KOLMASTOISTA LUKU.
Rosvot.
Pienessä vuorenkolossa istui kolme miestä, joiden ulkomuoto varmaankin olisi herättänyt rauhallisessa matkustajassa kammoa, niin selvästi näkyi heissä maantierosvojen leima. Intiaani, joka oli pukeutunut metsästyspaitaan ja pitkiin nahkasäärystimiin, näytti kuitenkin noista kolmesta säädyllisimmältä. Mulatin kavalat konnankasvot ja neekerin tylsä, eläimellinen naama olivat kammottavat ja samalla vastenmieliset.
Kaikki olivat varustautuneet pyssyllä ja machetella. Tamay istui nojaten selkäänsä vuorenseinään, hänen toverinsa loikoivat ruohikossa pitkällään.
"Ellei Mendez pian anna kuulua itsestään ja lähetä rahaa, saa hän sitä katua", virkkoi mulatti. "Minä olen kyllästynyt tähän kuljeskelemiseen metsissä ja vuorilla."
"Lähde toki kaupunkeihin, Tito", sanoi neekeri, "ja tanssi neitosten kanssa. Oikeuspalvelijat ikävöivät sinua kovin."
"Ei suinkaan sen enempää kuin sinuakaan; hamppuköysi on siellä varattu niin sinun kuin minunkin varalleni, musta veikko."
"Liian suuri kunnia mustalle miehelle yhdessä värillisen aatelismiehen kanssa esittää ilmatanssia; minä annan sinulle etuoikeuden."
"Älä lörpöttele! Ei, totta puhuen", jatkoi mulatti, "minä aion Meksikoon; elämä täällä ei minua miellytä, ja ellei Mendez lähetä rahoja — minä olen sanonut hänen tilanhoitajalleen, että meidän täytyy välttämättä saada tavata häntä — no, siinä tapauksessa antavat toiset ihmiset meille kyllä rahaa. Tuo tytön ryöstö oli viisainta, mitä typerä pääsi koskaan on keksinyt. Tuo pöllöpää punanahka", lisäsi hän hiljaa, jotta ei Tamay häntä kuulisi, "olisi tahtonut jättää hänet liekkien valtaan. Tyhmyyksiä, tyttö maksaa kultaa, paljon kultaa, ja señor de Mendezin täytyy se maksaa."
"Sen jälkeen kun sinä olet tehnyt hänestä conden perillisen, on hänellä kyllä varaa maksaakin."
"Se oli kuuma hetki, kun peitsimiehet olivat kintereilläni, sen voin sinulle sanoa, ja se maksaa rahaa."
"Sinä olisit voinut valita sopivamman paikan, ennenkuin rupesit ampumaan."
"Hän tuli aivan sattumalta tielleni ja niin sopivasti, että pyssyni melkein itsestään laukesi. Olin iloinen päästyäni Ixmalin luo ja taas muulin selkään. Kaksi kirottua punaista lurjusta oli vähällä turmella koko pelin."
"Kuinka niin?"
"Juuri kun olin valitsemassa itselleni heidän hevosistaan toista — heillä oli oikein rotuhevoset — seisoivat he pitkine pyssyineen aivan tallin edessä ja vetivät liipaisinta, niin että miltei jo tunsin luodin ruumiissani."
"Vieraitako?"
"Tietysti, zapotekeja tai mayoja. Xinkat ovat meidän ystäviämme. Toinen heistä puhui espanjaa kuin aatelismies ja käyttäytyi kuin ylimys."
"Punainen mies?" kuului vaiteliaan Tamayn ääni.
"Aivan sinun värisesi, harvapuheinen ystäväni."
"Minkä näköinen hän oli?"
"Mikäli minä hämärässä saatoin nähdä, oli hän pitkä, solakka nuorukainen, kuvankaunis, oikea intiaaniprinssi, ja hänen silmänsä olivat sitä laatua, että niitä oikein hätkähti."
"Entä toinen?"
"Häntä en niin selvästi voinut nähdä, mutta hän piteli ampuma-asetta käsissään sillä tapaa, kuin olisi sitä aina käsitellyt."
"Ne olivat kai Chamulpon vakoojia tai muita mayoja", arveli neekeri.
"Kenties."
"Minkä vuoksi et heitä päivänvalossa nähnyt?"
"Pöllöpää, olisinko ehkä odottanut, kunnes conden peitsimiehet tulivat? Sitäpaitsi ikävöin taas nähdä sinun villapäätäsi?"
Intiaani oli vaipunut syviin mietteisiin.
Hetkisen kuluttua mulatti sanoi taas: "Minä olen kyllästynyt tähän kuljeskelemiseen vuorilla ja haluan kaupunkiin. Mitä elämää tämä tämmöinen on? Kunpa tietäisin, missä Mendez on, menisin hänen puheilleen."
"Sinä voisit helposti kohdata peitsimiehiä."
"Pyh, heistä ei kukaan minua tunne. Hahaa minä tahdon, rahaa, ja ellei jalo herramme Mendez sitä meille anna, on meidän kaupattava tavaramme toisille ostajille."
"Kuinka jaksaa donnamme, Tamay?"
"Hyvin", kuului lyhyt vastaus.
"Minä tulen pian käymään hänen luonaan."
Intiaani loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi pannut mulatin ajattelemaan, jos tämä olisi sen huomannut.
Pitkä vihellys, joka tuntui tulevan alhaalta, kaikui miesten korviin.
Kaikki kolme tarttuivat aseisiin.
Taaskin vihellettiin.
"Se on xinka."
"Kurkista, onko hän yksin", sanoi neekeri. Mulatti kiipesi ketterästi kallionkielekkeelle, josta hän saattoi nähdä alas.
"Ixmal ja Mendez", hän ilmoitti.
"Hyvä on."
"Sallimmeko heidän tulla tänne ylös?"
"Ei", vastasi Tamay, "mennään alas heitä vastaan".
Kaikki kolme astuivat ahdasta, mutkikasta polkua alas, kunnes saapuivat pieneen, tiheää viidakkoa kasvavaan laaksoon. Täällä vastasi mulatti vihellykseen. He jäivät kuitenkin seisomaan pyssyt käsissä pensaiden taakse, polun eteen, joka johti ylös kukkulalle.
Hetkisen kuluttua näyttäytyi xinka ja hänen takanaan Mendez. Mulatti
Tito astui esille, molemmat toiset sitävastoin jäivät pensaan taakse.
Tito osasi heistä parhaiten espanjankieltä ja oli sukkelasuisin.
"Hei, señor, joko vihdoinkin muistatte ystäviännekin? Me olemme teitä kovin ikävöineet."
"Minä olen vasta tänä aamuna palannut takaisin."
"Ja te tiedätte jo, että arvoisa isosetänne on tehnyt teistä riemuitsevan perillisen?"
"En suinkaan", vastasi Mendez kalveten, "puhutko totta, Tito?"
"Niin totta kuin toivon saavani teiltä paljon rahaa. Se oli hurja temppu. Ammuin hänet henkivartionsa keskeltä. Peitsimiehet olivat kuin verikoirat kintereilläni; sain heidät vaivoin vältetyksi."
"Vihdoinkin", sanoi Mendez, ja pirullisen ilon ilme kuvastui hänen elähtäneiltä kasvoiltaan.
"Ja nyt, don Luis, on aika järjestää asiamme. Oman osamme sopimusta olemme täyttäneet tarkalleen, nyt on teidän vuoronne. Viisituhatta pesoa kullekin meistä, sitä ette kai paljoksune?"
"Ja mistä minä otan sen summan?"
"Eikö conden omaisuus ole teidän omanne, nyt, kun oikea perillinen on saanut niin surullisen lopun?"
"Ja conde on todellakin kuollut?"
"Niin totta kuin minun luotini lävisti hänen päänsä."
"Niin, silloin minä perin hänet, ainakin tilukset. Niitä hän ei millään jälkisäädöksellä minulta riistä. Mutta sinä kai tiedät, että kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset takavarikkoon ja julistaneet ne valtion omaisuudeksi."
Mulatin naama venyi pitkäksi, mutta ensi ällistystä seurasi heti raivo.
"Mitä? Mitä koukkuja?"
"Tottahan järkesi sanoo sinulle, että minun on ensin saatava rahat, ennenkuin voin niitä sinulle antaa. Minun täytyy toki ensin päästä perinnön haltijaksi."
"Verukkeita. Minun on saatava viisituhatta pesoani. Aion muuttaa maasta pois."
"Olehan järkevä, ystävä, saathan sinä rahasi, mutta täytyyhän minun ne ensin hankkia."
"Teillä on kyllä keinoja saada kokoon sellainen summa, nyt, kun olette perinyt. Varokaa, don Luis, leikkimästä minun kanssani."
"Mutta, rakas ystävä, en nyt ollenkaan ymmärrä sinua. Ajattelehan vähäisen: Mistä minä ottaisin rahat?"
"Se on teidän asianne. Täällä alkaa maa polttaa jalkapohjiani, minä aion poistua. Ellen kolmessa päivässä ole saanut viittätuhatta pesoa kullassa ja hyvissä pankinseteleissä, niin, don Luis, saatte sitä katua."
"Miksi uhkaat minua, Tito? Minä palkitsen sinut ylenpalttisesti, mutta onhan sinun toki annettava minulle aikaa. Kenellä on nyt puhdasta rahaa keskellä sotaa?"
"Olen sanonut viimeisen sanani, menetelkää sen mukaan."
"Minä panen kaikki keinot liikkeelle voidakseni tyydyttää sinua. Kas tuossa aluksi nämä kolikot, ne ovat minun ainoani."
Hän ojensi mulatille muutamia isoja kultarahoja, jotka tämä ahnaasti korjasi haltuunsa.
"Mutta miksi ystäväsi pysyvät niin loitolla?"
"On sota, ja silloin on varovaisuus tarpeen."
Tamay ja neekeri astuivat nyt esiin.
"Tervetuloa, miehet, tiedän voivani luottaa teihin."
"Minä tunnen sinut paremmin, don Luis, kuin luulet", sanoi äreä intiaani. "Conde on kuollut; hyvä, mitä se minuun kuuluu? Olet nyt saanut, mitä tavoittelitkin. Vaan jos nyt pälkähtäisi päähäsi ruveta viekastelemaan, niin joudut minun kanssani tekemisiin; minä sinut tavoitan, piile missä tahansa."
Mayan sanoissa oli sellainen vakava uhka, että pelkuri Mendez vavahti, mutta hän sanoi notkeasti: "Kunnon ystävä, kuinka voit minua epäillä? Pidä omanasi kaikki, mitä minulla on."
"Minä muistutan vielä siitä sinulle."
Hän viittasi xinkan syrjään ja kysyi tältä, sillä aikaa kuin Mendez keskusteli Sipin ja Titon kanssa: "Keitä ne kaksi mayaa olivat, jotka yöpyivät luonasi?"
"He sanoivat olevansa kotoisin pohjan puolelta."
"Mistä he tulivat?"
"Vuorien kautta."
"Vuoriston kautta?"
"He tulivat sieltä."
"Selitä minulle, minkä näköisiä he olivat."
Xinka kuvaili heidän ulkomuotoaan, varsinkin Pablon.
"Oletko milloinkaan nähnyt sitä nuorta mayaa, joka oli del Rocassa?"
"En."
"Millä asioilla arvelet heidän liikkuvan näillä mailla?"
"Luulen, että mayat aikovat nousta sotaan ja ovat lähettäneet heidät vakoilemaan."
"Mutta kuinka he osasivat seurata vuoripolkuja?"
"He sanoivat Señor de Mendezin tilanhoitajan olleen oppaana."
"Niin, hän tuntee polut, ja", lisäsi hän hiljaa, "tuntee myöskin
Pablon".
"Minne päin he menivät?"
"Itään, suurelle tielle päin. Muuten he eivät ole päässeet pitkälle, minä olen usuttanut heidän jäljilleen peitsimiehet, jotka etsivät conden murhaajia."
"Hyvä."
Tamay kääntyi poispäin ja jupisi hiljaa mayankielellä: "Olisikohan hän päässyt Chamulpon-korppikotkan kynsistä? Ei, niin mahtava ei hänen suojelushenkensä ole. Soisinpa, etten olisi satuttanut kättäni häneen. Tuo kazikekin näkyy minut unohtaneen."
Mendez, joka kuten xinkakin oli jättänyt ratsunsa syvälle laaksoon, heitti sulavasanaisesti jäähyväiset kätyreilleen, luvaten heille loppumatonta kiitollisuutta.
"Muistakaa minua", sanoi Tito, kun Mendez lähti.
"Myöskin minua", lisäsi Tamay siihen.
Kun vieraat olivat poistuneet, palasivat rosvot entiseen olinpaikkaansa; mutta vasta kun he jälleen olivat pitkällään maassa, kysyi mulatti: "Mitä arvelet, tigrero, kaupastamme?"
"Señor on konna, ensi tilaisuudessa hän usuttaa hallituksen sotamiehet kimppuumme."
"Niinkö luulet?"
"Sillä tavoin hän lakaisee kaikki jälkensä."
"No, sitä parempi, että señorita on meidän käsissämme. Mendez on viheliäinen lurjus; että kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset takavarikkoon, niin pitkälle kuin heidän valtansa ulottuu, sen uskon kyllä. Sitä pahempi hänelle sekä meille. Minä en luota häneen."
Hän hypähti ylös ja juoksi muutamia kertoja edestakaisin.
"Minun täytyy ja minä tahdon päästä pois, mutta en ilman rahaa. Minusta on edullisempaa, ja me saamme rahat pikemmin, jos myymme tytön don Antoniolle. Hän antaa, mitä vaadimme, ja kykenee hankkimaan rahat. Mitä arvelet, toveri?"
"Minä arvelen vain", lausui neekeri, "että jos pidämme tytön, voisimme lypsää Mendeziltäkin paljon rahaa".
"Minä sanon sinulle, musta sielu: varma on varma. Maa alkaa yhä enemmän polttaa jalkojamme. Niin kauan kuin ihmiset tuolla alhaalla katkovat toistensa päitä, ei meillä tosin ole mitään pelättävää; mutta eihän sotaa voi iankaikkisesti kestää, ja nyt kun conde on kuollut, on se pian päättynyt, ja silloin pääsee Sarmiento valtaan."
"Ja hänellä on jo kauan aikaa ollut hamppuköysi sinulle varattuna", irvisteli neekeri.
"Pidä suusi, sinä apinain jälkeläinen", vastasi mulatti vihoissaan, mutta jatkoi sitten äskeisellä äänellä: "Mitä arvelette, toverit, eikö olisi viisainta ottaa lunnaita señor d'Iralalta?"
"Ja kuinka luulet ne saavasi?"
"Sinä menet hänen luokseen, musta nukkeni. Sinä olet vähimmän epäilyttävä meistä; sinun rehellinen naamasi hankkii sinulle kaikkialla luottamusta."
"Hm", arveli neekeri ja kynsi villaista päätään, "on niitä joitakuita sellaisiakin, jotka eivät ole minulle suosiollisia".
"Niinkö, sinä Kongon helmi; no, sitten lähetämme Ixmalin, xinkan, hän on viisaampi kuin miltä näyttää, ja hallituksen joukot eivät suinkaan ole kaukana. Oletko samaa mieltä?"
"Niin, jos pidät sitä viisaampana."
"Me otamme rahamme ja lähdemme Meksikoon."
"Hyvä."
"Mitä sinä sitten arvelet, Tamay?"
Mulatti kääntyi nyt intiaanin puoleen, joka istui ääneti ja liikkumatta, ikäänkuin ei olisi toisia huomannutkaan.
"Suotta hätiköimistä; ensin miettiä, ei hyvä liiaksi hoputtaa."
Näin sanoen hän nousi ja ripusti pyssyn olalleen.
"Minne aiot?"
"Ampumaan peuran, ei mitään syömistä enää." Ja hän poistui nopein askelin. Kun hän oli ehtinyt pois korvan kuuluvilta, sanoi mulatti: "Tuosta punaisesta ihmisestä ei ole mihinkään, Sip. Minä valitan, että olemme ryhtyneet hänen kanssaan yhteisiin hommiin. Pois meidän on päästävä. Suostuipa maya tai ei, me teemme, mikä meistä on välttämätöntä, ja luovutamme tytön don Antoniolle."
"Pelkäänpä, ettei Tamay suostu siihen. Hän on kostonhimoinen ja vihaa rajattomasti d'Iralaa, siitä pitäen kuin tämä ajoi hänet talostaan xinkojen nähden kuin rupisen elukan. Sitäpaitsi hän töin tuskin vältti hirttonuoran silloin, kun don Antonion vaquerot saivat hänet kiinni kalliosolassa, hänen kapinallisia opastaessaan. Intiaani ei koskaan unohda. Luulenpa, että hän heittäisi tytön kuiluun mieluummin, kuin luovuttaisi hänet don Antoniolle."
"Niinkö arvelet? Hui, hai, hän osaa pitää rahaa yhtä suuressa arvossa kuin mekin. Mutta tiedätkö: mitä ihmettä me välitämme tuosta tylsästä ihmisestä, joka ei koskaan ole ollut metsiensä ulkopuolella? Me anastamme hempukan; minäkin tunnen täällä muutamia piilopaikkoja, jonne voimme hänet kätkeä. Ja sovimme xinkan kautta kaupoista don Antonion kanssa virkkamatta mayalle sanaakaan."
"Hän on kavala ja raivostuu."
"Raivostukoon. Osaan minäkin pyssyä käyttää. Niin, se on paras keino, Sip. Me otamme tytön itsellemme ja lähdemme rahoinemme sinne, missä ei meitä kukaan tunne. Kun meillä on rahaa, olemme yhtä hyviä herrasmiehiä kuin valkoihoisetkin!"
Neekeri alistui mielellään älykkäämmän toverinsa tahtoon.
"Tule", sanoi mulatti. "Punanahka väijyy peuraa, lähtekäämme me tervehtimään señoritaa."
Molemmat katosivat sitten hitaasti vuorten väliin.