NELJÄSTOISTA LUKU.
Vuoristossa.
Pablo heräsi varhain levottomasti nukuttuaan. Ulkona oli vielä pimeä. Luolan suuaukosta hän näki vain muutamia tuikkivia tähtiä. Hänen ajatuksensa kulkivat Marian luo. Hän tunsi tigreron synkän, umpimielisen luonteen. Hän tiesi, että mies oli itsepintainen, ylpeä, taikauskoinen ja samalla kostonhimoinen sekä kuten kaikki intiaanit julmuuteen taipuvainen; mutta hän ei koskaan ollut ymmärtänyt, mistä syystä Tamay oli hänet kavaltanut. Se oli hänelle arvoitus, jota hän turhaan koetti ratkaista. Joka tapauksessa Tamay oli vaarallinen vihollinen; ja jos Maria oli hänen vallassaan, oli Tenanga todellakin oikeassa vakuuttaessaan, että Tamayn suhteen oli käytettävä kokonaan toista menettelytapaa kuin mulatin ja neekerin.
Katalan Mendezin hartain toivo oli tietysti nyt conden kuoltua saada Mariakin pois päiviltä, eikä se tietysti ollut vaikeata nyt, kun Maria maailman silmissä jo oli kuollut. Hänen ainoa toivonsa oli, että tuolta konnalta luultavasti puuttui rahoja kätyriensä palkkaamiseksi.
Kun Tenanga heräsi, nousi Pablokin jalkeille. He astuivat luolan suulle. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus; hevoset lepäsivät rauhallisesti nurmikolla.
Hiljaa maya sanoi: "Lienee parasta, herra, että kiipeämme vuoren harjalle; sieltä voimme tähystää ja samalla nähdä, mihin suuntaan selänteet kulkevat."
"Tehdään niin."
Oli jo kyllin valoisa, jotta he heti saattoivat ruveta kiipeämään. He joivat lähteestä, joka lorisi heidän jalkainsa juuressa, söivät hiukan Tenangan metsästyslaukusta ja alkoivat sitten kavuta korkeuteen. Hevoset he jättivät paikalleen, kätkivät satulat ja suitset luolaan, mutta suopungit he ottivat mukaansa.
He olivat jo saapuneet melkoisen korkealle, kun aurinko nousi. Tenangan viittauksesta he heittäytyivät maahan pitkälleen, ettei kukaan heitä huomaisi. Äänettöminä he odottivat siinä, kunnes päivä kohosi korkeammalle hajoittaen maisemaa peittävän sumuhunnun, joka pakeni raitista aamutuulta. Laajana levisi vuoristo heidän edessään kirkkaassa auringonpaisteessa.
Tenanga viittasi itää kohti.
"Luulenpa, että tuolla päin on korppien pesä, noissa kallioissa on varmaankin runsaasti luolia, solia ja rotkoja."
"Lähtekäämme."
"Meidän täytyy uudelleen laskeutua alas, sillä Tamay on valpas ja pitää silmänsä auki."
He laskeutuivat alas ja saapuivat viimein laaksonpohjaan, josta ne kalliot, joihin Tenanga oli viitannut, kohosivat.
Ääneti, varovasti he kulkivat eteenpäin etsien jotakin pääsyä kallioiden sokkeloihin.
Viimein he joutuivat kapeaan rotkoon. Sen oli nähtävästi uurtanut sadevesi, joka rajuilmoilla oli valtavana siitä raivannut itselleen uran. He päättivät pyrkiä sitä myöten ylös.
Hidasta ja vaivalloista oli kulku yli irtonaisten vierinkivien. Viimein he saapuivat pienelle, sileälle, ruohoa ja pensaita kasvavalle tasanteelle. Rotko jatkui yhä ylöspäin, mutta he olivat väsyneet ja istuutuivat lepäämään. Uusin voimin he sitten alkoivat taas nousta ylöspäin ja saapuivat laaksoon, joka tummien porfyyrikallioiden keskellä hymyilevänä avautui heidän eteensä.
Pablon katse osui ikivanhaan rappeutuneeseen kivimuuriin, joka kotkanpesän lailla kohosi kallioista. Raunioituneet kivivallit ympäröivät sitä, raunioiden välissä kasvoi puita ja pensaita, ja suunnattoman suuria epäjumalankuvia makasi kumossa nurmella.
"Mikä tämä on, Tenanga?"
"Herra, jatkakaamme matkaamme", vastasi nuorukainen matalalla äänellä; "tämä on se huone, josta vanhat miehet kertovat, minä tunnen sen tuosta jumalanpäästä", ja hän osoitti noin neljän metrin korkuista kivestä hakattua päätä, joka kohosi eräästä rakennuksen nurkasta. "Ei kukaan maya astu siihen eikä lähene sitä vapaaehtoisesti, se on Onnettomuuksien talo."
"Miksi sillä on sellainen nimi?"
"Tässä talossa polttivat espanjalaiset neljäsataa mayaa, miehiä, vaimoja ja lapsia; nämä olivat epätoivoissaan häväisseet vanhoja jumalia, jotka sitten hylkäsivät heidät hädässä. Öisin saattaa vielä kuulla noiden ihmisraukkojen huokaavan ja valittavan; heidän varjonsa leijailevat surullisina pylväskäytävissä."
"Koko maa on upotettu kansani vereen", sanoi Pablo surullisesti, "kaikkialla raunioita, joilta kansani kuolinhuokaus kerran on kohonnut".
"Menkäämme, herra", kuiskasi Tenanga, "tämän talon läheisyys tuottaa vielä tänä päivänäkin mayoille onnettomuutta".
"Pysy loitolla, jos haluat; minä en pelkää vanhoja jumalia enkä espanjalaisten uhrien kuolinhuokauksia, minä astun Onnettomuuden taloon."
Huolestunut Tenanga ei voinut estää häntä lähestymästä raunioita; mutta niin suuri oli nuoren intiaanin taikausko, että se voitti hänen rakkautensa Pabloon: hän ei uskaltanut seurata nuorukaista.
Pablo ihmetteli jumalan jättiläismäisiä kasvoja, jotka suurin silmin tuijottivat muurista eteensä ikäänkuin valppaina tähystellen vihollista.
Hän astui rappeutuneita portaita ylös ja joutui yksinäisiin käytäviin, joiden lävitse tuuli puhalsi. Pensaita, vieläpä puitakin kasvoi muurin raunioiden keskellä. Pablo huomasi, että useissa paikoin kulki portaita maanalaisiin huoneisiin, mutta häntä ei haluttanut koetella niitä. Kivirakennuksen takaseinä liittyi jyrkästi kohoavaan kallioseinään. Ovi johti ulkoilmaan. Pablo oli tyydyttänyt halunsa nähdä näitä synkkiä raunioita ja palasi takaisin.
Tenanga, joka ei ollut liikahtanut paikaltaan, näki keventynein mielin hänen palaavan vahingoittumattomana. Pabloa hämmästytti tämän muuten niin rohkean nuorukaisen taikauskoinen pelko.
"Kuulitko heidän huokaavan?" kysyi Tenanga arasti.
"Kuulin vain tuulen hiljaa valittavan raunioituneissa käytävissä. Tämä rakennus keskellä autioita kallioita vaikuttaa mahtavan surullisesti."
"Näkymättömät varjelkoot kaikesta pahasta", sanoi Tenanga hiljaa.
He kulkivat laaksossa, kunnes uudestaan löysivät tien, jota lähtivät kiipeämään.
Kun he olivat saapuneet paikalle, josta oli laaja näköala yli kallioryhmien, sanoi Tenanga: "On paras, että eroamme nyt vähäksi aikaa, herra. Mene sinä tuonne päin ja tähystä noita laaksoja, minä menen vasemmalle ja teen samoin. Mutta älä jätä tuota puuta silmistäsi, hän osoitti erästä korkealla kasvavaa, käyrärunkoista havupuuta, joka näkyi kauas, jotta osaisit takaisin. Kun etsimme kahtaalta, pääsemme pikemmin jäljille."
"Tehkäämme niin."
"Ole vain varovainen, muista aina pysyä suojassa niinkuin kettu ja pidä pyssysi valmiina. Me olemme tekemisissä vaarallisten ihmisten kanssa."
"Minä olen varovainen, älä ole levoton."
"Jos tahdot saada sanan minulle, niin vihellä kaksi kertaa nopeasti sormiisi; jos vaara uhkaa, kolmasti; minä teen samoin. Kun olet tutkinut nuo laaksot, niin palaat takaisin tänne."
Pablo astui hitaasti kiiveten vaarallista tietä eteenpäin ja piiloutuen niin hyvin kuin mahdollista pensaiden ja kallionlohkareiden suojaan. Hän tähysteli joka suunnalle, laaksoihin ja rotkoteille yhä toivoen näkevänsä jotakin merkkiä ihmisten läsnäolosta. Turhaan.
Kaikki oli autiota ja yksinäistä.
Hän katsahti ympärilleen; havupuu näkyi vielä. Väsymättä, usein suurella vaivalla hän kiipeili oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, joka suunnalle tähystellen. Hänen hämmästyksekseen kävi ilma yhä pimeämmäksi, hän huomasi sumun nousevan laaksoista.
Hän kääntyi taas katsomaan havupuuta; sitä ei enää näkynyt, sumuseinä kohosi hänen silmäinsä ja puun välille.
Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kävi sumu.
Hän oli kapealla kalliopolulla, joka kulki aivan kuilun reunaa. Koska olisi ollut hengenvaarallista pyrkiä eteenpäin, istuutui hän kallionlohkareelle kärsivällisesti odottamaan, kunnes sumu hälventyisi. Hän tiesi, että se tapahtuisi pian.
Pyssy polvien välissä hän istui siinä yksinään, ja sumu peitti hänet kosteaan, harmaaseen vaippaansa, jonka läpi ei silmä päässyt tunkeutumaan. Häntä vilutti.
Hetken aikaa hän oli istunut siten hievahtamatta, kun hänen valpas korvansa äkkiä kuuli askelten kopinaa.
Pablo tarttui pyssyynsä ja kohosi seisomaan. Varjomaisena läheni häntä miehenhahmo, joka nopeasti liikkui häntä kohti, ja sumusta esiin sukeltaen seiso; hänen edessään — Tamay.
"Tamay!"
"Jungunan poika!" huudahti maya, jonka sanomatonta hämmästystä ei intiaanin stoalaisuuskaan voinut hillitä.
Pablo, joka pyssy kädessä seisoi valmiina laukaisemaan pienimmästäkin epäilyttävästä liikkeestä, piti häntä tarkoin silmällä.
Mutta Tamay seisoi hievahtamatta, nojaten pyssynperäänsä maahan, ja tuijotti Pabloon.
"Niin, Jungunan poika, puuma on tälläkin kertaa suojellut häntä vihollista vastaan."
Ei kuulunut vastausta.
Pablo ymmärsi, ettei väkivallalla saisi mitään aikaan kavalan, umpimielisen miehen suhteen ja sanoi tyynesti: "Sinä olit kerran orvon ystävä, Tamay, ja hän on sinulle siitä kiitollinen. Sano minulle nyt, missä sisareni on, ja anna hänet minulle takaisin."
"Etsi hänet", kuului jyrkkä vastaus.
"Don Antonio ja suuri conde antavat sinulle paljon rahaa, jos luovutat heille tytön."
"Mitä Tamay rahalla tekee?"
Hetkisen kuluttua Pablo jatkoi tyynesti: "Olen kuullut mayojen olevan sinulle vihoissaan, ja ystävät ovat kertoneet, että sinä luovutit minut Chamulpolle voidaksesi sen tekosi ansiosta palata kansasi pariin."
Tigreron kasvot olivat synkät kuin yö Pablon puhuessa.
"Minä olen, kuten tiedät, Jungunan poika, vanhojen kuninkaitten jälkeläinen, ja maya-kansa on riemulla tervehtinyt hallitsijainsa viimeistä perillistä Quichén palatsissa; kaikkialla, missä hän näyttäytyi sekä Guatemalassa että Yucatanissa, on kansa iloisena vastaanottanut hänet."
Tamay kuunteli tarkasti.
"Minä tahdon tehdä kaikki, mitä voin, lepyttääkseni mayat sinua kohtaan; Tamay, anna minulle sisareni takaisin."
Tamayn ääni ilmaisi kolkkoa vihaa hänen vastatessaan: "Sinun isäsi on karkoittanut minut kansani luota, tehnyt minut kunniattomaksi, kironnut minut ikuiseen yöhön; hänen sukunsa pitää hävitettämän maan päältä."
"Mutta sinä voit vielä kohota aurinkoon", sanoi Pablo, "jos Jungunan poika antaa sinut takaisin kansalleen".
"Ei, ei!" huudahti muuten niin levollinen mies äärimmäisen epätoivoisena, "se ei ole mahdollista; Junguna yksin voisi antaa anteeksi, hän yksin, mutta hän on kuollut. Kun näin merkkisi, aioin lähettää sinut hänen jälkeensä Chamulpon avulla, joka sinua vihaa ja pelkää, sillä itse en tahtonut kohottaa kättäni sinua vastaan."
"Sinä näet, että näkymättömät ovat kanssani."
Tamay painoi päänsä alas.
"Ja sitäpaitsi, Tamay, mitä on isäni menettelyllä sinua kohtaan tekemistä lapsiparan kanssa, jonka olette ryöstäneet? Anna hänet vanhemmilleen takaisin ja ota siitä kultaa, maata, mitä haluat."
"En anna", sanoi hän hurja vihan tuli silmissään. "Minusta on tullut kurja mies, heidän kaikkien täytyy tulla onnettomiksi. Kartanonherra on häväissyt minua xinkojen nähden, minä annan hänelle nukkensa vasta kuolleena takaisin. Jos minun täytyy vaipua yöhön, saavat he maan päällä vaeltaa sydämen pimeydessä. Sinä myöskin, kuninkaanpoika, sen sukua, joka on minut tuominnut hylkiöksi. Minä olen vihannut sinua siitä hetkestä, jona näin merkin rinnassasi. Jouduinpa minne jouduin, vien mukaani, mitä te rakastatte, myöskin sinun valkean sisaresi, Jungunan poika. Te muistatte vielä kauan Tamay metsästäjää."
Ennenkuin Pablo ehti vastata sanaakaan miehelle tämän tavattoman intohimon purkaukseen, oli Tamay heittäytynyt maahan ja kadonnut usvaan kuin aave.
Pablo jäi paikalleen synkkä epätoivo sydämessä: hän oli kuullut sisarensa kuolemantuomion. Sumu esti häntä liikkumasta. Tuskallisen pitkiä olivat tuokiot, jotka hän siinä istui. Hän tunsi Tamayn julmuuden ja rotunsa kiihkomielisyyden.
Vihdoin usva oheni, aurinko häämötti sen läpi jo kalpeasti hohtaen. Tuuli alkoi henkäillä; suurina aavemaisina huntuina kohosi usva leijaillen kukkuloiden ympärillä; silloin Pablo vihdoin keksi jälleen käyrärunkoisen merkkipuun. Hän ei ollut voinut huomata, mihin suuntaan Tamay oli kadonnut, muuten hän olisi kai kiihkoissaan seurannut tätä. Hän tähysteli tätä, surmaava tuliputki kädessään, mutta turhaan. Silloin hän palasi niin nopeasti, kuin epätasainen maa salli, merkkipuun luo.
* * * * *
Ahtaassa laaksossa, korkeiden kallioseinäin keskellä, oli pensasten ja banaanipuiden ympäröimä, karkeatekoinen, turvekattoinen hirsimaja. Lähellä sitä oli aitaus, joka oli rakennettu kalliota vasten ja nähtävästi toimi keittiönä, sillä siitä kohosi savu, ja tuon tuostakin kurkisti sieltä ryppykasvoinen intiaanieukko majaan päin, kuunteli ja katosi takaisin aitaukseensa. Viimein hän tuli ulos kantaen höyryävää suklaamaljaa ja tuoreita maissikakkuja ja meni majaan.
Pienessä huoneessa oven vieressä istui kurjan näköisenä donna Maria matalalla vuoteella. Hänen tumma tukkansa riippui epäjärjestyksessä kalpeille kasvoille, silmät tuijottivat suurina, melkein aavemaisina eteensä. Laihat kädet olivat ristissä sylissä, hän näytti tylsältä ja tahdottomalta.
Eukko astui sisään ja laski suklaamaljan lattialle.
"Nyt valkokyyhky syö ja juo", hän sanoi ystävällisesti espanjankielellä. Maria ei näyttänyt häntä huomaavan.
"Señorita ei aina saa olla surullisissa ajatuksissa, siitä käy sielu heikoksi ja ruumiskin."
"Mitä te minulle aiotte?" kysyi Maria valittavalla äänellä.
"Olehan toki rauhallinen, señorita. Sinä kysyt yhä samaa asiaa, enkä minä voi sinulle vastata."
"Miksi et vie minua omaisteni luo, muori kulta? He antaisivat sinulle kultaa ja lahjoja kukkuramitoin."
"Niin, kulta on hyvää, kirkkaat, kauniit unssit ovat hyviä, minä olen nähnyt muutamia, ne ovat hyviä ja lahjat myös; mutta sinun täytyy odottaa, kyyhkyläiseni, kunnes Tamay vie sinut takaisin, hän tekee sen kyllä."
"Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa, en milloinkaan. Miksi hän on laahannut minut hirveästä tulipalosta tänne, hän ja tuo kauhea neekeri?"
"Oi, voi, he ovat viisaita", hihitti ämmä, "he tahtovat saada paljon rahaa valkoihoisilta señoritasta, minä kyllä tiedän".
"Ei, ei, heillä on muuta mielessä. Rakas isäni ja isoisäni antaisivat paljon unsseja tyttöraukastaan. Tamay tietää sen eikä kuitenkaan anna minua takaisin. Minua kammottaa, kun näen tuon synkän tigreron tulevan. Oi muori kulta, hän on jättänyt Pablonkin, minun veljeni Pablon, vihollisten käsiin, vaikka tämä kuuluu mayojen kuningassukuun. Miksi hän meitä vihaa?"
Vanha vaimo sanoi hiljaa: "Sinä olet jo monesti puhunut minulle kuningasten jälkeläisestä; mutta sinä varmaan erehdyt, kuninkaat ovat kaikki kuolleet."
"Estäköön Jumala, että puhuisit totta ja että minun Pablonikin olisi kuollut."
"Tamay ei kohota kättään kuninkaitten perillistä vastaan."
"Niin hän on kuitenkin tehnyt."
Vaimo huojutti päätään edestakaisin.
"En tiedä, mitä on tapahtunut ennen aikaan ja miksi Tamay ei ole oman heimonsa luona. Hän on suuri metsämies ja suuri soturi, minä tunnen hänet nuoresta saakka; mutta sekä punaiset että valkoiset miehet ovat olleet hänelle pahoja, ja hän kantaa katkeraa vihaa sydämessään."
"Muori kulta, vie minut pois täältä, pois, pois, minne hyvänsä", puuskahti Maria sydämensä hädässä puhumaan, "vain pois; he tappavat minut muuten, minä näen sen Tamayn silmistä. Vie minut pois!"
"Se olisi meidän molempien kuolema; Tamay on hirmuinen, lapsiparka."
Maria risti kätensä ja sanoi hiljaa: "Minä kuolen muutenkin, jos minun täytyy vielä viettää näin kauheita päiviä kaukana omaisistani."
Sitten hän istuutui jälleen epätoivoisesti tuijottaen eteensä.
Vaimo meni hitaasti ulos.
Tamay, joka tunsi eukon ennestään, oli tavannut tämän del Rocasta poistuessaan ja ottanut tämän mukaansa itselleen keittäjäksi ja vartioimaan Mariaa itse poissa ollessaan. Hän piti vankinsa tarkoin oman valvontansa alaisena päästämättä neekeriä ja mulattia siihen sekaantumaan. Vanha vaimo ei ollut tyly hennolle vartioitavalleen, mutta hän pelkäsi kovin Tamayta.
Omituinen, heikko kahina herätti Marian huomiota. Hän katsahti sinnepäin, mistä ääni tuli, ja näki sekä kauhukseen että ilokseen suopungin, joka seinäaukon kautta riippui kallion reunalta alas. Suopunkia myöten laskeutui nuori intiaani notkeasti alas.
Nyt hän oli maassa, ja hänen ruskeat kasvonsa olivat ikkuna-aukon kohdalla, josta hän katseli sisään. Hän nyökkäsi ystävällisesti neidolle.
"Donna Maria?" kysyi hän hiljaa.
Maria nyökäytti päätään, puhua hän ei mielenliikutukselta saattanut.
"Onko Tamay täällä?"
Maria pudisti päätään vastaukseksi.
Äkkiä intiaani hätkähti, kuunteli, muodosti huulillaan sanan "Pablo", nyökkäsi vielä kerran ja kiipesi kiireesti suopungin avulla ylös.
Maria oli ymmärtänyt hänet, riemuhuuto kohosi hänen sydämensä syvyydestä, sitten hän vaipui polvilleen.
Nopeasti astui eukko sisään.
"Mikä on, kyyhkyseni? Mikä on? Mikä sinua vaivaa?"
Maria hypähti pystyyn, heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti äänekkääseen itkuun.
"Mikä vaivaa pikku sydänkäpyä?"
"Oi muoriseni, muoriseni, Jumala on hyvä. Jumala on hyvä."
"Kyllä, kyllä. Mutta rauhoitu toki ja taukoa itkemästä."
Maria pyyhki kyyneleet silmistään.
"Kas niin, ja nyt, señorita, syö, jotta silmät tulevat kirkkaiksi.
Eikö totta?"
"Kyllä minä syön."
Ja hän tarttui suklaamaljaan.
Voimatta selittää tytön äkillistä mielenliikutusta eukko poistui.
Mutta Marian kasvot loistivat ilosta. Tosin hän ei ollut tuntenut Tenangaa, jonka hän vain kerran pikaisesti oli nähnyt del Rocan parvekkeella; mutta tämän kysymykset, tämän ystävällinen käytös, kaikki todisti, että pelastaja oli lähellä, ja tuo ainoa sana "Pablo" oli saattanut hänet riemastumaan. Niin, Pablo, hänen ruskea oma veljensä eli ja oli saapuva häntä noutamaan.
Ilo niin pitkän, katkeran tuskan jälkeen miltei huumasi hänet.
Vasta Tamayn ääni, joka kuului ulkoa, palautti hänet surulliseen todellisuuteen.
Vavisten hän kohosi seisomaan.
Kasvot synkkinä kuin ukkosilma tigrero astui pieneen majaan.
Siitä, että Maria vielä oli elävien ilmoilla, sai hän kiittää yksinomaan intiaanin molempien kunnon kumppanien ahnetta rahanhimoa. Kun Maria jatkuvasti oli hänen käsissään, salli hän heidän tyttöä hallussaan pitämällä hankkia itselleen rahaa Mendeziltä; mutta mulatin ehdotus antaa Maria don Antoniolle takaisin oli saattanut hänen vihan vimmaan, niin vähän kuin hän sitä ilmaisikin. Don Antonio ei ollut saava tytärtään. Tamay vihasi häntä raivokkaasti, siitä saakka kuin don Antonio oli xinkojen nähden uhannut häntä ruoskalla, ja tiesi, mihin hän saattoi tuskallisimmin satuttaa entistä herraansa. Elikö Maria vai kuoli, oli paatuneelle intiaanille samantekevää; kuitenkaan ei hänen aikeensa ollut surmata tätä ilman erikoista syytä. Kumppaninsa hän tunsi riittävästi tietääkseen, että he koettaisivat hänen selkänsä takana anastaa vangitun tytön luovuttaakseen hänet don Antoniolle, mikäli se näyttäisi heistä edulliselta, kuten tällä hetkellä olikin asian laita. Se oli estettävä. Pablon kohtaaminen vahvisti tämän hänen päätöksensä, sillä siitä hän näki, että oltiin hänen ja hänen kumppaniensa jäljillä.
Hänen synkkä katseensa tuijotti vapisevaan tyttöön.
"Teidän täytyy seurata minua, donna Maria."
Maria kauhistui.
"Oi, ei, ei, Tamay, ole armollinen, älä raasta minua pois!"
"Tulkaa!"
Maria heittäytyi polvilleen hänen eteensä: "Oi Tamay, ole armollinen, oi, jätä minut tänne ja anna minut vanhemmilleni takaisin", rukoili hän sydäntä särkevällä äänellä.
"On turhaa tuhlata sanoja, tulkaa", vastasi Tamay tylysti ja tempasi hänet käteen tarttuen ylös maasta.
Nähdessään tuskin elpyneen toivonsa näin murskautuvan sanoi Maria kätensä kohottaen epätoivoisen kiihkeästi: "Jumala rankaisee sinua, Tamay."
Tamay ei kuunnellut, vaan raastoi hänet kädestä ulos, kietoi siellä vaipan hänen ympärilleen, otti hänet käsivarrelleen kuin lapsen ja katosi taakkoineen kallioiden väliin.
Intiaanivaimo katsoi äänettömänä heidän jälkeensä ja istahti tylsän levollisena, mikä on näille ihmisille ominaista, majan kynnykselle.
Hän ei huomannut, kuinka hetken kuluttua majan takana kohoavan kallioseinän reunalta varovasti kurottui pää ja tummat silmät tähystivät pieneen kattilalaaksoon.
Hän ei huomannut, kuinka suopunki laskettiin alas ja kaksi notkeaa olentoa liukui perätysten sitä myöten laaksoon.
Samalla kuin toinen nuorukaisista astui ikkuna-aukolle ja huudahti hiljaa: "Maria", oli toinen kiertänyt majan ympäri ja seisoi vaimon edessä, joka nousi pelästyneenä.
"Istu vain, muoriseni", sanoi Tenanga ystävällisesti, "emme me tee sinulle mitään pahaa".
"Kuka sinä olet? Kuinka olet tullut tänne?"
Ennenkuin hän ehti vastata, kajahti kuuluvasti, pelokkaasti: "Maria!" ja samassa ilmaantui Pablo majan edustalle. "Missä hän on? Missä on Maria? Sano, vaimo, missä hän on?"
"Menkää pian pois, Tamay tappaa teidät."
Pablo tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vihaisesti silmiin:
"Sano, missä sisareni on, muuten voi sinua!"
Säikähtäen enemmän kiihkeän nuorukaisen katsetta kuin sanoja, vaimo vastasi: "Menkää, minä en tiedä mitään, menkää! Tamay on vienyt hänet pois."
"Takaisin, herra!" huusi Tenanga, "vihollisia tuolla!" Hän viittasi laakson ahtaaseen sola-aukkoon päin ja hypähti huoneen taakse asettuen väijyksiin. Päänsä kääntäen Pablo näki edessään neekerin ja mulatin. Nuori kuninkaanpoika kohotti juuri uhkaavasti pyssyään, kun neekerin tuliluikku jo pamahti ja luoti lensi Pablon ohi majan seinään.
Mutta jo kajahti Tenangan laukaus, ja neekeri suistui maahan. Sukkelasti kuin kissa mulatti pakeni sola-aukkoa kohti, kyyristeli ja hypähteli sinne tänne ja pääsi solaan välttäen luodin, jonka Pablo lennähdytti hänen jälkeensä.
Molemmat latasivat taas aseensa ja menivät kaatuneen neekerin luo.
Tämä makasi rinta lävistettynä, mutta hengitti vielä.
"Älkää minua tappako", rukoili hän tuskasta vaikertaen.
"Ei. Sano minulle, missä valkea tyttö on."
"Hän oli täällä. Me tulimme hänen tähtensä."
"Hän on poissa. Me etsimme häntä. Minne hänet on viety?"
"En tiedä, intiaanilla on täällä kätköjä, joita emme tunne."
Hän sulki silmänsä ja meni tajuttomaksi.
Pablo ja Tenanga menivät intiaanivaimon luo. "Meillä on kiire, muori, sano, minne Tamay on vienyt nuoren neidon."
"Minä en voi, en saa, hän lyö minut kuoliaaksi, minä en tiedä mitään."
"Tahdotko, että hän surmaa tyttöraukan?"
Vaimo ei vastannut.
"Minä olen Marian ystävä ja veli nuoresta saakka, muoriseni. Ellet tahdo veljelle sanoa, missä hänen sisarensa piilee, niin jos olet maya-kansaa, sano se sille, joka polveutuu kuninkaista: minä olen Hualpa, Jungunan poika."
Vaimo katsoi häntä suurin silmin. Mutta sitten hän sanoi: "Se on minun surmani."
"Älä pelkää, mayain nuori kotka iskee kyntensä vain vihollisten aivoihin."
Vaimo vapisi mielenjärkytyksestä, mutta sitten hän kuiskasi:
"Kallista pääsi tänne."
Pablo teki niin, ja silloin vaimo sopotti hänen korvaansa: "Hae häntä
Onnettomuuksien talosta."
"Kiitos, muoriseni. Pidä huolta neekeristä. Tule, Tenanga."
Ihaillen vaimo katsoi hänen jälkeensä, kun hän poistui.
Tenanga kiersi Pablon kanssa majan taakse, ja suopunkia myöten he kiipesivät ylös kadoten pian kallioreunan toiselle puolelle.
Vanha vaimo meni neekerin luo, mutta tämä oli jo heittänyt henkensä.
"Ei olisi pitänyt mennä, mustanaama, sinne missä mayain kotka metsästää. Näkymättömät olkoot hänen kanssaan. Niin, hän on kuninkaanpoika."
* * * * *
Kun molemmat nuorukaiset olivat päässeet ylhäälle ja vetäneet suopungin ylös, sanoi Pablo: "Hän on Onnettomuuden talossa, vie minut kiireesti sinne."
Tenanga säikähti sydänjuuriaan myöten.
"Oi herra, älä mene enää sinne, siellä väijyy kuolema."
"Minä tiedän sen, ja siksi minä tahdon sen sieltä karkoittaa.
Rauhoita mielesi, kaatuneitten henget eivät nytkään tee mitään pahaa
Nezualpillin jälkeläiselle, ne tuntevat jo hänet."
Kuuliaisena, vaikka taikauskoisen kauhun vallassa vavisten Tenanga astui edellä. Ripeästi kuljettuaan he näkivät pian rauniot allaan laaksossa. Pablo, joka hyvin tunsi, kuinka henkien pelko lannisti Tenangan rohkean mielen, sanoi: "Minä astun talon sisälle, kuten ennenkin; jää sinä ulkopuolelle väijyksiin ja menettele, miten parhaaksi näet."
Tenanga nyökkäsi kuuliaisesti päätään.
Pablo laskeutui rinnettä alas ja hiipi varovasti kuulumattomin askelin raunioita kohti. Jättiläispää talon nurkassa näytti hymyilevän häntä vastaan.
Pablon sydän tykytti rajusti pelon ahdistamana, että tuo häijy, vaarallinen mies viime hetkessä voisi tehdä Marialle pahaa. Hengitystään pidättäen, varovasti asetellen jalkojaan, vaanien terävästi ympärilleen hän astui rapistuneiden muurien välitse. Vielä säilyneisiin huoneisiin tuli valo ylhäältä päin. Talossa vallitsi kuolemanhiljaisuus, jota ei edes piiloon livahtavan sisiliskon rapina häirinnyt.
Pablo muisti edelliseltä käynniltään maan alle johtavat aukot; ja vaikka Tamay tiesi, että taikauskoinen pelko piti alkuasukkaat loitolla tästä paikasta, niin hän oli varmaan kuten Pablokin vapaa tästä henkienpelosta; ja hänen piilopaikkansa saattoi olla vain noissa maanalaisissa käytävissä.
Hän hiipi eräälle näistä aukoista. Vielä hyvin säilyneet portaat johtivat alas. Niissä ei näkynyt mitään ihmisjalan jälkiä.
Pablo kuunteli.
Hän hätkähti: huokaus, ikäänkuin hiljainen, valittava tuulenhenkäys, sattui hänen korvaansa.
Karmiva kauhu värisytti häntä. Kaikuivatko yhä vielä näissä holveissa täällä kerran murhattujen kuolinhuokaukset? Mutta hän ravisti mielestään taikauskoisen kuvittelun.
Ääni oli tullut syvyydestä. Saalista vaanivan pantterin tavoin Pablo hiipi nyt portaita alas. Hänen edessään oli muurattu käytävä, joka ulottui oikealle ja vasemmalle. Se oli pimeä. Pablo kuunteli taas. Ei ainoakaan ääni rikkonut hiljaisuutta.
Hän kääntyi oikealle kädelle, varovasti tähystäen; sitten hän astui hitaasti jalan risahtamatta edelleen.
Noin parikymmentä askelta kuljettuaan hän erotti heikon valonkajastuksen.
Hän meni sitä kohti.
Valo tuli käytävän sivuaukosta, kuten hän lähemmäksi päästyään huomasi.
Hän tuli aukon kohdalle. Valo kävi selvemmäksi.
Pablo pysähtyi, ja hengitystään pidättäen hän kurotti hitaasti päätään.
Oi, hänen sydäntään kouristi. Siellä virui hänen sisarensa karkealla, ruohosta ja nahkoista kyhätyllä vuoteella, kasvot käsiin kätkettyinä.
Lähellä häntä istui tigrero synkästi tuijottaen.
Valo lankesi ahtaaseen kammioon kattoaukosta. Ensi silmänräpäyksessä Pablo aikoi ampua miehen, mutta hän pelkäsi luodin voivan kimmota seinästä takaisin ja osua Mariaan. Hän katsoi, missä Tamayn pyssy oli; se nojasi läheiseen seinään, machete vieressään. Mies oli aseeton.
Taas kuului valitus Marian huulilta.
Silloin hän ei malttanut kauempaa, vaan hypähti pyssy kädessä Tamayn ja hänen aseidensa väliin.
Kolinan kuullessaan intiaani oli ponnahtanut pystyyn ja näki Pablon salamoivat silmät edessään.
Maria säikähti, hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina. Tuossa hänen edessään, ylhäältä lankeavassa valojuovassa, seisoi Pablo.
Riemuhuuto: "Veljeni!" kaikui muurikäytävissä. Hän nousi, mutta silloin Tamay tarttui hänen käteensä raivoisasti ja raastoi hänet mukaansa. "Ammu vain, ei satu minuun vaan sisareesi."
Pablo seisoi kangistuneena.
Pitäen pelosta mykistynyttä Mariaa suojanaan liikkui Tamay, ennenkuin hämmästynyt Pablo ennätti arvata hänen aikeensa, muutamia askelia ja katosi neito käsissään muurinkulmauksen taakse.
Kauhusta huudahtaen Pablo syöksyi jäljestä käytävään, jota myöten
Tamay pakeni Maria käsivarsillaan.
Käytävässä vallitsi synkkä hämärä, jossa Pablo parhaiksi erotti pakenijan varjomaisen hahmon.
Kuolemantuskassa eteenpäin rientäen hän ehti nurkalle ja näki vielä vilahduksen Marian valkoisesta puvusta katoavan vasemmalle.
Hän oli voimakas ja notkea, mutta tigrero oli mies, jolla oli rautaiset jäntereet. Jälleen hän näki Tamayn, kun hän ehti portaiden kierteeseen; käytävä vei ylöspäin, ulkoilmaan; päivänvalo tulvi häntä vastaan.
Kun Pablo pääsi käytävän suulle, silloin Tamay jo kiipesi Maria käsivarrellaan ylös kalliolle kuin vuorikauris. Pablo hänen jälkeensä, raskaasti huohottaen.
Useita minuutteja kesti peloittava nousu. Kuin metsästäjä pakenevan riistan jälkeen kiipesi Pablo Tamayta tavoittaen. Silloin tigrero seisahtui.
"Ette saa edes hänen ruumistaan!" huusi hän ilkkuen.
Puuma, jolla siinä kaiketi oli makuusijansa tai pesänsä, ponnahti maasta valtavalla hyppäyksellä ja pakeni pitkin harppauksin kalliolle.
Tamay seisoi jähmettyneenä paikallaan; kaiken hänen sielunsa perinnäisen taikauskon nosti tämä näky hereille. Puuma, kuninkaitten jälkeläisen suojelushenki, se oli siinä.
Tumma, uhkaava haamu kohosi ikäänkuin kalliosta nousten Tamayn takaa; machete välähti päivänsäteissä, Tamay suistui maahan, ja Tenanga tarttui pyörtyneeseen Mariaan väkevällä kädellä, syvän vuorenkuilun partaalla, joka ammotti heidän edessään.
Äärettömän riemun huuto tunkeutui Pablon rinnasta.
Vilahduksessa hän oli Tenangan luona ja otti tältä, huolestuneesti katsoen Marian kalpeihin kasvoihin, hänen taakkansa.
"Oi Maria, Maria, siskoseni."
Silloin Maria avasi silmänsä ja näki tutut kasvot, jotka niin hellästi kumartuivat hänen ylitseen. Onnellinen hymy väreili hänen kasvoillaan: "Pablo, veljeni!" Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat jälleen.
Huolekkaasti, kuin pikku lasta sylissään pidellen, Pablo katseli noita vaaleita, murheen kalvamia kasvoja, kuunnellen pelko sydämessä hänen hengitystään.
Vihdoin Maria jälleen avasi silmänsä.
"Oi Pablo, kuinka hyvä, että olet tullut."
Mutta sitten hän kysyi peloissaan: "Missä on se kauhea mies?"
"Hän on poissa, sisko, älä ole enää huolissasi."
Tenanga oli yhdellä potkaisulla sysännyt hengettömän tigreron ruumiin kallionkuiluun.
"Oi Pablo, kuinka minä olen kärsinyt."
"Mariquita-parka. Mutta nyt olet veljesi luona, ja nyt kaikki muuttuu hyväksi taas."
"Oi Pablo, pyhimykset ovat hyviä. Minä rukoilin aina sinun puolestasi, kun sinut oli riistetty meiltä pois, ja he ovat minua kuulleet."
"Ja ovat johtaneet minut sinun luoksesi, siskoseni."
Maria istui nyt hänen rinnallaan kalliopaadella nojaten päänsä hänen olkapäähänsä, aivan niinkuin hän lapsena oli tottunut tekemään.
"Kuinka isä ja äiti jaksavat, Pablo? Oi, kuinka he ovat mahtaneet surra minua!"
"Niin, rakas, he ovat kyllä surreet.'"
"Vie minut pian heidän luokseen."
"Niin pian kuin voin."
"Tiedätkö, että minulla on isoisäkin?"
"Olen sen kuullut."
"Vanha, herttainen mies, mutta isä ja äiti ovat kuitenkin aina minun omat rakkaat vanhempani. Mutta voinhan silti rakastaa isoisääni, eikö totta?"
"Tietysti."
Pablo iloitsi sydämestään siskonsa herttaisesta lavertelusta eikä raskinut mainita hänelle surusanomaa, että kenraali de Lerman oli kaatanut katala salamurhaaja. Mutta päivä alkoi laskea, ja yömajasta oli pidettävä huoli; hento, rasittunut tyttö ei voinut yöpyä täällä avotaivaan alla. Pablo kääntyi Tenangaan kysyen, mitä hän arveli parhaaksi.
"Näitkö puuman, herra?"
"Näin, ja sen äkillinen ilmestyminen pelasti donna Marian."
"Se oli sinun suojelushenkesi, herra, se varjeli sinulle sen, jota rakastat."
"Ja odotti minua näiden raunioiden läheisyydessä", vastasi Pablo hymyillen. "Mitä arvelet siitä, jos tehtäisiin donna Marialle yövuode noihin huoneisiin, ne ovat kuivia ja ilmavia?"
"Niin, herra, se ei ole enää Onnettomuuden talo, sitten kun sinun jalkasi astui siihen; minä tahdon kanssasi vartioida señoritan lepoa."
"Se on oikein, ystäväni. Hän on Tenanga, Mariquita, minun ja sinun ystäväsi; hän on pelastanut minun sekä sinun henkesi."
"Oi, kuinka sinä olet hyvä, Tenanga, me olemme sinulle iäti kiitollisia."
"Vaan menkäämme nyt alas, ennenkuin tulee hämärä."
"Niinkuin tahdot."
Pablo tarttui Marian käteen ja varjellen häntä astumasta harhaan johti hänet alas kallioilta.
Pienestä portista he pääsivät talon sisäsuojiin.
"Minä teen sinulle yösijan alhaalle, Mariquita."
"Ei, minua peloittaa, etsi minulle täältä ylhäältä jokin paikka, jossa voin nukkua."
Pablo meni alas ja etsi sen kammion, josta hän oli löytänyt Marian. Tigrero oli varmaan useamminkin oleskellut siellä ja laittanut maanalaisen kammion piilopaikakseen. Pablo löysi taljoja, paksun vaipan ja ruokatarpeita. Siellä oli banaaneja sekä isoja palasia paistettua kauriinlihaa.
Hän kantoi kaikki ylös ja valmisti erään pikkukammion suojaiseen nurkkaan pehmeän vuoteen turvatilleen.
Tenanga, joka oli lakannut pelkäämästä talossa kummittelevia henkiä, kantoi kokoon kuivia risuja ja oksia ja viritti hauskan nuotion leimuamaan vanhoille kivipaasille.
Kaikki kolme istuivat sen ääreen, ja Pablo tarjosi Marialle ruokaa.
Iloisesti tämä otti ja söi.
Myöskin molemmille nuorukaisille maistui ruoka.
"Nyt, Pablo, kerro minulle itsestäsi ja kuinka olet tullut tänne."
Ja Pablo alkoi kertoa retkestään ja kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, ja Maria kuunteli ihmeissään. Kun hän kuuli, kuinka mayat olivat Pabloa kunnioittaneet vanhan temppelin edustalla, taputti hän mielihyvästä käsiään: "Siis olet kuitenkin oikea prinssi", sanoi hän hymyillen. Hauskaa oli hänen myös kuulla, että Pablo oli rikas mies. Mutta syvällä surulla täytti hänet se, että donna Inez ja kaikki muut olivat pitäneet häntä kuolleena ja ehkä pitivät vieläkin.
"Voi, kuinka äitiparka on mahtanut itkeä lemmikkiään! Vie minut oikein pian hänen luokseen, Pablo."
Sitten hän alkoi kertoa omista vaiheistaan. Puoliksi tajuttomana kauhusta hän oli joutunut Tamayn ja neekerin käsiin, jotka raastoivat hänet mukaansa. Mutta niin tyly kuin Tamay oli ollutkin, oli hänen vartijansa, vanha intiaanivaimo, antanut hänelle kaikkea, mitä hänellä itsellään vain oli, ja koettanut pitää huolta hänen mukavuudestaan, miten suinkin taisi.
Niin he istuivat kauan puhellen vaiheistaan ja vastaisista toiveistaan.
Vihdoin Maria laskeutui häntä varten valmistetulle vuoteelle, Pablo ja Tenanga taas ojentuivat vaippoihinsa kääriytyneinä ja pyssyt käsivarrellaan viereisen huoneen lattialle vartioidakseen tuhosta pelastuneen neidon lepoa.
Loistavat tähdet kiiluivat vuosisatoja sitten autioksi jääneisiin kammioihin, ja lauhkea yötuuli henkäili niitä peittäviin pensaisiin ja puihin.