SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Mayain kuningas,
Pablo ja Tenanga olivat löytäneet yösuojakseen vanhan vajan.
Päivän sarastaessa he neuvottelivat, mihin päin kääntyä.
"Sinä tunnet maan, Tenanga, vie minut pohjoiseen."
Häntä kohdanneen pilkallisen halveksumisen herättämä viha oli ylpeässä nuorukaisessa entistä kiihkeämpi, ja hän tahtoi päästä pois koko tästä osasta maata.
Koska he eivät tietäneet, missä kapinallisten joukot olivat, täytyi heidän varoa niitä huolellisesti ja etsiä yksinäisiä teitä.
Heidän ratsastaessaan erään metsän läpi huonosti raivattua polkua ilmestyi heidän eteensä parvi aseistettuja ratsumiehiä. Kun he aikoivat kääntyä takaisin, he kohtasivat rosvomaisen näköistä jalkaväkeä. Pakenemista ei voinut ajatellakaan. He pysyivät sen vuoksi rauhallisina ja antoivat sotilaiden tulla lähemmäksi. Se oli sekalaista joukkoa: neekereitä, mulatteja, mestitsejä ja näiden joukossa muutamia valkoihoisiakin.
Jättiläismäinen neekeri ratsasti etunenässä, hän tarkasti molempia nuorukaisia ja sanoi:
"Mitä miehiä te olette, vakoojia, häh?"
"Me olemme rauhallista väkeä, señor, ja olemme matkalla kotiimme pohjoiseen."
"Niinkö", irvisti neekeri, "ollaksenne rauhallista väkeä olette aika hyvissä aseissa, totta vie. Me voimme teitä käyttää, pojat. Ottakaa heiltä aseet ja hevoset", hän jatkoi kääntyen tovereihinsa, "sitokaa heidät ja ottakaa mukaan".
Jo käytiin käskyä täyttämään, kun Tenanga, joka vaanivan pantterin tavoin hevosensa selässä oli tähyillyt ympärilleen, äkkiä päästi kaikuvan huudon:
"Hualpa täällä, mayain kotka!"
Silloin kahahti kaikissa pensaissa. Villejä, ruskeita olentoja ilmestyi, ja viisikymmentä pyssyä tähtäsi uhkaavasti ratsastajiin ja jalkaväkeen.
"Joka kohottaa kätensä, on kuoleman oma!" huusi voimakas ääni espanjankielellä.
"Tänne, kuningas, soturiesi luo! Näkymättömille kiitos, että vielä elät!"
Se oli tapahtunut niin yllättävästi, kapinalliset oli tämä ylivoimaisen, hyvin aseistetun intiaanijoukon äkillinen hyökkäys niin hämmästyttänyt ja pelästyttänyt, että he neuvottomina tuijottivat pyssynsuita kohti. He eivät lainkaan koettaneet estää, kun Pablo ja Tenanga nyt karahuttivat pois heidän keskeltään, pysähtyen metsänreunaan, missä tempasivat pyssyt olaltaan.
"Sinun soturisi, herra", sanoi Tenanga säkenöivin silmin, "mayat ovat täällä".
"Kiitos teille, veljet", huusi Pablo, joka iloisesti hämmästyen näki ympärillään joukon omaa kansaansa, "te tulitte oikeaan aikaan. Olkaa valmiit laukaisemaan."
"Kuka sinä olet, mustanahka?" kysyi hän sitten neekeriltä, "mitä rosvojoukkoa sinulla on kanssasi?"
"Me olemme tasavallan sotilaita, señor; minä olen eversti San Malo."
"Vai niin, sitten te kai palvelette señor Sarmienton tasavaltaa?"
"Niin! Ja voi, jos meiltä ken hiuskarvankin käyristää."
Neekeri ei näyttänyt olevan oikein rohkealla mielellä uhkaavasti ojennettuihin kivääreihin katsoessaan.
Pablon rinnalla seisoi vanha maya-soturi kunnioittavasti odottaen hänen käskyjään.
"Onko vielä muita kapinallisten joukkoja lähettyvillä?" kysyi Pablo häneltä.
"Ei, herra."
"Lähtekää tiehenne", huusi Pablo neekerille, "ja varokaa toiste minua kohtaamasta. Laskekaa heidät menemään, ystävät! Pois!"
Kapinallisten joukko poistui kiireesti, ja Pablo näki ympärillään noin kuusikymmentä mayaa, jotka iloisesti katsoivat häneen.
"Sinä elät, kuningas, sinä elät, oi, näkymättömille kiitos! Meille saapui sanoma, että valkoiset olivat vanginneet ja surmanneet sinut: silloin me tulimme sinua kostamaan."
"Suuriko määrä teitä on?"
"Meitä on liikkeellä kahdeksantuhatta soturia, niistä tuhat ratsumiestä, kenraali Arana johtaa meitä."
Pablon hämmästys oli rajaton. Kahdeksantuhatta miestä urhoollisia mayoja, kokonainen sotajoukko oli tullut häntä kostamaan. Nyt hän oli mayain kuningas täydellä todella, hänellä oli valta, johon hän saattoi nojata.
"Missä kenraali on?"
"Hän on jäljempänä Antiguan luona, me sekä joukko ratsastavia keihäsmiehiä olemme edellä vihollista vakoilemassa."
"Viekää siis minut hänen luokseen, ystävät."
Mayat marssivat nopeasti takaisin. Heidän keskellään ratsasti Pablo.
Tenanga oli rientänyt edeltä.
Tullessaan ulos metsästä he tapasivat kolmikymmenmiehisen ratsujoukon, joka riemuisasti tervehti Pabloa, ja näkivät edessään suuren kartanon, johon Pablo päätti mennä.
Peloissaan näki talonväki intiaanien tulevan, ja vavisten lähestyi tilanhoitaja kysyen, mitä señorit suvaitsivat käskeä.
"Kuka on tämän kartanon isäntä?"
"Don Sylvio de Rosalva."
"Onko señor kotona?"
"Ei, hän on perheineen matkustanut pois sodan jaloista."
"Antakaa väelle ja hevosille ruokaa, tilanhoitaja, me emme ole kauan teille vaivaksi."
Ratsumiehiä asetettiin vartijoiksi, ja Pablo asettui molempien upseerien kanssa talon kuistikolle, jonne heille tuotiin nopeasti ruokaa ja juomaa.
Siinä Pablo kertoi mayoille vaiheensa, myöskin peitsimiesten vangiksi joutumisensa, ja kuuli ylpeän liikuttuneena, minkä myrskyn se sanoma oli nostanut maya-kansassa.
Sitten hän lähetti ratsumiehen viemään kenraali Aranalle viestiä tulostaan. Kun hänen välttämättömästi oli saatava toinen puku, hän kutsui tilanhoitajan, jota maya-soturien rauhallinen esiintyminen oli tyynnyttänyt.
"Te näette, kuinka pukuni on kulunut", hän sanoi, "tahtoisin lainata toisen isännältänne ja olen tietysti suorittava siitä korvauksen".
"Tehkää hyvin, señor; don Sylvio on pitävä kunnianaan, että on saanut tehdä teille pienen palveluksen. Suvaitsetteko seurata minua, señor?"
Hän vei Pablon señor de Rosalvan runsaasti varustettuun vaatekammioon.
Pablo valitsi kartanonherran ratsumiehenpuvun, joka kuului tälle valtion sotaväen lancero-upseerina, vaikka hän sotatoimia karttaen oli matkustanut pois. Puku sopi nuorukaisen solakalle vartalolle mainiosti. Astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin hämmästyi kuvaansa.
Hän kiinnitti rintaansa kultaisen tähden, jota hän tähän saakka oli kantanut kätkössä, vyötti runsaskoristeisen miekan vyölleen ja astui sitten mayain riemuksi sotaisassa puvussa ja kuninkaitten merkillä koristettuna kuistikolle.
Pablo antoi lähtömerkin. Hän ratsasti peitsimiesten kanssa neliä edellä pyssymiesten hitaasti seuratessa. He saapuivat kylään, joka vilisi maya-sotilaita. Heti Pablon tunnettuaan vastaanottivat nämä hänet huumaavin riemuhuudoin.
Pablo puhutteli heitä ystävällisesti, mutta riensi edelleen tavatakseen Aranan. Kohta kylästä lähdettyään hän tapasi kenraalin. Upseeriensa ympäröimänä, jotka melkein kaikki kantoivat valtion sotaväen asepukua, ja ratsuväkieskadroonan saattamana hän tuli Pabloa vastaan.
Ystävällinen hymy levisi Aranan vakaville kasvoille, kun hän näki
Pablon sotaisassa asussaan soreasti ratsastavan kohti kimollaan.
"Mayain kuningas", hän mutisi, "tuo on luotu sydämiä voittamaan".
Pablo tervehti kenraalia ja upseereja.
"Taivaalle kiitos, poikani, että näen sinut onnellisesti jälleen.
Sinä näet, että olemme matkalla hakemaan kuningastamme takaisin."
Hän kääntyi saattoineen. Pablo ratsasti kahden kesken hänen kanssaan ja kertoi hänelle vaiheensa siitä lähtien, kun he olivat eronneet.
He saapuivat kartanoon, mihin Arana oli majoittunut upseereineen, jotka tervehtivät nuorukaista riemukkaasti. Sitten Pablo vetäytyi huoneeseensa.
Kenraali oli hänelle sanonut: "Kun meillä nyt kerran on kahdeksantuhatta miestä aseissa, on meidän katsottava, että tulomme tuottaa maalle hyötyä."
Pablo ei vastannut siihen mitään, minkä Arana hyvin huomasi. Koko päivän kulki vielä ohi maya-joukkoja jalkaisin ja ratsain. Aranalla oli tarkka selko molempien sotajoukkojen asemasta, ja hän tiesi Chamulpon juuri yhtyneen Sarmientoon. Hän oli sen vuoksi joukoilleen valinnut aseman, joka oli uhkaava niin Lerman kuin Sarmientonkin armeijalle.
"Huomenna voit katsastaa joukkojasi, Pablo, ja ottaa ylipäällikkyyden", sanoi kenraali.
"Minäkö?" kysyi Pablo hämmästyneenä.
"Niin", vastasi Arana ystävällisesti, "minua he eivät enää tottele siitä hetkestä, kuin sinä olet täällä. Sinä, Nezualpillin jälkeläinen, voit heiltä vaatia mitä vain; sinua he seuraavat nurkumatta."
"Niinpä siis, padrino, minä nimitän sinut ylikenraalikseni."
Arana huomasi erinäisistä Pablon lauseista, että ylpeätä nuorukaista oli conden leirissä varmaan kovin loukattu, mutta hän karttoi kajoamasta siihen seikkaan. Että mayat, aivan miten Pablo käski, olivat valmiit käymään joko conden tai Sarmienton kimppuun, siitä ei ollut epäilemistä.
Vaikkapa Chamulpo saattoikin luulla mayain saapuneen hänen kutsuansa noudattaen, niin se seikka, ettei sieltä käsin pyritty mihinkään kosketuksiin hänen kanssaan, sai hänet hämmästymään, ja Sarmiento katsoi tämän olosuhteisiin nähden suuren sotavoiman lähenemisen sellaisen päällikön kuin kenraali Aranan johdolla vaaraksi itselleen.
Siten oli sodan ratkaisu kokonaan mayain vallassa.
Pablo nukkui yön levottomasti, sillä hänen mielikarvauteensa sekaantui tunne suuresta vastuunalaisuudesta maata kohtaan.
"Olkoon miten tahansa, jos kerran olen vanhojen valtiasten jälkeläinen, jos minua tottelee kahdeksantuhatta miestä kohtalokkaalla hetkellä, niin tahdon kansalleni, tämän maan kanta-asukkaille, taistella aseman, mikä sille tulee. Voi teitä, te tyhmän ylpeät hidalgot, teillä on vapaita mayoja vastassanne."
Aamulla kenraali Arana oli järjestänyt kaikki mayojen joukot paraatiasentoon ja hän pyysi Pabloa näyttäytymään sotureilleen.
Pablon ihastus sotaisasta näystä oli vielä suurempi kuin hänen hämmästyksensä tuosta hänen mielestään suunnattomasta sotilaiden paljoudesta.
Villeiltä nuo miehet tosin näyttivät, mutta he olivat hyvin aseistettuja ja taisteluun tottuneita.
Kun Pablo lähestyi ja he näkivät kuningasten tähden hänen rinnassaan, he kohottivat myrskyisiä riemuhuutoja. Pablo ratsasti molempien rintamain välitse tervehtien sotilaita, jotka olivat tulleet vapauttamaan nuorta kuningastaan. Loistavat silmät sanoivat hänelle kaikkialla, kuinka suuri oli heidän ilonsa saadessaan nähdä hänet.
Sitten Pablo ratsasti takaisin kartanoon, ja hänen soturinsa leiriytyivät uudelleen.
Tuskin hän oli Aranan ja upseerien kanssa ehtinyt taloon, kun etuvartijoilta tuli ilmoitus, että kaksi kenraali de Lerman lähettämää upseeria pyysi päästä kenraali Aranan puheille.
"Sinun täytyy ottaa heidät vastaan, Pablo."
"Olkoon menneeksi."
"Mitä aiot heille sanoa?" kysyi Arana hyvin vakavasti, "nyt on hetki, jona sinun tulee punnita sanojasi".
"Padrino", sanoi Pablo, "ne ovat minua siellä kohdelleet kuin orjaa, kuin elukkaa, siksi, että olen intiaani. He saavat tuntea, että minä — minä — että heidän kohtalonsa on minun käsissäni."
"Ymmärrän suuttumuksesi, Pablo, mutta sinun täytyy se hillitä. Mitä sinä sanoisit Lerman lähettiläille?"
Vähän mietittyään Pablo vastasi: "Minä sanoisin heille, jos he kysyvät aikeitamme tai tarjoavat meille liittoa, että en voi vielä ratkaista asiaa."
"Hyvä, mutta ei enempää. Jos Sarmientokin, kuten hän epäilemättä tekee, lähettää sanansaattajan, niin vastaa hänelle samoin."
Lerman upseerit tuotiin sisään. Ne olivat sama adjutantti, joka Lerman päämajassa oli ottanut Pablon vastaan, ja kapteeni, joka oli taputtanut häntä olalle ja puhunut "kanelinkarvaisesta caballerosta".
Hämmästyen he näkivät edessään komean joukon vakavan ja sotaisan näköisiä upseereja. Kenraali astui heitä vastaan ja kysyi kohteliaasti: "Koskeeko sanomanne vain kenraali Aranaa mieskohtaisesti, señorit, vai näiden joukkojen ylipäällikköä?"
Hieman epäröityään adjutantti sanoi: "Se koskee kyllä ensi sijassa näiden joukkojen ylipäällikköä, jona luulimme kohtaavamme kenraali Aranan."
"Näiden joukkojen ylipäällikkö on señor Reynador, jonka näette edessänne; me tottelemme vain hänen määräyksiään."
Pablo, joka oli jutellut muutamien upseerien kanssa, kääntyi nämä sanat kuullessaan, ja hänen uhkaava katseensa kohtasi upseereja, jotka tämä äkkitapaaminen saattoi kovin hämilleen.
Pablo kysyi harkitun kohteliaasti: "Mitä hänen ylhäisyytensä tahtoo minulle ilmoittaa?"
Äänellä, joka nyt osoitti ilmeistä kunnioitusta, vastasi adjutantti: "Hänen ylhäisyytensä, valtion joukkojen ylipäällikkö, on antanut meille toimeksi tervehtiä tämän sotavoiman johtajaa, lausua hänet tervetulleeksi. Hänen ylhäisyytensä ei epäile hetkeäkään, että pohjoisten vuorten sotaisa väestö on lähtenyt liikkeelle auttaakseen valtiota sen ahdingossa."
Katse yhä uhkaavasti luotuna molempiin upseereihin Pablo sanoi luontevan arvokkaasti: "Pyydän ilmilausumaan hänen ylhäisyydelleen de Lermalle syvimmän kiitollisuuteni minulle maya-soturien ylipäällikkönä osoitetusta kunniasta. Me olemme todella saapuneet sotatanterelle varjellaksemme maan tärkeimpiä etuja ja tehdäksemme kansalaissodasta lopun. Mutta nyt lähinnä otettavaan askeleeseen nähden minun on pidätettävä ratkaisu toistaiseksi. Tämän pyydän ilmoittamaan hänen ylhäisyydelleen."
Hän nyökäytti jäähyväisiksi päätään, ja molemmat tästä vastaanotosta perin ällistyneet upseerit, jotka kuuluivat maan ylhäisimpiin sukuihin, kumarsivat ja lähtivät.
"Mainiosti, poikani!" kuiskasi hänelle Arana, "synnynnäinen reynador.
Nuo ylpeät hidalgot muistavat tämän vastaanoton."
"Oh, sinä et usko, padrino, kuinka sydämeni kiehui vihasta; juuri nuo samat ne tekivät minusta pilkkaa."
"Sitä parempi. Sinä olit todellinen caballero."
"He saavat vavista edessäni, nuo kurjat valkoiset. Minä olen kärsinyt enemmän, kuin ihminen kestää."
Varovainen kenraali ei vastannut mitään.
Hallituksen joukkojen päämajassa herätti tieto molempien upseerien osaksi tulleesta vastaanotosta ja Pablon heille antama vastaus suurta hämmästystä. Upseereilta oli mennyt halu pitää pilkkanaan "kanelinkarvaisesta caballerosta", jolla oli takanaan kahdeksantuhatta miestä valmiina taisteluun. Lerma kysyi don Antoniota; tämä ei ollut vielä palannut.
Päivän kuluessa ilmestyi mayain leiriin naurettavasti koristeltu mulatti, eversti Limonada, sydämellisesti veljinä tervehtääkseen kenraali Aranaa ja hänen urhoollisia joukkojaan, jotka kai olivat saapuneet kenraali Sarmienton avuksi taistelemaan hallituksen sietämätöntä sortovaltaa vastaan.
Hänet kenraali Arana palautti samalla tavoin kuin Pablo Lerman upseerit.
Sitten ilmestyi Chamulpo suuren saattueen kera leirin rajalle nähdäkseen kalliin ystävänsä Aranan ja lausuakseen pohjoisesta saapuneet veljet tervetulleiksi.
Hänet oli Pablon käskystä muita mutkitta käsketty takaisin, eivätkä vartijain katseet olleet näyttäneet lainkaan ystävällisiltä. Chamulpo palasi aivan tyrmistyneenä.
Mayat olivat Tenangalta saaneet kuulla, kuinka Chamulpo oli väijynyt
Jungunan pojan henkeä.
Sarmientonkin leirissä vallitsi lähettilään palattua suuri hämmästys.
Pablo käyskeli syvissä mietteissä.
Kenraali Lerman esittämään yhteiseen neuvotteluun hän ei ollut suostunut.
"Minä en antaudu noiden espanjalaisten pilkattavaksi", hän vastasi kenraali Aranan kysymykseen, "he käyttävät meitä vain välikappaleenaan, jonka sitten halveksien heittävät pois".
"Ja mihin katsot meidän parhaaksi ryhtyä, Pablo?"
"Mayat, jotka minussa näkevät muinaisen valtansa viimeisen edustajan, saapuivat minua vapauttamaan. He ovat tarkoituksensa saavuttaneet. Miksi he vuodattaisivat vertaan? Me palaamme pohjoiseen, missä asumme vapaina; taistelkoot nämä täällä riitansa loppuun."
Arana, jolla oli toiset ajatukset, huomasi, ettei vihastuneen nuorukaisen kanssa nyt käynyt puheleminen, ja vaikeni.
Seuraavana aamuna Tenanga astui Pablon huoneeseen.
"Donna Maria tahtoo puhutella sinua, herra."
Pablo hätkähti, ponnahti sitten ylös, syöksyi ovelle. Siinä oli tummassa ratsastuspuvussa hänen siskonsa, ja vienot silmät katsoivat häneen pelokkaasti.
"Mariquita, siskoni, sinä tulet luokseni? Kuinka sinä jälleen näytät terveeltä! Kuinka olen iloinen! Istuhan. Sinä olet taas omiesi luona. Miten donna Inez voi? Mutta mikä sinun on? Miksi näytät niin pelästyneeltä? Etkö ole Pablon, veljesi luona?"
"Ihmiset sanovat, että olet muuttunut pahaksi, sitten kun sinusta on tullut suuri kenraali."
Pablon kasvoille lennähti varjo.
"Pahaksiko, Mariquita? Ei, minulla on heidän silmissään vain se vika, että olen ruskeaihoinen intiaani."
"Sinä olet minun veljeni ja minä sinun sisaresi", sanoi Maria päättävästi.
"Niin, kyllä, koko elinikämme."
"Varmasti! Ja nyt minä pyydän sinua tulemaan kanssani isoisän luo, hän tahtoo puhutella sinua."
Pablo nousi.
"Hän odottaa sinua upseereineen leguan päässä täältä."
"Ovatko he lähettäneet sinut luokseni?"
"Ovat, minut, koska olen sinun sisaresi. Isoisä on hyvin hyvä, ja hän on ollut kovin vihoissaan siitä, että sinua kohdeltiin pahoin neuvottelun aikana, hän, joka tahtoi kiittää sinua kaikesta, mitä olet tehnyt minun hyväkseni. Nyt hän on lähettänyt minut sinua noutamaan. Isoisä sanoo, että maan kohtalo on sinun käsissäsi, ja ennenkuin arpa lankeaa, hän tahtoisi puhua kanssasi; sitten voit kyllä tehdä, mitä katsot parhaaksi. Nyt on vanhus tullut enemmän kuin puoli matkaa sinua vastaan, vaikka sinun nuorempana olisi pitänyt mennä hänen luokseen. Minä en ymmärrä maan kohtalosta mitään, tiedän vain, että isoisä on herttainen, hyvä mies ja että sinä olet veljeni. Ja jos tahdot nähdä minun itkevän, niin sano vain, ettet tule."
Hellimmällä äänellään Pablo vastasi: "Siskoseni älä itke, minä tulen kanssasi."
Oikea airut oli lähetetty hänen luokseen.
"Kas niin, nyt on kaikki hyvin", ja Maria hymyili silmät kyynelissä. "Ei, mutta miten kauniilta sinä näytät asepuvussasi, Pablo, paljon kauniimmalta kuin kukaan meidän caballeromme."
Silloin ei Pablokaan voinut olla hymyilemättä, ja hän kysyi: "Oletko tullut yksin?"
"En, don Antonio on täällä kanssani."
Oven ulkopuolella seisoivat Arana ja d'Irala, he olivat kuulleet keskustelun ja astuivat nyt sisään.
"Onnittelen sinua päätöksestäsi keskustella kenraali Lerman kanssa,
Pablo."
Pablo oli jälleen käynyt hyvin vakavaksi, mutta tervehti sydämellisesti don Antoniota, joka liikuttuneena kiitti häntä Marian pelastamisesta.
Jo odottivat ratsut pihalla. Arana oli käskenyt kolmekymmentä upseeria ja viisikymmentä ratsusotilasta saattamaan Pabloa.
Pablo auttoi Marian satulaan.
Ihmeekseen hän näki silloin edessään Tanubin, joka kummallisessa sota-asussaan tervehti häntä syvään kumartaen.
"Oi Tanub, kuningasten hautain vartija, kuinka olet tullut tänne?"
"Minä olen vanha maya-soturi, Hualpa, kuningas, ja tahdon kuolla taistelussa niinkuin kaikki muutkin. Tahdon kamppailla kuninkaani rinnalla ja sitten kohota aurinkoon."
Pablo puristi vanhuksen kättä ja nousi ratsulleen.
Nopeasti he ratsastivat sitä paikkaa kohti, missä de Lerma odotti
Pabloa.
Kiertäessään erästä metsikköä he näkivät edessään ratsasjoukon, jonka etupäässä oli kazike Chamulpo, ja aivan hänen vieritseen Pablo karahutti eteenpäin. Hämmästyneenä, miltei kauhuissaan, Chamulpo tuijotti Pabloon, jonka silmät tuhoa uhkaavasti olivat luodut häneen.
"Toisen kerran minä kohtaan sinut, ketchien päällikkö, varo kolmatta kertaa."
Hän viittasi käskevästi kädellään, ja kaikki antoivat tietä hänelle ja hänen saattueelleen.
Chamulpo loi hänen jälkeensä raivoisan katseen.
Mutta Arana kuiskasi vanhimmalle upseereistaan: "Ratsasta takaisin ja käske kaikki aseisiin, ikäänkuin kapinallisten hyökkäyksen varalle. Chamulpolla ei ole enää mitään menetettävää, meidän täytyy olla valmiina kaikkeen."
Upseeri ratsasti kiireesti leiriin takaisin.
Don Antoniolle Arana sanoi: "Pankaa heti upseeri viemään sanaa, että koko sotajoukkonne on asetettava taistelujärjestykseen. Nyt kun Chamulpo-susi on nähnyt meidän ratsastavan conden luo, on pelättävissä, että teitä vastaan tehdään äkkihyökkäys."
D'Irala nyökkäsi päätään.
Kohta ratsasjoukko jo näki palmuryhmän, jonka luo kenraali Lerma oli pysähtynyt.
Heidän lähestyessään kaikki nousivat siellä ratsuilleen. Pablo saattueineen ratsasti hitaasti upseeriryhmää kohti. Kun kenraali Lerma ratsasti muutamia askelia vastaan ja otti hatun päästään, kannusti Pablo hevostaan, karahutti conden luo ja kumarsi hattu kädessään syvään vanhukselle.
Tämä ojensi hänelle kätensä.
"Minä iloitsen, señor Reynador", sanoi Lerma, "tervehtiessäni teitä tämän maan muinaisten hallitsijain jälkeläisenä, ja käytän samalla tilaisuutta lausuakseni teille hartaimmat kiitokseni ritarillisesta avusta, jonka olette antanut lapsenlapselleni."
Pablo kumarsi.
"Kenraali Arana?"
Tämä ratsasti lähemmäksi.
"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, kuultuani teistä niin paljon hyvää varsinkin ystävältäni Callegolta."
Espanjalaiset upseerit näkivät hämmästyksekseen Pablon uljaan, ritarillisen olennon ja hänen rinnallaan Aranan arvokkaan soturihahmon.
"Isänmaallemme paljon merkitsevä hetki tuo meidät tässä kohtaamaan toisiamme, señor Reynador. Minä olen vielä vanhoilla päivilläni tarttunut aseisiin isänmaan vaatiessa, olen käynyt vaikeata taistelua, ja nyt, Chamulpon liityttyä kapinallisiin, olen vaarassa joutua tappiolle."
Pablo, jossa vanhan sotapäällikön ylevä arvokkuus herätti syvää kunnioitusta ja jonka vihaa lauhdutti tällainen vastaanotto upseerien nähden, vaikeni.
"Tahdotteko, señor Reynador, että kapinalliset, jotka ilmankin ovat peittäneet tämän poloisen maan verellä ja raunioilla, että satamakaupunkien roistoväki, rotumme hylkiöt, lopullisesti voittavat, niin teidän tarvitsee vain vetää pois se mahtava sotavoima, jota johdatte, ja minä en enää voi pitää puoliani ylivoimaa vastaan. Guatemalan kohtalo on silloin ratkaistu. Te näette, että olen täysin avomielinen teitä kohtaan; caballero puhuu caballerolle."
"Teidän ylhäisyytenne", sanoi Pablo, "mayat, jotka tuolla seisovat aseissa, ovat saapuneet tänne kiintymyksestä minuun, kuningassukunsa viimeiseen vesaan. Minä en voi ilman muuta panna alttiiksi heidän vertaan enkä sitä tee, ellei intiaanien asemaa tässä maassa paranneta."
"Puhukaa."
"Laki julistaa tosin meidät tämän maan lapsina valkoisten kanssa tasa-arvoisiksi, mutta se tasa-arvoisuus on vain paperilla. Kaikki valta on valkoisten käsissä, intiaani on halveksittu orja kuten ennenkin. Niin ei saa täst'edes olla.
"Jos mayain tulee seurata minua taisteluun hallituksen puolesta, niin minä vaadin siltä oikeuksia, jotka tekevät meidät täysin valkoisten vertaisiksi. Minä vaadin intiaaneille riittävästi kouluja sekä oikeudenmukaista osuutta hallinnossa ja sotajoukossa. Valloittajien jälkeläisten tulee tottua palvelemaan ja seurustelemaan intiaaniupseerin kuin vertaisensa kanssa."
"Señor Reynador," vastasi Lerma, "minulla on täysi valtuus, ja minä vakuutan teille sen, mitä vaaditte, hallituksen nimessä ja kunniasanallani. Se vastaa sitäpaitsi täydelleen minun käsitystäni ja toiveitani, samoin myös hänen ylhäisyytensä presidentin."
"Hyvä teidän ylhäisyytenne. Minä kutsun heti palattuani mayain heimopiirit koolle neuvotteluun ja ilmoitan niiden päätöksen viipymättä teidän ylhäisyydellenne."
"Te pelastatte isänmaanne perikadosta, señor."
Lerma puristi lämpimästi nuoren päällikön kättä.
"Näkemiin asti."
Pablo tervehti kunnioittavasti kenraalia, sitten kylmemmin hänen takanaan pysytelleitä upseereja, joiden päät paljastuivat kuin komennosta; myöskin intiaaniupseerit nostivat lakkejaan, ja Pablo saattueineen karahutti pois.
"Pablo", sanoi Arana heidän ratsastaessaan kahden muiden edellä, "olen iloinen; ne olivat jalon valtiaan sanoja".
"Sisareni, padrino, käänsi jälleen katkeran mieleni. Niin, heidän täytyy antaa meille arvo; he saavat nähdä mayain taistelevan."
Keveää laukkaa he olivat ehtineet lähelle samaa metsikköä, jonka luona Chamulpo oli tullut heitä vastaan, kun Tenanga päästi kaikuvan varoitushuudon.
Notkelmasta kohosi ikäänkuin maasta nousten pitkä rivi peitsimiehiä, kiitäen ratsuillaan hurjasti huutaen heitä kohti.
"Vasemmalle!" komensi Arana, ja kuuliaisesti kaikki käänsivät hevosensa sinnepäin. Sataakaan askelta he eivät olleet ehtineet, kun puiden molemmilta puolin ilmestyi vahvoja ratsujoukkoja, jotka jo olivat järjestetyt hyökkäystä varten, kahteen osastoon. Viholliset, joiden johdossa ratsasti Chamulpo, pysähtyivät hämmästyneinä.
"Kuninkaanne luo, mayat!" huusi Pablo kaikuvasti ja veti miekkansa. Jo ratsastivat osastot vastaan. Rivien yläpuolella liehui mayain ikivanha sotamerkki: vihreä vaate kultaisessa verkossa, pitkän keihään kärjessä. "Alas nuo petturit!"
Jo tulivat heitä vastaan Chamulpon ratsumiehet, kazike etumaisena. Pablo kannusti kimoaan, ratsu teki valtavan hyppäyksen, ja nuorukaisen välähtävä miekka upposi sen miehen päähän, joka niin kauan ja kiihkeästi oli väijynyt hänen henkeään. Chamulpo suistui maahan. "Sanoinhan sinulle, murhaaja: varo kolmatta kohtaamista", mutisi Pablo.
Jäljestä hyökkäsivät hänen hurjasti riemuitsevat ratsumiehensä; vihollinen kääntyi pakoon jättäen kentälle kuolleita ja haavoittuneita.
Silloin mayain torvet puhalsivat pysähdysmerkin, ja kuuliaiset ratsumiehet seisahtuivat ja kokoontuivat.
Notkelmasta nousi nyt taajoin joukoin pyssy- ja keihässotureita.
Conden armeijan puolelta kuului tykin jyskettä.
Mutta jo lähenivät juoksujalkaa mayain ampujat joutuen heti raivoisaan laukausten vaihtoon Chamulpon väen kanssa.
"Kokoa ratsuväki ja johda se tuonne, Pablo", sanoi Arana osoittaen hänelle asemaa, "minun täytyy ottaa ylijohto täällä. On käynyt, niinkuin pelkäsin." Hän viittasi erääseen kukkulaan päin. "Tuolla tapahtuu ratkaisu. Toivottavasti Sarmiento tapaa hallituksen joukot valmiina."
Pablo johti ratsumiehet sinne, mihin Arana määräsi.
Kaikki maya-joukot marssivat nyt esiin äänettömän kuuliaisina kuin intiaanit ainakin.
Tykin jyske yltyi yhä siellä, missä Lerma taisteli, ja pyssyt paukkuivat lakkaamatta.
Chamulpon väki oli peräytynyt. Arana ajatti sitä heikosti takaa ja kohdisti koko voimansa siihen kukkulaan, jota hän äsken oli Pablolle osoittanut.
Sille ilmestyi vahvoja jalkaväkijoukkoja ja kuusitykkinen patteri. Sarmiento tiesi hyvin, että tämä kumpu esti mayoja ajoissa yhtymästä condeen, ja toivoi valloittavansa tämän, ennenkuin Arana ehti apuun. Sitten hän kyllä oli suoriutuva mayoista, joilla sitäpaitsi oli Chamulpo vastassaan. Mayain nopea taisteluun sekaantuminen samoinkuin se, että hän kohtasi conden joukot taistelujärjestyksessä, oli hänelle yllätys, joka pakotti sitä pikemmin valtaamaan kukkulan.
Pablo ratsumiehineen pysähtyi taustalle. Huomatessaan, miten vaarallinen kukkulan joutuminen vihollisen valtaan oli ja miten tulisesti taisteltiin leirin ympärillä, jota vastaan Sarmiento teki hurjia hyökkäyksiä, hän päätti ratsuhyökkäyksellä vallata kukkulan.
"Mayat!" hän huusi ratsumiehilleen, "tuo kukkula on vallattava".
Kumea riemuhuuto vastasi ruskeain ratsumiesten riveistä, ja harjaantunut väki järjestyi miltei komentamatta leveään hyökkäysrintamaan.
Liian myöhään älyttiin kukkulalla heidän uhkapäinen aikeensa. Siellä oli tykit suunnattu kohtaamaan odotettua jalkaväen rynnäkköä, nyt koetettiin niitä kiireesti kääntää.
Jo lähtivät Pablon eskadroonat liikkeelle.
Kukkulalla joutuivat tykit valjashevosineen epäjärjestykseen, kun niitä yritettiin kääntää. Kiireesti juoksi pyssymiehiä sille sivustalle, jolta ratsuhyökkäys uhkasi.
Mutta mayain ratsurintama, Pablo etumaisena, vanha sotamerkki päitten päällä, kiiti piittaamatta vihollisten huonosti tähdätystä tulesta riemuhuudoin rinnettä ylös.
"Ala! Ala!" kaikuu sotahuuto. He ovat jo harjalla, kolmena osastona he syöksyvät vihollisriveihin hakaten ja ratsastaen kaikki kumoon.
"Ala! Ala!" Tykkimiehet hyppäävät vetohevosten selkään ja lähtevät karkuun, hurjasti paeten syöksyy jalkaväki pois julmistuneet mayat kintereillään.
Pakenevan jalkaväen sivulle ilmestyvät maya-pataljoonat suunnaten tulensa siihen; silloin ei enää mikään voi pysähdyttää silmitöntä pakoa.
Conde oli nähnyt uhkarohkean ratsurynnäkön, joka suoritettiin niin loistavasti; hän käytti suotuisaa tuokiota hyväkseen ja yhtyi nyt koko voimallaan hyökkäämään.
Mayain kiivas tuli läheni yhä, jo kokoontuivat Pablon ratsumiehet uuteen rynnäkköön. Silloin Sarmiento näki, että kaikki oli mennyttä, ja kääntyi ratsuväkineen kiireesti pakoon. Conden peitsimiehet ajoivat häntä takaa.
Vastarinta oli lakannut, kaikki pakenivat henkensä edestä. Tykit jäivät paikoilleen, tykkiväki juoksi tiehensä; vastustajat oli kokonaan muserrettu ja vaarallinen kapina lopetettu yhdellä iskulla.
Tien vierellä Pablo näki ryhmän sotureitaan erään kaatuneen ympärillä. Hän ratsasti lähemmäksi ja tunsi kaatuneen. Se oli Tanub, joka jousi kädessä kummallisessa sota-asussaan lepäsi pää erään mayasoturin polven varassa.
Pablo hypähti ratsultaan ja astui luo.
Tanub, jolla oli kuolettava luoti rinnassaan, tunsi hänet.
"Oi terve, mayain kuningas!"
"Vanhusparka!"
"Tanub ei ole parka. Hän kuolee maya-soturina ja nousee iäiseen aurinkoon", sanoi hän piipittävällä äänellään tuskin kuuluvasti. "Kuuletko, mitä puut puhuvat? Ymmärrätkö, mitä tuuli kuiskaa? Ne iloitsevat kaikki, että suuri soturi kohoaa aurinkoon. Tanub on onnellinen — onnellinen."
Näin sanoen erkani kuningasten hautain vartija elämästä.
Illalla. Arana ja Pablo kohtasivat Lerman ja Callegon esikuntineen.
Isällisen hellästi vanha conde sulki Pablon syliinsä.
"Kuka johti tuota ihmeteltävää ratsuhyökkäystä kukkulalle?" kysyi
Callego.
"Mayain kuningas itse vei ratsumiehensä taisteluun", sanoi Arana.
"Se oli meidän voittomme, señor Reynador; me olimme täällä pahassa ahdingossa."
Adjutantti ja kapteeni ratsastivat nyt Pablon luo hattu kädessä.
"Annatteko meille, señor, jalomielisesti anteeksi?"
"Me olemme nyt aseveljiä, señorit, olemme taistelleet yhteisen isänmaan puolesta; se on side, jonka toivon kestävän", sanoi Pablo ojentaen heille kätensä.
Jungunan pojalle osoitettiin voittoisain soturien piirissä suurta ihailua. Hän valloitti sielläkin kaikkien sydämet. Seuraavana päivänä hän näki donna Inezin ja Marian, jotka molemmat tervehtivät häntä rakkaasti. Maria oli ruskeasta veljestään ylpeämpi kuin koskaan.
Neuvoteltuaan kenraali Aranan ja mayain johtajien kanssa Pablo päätti palata kotiin soturien kanssa, jotka olivat tulleet häntä vapauttamaan ja joiden nyt oli aika taas tarttua kotoisiin askareihinsa taisteltuaan kuninkaansa puolesta ja maan pelastamiseksi. Kenraali Lerma, joka nyt helposti saattoi suoriutua kapinallisten hajoitetuista rippeistä, oli samaa mieltä. Mayat olivat haudanneet kuolleensa ja varustautuivat lähtöön. Haavoittuneet jäivät hyvään hoitoon voidakseen parannuttuaan tulla jäljestä.
Raskas oli Pablon ero valkeasta sisarestaan, ainoasta olennosta, joka elämän aamusta alkaen oli kiintynyt häneen hellän rakkauden sitein.
"Sinä olet kuningas, varmaan sinä nyt unohdat minut", sanoi tyttö kyynelet silmissä.
"Mariquita, minä olen sinun veljesi. Jos olet hädässä, niin kutsu minua; kaikki, mitä minulla on, henkenikin, kuuluu sinulle", vastasi nuorukainen syvästi liikuttuneena.
"Niin, olenhan minä sinun siskosi pienestä pitäen; sinun täytyy myös rakastaa minua, Pablo. Ja jos valkoihoiset loukkaavat sinua siksi, että olet ruskea, niin tule minun luokseni; ei kukaan ymmärrä sinua niinkuin minä."
Pablon käskystä otettiin mukaan Tanubin, vanhan maya-soturin ruumis, joka oli palsamoitu alkuasukasten tavalla. Hän, joka eläessään oli niin uskollisesti vartioinut kuningasten hautoja, oli vartioiva niitä vielä vainajanakin.
Saattona lukuisa joukko uskollisiaan Pablo lähti kuningasten palatsille, jonne vanhus juhlallisesti haudattiin.
Soturiensa ympäröimänä Pablo seisoi syvän liikutuksen vallassa isiensä raunioituneen huoneen pengermällä. Niinkuin nuo rauniot yhä vielä todistivat muinaista kukoistusta, niin todisti maya-heimojen mahtava nousu hänen avukseen kansan järkkymätöntä uskollisuutta vanhaa hallitsijasukua kohtaan.
"Minä tahdon sen teille palkita", lupasi hän sydämessään, "ja kohottaa teidät tomusta, jotta kerran voitte kantaa päänne yhtä korkealla kuin valloittajain ylpeät jälkeläiset".
Hallitus piti, mitä Lerma oli Pablolle luvannut. Pablo itse tuli ensimmäisen kamarin elinkautiseksi jäseneksi ja sotavoimain ylipäälliköksi pohjoisessa piirissä, missä asuu vain mayoja.
Elämänsä hän omisti kansansa kohottamiseksi; mutta rakkain kaikista olennoista maan päällä oli hänen valkea sisarensa Mariquita, johon kummallinen kohtalo hänet niin varhain oli yhdistänyt.
End of Project Gutenberg's Kuningasten jälkeläinen, by Franz Treller