VIIDESTOISTA LUKU.
Lähenevä kosto.
Amatitlanin ja Carinan välillä ratsasti señor Luis de Mendez eteenpäin. Tienvarsi oli autiota, maassa raivoava sota oli sen hävittänyt.
Mendez oli vaipunut mietteisiin. "Nuo konnat luulevat minun olevan käsissään", mutisi hän itsekseen, "mutta he pettyvät. Kukapa uskoisi rosvoja, jotka sitäpaitsi eivät saa näyttäytyä, elleivät tahdo päästä roikkumaan hirsipuussa? Mutta silti minun täytyy toimittaa heidät pois kimpustani. Luulen, että on parasta mennä kalliin isosetävainajani leiriin, mihin jo hellänä sukulaisena ja perillisenä olen velvoitettu, ja panna siellä väki rosvojen jäljille. Komppania tarkka-ampujia on kyllä puhdistava vuoriston; silloin minä olen heistä päässyt. Kunpa vain saisin tarkan tiedon, millä kannalla sota-asiat oikeastaan ovat. No, hallituksen joukkojen leirissä sen kyllä saa tietää. Luulenpa, että siellä on laita huonosti; mutta silloin vielä kyllä on aikaa kääntyä señor Sarmienton puoleen. Minä en ole taistellut häntä vastaan; ja on kylläkin luonnollista, että tämä kuolemantapaus saattaa minut conden leiriin. Muuten pidetään hänen kuolemaansa nähtävästi salassa, kylässä ei siitä tiedetty mitään. On kyllä ymmärrettävää, ettei tahdota päästää tietoa liian varhain Sarmienton kuuluville."
Tällaisissa mietteissä, jotka tuon tuostakin pukeutuivat puheenmutinaksi, hän ratsasti tietään.
Jonkin aikaa ratsastettuaan hän alkoi huomata pieniä ratsuvartijoita, joita oli asetettu eri paikkoihin; ne olivat merkkinä siitä, että hän lähestyi leiriä. Hän tapasi myös muulijonoja, jotka kuormattuina kulkivat leiriä kohti, arvatenkin kuljettaen muonatarpeita joukoille.
Pysähtymättä niiden luo hän kannusti ratsuaan eteenpäin.
Karski huuto: "Quien va alla?" joka kuului tienviereisestä pensaikosta, pysähdytti hänet, ja samassa hän oli muutamien peitsimiesten ympäröimänä.
"Minä olen ystävä, señorit, ja haluan tulla saatetuksi päämajaan, minne minulla on tärkeitä tietoja annettavana."
"Hyvä, Pepe ja Jaqimo, saattakaa señor seuraavalle vartiolle", sanoi tämän kenttävartion komentaja. Pian ennätti Mendez saattajineen vahvemman ratsuväkiosaston luo. Sen päällikkönä oli parrakas kersantti, jonka haltuun Mendez asianmukaisesti ilmoittaen jätettiin.
"Te pyritte päämajaan? Kuka te siis olette?"
"Minä olen kenraali de Lerman sukulainen Luis de Mendez."
Kersantti, sama, joka oli vienyt Pablon vankina mukaansa katsahti häneen kovin kummastuneena eikä erityisen ystävällisesti.
"Niinkö? Vai señor de Mendez? Täällä on parhaillaan läheisyydessä don Antonio, joka tarkastaa kenttävartiota. Hän on saattava teidät perille, señor."
Hänen käskystään asettui Mendezin ympärille muutamia peitsimiehiä toisesta joukosta, joille kersantti näytti vielä antavan erikoisia määräyksiä, ja yhdessä he nelistivät pitkin katua.
He lähestyivät paikkaa, missä joukkoja majaili, ja pysähtyivät ravintolan kohdalle, jossa peitsimiehiä seisoi portilla vartiona.
"Onko kapteeni sisällä?"
"On."
Sotamies laskeutui hevosen selästä ja astui sisään. Hän palasi heti takaisin ja käski Mendezin seurata jäljestä. Astuttuaan talon ovesta sisään Mendez seisoi don Antonion edessä.
Hän pelästyi tämän kasvojen ilmettä.
"Mikä tuo teidät tänne, señor?" kuului lyhyt, jyrkkä kysymys.
"Oi, don Antonio, sanoma suuresta onnettomuudesta, joka on kohdannut sukuani ja koko maata; minä olen aivan lohduton."
"Mitä onnettomuutta te sitten tarkoitatte?"
Mendez säpsähti, mutta sanoi sitten: "Minulle saapui surullinen sanoma, että kallis isosetäni on kuollut."
"Oh, nyt käsitän koko teidän tuskanne, señor de Mendez. Te saitte varmaankin tuon ilosanoman mulattinne kautta?"
Mendez kalpeni ja sopersi: "Minä en ymmärrä."
"Niin, mies on erehtynyt. Toivottavasti ette ole liian kalliisti palkinnut häntä siitä uutisesta? Hänen todella hyvin tarkasti tähtäämänsä luoti vain hipaisi kenraalin päätä ja tainnutti tämän hetkeksi; se on varmaankin saanut rosvonne luulemaan conden kuolleen. Hän voi, Jumalan kiitos, varsin hyvin. Haluaako hän nähdä teitä, siitä tahdon ensin saada hänen käskynsä. Toistaiseksi tahdomme pidättää teidät täällä."
"Minä en laisinkaan ymmärrä."
"Kyllä vielä ymmärrätte, señor. Te siellä", hän huusi ovella odottavalle peitsimiehelle, "sitokaa tuo mies; sinä, Andres, asetut sinne ovelle, ja jos hän tekee pienimmänkin epäilyttävän liikkeen, ammut hänet".
"Käskystä, herra kapteeni", sanoi sotamies ja veti pistoolin vyöstään.
"Mutta taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee, don Antonio? Jos isosetäni vielä on elossa, saatte vastata tästä hänelle kalliisti."
"Minä sanon teille jotakin, señor de Mendez: jos se tosiseikka ei riitä, että olette lähettänyt murhaajan condea väijymään —"
"Mitä te uskallatte sanoa —?"
"Niin", jatkoi d'Irala rauhallisesti, "riittäisi teidän Sarmientolie osoittamanne kirje saattamaan teidät hirsipuuhun".
Mendezin hampaat kalisivat pelosta, oli kuin kuume olisi häntä puistattanut.
"Eräs seikka voi vielä", sanoi don Antonio hänelle kähisten, "ehkä lieventää kohtaloasi, konna: jos sanot, missä tyttäreni on, ja tuot hänet minulle takaisin".
Mendezin pelon vääristämillä kasvoilla kuvastui ilmeinen hämmästys.
"Minä en ymmärrä, don Antonio; donna Mariallahan oli, mikäli tiedän, kova onni —"
"Joutua sinun toimittamassasi tulipalossa rikoskumppaniesi käsiin, tuon intiaaniroiston ja neekerin."
Että se oli todella yllättävä uutinen Mendezille, sen d'Irala huomasi.
"Sinä olet minun käsissäni; lyhyt käsky vain, ja päätät päiväsi lähimmässä puussa, tai laukaisee tuo sotamies pistoolin päähäsi."
"Sitä ei isosetäni ikinä salli."
"Niinpä pelasta henkesi ja sano, mistä meidän tulee etsiä Mariaa."
Keskellä hengenhätääkään ei Mendezin viha noita kätyreitänsä kohtaan ollut sammunut, ja kuultuaan nyt, kuinka he olivat hänet pettäneet, hän sitä alttiimmin ilmaisi heidän tyyssijansa, vaikka hän jyrkästi kielsi kaiken kumppanuuden heidän kanssaan. Sattumalta vain hän muka oli saanut vihiä noiden vaarallisten henkilöiden olinpaikasta.
D'Irala käski saattaa hänet salpojen taakse.
Kun don Antonio oli tehnyt ilmoituksen kenraalille, vastasi tämä surullisesti: "Enemmän arvoinen kuin tuon kurjan kuolema on lapsukaisen henki. Tiedoistasi päättäen näkyvät hänen kätyrinsä pettäneen hänet saadakseen pantin käsiinsä. Koska Maria vielä elää, ei kaikki toivo ole mennyttä."
Taitavia sotilaita lähetettiin valepuvussa vuoristoon Pablon avuksi ja rosvoja vangitsemaan. Mendeziin nähden kenraali lausui vakavasti: "Hänen kirjeensä Sarmientolle tuottaa hänelle kuolemantuomion sotaoikeudessa. Don Antonio, minä en ole kylliksi roomalainen toimittaakseni hirsipuuhun sisareni pojanpoikaa. Anna hänelle tilaisuus paeta. Jos hän pääsee etuvartion läpi, ansaitkoon hirsipuunsa jossakin muualla. Jos hän on lähettänyt murhaajan minua väijymään, annan sen hänelle sitä kernaammin anteeksi, kun Jumala on minut armollisesti varjellut minulle aiotusta kohtalosta."
"Kuten teidän ylhäisyytenne käskee", sanoi d'Irala; mutta mielessään hän ajatteli: "jos hän pääsee etuvartion läpi, on hänellä tavaton onni". Antonio ei unohtanut, että konna oli saattanut vaaraan hänen lemmikkinsä.
Toisena päivänä vuoristoon lähetetyt sotilaat palasivat. He eivät olleet voineet tunkeutua vihollisketjun läpi, mutta he toivat vankinaan mulatin, jonka olivat epäiltynä ottaneet kiinni. Pelosta vapiseva Mendez tunnusti, että mulatti Tito oli Tamayn ja neekerin liittolainen. Hän piti varsin luultavana, että mulatti oli tehnyt murhayrityksen kenraalia vastaan.
"Johon toimeen sinä, konna, olit minut palkannut", vastasi siihen mulatti.
Koska hänellä oli kaikenlaista ansioluettelossaan, muun muassa useita murhia, tuomittiin hänet kuolemaan.
"Ja nyt annamme señor de Mendezin paeta", sanoi don Antonio pahanenteisesti hymyillen.
* * * * *
Chamulpo, ketchien kazike, istui mietteissään talonsa parvekkeella. Ketchit muodostivat melkoisen osan maya-kansaa, jonka pääheimo quichet oli kuitenkin sekä lukuisampi että valloituksesta saakka itsenäisimpänä säilynyt. Quiche-heimoon kuuluivat pohjoisen Guatemalan ja suurelta osalta Yucatanin asukkaat, niiden joukossa sotaisat vuoriheimot sekä vielä tänäkin päivänä kukistamattoman "Tierra de guerran" asukkaat.
Kunnianhimoinen mies näki katkeraksi harmikseen vehkeilyjensä nuorukaista vastaan, jonka suonissa virtasi muinaisten hallitsijain veri ja joka siis oli maya-heimoille kallis, menneen myttyyn.
Mutta sanoma, että Pablo oli surmannut conden ja joutunut hallituksen joukkojen vangiksi, jotka eivät kauan siekailleet murhaajan kanssa, herätti kaikki hänen kunnianhimoiset toiveensa uuteen liekkiin.
Nyt oli vihdoinkin aika tehdä päätös, eikä se tällä kertaa ollut vaikea. Lerman kuolema ratkaisi kansalaissodan Sarmienton eduksi, ja Chamulpo asettui kapinallisten puolelle lähettäen noin kolmetuhatta miestä Sarmienton avuksi.
Näin istui nyt tuo synkkä mies syvissä ajatuksissa rakentaen suunnitelmia, joista hän toivoi itselleen voimaa ja valtaa. Ratsumies, joka täyttä laukkaa ajaa karahutti pihalle, häiritsi hänen mietteitään.
Mies hyppäsi hevosen selästä ja läheni nöyrästi kazikea.
"Miten kuuluu viestisi?"
"Herra, pohjois-mayat ovat liikkeellä ja etenevät etelää koti."
"Haa, vihdoinkin. Suurinko joukoin?"
"Mikäli olen kuullut, on heitä monta tuhatta."
"Ja sen kuulen vasta sinulta!"
"He ovat lähteneet aivan äkkiä liikkeelle. Odottamattomat sanomat ovat vaikuttaneet tämän äkillisen päätöksen."
"Mitkä odottamattomat sanomat?"
"En tiedä, minä lähdin heti matkaan ilmoittaakseni sinulle, että mayat ovat tulossa."
"Mutta kai sentään tiedät, ketä vastaan he marssivat, Sarmientoako vai hallitusta?"
"Luulen, viimeksimainittua vastaan."
"Sinä luulet, cochino [= sika]. Minun täytyy se tietää".
"Minä ajattelin, herra, että he tulisivat sinun luoksesi."
"Oletko kuullut mitään Aranasta? Onko hän mukana?"
"En voi sanoa, en ole kuullut hänen nimeään mainittavan."
"Onko sinulla mitään lisättävää?" kysyi Chamulpo hetkisen mietittyään sanantuojalta.
"Ei, herra."
"Siis lepää matkan vaivoista. Olet tervetullut tänne."
Mies meni.
Hän oli tuskin poistunut, kun toinen ratsastaja saapui väsyneellä hevosella ja astui heti Chamulpon eteen.
"Sinä tulet pohjoisesta?"
"Niin, valtias."
"Puhu."
"Vuori-mayat tulevat tänne päin suurella voimalla."
"Montako?"
"Ainakin kahdeksan-, kymmenentuhatta sotilasta arviolta."
"Mahdotonta. Missä he ovat?"
"He kulkivat eilen Sierra de los Minas vuorten yli kolmessa eri joukossa, ja maya-väestöä liittyy kaikkialla heihin."
"Mistä syystä he tulevat etelään?"
"Herra, sinä tiedät sen paremmin kuin minä."
"Tyhmyri, vastaa minun kysymykseeni."
"Kulovalkeana on pohjoisessa levinnyt huhu, että hallituksen joukot ovat ottaneet vangiksi kuninkaitten jälkeläisen", — kaziken rypistäessä otsaansa sanantuoja lisäsi nopeasti: "joksi ihmiset sanovat erästä tuntematonta nuorukaista, ja teloittaneet hänet. Se on saattanut heimot hirveään kiihkoon; tuhansittain he kaikkialla tarttuvat aseisiin, ja nyt he ovat tulossa tänne kostamaan."
"Hm, se on hyvä, me voimme tarvita heimolaisiamme. Hyvin hyvä. Nyt puhallamme koko hallituspuolueen pois yhdellä henkäyksellä. Onni suosii minua. Me kostamme Jungunan pojan kuoleman."
Chamulpo päästi sanantuojan menemään, käskien hänen levähtää, ja toimitti sitten kolme ratsumiestään matkalle pikalähetteinä: yhden viemään viestiä Sarmientolle; toisen hankkimaan lisätietoja mayain lähenemisestä, ilmoittamaan heidän päällikölleen, missä Sarmienton joukot olivat sekä missä hän itse oli tavattavissa, ja myös hänen nimessään lausumaan heidät liittolaisina tervetulleiksi; kolmannen ottamaan selkoa hallituksen joukkojen asemasta.
Lähetit kiitivät matkaan.
Kiiluvin silmin Chamulpo nyt käveli edestakaisin parvekkeellaan.
"Vihdoinkin toteutuu, mitä niin kauan olen tavoitellut. Mayat tulevat minun avukseni, vasten tahtoaankin he palvelevat minun etuani. Taistelematta he eivät käänny täältä takaisin. Nyt on vain saatava mahdollisimman suuri hyöty heidän väliintulostaan, kiinnitettävä heidät lujasti puolelleni. Jos minulla on vuoriheimot takanani, voin kyllä hyvin hoitaa Sarmienton, tuon kurjan zambon, joka julkenee olla olevinaan caballero. Abrahan!"
Vanha neekeri tuli näkyviin.
"Hevoseni ja vartijani, me lähdemme ratsastamaan."
Kohta sen jälkeen hän ratsasti pois viidenkymmenen ratsumiehen, neekerin ja muutamien palvelijain saattamana.
Pohjoisesta tulleet uutiset olivat tosia. Mayain kesken kulovalkean tavoin levinneen sanoman, että Hualpa, Jungunan poika, oli vangittu ja surmattu, otti koko pohjoinen maya-väestö vastaan vihasta huutaen. He olivat kaikki aseistettuja, Aranan toimesta, ja harjaantuneina sodankäynnissä Meksikoa vastaan he olivat hyvin järjestetyt pataljooniin ja eskadrooniin. Muutamassa päivässä riensi kahdeksantuhatta oivaa soturia etelää kohti kostamaan kuninkaitten jälkeläisten kuolemaa.
Arana, joka ei tahtonut eikä voinut uskoa, että Pablo olisi kohottanut kätensä Lermaa vastaan, oli voimaton hillitsemään myrskyä. Hänen täytyi antautua sen vietäväksi voidakseen torjua vielä suurempaa tuhoa. Pyörretuulen tavoin tempasi kansan raju kiihko hänet mukaansa; hän saattoi vain ohjata, ei enää pysäyttää. Arpa oli heitetty vierimään.