KUUDESTOISTA LUKU.
Kotiin paluu.
Ensimmäisten päivänsäteiden valaistessa Onnettomuuden taloa Pablo ja Tenanga nousivat levolta; molemmat astuivat ulos tähystämään, uhkasiko vaara miltään taholta. Kaikki oli hiljaista aamuauringon valossa, vuoristo mahtavassa yksinäisyydessään.
Tenanga viritti tulen, sillä korkealla paikalla ilma oli kylmähkö, ja toi ruokavarat esille. Vettä saatiin läheisestä lähteestä. Onneksi heillä oli vielä suklaapalojakin tarjottavana señoritalle.
Heidän kärsivällisesti odotellessaan Marian heräämistä sanoi Pablo: "Meidän täytyy ensiksi koettaa saada takaisin hevosemme ja sitten pyrkiä johonkin kylään, missä voimme hankkia Marialle muulin ja vaatteita."
"Minusta olisi paras pyrkiä San Martinon kylään, jossa sinut tunnetaan, herra."
"Hyvä. Sieltä toivon saavani sanan don Antoniolle, niin että donna
Maria hänen välityksellään jälleen pääsee palaamaan omaistensa luo."
"Ja mihin ryhdyt, herra, kun donna Maria on sinne palannut?"
"Minun elämäni on äkisti ohjautunut toisille urille, Tenanga, ja minä tarvitsen rauhaa löytääkseni jälleen oman itseni."
"Etkö aio ottaa osaa taisteluun? Kaikki mayat seuraavat sinua."
"Viisas ystävämme kenraali Arana neuvoi, että me mayat emme sekaantuisi sotaan. Ilman häntä en aio tehdä mitään; minä olen liian nuori ja kokematon voidakseni tässä päättää. Ei, Tenanga, jos syntyperäni on asettanut minut johtajaksi kansalleni, jonka rakkauteen yksin minun valtani perustuu, tahdon käyttää tätä valtaa kansani kohottamiseksi. Kaksi seikkaa on syvästi painunut mieleeni: hirveä verinen taikausko, niinkuin se vielä heräsi eloon vanhan temppelin luona — kammottavaa —", lisäsi hän, "ja tuon muukalaisen oppineen sana, hänen, joka matkusti täällä raunioitamme tutkimassa, että jos me tahdomme päästä valkoihoisten vertaisiksi, meidän myös täytyy saavuttaa heidät tiedoissa, sivistyksessä ja ahkeruudessa. Minä olen saanut espanjalaisen caballeron kasvatuksen ja sivistyksen, minä vedän valkoihoisille vertoja, minulla oli kelpo opettaja ja hänellä tarkkaavainen oppilas; ja kuitenkin, Tenanga, millaisia nöyryytyksiä minä saan kärsiä ihonvärini tähden! Meidän täytyy pakottaa valkoihoiset katsomaan ja tunnustamaan meidät vertaisikseen."
"Sinä olet kuningas, kutsu mayat ja kurita valkoisia, silloin he lankeavat edessäsi maahan", sanoi Tenanga innokkaasti.
"Ei, ystäväni, sitä en tarkoittanut", vastasi Pablo hymyillen, "meidän täytyy pakottaa heidät pitämään meitä arvossa omaksumalla se, mikä tekee heidät meitä ylemmiksi".
"Sinä olet mayain kuningas, sinä olet kaikkia ylempi."
"Vain vuori-mayain silmissä, valitettavasti. Heidän rakkautensa hallitsijainsa sukua kohtaan tekee sydämelle hyvää, mutta sillä ei ole suurta valtiollista merkitystä."
"En ymmärrä kaikkea, mitä sanot, herra; mutta sinä olet oikeassa: valkoihoiset ovat viisaampia kuin me ja sen vuoksi myös mahtavampia."
"Sen tähden meidän täytyy tulla yhtä viisaiksi kuin he."
"Hyvää huomenta, Pablo ja Tenanga", kuului Marian vieno ääni, ja hän astui vanhaan ponchoon kietoutuneena nuorukaisten luo.
"Oi, sinä olet jo iloinen, Mariquita?"
"Joko? Oi, minä olen nukkunut kauan, ensi kerran pitkiin aikoihin oikein levännyt, olen kuin uudesti syntynyt. Olen jo käynyt lähteellä peseytymässä ja pukeutunut aamupukuuni", sanoi hän hymy silmin viitaten vaippaan, joka kietoi hänen hentoa, palelevaa vartaloaan.
Rauhaisasta yölevostaan huolimatta hän näytti kuitenkin hyvin kalpealta ja rasittuneelta.
"Istu aterioimaan, mitä meillä on, sitten lähdemme matkaan."
"Niin, niin, Pablo, kuinka minä ikävöin äidin luo!"
Tenanga nousi kunnioittavasti paikaltaan, ja Maria istui Pablon viereen, söi suklaan ja maissileipää ja joi vettä, jota Tenanga toi banaaninlehdellä. Aterioituaan he astuivat ulos raunioista ja pyrkivät pitkin laakson reunaa siihen paikkaan, mistä nuorukaiset olivat nousseet vuorille.
Ennenkuin he astuivat vuorensolaan, joka oli sulkeva vanhan maya-linnan heidän näkyvistään, kääntyi Pablo vielä kerran: "Jos nimesi tähän asti on ollut Onnettomuuden talo, niin olet täst'edes Onnen talo: sinä annoit sisareni takaisin."
Sitten alkoi vaikea laskeutuminen sateiden kovertamaa uomaa myöten, jossa molemmat nuorukaiset voimakkain käsivarsin auttoivat nuorta saatettavaansa. Päästyään kalliopengermälle he levähtivät kotvan ja alkoivat taas laskeutua.
Vihdoin he, Marian vielä liiaksi rasittumatta, pääsivät laaksoon, jonka kallioluolassa molemmat mayat olivat levähtäneet ja jonne heidän hevosensa olivat jääneet.
Kuljettuaan kotvan aikaa laaksossa, jossa jo kuumuus alkoi vaivata, pani Pablo käden suulleen ja päästi kimeän, kauas kuuluvan vihellyksen.
Tuokion kuluttua hän vihelsi vielä toistamiseen.
Korskuna, iloinen hirnunta, nopea kaviontöminä oli vastauksena, ja kimo nelisti heitä kohti.
"Oi Pablo, sehän on sinun Prestosi, voi, kuinka hyvä!"
Kimo ehti luo, painoi tuttavallisesti päänsä Pablon olkapäähän ja oli mielissään isäntänsä silittelystä.
"Tiesinhän sen, Presto, ettet juoksisi minulta karkuun."
Mariakin silitti ratsua.
"Kas niin, nyt voimme nostaa sinut pian satulaan, Mariquita."
He kulkivat verkalleen eteenpäin, ja kimo seurasi kuin uskollinen koira.
Hetkisen kuluttua he huomasivat myös Tenangan ratsun rauhallisesti herkuttelevan heinikossa.
Suopungillaan Tenanga sai sen pian ulottuvilleen.
He löysivät luolan, jossa olivat yöpyneet, ja suitset ja satulat siellä koskemattomina.
Marian tähden, jota vaikea tie oli kovin jo rasittanut, levähdettiin kauan, ja Pablo satuloi kimon hänelle.
Tenangalle, joka jo istui ratsullaan, hän sanoi: "Ratsasta edellä ja pidä silmällä sotilaspartioita, en mielelläni tahtoisi kohdata kapinallisia; me tulemme hitaasti jäljessä. Jos tapaat hallituksen joukkoja, niin ilmoita, että kenraali de Lerman tyttärentytär tarvitsee heidän suojelustaan."
Azualin poika kiidätti pois.
"Voitko hyvin, Mariquita?"
"Aivan hyvin, Pablo, nyt, kun olen luonasi. Olen vain hiukan vielä uupunut, mutta se menee ohi."
Pablo heitti pyssyn olalleen ja tarttui kimon suitsiin.
"Me menemme nyt johonkin kylään, missä minut tunnetaan; toivottavasti voivat siellä asuvat valkoihoiset antaa sinulle vaatteita."
"Niinkuin tahdot, rakas Pablo."
Nuorukainen talutti ratsua varovasti, mutta ripeästi eteenpäin, tuon tuostakin katsahtaen taakseen ja nyökäyttäen päätään Mariquitalle, joka aina vastasi siihen herttaisesti hymyillen.
Siten hän oli taluttanut kimoa pitkän taipaleen, ja he olivat juuri siirtymässä pois vuoristosta, kun Tenanga palasi.
"Mitä nyt?"
"Kapinallisten väkeä on vastassa, herra, myöskin San Martino on heidän vallassaan."
"Siis olisi meiltä tukittu tie hallituksen joukkojen leiriin. Paha juttu."
"Minä huomasin ratsastaessani suuren kartanon, herra."
"Menemme sinne, jotta donna Maria saisi siellä apua."
Tenanga ratsasti muutamia satoja askelia edellä, ja Pablo ohjasi hevosen niittyjen ja pikku metsikköjen poikki, kunnes he saapuivat tielle, joka kulki viljelysmaiden keskitse. Pian he näkivät komean herraskartanon, jonka ympärillä oli ulkorakennuksia.
Lähemmäksi tultua Pablo antoi Tenangan ja Marian pysähtyä ja meni itse talon parveketta kohti, jossa joku herra lepäili keinuverkossa. Hän kohotti päätään Pablon lähestyessä.
Pablo tervehti ja kysyi: "Onko minulla kunnia puhutella tämän talon isäntää?"
"Kuka sinä olet sitten, ruskea nulikka, että minua uskallat puhutella?" kuului keinusta tuikea ääni.
Välittämättä äänensävystä Pablo vastasi: "Tulen pyytämään vieraanvaraisuutta eräälle señoritalle, joka on uskottu huostaani."
"Sepä on todellakin uskomatonta röyhkeyttä", virkkoi terävä naisääni, ja nyt vasta Pablo huomasi lihavan naisen, joka istui keinutuolissa, "nuo intiaaniroistot käyvät päivä päivältä yhä hävyttömämmiksi. Mene vertaistesi luo, poika, tuolla pihan takana ovat työläisasunnot."
Pablon ulkoasu näytti kyllä jotenkin rosvomaiselta, eikä hän sitä salannut itseltään; hän ei ollut suotta retkeillyt vuoristossa, yöpynyt taivasalla, ollut taistelussa; hän vastasi sen vuoksi kohteliaasti: "Vaikka en ole mikään työläinen, señora, voisin kuitenkin tyytyä yösijaan siellä, jos herrastalo on minulta suljettu. Mutta señorita d'Irala odottaa tuolla."
"Caramba, mitä tuo intiaani lörpöttelee!" huusi herraskartanon isäntä, "herrastalo minulta suljettu! Jopa nyt jotakin! Kuka sinä sitten olet, sinä cochino?"
Pablo, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, sanoi ylpeästi:
"Ainakin kohteliaampi mies kuin tämän talon isäntä."
"Roisto sinä olet!" karjui kartanonomistaja.
"Ruoskita hänet ja naikkonen, joka odottaa tuolla. Mahtaa olla kaunis señorita", kuului jälleen señoran terävä ääni.
Jo läheni talosta muutamia palvelijoita, jotka isäntäväen äänekäs kiihko houkutteli paikalle.
"Ellet nyt suori tiehesi, sinä punainen heittiö, niin ruoskitan sinut pois, ymmärrätkö?"
Pablo käänsi ylenkatseellisesti selkänsä.
"Punanahkahan on aseistettu. Ottakaa häneltä pyssy pois."
Pablo, jonka viha oli noussut tällaisesta kohtelusta, otti nopeasti aseen olaltaan ja sanoi katsein, jonka uhka sai palvelijat peräytymään: "Se maksaisi verta, señor."
Jo karahutti luo Tenangakin ase kädessään nähtyään, kuinka Pablo tarttui pyssyyn.
"Caracho!" karjui kartanonomistaja taas keinuverkostaan.
"Anna olla, Felipe", sanoi hänen rakas puolisonsa, "tähän aikaan kuljeksii niin paljon värillistä roskaväkeä ase kädessä ympäri maata, että saamme olla iloisia, kun emme joudu tekemisiin heidän kanssaan. Menköön menojaan!"
Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena tästä kohtelusta, joka koski vain hänen ihonväriään, sillä valkoihoista työläistään ei mies olisi siten kohdellut, Pablo palasi Marian luo, joka otti hänet vastaan pelokkain katsein.
"Eivätkö he kohdelleet sinua ystävällisesti, Pablo?"
"Eivät ainakaan vieraanvaraisesti", vastasi Pablo katkerasti hymyillen, "tule sisko, meidän täytyy kulkea edelleen".
He ratsastivat tietä, joka vei itään päin, vainioiden ja lehtojen välitse. Vainioilla ei näkynyt ihmisiä, eikä ketään tullut heitä vastaan.
"Jospa vain voisin hankkia sinulle muulin, Mariquita, jotta pääsisimme kulkemaan nopeammin."
Mennessään tietä reunustavan metsikön läpi he kohtasivat muutamia ratsastajia, jotka näyttivät saattavan kahta naista.
"Pois tieltä punaiset hylkiöt!" huusi heille muuan ratsastajista.
"Seis, Fernando, sehän on valkoihoinen tyttö, jota tuo peoni kuljettaa", sanoi toinen.
"Näyttää olevan omituista seuraa", mutisi ensimmäinen vastaan.
Silloin ratsasti Maria molempien naisten luo ja sanoi: "Jumalan rakkauden tähden, señorat, armahtakaa minua, tyttöraukkaa."
"Kuka te olette, kuinka olette joutunut kulkemaan moisessa seurassa?"
"Minä olen señorita d'Irala, don Antonion tytär, señora."
Lapsellinen herttaisuus, joka väreili Marian kasvoilla, ei voinut olla vaikuttamatta naisten mieliin.
"Señorita d'Irala? Tunnen sen nimen. Tällaisessa tilassa. Minne te aiotte?"
"Minä etsin isääni, joka on conden sotajoukossa."
"Niin, se ei vielä selitä sitä tilaa, jossa teidät tapaan."
"Pahat ihmiset ryöstivät minut del Rocasta, ja Pablo on minut pelastanut."
"Omituista", sanoi eräs ratsastajista. "Kuinka asian laita on, poika?" hän kysyi Pablolta.
"Juuri niinkuin señorita sanoo", vastasi tämä kuivasti.
"Minä tunnen don Antonio d'Iralan", sanoi toinen taas, "hänellä on kyllä tytär".
"Minä otan hänet mukaani", sanoi vanhempi naisista sille herralle, joka oli ensiksi puhunut ja joka luultavasti oli hänen miehensä, "hän näyttää kuitenkin olevan hyvää sukua".
"Minusta nähden", murisi mies äreästi. "Ota vain, ja laittautukaa tiehenne, ruskeat junkkarit, señorita lähtee meidän kanssamme."
"Mutta en ilman Pabloa", sanoi Maria hädissään, "hän on minun veljeni".
"Anna joukkion mennä menojaan, Juana, sekä señoritan että hänen Pablonsa, niistä on vain harmia, varsinkin näinä aikoina. Petkuttajia he ovat eikä muuta. Tule."
He ratsastivat edelleen; naiset loivat kuitenkin Mariaan osaaottavan silmäyksen. Maria näytti hyvin alakuloiselta ja Pablo hyvin synkältä.
"He eivät olleet hyviä ihmisiä. Saata minua edelleen, veljeni." He jatkoivat matkaansa, yhä tarkasti varoen sotilasjoukkueita.
Pablo oli yömajasta huolissaan, sillä hennon tytön yöpyminen taivasalle näytti hänestä kovin vaaralliselta. Kun he illansuussa taas näkivät erään herraskartanon, meni Pablo katkerista kokemuksistaan huolimatta suoraan sinne.
Hän tapasi tilanomistajan vaimoineen ja lapsineen parvekkeella ja astui hattu kädessä heidän luokseen.
"Mitä tahdot, intiaani?"
"Pyydän yösijaa señorita d'Iralalle."
"Señorita d'Irala", toisti hämmästyneenä nuorenpuoleinen señora, "ei suinkaan don Antonion tytär?"
"Kyllä, don Antonion tytär."
"Miten señorita on tänne joutunut?"
"Se on pitkä ja surullinen tarina, señora, donna Maria kertokoon sen itse."
"Missä hän on? Minä näin hänet lapsena del Rocassa, hänet ja tuon pienen ruskean pojan, jotka don Antonio pelasti meren sylistä."
Hän kääntyi miehensä puoleen. "Oi, Ricardo, anna hänen heti tulla sisään; donna Inez ja minä olemme jo vuosikausia olleet tuttavia."
"Tuo señorita tänne, poika", sanoi herra Pablolle.
Pablo viittasi Marialle.
Señor ja señora Avila olivat sekä kummastuneet että kauhuissaan nähdessään Marian sellaisessa tilassa. Mutta kun kalpea tyttö seisoi heidän edessään katsellen heihin rukoilevasti kyyneleisin silmin, sanoi señora Avila syvästi liikuttuneena: "Tule tänne, lapsiraukkani. Kuinka olet tuollaiseen tilaan joutunut?"
Vastauksen asemesta Maria purskahti kyyneliin.
"Tule, tule, rauhoita mielesi ja kerro sitten minulle kaikki."
Hän kiersi käsivartensa Marian kaulaan ja vei nyyhkyttävän tytön huoneisiinsa.
"Mistä te sitten tulette?" kysyi tästä kaikesta kummastunut tilanomistaja.
"Lännestä, vuorilta."
"Autiolta sierralta."
"Donna Marian oli don Antonion tigrero ryöstänyt kiristääkseen hänestä lunnaita; minä ja toverini olemme hänet vapauttaneet."
"Oletko kenties se intiaani, joka don Antoniolla oli kodissaan?"
"Niin olen, señor."
"Hyvä, hyvä, että tunnet niin suurta kiintymystä ja kiitollisuutta hyväntekijöitäsi kohtaan. Sehän on ihmeellinen juttu, sitä olen utelias kuulemaan. Hae jostakin suojaa ja pyydä antamaan itsellesi ruokaa; puhumme huomenna enemmän."
Ylenkatseellisesti ja suuttumuksesta vavahtaen Pablo kääntyi pois ja meni Tenangan luo.
"Mihin menemme yöksi?"
Hiukan hämmästyneenä Tenanga vastasi: "Ellemme jää tänne, niin tuolla on kylä, siellä kai saamme yösijan."
Pablo hypähti kimon satulaan.
"Ratsastakaamme sinne."
He tulivat majataloon ja pääsivät katon alle.
"Oletteko sotamiehiä?" kysyi majatalon isäntä.
"Emme ole. Onko sotaväkeä läheisyydessä?"
"Onpa kyllä, tarpeeksi lähellä, ovat olleet monesti täällä, muonavaroja hankkimassa, vievät meiltä kaikki."
"Kapinallisiako?"
"Mistä minä tiedän! Rosvoja ainakin", murisi isäntä harmissaan.
Nuorukaiset saivat illallisen ja menivät sitten nukkumaan. Pablo oli onnellinen tietäessään Marian olevan hyvässä naisellisessa suojassa.
Aamulla hän koetti kylästä saada ostetuksi parempia vaatteita, mutta turhaan. Kun hän nyt saatuaan Marian turviin piti ensimmäisenä velvollisuutenaan saattaa don Antoniolle tiedon Marian pelastuksesta ja tämän nykyisestä olinpaikasta, hän lähti Tenangan kanssa Avilan kartanoon jättämään Marialle hyvästi ja ilmoittamaan hänelle aikeistaan.
Kun hän pyysi erästä palvelijoista ilmoittamaan hänet señorille tai señoralle, mitteli tämä häntä päästä jalkoihin ja sanoi: "Intiaaneja ei ilmoiteta, he odottavat keittiössä tai pihalla."
Kuumana kuohahti veri Pablon sydämessä, hänen teki mieli kurittaa palvelijaa, mutta hän hillitsi itsensä.
Hän odotti näennäisen rauhallisena parvekkeella, kunnes señora onneksi jo kohta ilmestyi.
"No, mitä asiaa sinulla on tänne?" kysyi señora hänet huomattuaan.
"Tahdon heittää hyvästi donna Marialle."
"Hän on sairaana, kuumeessa, olen juuri lähettänyt hakemaan lääkäriä, mutta sanon kyllä hänelle, että olet ollut täällä."
Pablo kätki suuttumuksensa tuosta sinuttelusta, joka niinikään koski vain hänen ihonväriään, kohteliaaseen esiintymiseen ja vastasi: "Pelkään, että donna Marian mieltä pahoittaisi, jos poistuisin heittämättä hänelle hyvästi."
"Mieltä pahoittaisi?"
Oli jotakin loukkaavaa äänensävyssä, jolla talon rouva toisti nämä sanat.
"Niin, lapsesta saakka olemme olleet leikkitovereita ja ystäviä.
Kenties señora kuitenkin sallii kysyä donna Marian mieltä?"
Señora lähetti palvelijattaren kysymään señoritalta, tahtoiko ja voiko tämä nähdä intiaania.
Palvelijatar palasi pian ja sanoi: "Señorita on iloinen don Pablon tulosta."
Señoran viittauksesta hän johti sitten Pablon sisähuoneisiin, missä tämä tapasi Marian sohvalla lepäämässä vaipoilla peitettynä.
"Minä olen oikein sairas, Pablo", hän sanoi ojentaen tälle kätensä heikosti hymyillen.
Pablo tarttui siihen ja tunnusteli valtimoa. Marialla oli kuume, mutta ei sentään korkea.
"Se on hyvin ymmärrettävissä, Mariquita. Mielenliikutukset ja ponnistukset olivat sinulle liian vaikeita, mutta sinä voimistut pian jälleen."
"Minä toivon niin. Sinä aiot lähteä pois, rakas Pablo?"
"Niin, Mariquita, tahdon ilmoittaa niin pian kuin voin don Antoniolle ja donna Inezille, että heidän ei enää tarvitse itkeä lapsensa menetystä."
"Niin, Pablo, tee se, he ilostuvat siitä, ja sitten tule takaisin minua noutamaan, niin palaamme yhdessä del Rocaan."
Pablo hymyili hänelle vastaamatta.
"Vie vanhemmilleni paljon terveisiä ja sano heille, että señora Avila on ollut hyvin hyvä minulle. Tervehdi myös rakasta vanhaa isoisää; saat nähdä, mikä kelpo vanhus hän on."
"Varmaan." Nytkään Pablo ei tahtonut hänelle sanoa, että vanhus kaiken todennäköisyyden mukaan ei enää ollut elävien ilmoilla.
"Donna Maria ei saa itseään liiaksi rasittaa", sanoi señora, joka oli tullut huoneeseen, luoden Pabloon katseen, joka näytti kysyvän: "Etkö huomaa sopivaksi poistua?"
Pablo ojensi Marialle kätensä: "Siis olkoon onni kanssasi, Mariquita; toivon, että pian olet vanhempiesi luona."
"Jumala johtakoon tietäsi, rakas Pablo, varo pahoja ihmisiä, ja tule pian takaisin."
Pablo nyökäytti vielä päätään hänelle, kumarsi kylmän kohteliaasti talon rouvalle ja astui ulos huoneesta. Parvekkeella hän kohtasi señor Avilan, jo vanhanpuoleisen, kopeakatseisen herran.
"No, kunnon ruskea poikaseni, oletko sanonut hyvästi valtiattarellesi?"
"Ystävälleni, señor, olen kyllä."
Tilanomistaja katsoi häneen hyvin ihmeissään ja sanoi sitten istuutuen: "Voinko millään muulla olla sinulle avuksi?"
"Olisin kiitollinen, jos voisin saada vaatteita; omani ovat retkeillessäni joutuneet arveluttavaan kuntoon."
"Käsken taloudenhoitajan antamaan sinulle työmiehenpuvun." Nähden Pablon oudoksuvan katseen hän lisäsi vielä loukkaavasti hymyillen: "Caballeronpukuja minulla ei ole punaihoisille. Kas tuossa, pistä tuo puoli unssia taskuusi, poika", ja hän heitti kultarahan Pablon jalkojen eteen.
Ottaen ylpeimmän ryhtinsä Pablo sanoi: "En tiedä, mikä saa señor Avilan minua näin kohtelemaan. Kun teidän esi-isänne vielä olivat maantierosvoja ja varastelivat köyhiltä intiaaneilta, hallitsivat minun esi-isäni kuninkaina tässä maassa."
Hän käänsi selkänsä tilanomistajalle, joka istui ikäänkuin kivettyneenä, ja meni ratsunsa luo, jota Tenanga piteli lähettyvillä.
"No, varrohan, poika, jos ei olisi tuota sairasta tyttöä, niin antaisin parkita nahkasi, niin että sen muistoksi lankeaisit polvillesi joka ainoan caballeron edessä. Moista julkeutta en ole vielä ikinä kohdannut."
Jäytävän vihan vallassa Pablo ratsasti ääneti pois. Oli ollut liian monta nöyryytystä lyhyellä aikaa.
Hän sulki vihan sydämeensä. "Teen velvollisuuteni Mariaa ja don Antoniota kohtaan", hän ajatteli, "ja sitten kartan valkoihoisten ylpeätä sukua. He kohtelevat meitä kuin elukoita."
Pyrkiessään hallituksen joukkojen päämajaa kohti molemmat nuorukaiset saivat käyttää kaiken oveluutensa välttääkseen kapinallisten partiojoukkueita. Se onnistui heille; kolmannen päivän iltana he lähestyivät hallituksen joukkojen etuvartioita.
Onneksi osui vartioiden joukossa olemaan mies, joka oli ollut don
Antonion väessä silloin, kun Pablo taisteli hänen rinnallaan.
"Ah, sinäkö se olet, kelpo intiaani?" sanoi sotilas iloisena, "aiotko pestautua joukkoomme? Sinusta saamme oivan soturin."
"Minä etsin don Antoniota, señor, tuon hänelle tärkeitä sanomia."
"Sitten satuit pahaan aikaan. Kapteeni ei ole leirissä, hän on ratsastanut señoraansa vastaan. Mutta jos sinulla on tärkeitä sanomia, annan saattaa sinut päämajaan; siellä voit ilmoittaa uutisesi kenraali Callegolle tai itse condelle."
Pablo toisti hämmästyneenä: "Condelle? Hän siis elää?"
"Jumalan kiitos, yhtä reippaana kuin ennen. Sen konnan luoti oli vain hipaissut häntä, kuten iloksemme kuulimme retkeltä palattuamme. Kuuma kahakka silloin vai mitä?"
"Saattakaa siis minut sinne, häntä ilahduttavat uutiseni yhtä paljon kuin don Antoniota."
Pablo ja Tenanga vietiin lähellä olevan herraskartanon päärakennukseen, jossa kenraali asui.
Joukkoja majaili kaikkialla, itse pihassakin vilisi kaikkien aselajien sotilaita.
Saattomies jätti Pablon päivystäjäkersantille virkkaen muutaman suositussanan hänen uljuudestaan, ja kersantti vei hänet Lerman adjutantin huoneeseen.
"Mitä asiaa sinulla on, poika?" kysyi adjutantti.
"Yksityinen tiedonanto hänen ylhäisyydelleen."
"Hänen ylhäisyytensä puheille ei voi nyt päästä; etkö voi sitä ilmoittaa minulle?"
Hyvin pahoillaan siitä, ettei ollut tavannut don Antoniota, ja loukkautuneena tällaisesta vastaanotosta, jonka hän don Antonion peitsimiehille antamansa avun vuoksi oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi, Pablo päätti suorittaa asiansa nopeasti.
"Minä tuon hänen ylhäisyydelleen tiedon, että hänen lapsenlapsensa, señor d'Iralan ottotytär, on pelastunut rosvojen käsistä minun avullani ja on tällä haavaa Padiadon kartanossa, lähellä San Urbanon kylää, señor Avilan suojassa."
"Oh", sanoi adjutantti, "se on suuresti ilahduttava hänen ylhäisyyttään, vien tämän sanoman hänelle sotaneuvotteluun. Oletko muuten nähnyt vihollisia?"
"En, olen välttänyt heidän partiojoukkojaan."
"Odota täällä, palaan heti."
Adjutantti meni, ja Pablo jäi upseerien ja lähettien joukkoon. Eräs upseereista taputti häntä hyvänsävyisesti olkapäälle ja kysyi: "Etkö ota pestiä, poika?"
"Pyydän, ettette koske minuun, señor", kuului Pablon vastaus.
"Oh!" nauroi upseeri. "Punainen hidalgo. Pyydän tuhannesti anteeksi, teidän armonne."
Ylt'ympäri naurettiin.
Pablon oli vaikea hillitä vimmaansa tästä pilkanteosta; hänen silmänsä hehkuivat kuin hiilet.
Adjutantti tuli takaisin.
"Hänen ylhäisyytensä kiittää sinua paljon, poikaseni, mutta hän oli jo señor d'Avilalta saanut tiedon, että hänen lapsenlapsensa oli siellä. Hänen ylhäisyytensä ei ole laiminlyövä ilmaista sinulle omakohtaisesti kiitostaan. Minulta saat aluksi nämä pari pesoa."
Hän tahtoi tyrkyttää Pablolle muutamia rahakolikoita.
"En ole mikään palvelija, señora", sanoi Pablo kohottaen päätään.
"Hm", jatkoi upseeri hiukan hämillään, "vai ollaan niin ylpeitä?"
"Niin, se on kanelinkarvainen caballero, don José", sanoi upseeri, joka äsken oli taputtanut Pabloa olkapäälle, "häntä on kohdeltava säädyllisesti", ja taas kaikki nauroivat ympärillä. "Meidän täytyy tottua pitämään arvossa punaisiakin caballeroja."
Pablo kysyi synkkänä: "Voinko nyt poistua, señor?"
"Sinä jäät hänen ylhäisyytensä käytettäväksi", sanoi adjutantti karkeasti, "odota ulkona, kunnes sinut kutsutaan".
Pablo lähti huoneesta.
Jos hän tällä hetkellä olisi voinut tuhota kaikki valkoihoiset, olisi hän riemuiten sen tehnyt, niin suuri oli hänen vihansa.
Hämärä oli jo tullut, hän sai etsiä kotvasen, ennenkuin tapasi
Tenangan.
"Meidän täytyy lähteä. Tenanga, voitko saattaa minut pois leiristä?"
"Se voi käydä vaikeaksi, kaikkialla on aseistettuja vartijoita."
"Ampukoot minut; ennemmin kuolleena kuin noiden tyhmyrien pilkkana."
He ratsastivat ulos pihasta kenenkään estämättä. Huomaamatta he lähestyivät leirin reunaa. Pablo ja etenkin Tenanga oli Pabloa odotellessaan nähnyt, kuinka huolellisesti vartioketjut oli sijoitettu ja että oli vaikea päästä lävitse kiinni joutumatta.
Mutta Pablon halu poistua leiristä oli niin kiihkeä, ettei hän kammonnut mitään vaaraa. Myöskin hän pelkäsi todella, että hänet pantaisiin sotamieheksi johonkin rykmenttiin.
He olivat hitaasti ratsastaen jo tulleet vartioketjulle.
Tenangan ehdotuksesta he poikkesivat pienen metsikön taakse odottaakseen siellä tilaisuutta päästä vartijain välitse.
Siellä vaaniessaan he kuulivat läheltä vartijan huudon, joka ei kuitenkaan koskenut heitä:
"Ken siellä?"
"Ystävä."
"Minne?"
"Ulos leiristä; palvelustoimi."
"Tunnussana."
"Campeador!" erotti Pablo selvästi, vaikka se sanottiinkin hiljaisella äänellä.
"Saatte mennä!"
Pysähdytetty ratsasti edelleen.
"Oi, tule, Tenanga, nyt lähdemme leiristä samalta kohtaa, mistä tulimmekin, nyt minä tiedän sanan."
"Ken siellä?" kajahti heitä vastaan.
"Ystäviä."
"Onko teillä tunnussana?"
Pablo kuiskasi hänelle: "Campeador!"
"Kaikki hyvin; ratsastakaa!"
He eivät vielä olleet ehtineet kauaksi, kun kuulivat sivultaan kiitävää kavionkopsetta, vartijain kaikuvan huudon, laukauksia, ja varjon tavoin he näkivät pystyyn karkaavan hevosen, jonka selästä ratsastaja suistui maahan. He pysähtyivät.
Pablo ratsasti luo ja näki satulasta kumartuen Mendezin vääristyneet kasvot.
"Oh, tekö se olette", hän sanoi kylmäverisesti, "onko oikeus teidät saavuttanut?"
He ratsastivat edelleen vartijain lähestyessä kaatunutta.
"Hän on saanut palkkansa", kuului eräs heistä virkkavan.
Nuorukaiset kannustivat hevosiaan etsiäkseen suojaa etäällä leiristä.
* * * * *
Sillä aikaa kuin Pablo ja Tenanga poistuivat leiristä, vallitsi päämajassa suuri levottomuus. Oli saapunut onnettomuuden sanoma, joka painoi raskaasti vaa'assa. Kazike Chamulpo oli mennyt Sarmienton puolelle ja liittynyt häneen kolmentuhannen miehen sotavoimineen. Se oli hallitukselle kova isku.
Talon pääsalissa istui conde esikuntapäällikkönsä ja ylempien upseeriensa kanssa neuvottelemassa, mitä nyt oli tehtävä.
"Saattoi arvata", sanoi Lerma, "että tuo mies sopivalla hetkellä oli menevä kapinallisten puolelle. Hän tietää meidät heikoiksi, ja Sarmiento voi, jos pääsee voitolle, tarjota hänelle enemmän kuin me. Takavarikkoon otetut tiluksemme antavat varoja, millä palkita, ja minun viljelykseni Jacinton luona ovat herra Chamulpolle hyvin tervetulleet. Mikä nyt neuvoksi? Taistelua ei enää käy ajatteleminenkaan."
"Chamulpon tuoma lisäapu", huomautti Callego, "antaa kapinallisille niin suuren ylivoiman, että meidän täytyy taas asettua puolustuskannalle. Minä olen juuri ikään antanut käskyn vetää takaisin vasenta sivustaamme. Sarmiento on asettanut Chamulpon rosvojoukkoineen oikealle siivelleen. Huomenna kaiketi hyökätään meidän kimppuumme."
"Sallimus kohtelee kovasti tätä poloista maata", sanoi Lerma. "Vaikka mieslukumme ja asemamme riittäisikin torjumaan hyökkäyksen, on meidän kuitenkin pakko peräytyä, muuten joudumme saarroksiin ja saamme vihollisen selkämme taakse."
Molempien kenraalien mielipiteeseen täytyi kokeneitten upseerien yhtyä.
Äkkiä astui adjutantti sisään.
"Mikä on?"
"Viesti pohjoisesta."
"Pohjoisesta! Onko sielläkin levotonta? Päästäkää hänet sisään."
Pölyinen vaquero astui huoneeseen, ruskeaksi ahavoitunut, keski-ikäinen mies.
"Mitä uutisia tuot?"
"Tässä, teidän ylhäisyytenne, kirje señor Romerolta."
Lerma avasi kirjeen ja luki: "Riennän ilmoittamaan Teidän ylhäisyydellenne, että pohjoisten seutujen mayat kiireesti kulkevat etelään päin. Tietämän mukaan heitä on kahdeksasta kymmeneen tuhanteen mieheen, ja johtajana on kenraali Arana. Tämän verran toistaiseksi. Niin pian kuin olen saanut lisätietoja, ilmoitan ne viipymättä."
Upseerit istuivat ääneti ja vakavina.
"Kirje on kolmen päivän vanha", sanoi kenraali ankarasti sen tuojalle.
"Minä ratsastin niin nopeasti kuin saatoin, teidän ylhäisyytenne, mutta minun täytyi kiertää kapinallisten joukkoja, ja olin sittenkin joutua heidän käsiinsä. Kazike Chamulpo on ryhtynyt sotaan ja levittänyt joukkonsa laajalle."
"Arana marssii siis tännepäin kahdeksantuhannen miehen voimalla? Mitä tiedät hänestä?"
"Mayat ovat kolmessa osastossa menneet Sierra de los Minas vuorten yli, sen kuulin juuri lähtiessäni."
"Siis he tulevat Tecpamin kautta sivustaamme kohti."
Ilmoitettiin toinen sanantuoja.
Hän toi toiselta hallitukselle uskolliselta tilanomistajalta kirjeen, joka ilmoitti kenraali Aranan hyvin suurella miesvoimalla saapuneen Tecpamiin ja kulkevan pikamarssissa etelää kohti.
"Se on isänmaamme perikato, señorit", sanoi conde suruisan vakavasti. "Mutta kun me vain nimellisesti hallitsemme noita pohjoisia heimoja emmekä oikeastaan koskaan ole kajonneet heidän itsenäisyyteensä, olisi niiltä saattanut odottaa ainakin puolueettomuutta, elleivät he asetukaan hallituksen puolelle. Chamulpon on siis kuitenkin onnistunut saada heidät liikkeelle."
Kaikki tiesivät, että tätä vihollisvoimaa oli mahdoton vastustaa; vuori-mayat olivat hyvien ja harjaantuneiden soturien maineessa.
"Rohkenenko sanoa sanan, teidän ylhäisyytenne?" kysyi toinen kirjeentuoja kunnioittavasti.
"Puhu."
"Mayat kuuluvat sanovan, että muka olette ottanut vangiksi heidän nuoren kuninkaansa, ja tulevat nyt häntä pelastamaan tai kostamaan."
"Mitä kummia!" huudahti Lerma. "Missä on se nuori mies, kapteeni", hän kääntyi nopeasti adjutanttinsa puoleen, "minun lapsenlapseni pelastaja, jonka uskoin teidän huostaanne?"
"Menen heti katsomaan, teidän ylhäisyytenne." Upseeri meni.
"Meillähän on noiden mayain kuningas täällä luonamme, señorit", sanoi Lerma ilostuneena, "ruskea nuorukainen, jonka Antonio d'Irala on kasvattanut yhdessä tyttärentyttäreni kanssa. Taivaan kiitos! Jos nuorukainen todella on sellainen, kuin olen kuullut sanottavan, voimme kenties vielä torjua tämän vaaran. Minäkö ottanut hänet vangiksi? Ah, se voi johtua vain siitä, että hänet oli otettu kiinni erehdyksestä; luultiin hänen väijyneen minun henkeäni. Pyydän teitä, señorit", sanoi hän vakavasti upseereille, "kohdelkaamme häntä suurella kunnioituksella. Isänmaan kohtalo on tällä hetkellä tämän nuoren miehen kädessä. Pohjoiset mayat ovat järkkymättömän uskollisia kuninkaittensa jälkeläiselle."
Adjutantti tuli hyvin hämmästyneenä takaisin. "Teidän ylhäisyytenne, nuorta miestä ei löydy mistään", hän sanoi, "hän on kaikesta päättäen poistunut leiristä".
"Ettekö sanonut hänelle, että minä sotaneuvottelun jälkeen halusin kiittää häntä lapsenlapseni sankarillisesta pelastamisesta?"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."
"Ja kuitenkin —? Minä toivon, etteivät upseerini loukkaavalla ylimielisyydellä ole nuorta miestä karkoittaneet!" sanoi Lerma hyvin vakavasti, "se saattaisi koitua tuhoksi Guatemalan asialle".
Sana näytti sattuvan adjutanttiin, ja tämä vaikeni.
Huomauttaen, että täytyi odottaa lisää tietoja mayain asemasta, ennenkuin voitiin tehdä mitään päätöstä, Lerma lopetti neuvottelun.