuluttua mies sanoi jälleen: "Mitäpä puheista! Sinun täytyy seurata meitä, ja vastaisen kohtalosi määrää hän, jota me tottelemme."
Tämän jälkeen hän antoi määräyksen lähteä matkaan.
"Missä on Tenanga, Azualin poika?"
Häntä huudettiin, mutta vastausta ei kuulunut.
"Valkoiset ovat varmaankin ottaneet hänet vangiksi", sanoi joku.
"Katkokoon sitten itse siteensä, meidän täytyy lähteä."
Pablon kädet kahlittiin, hänet nostettiin muulin selkään, ja hänen jalkansa sidottiin nahkahihnalla toisiinsa muulin vatsan alle.
Mayat olivat kaikki tottuneita ratsastajia.
Jotkut olivat temmanneet kekäleitä nuotiosta ja käyttivät niitä soihtuina edellä ratsastaessaan.
Pablo asetettiin muutamien pyssyillä ja peitsillä varustautuneiden ratsastajien keskelle. Ja niin kävi kulku tummien puurivien välitse, joiden lehdillä tulikekäleitten valo aavemaisesti leikitteli, autiota tietä pitkin pohjoista kohti.
Ääneti ratsastivat mayat, ääneti oli Pablo.
Mutta hänen mielensä oli sitä enemmän kuohuksissa.
Mitä hänelle aiottiin tehdä, miksi hänet raahattiin pois ja minne? Nyt hänkin käsitti selvästi, että hyökkäys oli tarkoittanut vain häntä. Minkä vuoksi eivät intiaanit muussa tapauksessa olisi häntä surmanneet, vaan ainoastaan tainnuttaneet ja riistäneet mukaansa? Nähtävästi ei myöskään ollut hyökätty kartanon kimppuun, muuten olisivat häntä ympäröivät miehet joutuneet taisteluun tai rientäneet pakoon. Ei, häntä yksin oli haluttu, olihan varoituskin sen selvään sanonut. Mutta miksi? Miksi?
Sitten uljas ja voimakas nuorukainen alkoi suunnitella pakoa, mutta ainakin toistaiseksi se oli mahdoton.
Silloin tällöin häntä ympäröivät miehet kuiskivat keskenään; Pablon terävä korva havaitsi usein mayankieliset sanat: "Kuninkaitten jälkeläinen", ja silloin luotiin häneen kunnioittavia silmäyksiä.
Monta tuntia ratsastettuaan seurue pysähtyi kapeaan laaksoon levähtääkseen lopun yötä. Suurin osa mayoja oli jäänyt jälkeen, ja Pablon seurassa olivat vain johtaja ja tusina ratsastajia.
Hänet nostettiin varovasti satulasta, mutta sitten hänen jalkansa taas sidottiin ja hänet asetettiin istumaan nopeasti sytytetyn nuotion ääreen. Kun häneltä kysyttiin, tahtoiko hän syödä, hän vastasi myöntävästi, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi pysyä voimissaan. Hänen kätensä irroitettiin, ja hänelle annettiin paahdettua lihaa ja maissileipää. Joku miehistä tarjosi hänelle vettä kurpitsamaljalla lähellä olevasta lähteestä. Pablo nukkui sitten väsyneenä ja taisteli unissaan Alvaradon soturien kanssa.
Auringonnousun jälkeen hänet herätettiin. Puolet niistä miehistä, jotka olivat häntä saattaneet, oli enää jäljellä; vankina kuten tähänkin asti Pablo sitten jatkoi matkaansa. He laskeutuivat alas syvään rotkoon, jonka jyrkät kallioseinät kohosivat majesteettisina lähes tuhannen metrin korkeuteen, ja ratsastivat sitä jonkin matkaa. Sitten ohjasi johtaja heidät kapealle kalliopolulle, ja nyt alettiin kiivetä ylös huimaavan korkeata vuorenseinää. Hairahtumattoman tarkasti kapusivat sekä hevoset että muulit ylöspäin; yhä huimaavammaksi kävi kulku. Tie kulki melkein koko ajan aivan jyrkänteen reunaa. Pian näyttivät puut kuilun pohjalla vain pikkuruisilta pensailta. Vaikka Pablolta oli kädet ja jalat sidottu ja pieninkin muulin kompastus olisi syössyt hänet alas syvyyteen, ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Viimein he saapuivat hirvittävän rotkon partaalle; olivat tasangolla, joka kasvoi mehevää ruohoa ja puita ja rajoittui etelässä kaunispiirteisiin vuoriin.
Viehättävä näköala levisi siinä silmien eteen. Pablo ei koskaan ollut käynyt muualla kuin del Rocan lähitienoilla eikä siis tuntenut isänmaansa hämmästyttävää kauneutta ja luontoa, jossa yhtyivät eri ilmanalojen ominaispiirteet.
Rannikoilla ja syvemmissä laaksoissa vallitsi troopillinen ilmanala ja kuuman vyöhykkeen uhkea kasvullisuus; kukkuloilla taas kohosi pohjolan kuusi taivasta kohti, ja jäiset tuulet puhalsivat kulkijan ympärillä pakottaen hänet kietoutumaan villavaippaansa. Savuavat ja aika ajoin purkautuvat tulivuoret, jotka yhä vielä olivat asukkaiden kauhuna, todistivat maanlaadun tuliperäisestä toiminnasta, joka muinoin oli vuoria nostellut.
Ratsastajaparvi lähti nelistämään, ja pian oli taas kuljettu muutama legua [= 5,5 km] ihanaa seutua.
Toisen kuilun reunalla, joka synkkänä ja kauhistuttavana avautui heidän jalkainsa juuressa, pysähdyttiin. Johtaja vaihtoi väkensä kanssa muutamia sanoja, joita Pablo ei ymmärtänyt; sitten alettiin laskeutua alas kapeata kalliopolkua. Johtajan käskystä Pablo ratsasti lähinnä viimeisenä, takanaan synkeännäköinen mies pitkä peitsi kädessään. Pablon mieleen johtuivat sanat, jotka hänelle vieras del Rocassa oli kuiskannut: "Pelasta itsesi, sinua uhkaa kuolema", ja hän ajatteli viimeisen hetkensä tulleen. Takana ratsastavan miehen tarvitsi vain töytäistä muulia, ja silloin sekä Pablo että muuli syöksyisivät pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ymmärtänyt, miksi häntä, maan vanhojen kuningasten jälkeläistä, vainottiin; hän tunsi vain, että hänen henkensä oli vaarassa.
Hän rukoili, kuten häntä oli opetettu, Jumalalta apua ja alistui sitten intiaanin koko tyyneydellä kohtaloonsa.
Kun he olivat kulkeneet noin satakunta metriä tätä huimaavaa polkua, he saapuivat tien vaarallisimmalle kohdalle. Kapealla polulla, jonka vasemmalla puolen oli taivasta tavoitteleva jyrkkä vuorenseinä, oikealla äkkisyvä, kammottava kuilu, täytyi ratsastajain kiertää kallionulkonema. Eläimetkin tuntuivat ymmärtävän aseman vaarallisuuden, sillä ne korskuivat peloissaan.
Hitaasti olivat edellä ratsastajat kääntyneet kallionkielekkeen taakse, joka kätki heidät jäljessä tulijoilta.
Nyt Pablokin lähestyi vaarallista paikkaa. Hän ei voinut nähdä, kuinka ratsastaja hänen takanaan kohotti peistä iskuun; hän kuuli vain kimeän kiljahduksen, kun ratsu ja mies syöksyivät hirvittävään kuiluun. Ylhäältä alas vyörynyt kivi oli raskaasti sattunut hevosen päähän, se horjahti ja syöksyi alas ratsastajineen.
Kaikki olivat kuulleet hätähuudon, mutta kukaan ei voinut kääntyä. Muuli, jolla Pablo ratsasti, jäi vavisten seisomaan, ja nuorukainen luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta ponnistaen uljaan sydämensä kaikki voimat hän kuiskasi hyväilysanoja: "Anda hermosa! Anda dulce! Astu kauniisti! Astu hiljaa!" Ja rauhoittuneena kantoi muuli hänet turvallisesti kuolemankaarteen ympäri.
Yhä eteenpäin kierteli polku kuilun reunaa pitkin, ja toisella puolella kohosi vuorenseinä. Ei kukaan uskaltanut vieläkään kääntyä satulassaan. Viimein johtaja saapui alas ja käänsi katseensa toisiin, jotka hitaasti seurasivat jäljestä. Pablo huomasi, että miehen kasvoille levisi intiaanille sangen harvinainen kauhun ilme, kun hänen silmänsä kohtasivat nuorukaisen ja tyhjän paikan hänen takanaan.
Silloin vasta toisetkin huomasivat, että äkkikuolema oli temmannut heidän toverinsa, mutta heidän piirteensä eivät ilmaisseet muuta tunnetta kuin kunnioittavaa kammoa, jolla he katselivat Pabloa. Sitten eräs heistä kääntyi johtajan puoleen ja sanoi: "Sinulla oli paha mielessä häntä kohtaan, Zabualgat, mutta sinä näet, että näkymättömät suojelevat kuningasten jälkeläistä ja rankaisevat sitä, joka on kohottanut kätensä häntä vastaan. Minä en enää seuraa sinua, jos pojalle mielitään mitään pahaa!"
"Sinä puhut hulluja sanoja. Kuka miettii pahoja? Chamulpo on käskenyt tuoda hänet valkoihoisten luota, hän määrää, mitä tapahtuu. Ole vaiti nyt, hän saattaisi ymmärtää meitä."
Pablo ymmärsi häntä todella. Hän tiesi nyt, että kuolema oli astunut aivan hänen sivuitsensa, ja kiitti Jumalaa hartaasti. Vaiti ollen jatkettiin matkaa ja saavuttiin vähän ajan kuluttua leveämmälle tielle, joka vei ylöspäin. Harjanteelle tultua hevoset taas kannustettiin juoksuun, kunnes saavuttiin metsään, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa korkearunkoisten puitten välissä.
Täällä he kohtasivat ratsastajan, joka näytti tuovan joukon johtajalle jonkin sanan ja sen tehtyään jälleen poistui.
"Meidän täytyy odottaa", sanoi johtaja, "hän ei ole siellä."
Autiossa, ränsistyneessä majassa levättiin, ja vasta myöhään seuraavana aamuna jatkettiin hitaasti matkaa.
Pablo huomasi tällä aikaa, etteivät kaikki hänen saattajansa olleet mayoja. Taaskin vietettiin yö metsässä. Pabloa vartioitiin yhä ankarasti; nuorukaisen olisi ollut aivan mahdotonta yrittääkään pakoon.
Pablo pelkäsi, että luoti tai puukonisku lopettaisi hänen elämänsä ennen pitkää; mutta sama mies, joka oli häntä puolustanut johtajan edessä, pysyi koko ajan hänen läheisyydessään luultavasti häntä suojellakseen.
Synkän metsän siimeksestä he saapuivat pienelle viljellylle tasangolle, jolla puutarhojen ja vainioiden välillä kohosi joitakin intiaaniasuntoja.
Erään suuremman talon lähellä majaili aseistettuja intiaaneja, ratsu- ja jalkamiehiä.
Pablon täytyi saattajineen odottaa metsänreunassa, sillä aikaa kuin johtaja ratsasti talolle, laskeutui hevosen selästä ja astui sisään.
Häntä oli nähtävästi odotettu, sillä karkea ääni tervehti häntä seuraavin sanoin: "Sinä viivyit kauan, Zabualga."
Mies seisoi Chamulpon, maya-kansan lähinnä mahtavimman miehen edessä.
"Oli mahdotonta päästä aikaisemmin, kazike."
Lyhyesti hän kertoi Pablon vangitsemisen.
"Toivottavasti ei nuorelle miehelle ole mitään onnettomuutta tapahtunut?" kysyi Chamulpo ja loi mieheen väijyvän katseen.
"Ei", vastasi toinen tuokion kuluttua. "Näkymättömien nuoli kohtasi
Pantepua hänen sijastaan. Poika odottaa ulkona."
Kazike säpsähti huomattavasti, mutta heti sen jälkeen kuvastui hänen kasvoillaan raivo.
"Oletko mieletön, kun tuot hänet minulle? Eikö sinulla ollut veistä kourassasi?"
"En uskaltanut, kazike, enkä", hän lisäsi rohkeammin, "tahtonutkaan. Ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä vastaan, näkymättömät ovat hänen puolellaan."
"Väki tietää siis, kuka hän on?"
"Kyllä."
"Sinä olet sen ilmaissut, roisto."
"En, en tiedä, keneltä he ovat sen saaneet kuulla."
"Onko hänellä merkki?"
"Hänellä on kuningasten merkki, minä näin sen, kun hän oli tainnoksissa."
Pitkin askelin astui kazike edestakaisin.
"Hänen täytyy hävitä", sanoi hän sitten, "hän käy vaaralliseksi, jos
Arana saa hänestä tietää."
"Ole varovainen, mayat kantavat sydämessään kuninkaansa sukua."
Kazike päästi kirouksen. "Tuo poika tänne, minä tahdon hänet nähdä. Käske sotamiesten marssia pois ja poistu sinäkin seuralaisinesi heti, kun nulikka on luonani."
"Kuten käsket, mutta — ole varovainen, herra."
Näin sanoen hän lähti ulos sotamiesten luo.
Pablo näki, miten sotamiehet äkkiä hälytettiin liikkeelle ja marssivat pois. Kun he olivat kadonneet metsään, vietiin Pablo taloon. Sisällä päästi johtaja hänen jalkansa siteistä ja saattoi hänet päällikön huoneeseen.
Pablo näki edessään kookkaan, vantteran miehen, jonka ruskeat kasvot ilmaisivat kovuutta ja julmuutta. Uhkaavasti loi tämä jo vanhanpuoleinen mies katseensa Pabloon, joka levollisena seisoi hänen edessään. Miehen ulkonäössä oli jotakin peloittavaa ja samalla hullunkurista. Vaikka hän olikin pukeutunut pumpulipaitaan ja housuihin, kuten vakinaisille asuinpaikoille asettuneet intiaanit, vaikka hänen jalkansa pistivät esiin kömpelöistä kengistä, oli hän kuitenkin kiskonut leveille hartioilleen kauhtuneen asetakin, joka oli hänelle ahdas eikä mennyt kiinni rinnan kohdalta. Elleivät kasvot olisi olleet niin kauhua herättävät, olisi mies huolimatta raskaasta ratsumiekasta, joka riippui hänen vyöllään, saanut Pablon hilpeästi nauramaan; mutta Chamulpon julma, tiikerimäinen katse oli omiaan tappamaan kaiken sopimattoman hilpeyden oireet. Kasvot olivat rumat ja muodottomat, mutta niissä oli kesytöntä tarmoa, joka vaikutti miltei pelättävältä. Mutta Pablo, jonka sydämessä kiehui viha hänen osakseen tulleen kohtelun takia, katseli pelkoa tuntematta uhmaten häneen.
"Kuka sinä olet?" kysyi mies hetkisen kuluttua karkealla äänellä.
Levollisesti vastasi nuorukainen: "Sinä tiedät sen paremmin kuin minä."
"Minä irroitan kyllä kielesi siteet, sinä pöllö, sinä."
Ylenkatseellisesti Pablo kohautti olkapäitään.
"Uskallatko sinä käyttäytyä edessäni tuolla tavoin? Tiedätkö, kuka minä olen?"
"Arvattavasti rosvo ja rosvoliiton jefé [= päällikkö]."
"Roisto!" Ja mies tempasi miekan huotrastaan; mutta nähdessään Pablon säihkyvät silmät hän antoi kätensä vaipua.
"Mistä syystä annoit rosvojesi ryöstää minut kodistani ja kuljettaa minut tänne?"
"Oi, minä halusin tutustua sinuun, koska olin kuullut sinusta niin paljon hyvää", vastasi mies ivallisesti.
"Toivon, että saat sitä katua."
"Niinkö arvelet? Luuletko siitä paljon vaivaa koituvan, jos annan miesteni leikata kurkkusi poikki?"
"Pyh, sitä et uskalla."
"En uskalla?" vastasi Chamulpo ällistyneenä. "Sinä et tiedä, kenen edessä seisot."
"Minä sanoin sinulle jo, että tiedän sen, mutta orja ei rankaisematta vuodata kuninkaitten verta."
Kuullessaan nämä ylpeät, ylenkatseelliset sanat tuijotti kazike nuorukaiseen kuin pelästynyt villieläin. Taaskin hän tarttui miekkaan, mutta tälläkin kertaa hallitsi häntä pojan katse, joka näytti tunkevan mayapäällikkön sisimpään.
"Kuka sinä luulet olevasi, nulikka?" ärjyi hän käheästi.
"Sen suvun jälkeläinen, jonka jalkapohjia sinun esi-isäsi nöyrinä suutelivat", vastasi Pablo samaan sävyyn kuin ennenkin.
"Oh, sinä luulet tietäväsi —? Sitä pahempi sinulle. Haa, käärme on vaarallisempi kuin luulinkaan", sanoi hän kuin itsekseen. "Saadaanpa nähdä, suojelevatko näkymättömät sinua neekereiltäkin."
Hän töytäisi miekkansa lattiaan, ja sisään astui heti sen jälkeen vanha neekeri, jonka koko ruumis tuntui olevan pelkkiä luita ja jänteitä; siitä huolimatta hän näytti sangen voimakkaalta. Musta mies loi väsyneet silmänsä tulehtuneitten luomien alta intiaanipäällikköön ja kysyi:
"Mitä käsket?"
"Missä on Chimal?"
"Ulkopuolella, herra."
"Ovatko sotamiehet poissa?"
"Kaikki, paitsi henkivartijat."
"Hyvä, tule tänne."
Neekeri astui aivan hänen viereensä, ja kazike kuiskasi hänen korvaansa sanoja, joita Pablo, niin tarkkaan kuin ponnistikin kuuloaan, ei voinut erottaa.
"Hyvä, herra", sanoi tähän neekeri irvistäen niin, että hänen kurttuiset kasvonsa kävivät entistään rumemmiksi, "se tapahtuu."
Chamulpo lähti huoneesta, vielä lähtiessään luoden Pabloon veristä vihaa uhkuvan katseen. Heti sen jälkeen hän kuului ratsastavan pois.
Jäätyään Pablon kanssa kahden neekeri tarkasti nuorukaista tuokion kiireestä kantapäähän ja vihelsi sitten. Samassa astui huoneeseen vanha yksisilmäinen intiaani, maan tapaan pukeutuneena paitaan ja housuihin. Ei tämänkään miehen ulkonäkö herättänyt luottamusta. Hän loi ainoan silmänsä, joka ukon iästä huolimatta yhä säihkyi, tutkivasti Pabloon; mutta tämä ei näyttänyt huomaavan kummankaan kätyrin katseita. Hän oli yhtä levollinen ja tyyni kuin ennenkin.
Intiaani nyökkäsi päätään itsekseen ja kääntyi sitten neekerin puoleen. "Mikäs on, Abrahan?" hän kysyi espanjankielellä.
"Tämän kananpoikasen on kazike uskonut huostaamme", kuului neekerin vastaus. "Vie hänet kellariin, don Chimal, ja telkeä hänet sinne lujasti; hän on kallisarvoinen poika, hoida häntä hyvin."
Intiaani loi uudestaan silmänsä Pabloon, joka liikkumattomana seisoi hänen edessään, kädet yhä sidottuina, ja sanoi sitten: "Seuraa minua."
Pablo tiesi, että kaikki vastustus oli turhaa, ja seurasi häntä levollisesi ulos.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nauroi neekeri ilkeätä, rumaa naurua.
"Et kauan pyristele, kukkoseni."
Sitten hän meni hitaasti toisten jälkeen.