KAHDESTOISTA LUKU.
Takaa-ajo.
"Nyt, Azualin poika, näytä, mitä osaat", sanoi Pablo.
"Ruhtinaallisesti tahdon sinut palkita."
"Oi, herra, minä palvelen sinua, koska olen maya ja koska rakastan sinua, en rahasta."
"Sinä olet ystäväni, Tenanga, tiedän sen", sanoi nuorukainen ojentaen kätensä seuralaiselleen.
Kun he olivat saapuneet paikalle, johon asti Tenanga oli seurannut
Tamayn ja neekerin jälkiä, hän laskeutui hevosen selästä maahan.
Pablo pysähdytti myös hevosensa.
"Ratsasta maantielle, herra, minä kuljen sivulla."
Pablo ratsasti tietä myöten. Vaikka hän olikin innokkaana metsästäjänä tottunut löytämään eläinten jäljet ja niitä seuraamaan, tiesi hän hyvin, ettei hän likimainkaan voinut vetää vertoja Tenangalle siinä suhteessa; sen vuoksi hän salli tämän yksin hoitaa tehtävänsä. Tiesihän hän hyvin, kuinka terävä huomiokyky ja tarkka näkö nuorella mayalla oli.
Tenanga kulki kuin vainukoira hitaasti ruohikkojen ja pensaikkojen halki, astui hetkisen tien reunaa ja viittasi sitten Pabloa tulemaan luokseen.
Nuorukainen astui hevosen selästä maahan ja lähestyi häntä. "Katso tänne", sanoi Tenanga osoittaen maahan, "tässä he ovat levähtäneet kuormineen; näetkö Tamayn ja neekerin jäljet?"
Pablo tarkkasi jälkiä ja tunsi ne.
"Ja täällä."
"En näe mitään."
Tenanga taivutti syrjään ruohokimpun. "Etkö tunne hentoa tytönjalkaa?"
Riemuhuuto pääsi Pablon huulilta, hän tunsi siron jalanjäljen maassa; rosvot eivät siis olleet kuljettaneet ruumista, kuten hän oli pelännyt.
"Edelleen, Tenanga."
"Pitkällä emme vielä ole", vastasi tämä, "tuossa he ovat nousseet muulien selkään —", hän osoitti paikkaa.
"Ja ratsastaneet tielle —?"
"Niin."
"Siinä on vaikea seurata jälkiä."
"Vaikeata, melkein mahdotonta."
"Tule, ponnista näköäsi."
"Ei, herra, ratsasta sinä kuten tähän asti tiellä, minä käyn tätä reunaa."
Niin tapahtuikin.
Tenanga poikkesi kyllä silloin tällöin tielle; mutta läheisistä kartanoista tulevat muulit, vaunut ja hevoset olivat jättäneet niin paljon jälkiä tielle, että oli mahdotonta löytää rosvojen jälkiä.
Hän tutki sitä tarkemmin tien syrjässä kasvavat pensaikot.
Näin he kulkivat hitaasti eteenpäin.
Taaskin Tenanga pysähtyi ja viittasi Pabloa tulemaan.
Kun tämä seisoi hänen vieressään, sanoi hän; "Tässä he ovat poikenneet maantieltä ja lähteneet pohjoista kohti."
"Poikenneet maantieltä?"
"Niin, ja tässä." Tenanga kumartui, nosti maasta siron tohvelin ja ojensi sen Pablolle.
Sykkivin sydämin tämä tunsi sen Marian omaksi. Donna Inez oli kirjaillut sen taiteellisesti ja antanut sen kerran lemmikilleen syntymäpäivälahjaksi.
"Oi, Tenanga, ystävä, mikä lohdutus! oi, hän on vielä elossa."
"Jää tähän."
Tenanga poistui ja palasi hetkisen kuluttua.
"He ovat ajaneet puroon, joka juoksee tuolla. Minä en tunne näitä seutuja; minne se virtaa? mistä se tulee?"
"Se tulee vuorilta ja laskee Rio Pacioon. Elleivät he heti taas ole siitä nousseet —"
"Eivät ole —"
"Niin heidän on täytynyt ratsastaa ylöspäin, sillä alempana puro syvenee, ja sen rannat käyvät liejusiksi."
"Ratsastakaamme jäljestä."
Kun he olivat saapuneet paikalle, jossa Tenangan väitteen mukaan muulien jäljet johtivat veteen, he ratsastivat puroon ja liikkuivat hitaasti eteenpäin Tenanga edellä.
Jonkin ajan kuluttua Tenanga sanoi: "Tässä he ovat nousseet vedestä."
"Oletko varma siitä?"
"Tässä on muulin vasen jalka luiskahtanut, katso."
Nyt Pablo huomasi sen.
Tenanga laskeutui hevosen selästä ja kahlasi maihin. Metsä oli näillä tienoin matalaa viidakkoa.
"He ovat ratsastaneet ylöspäin, herra."
"Hyvä, seuratkaamme heitä."
"Tulemmeko nyt vuoristoon?"
"Kyllä."
"Sepä paha. Sinä olet kai usein metsästänyt näissä metsissä Tamayn kanssa, herra; etkö tiedä, oliko hänellä täällä jokin turvapaikka?"
"Me olemme usein levähtäneet ja pitäneet sadetta tuolla ylempänä eräässä kallioluolassa, joskus olemme olleet siellä yötäkin."
"Lähtekäämme sinne. Mutta ensin ratsastamme vain jälkiä myöten."
Ratsastettuaan kaksi tuntia vaivalloista tietä pensaikkojen ja orjantappuristojen läpi he saapuivat metsästä aukeamalle, jossa kasvoi laihaa ruohoa. Sen takana kohosi tummia kallioita.
"Missä on luola, herra?"
"Edessämme, tuolla."
"Ratsasta edellä, tarkastakaamme se."
Pian he joutuivat kallioiden väliin ja saapuivat vähän ajan kuluttua pieneen laaksoon, jossa kasvoi ruohoa ja joitakin puita.
"Tuossa on luola." Pablo osoitti pensaitten ympäröimää aukkoa.
"Anna minun mennä ensin yksin, herra."
"Mene."
Tenanga laskeutui maahan, otti pyssyn käteensä ja hiipi varovasti luolaa kohti. Sen ulkopuolella hän hetken aikaa kuunteli ja astui sitten sisään. Heti sen jälkeen hän tuli ulos.
"He ovat olleet täällä."
Pablo laskeutui hevosen selästä, sitoi ratsut ja astui sitten
Tenangan jäljestä luolaan.
"Tässä on Tamayn jäljet."
"Mutta ehkä ne ovat vanhemmat?"
Häiriintymättä Tenanga jatkoi: "Siinä on neekerin jälki, ja tuossa, kas tuossa on señoritan jälki: toisessa jalassa kenkä, toinen ilman."
Viimeksimainittu oli helppo tuntea. "He ovat levänneet täällä. Meidänkin täytyy lepuuttaa ja syöttää hevosiamme ja itsekin syödä, herra."
Pablo otti pienen kengän, jota hän kantoi povellaan ja vertasi sitä jälkeen; se sopi tarkalleen. "Niin, hän on ollut täällä", sanoi hän vetäen syvään henkeä ja töin tuskin hilliten mielenliikutustaan; "mutta sinä olet oikeassa, meidän täytyy levätä, hevoset kuten ihmisetkin tarvitsevat voimia."
Tenanga pani hevoset liekaan, jotta ne saattoivat syödä, ja palasi luolaan kädessään metsästyslaukkunsa, joka don Estebanin keittiössä oli täytetty runsain eväin. Hän itse söi hyvällä ruokahalulla; sen sijaan Pablon täytyi pakottautua syömään, mutta hän tiesi, että se oli välttämätöntä.
Kun he olivat syöneet, kysyi Tenanga: "Luuletko, herra, että señor, josta tilanhoitaja puhui, on ollut tässä leikissä mukana?"
"Señoritan kuolema tekee señor de Mendezin rikkaan kenraalin perilliseksi."
"Onko hän huono ihminen?"
"Konna."
"Kenen puolella luulet hänen olevan, hallituksen vai kapinallisten?"
"Tiedän vain, että hänen isosetänsä, hallituksen joukkojen ylipäällikkö, ei voi häntä sietää."
"Silloin kai hän on kapinallisten puolella?"
"Luulen häntä liian viisaaksi asettuakseen julkisesti heidän puolelleen, ennenkuin he ovat voittaneet. Minä en voi ymmärtää, miksi hän ryöstätti Marian elävänä; niin kauan kuin tämä on elossa, ei hän tietysti saata periä."
Tenanga hymyili: "Huomaa, herra, Tamay on hyvin viisas ja tuntee asiat; sen sijaan, että hän olisi polttanut señoritan, on hän ryöstänyt tämän ja säilyttää tätä panttina voidakseen kiristää enemmän rahoja señor de Mendeziltä. Kenties ei tämä edes tiedäkään donna Marian olevan elossa."
"Toden totta, Tenanga, sinä olet älykkäin poika, minkä koskaan olen tavannut. Luulenpa, että olet oikeassa. Ja vain tuon konnan rahanhimoa saa lapsiraukka kiittää hengestään. Mutta neuvopas nyt, minne suuntaamme kulkumme."
"Nähkääs, herra, sinne, missä vapaat mayat elävät, ei Tamay uskalla lähteä; hän on halveksittu. Mahdollisesti hän on lähtenyt hakemaan suojaa Chamulpon luota, jonka kautta hän jälleen toivoi pääsevänsä kunnialliseksi sinut kavaltaessaan. Mahdollista on myöskin, että hänellä on jossakin lymypaikka, jossa hän tallettaa saalistaan, kunnes se lunastetaan."
"Mendez on, mikäli tiedän, varaton ja elää pelaamalla ja veloilla, joita hän tekee kenraalin nimiin; hän ei voi maksaa lunnaita."
"Ehkä vasta sitten, kun hän on perinyt kenraalin."
"Oh, mitä puhutkaan! Mutta totta tosiaan, tuo konna kykenisi kyllä isosetänsäkin henkeä vainoamaan."
Kun he arvelivat hevosten kylliksi levänneen ja syöneen, juottivat he niitä vielä läheisestä lähteestä ja jatkoivat sitten matkaa.
Hetken aikaa Tenanga seurasi vielä muulien jälkiä; mutta sitten kävi maaperä kivikkoiseksi, ja jälkiä oli mahdoton erottaa.
He antoivat hevosten rauhallisesti kulkea edelleen, mutta joutuivat pian korkeiden, jylhästi kohoavien kallioiden eteen, jotka ulottuivat laajalti oikealle ja vasemmalle jättämättä väliinsä mitään aukkoa.
"Oi", sanoi Pablo, "tässä on varmaankin sola, joka johtaa Sierran [= vuoriston] yli, ainoa tie, jota voi päästä vuorten yli. Tamay tunsi tien hyvin, sen tiedän. Mutta missä se on? Meidän täytyy se löytää."
Turhaan etsi silmä eläinten tai ihmisten jälkiä, ja mahdotonta oli keksiä mitään aukkoa mahtavassa kallioseinässä.
"Antakaamme hevosten etsiä, herra; ne näkevät paljon sellaista, jota ihminen ei näe."
Guatemalassa syntyvät varmaankin maailman parhaimmat hevoset. Ne ovat jaloa arabialaista rotua, Espanjasta tuotettua, ovat harvinaisen kestäviä ja nopeita juoksijoita ja kilpailevat muulien kanssa kalliopolkujen nousemisessa. Levollisesti ne astuvat hirvittävimpienkin kuilujen partaita. Sen lisäksi ne ovat tavattoman älykkäitä.
"Niin, antakaamme eläinten etsiä tie, Tenanga."
He laskivat hevosten ohjakset irralleen, ja Pablon kimo astui hitaasti kallioita kohti. Vedettyään ilmaa sieraimiinsa se tunkeutui miltei silminnäkymättömään aukkoon, joka heti taas näytti sulkeutuvan. Ilokseen Pablo huomasi, että muutaman askelen päässä oikealla kulki kapea polku, jota ratsu levollisesti asteli. Äkkijyrkkien kallioiden välitse, ammottavien kuilujen vieritse, kimo kuljetti häntä epäröimättä valiten suunnan siinä, missä kalliotie haarautui. Niin he matkasivat hirvittävää tietä, jota eivät koskaan olisi voineet kulkea ilman hevosen vaistoa.
Päivä alkoi jo laskeutua, kun he saapuivat vuorisokkelosta jälleen aukeamalle, jolta levisi laaja näköala.
"Tämä siis on se polku vuoriselänteen yli, jonka vain harvat tuntevat", sanoi Pablo. "Onnellinen tähti on meitä johtanut, Tenanga. Olemmekohan rosvojen jäljillä?"
"Niiden ratsut ovat kulkeneet tätä tietä, siellä täällä on kavio raapaissut kiveä, minä näin sen."
Muutaman sadan askelen päässä avautui heidän eteensä viehättävä laakso, jonka keskellä kohosi pieni nurmikon ja hedelmäpuiden ympäröimä kylä. Vastakohta tämän herttaisen näyn ja kolkkojen kallioiden välillä, joita he juuri olivat kulkeneet, oli niin suuri, että molemmat nuorukaiset ihastuneina pysähtyivät.
Mutta pian Tenanga alkoi taas tutkia maata; hän ei kuitenkaan huomannut mitään epäilyttäviä jälkiä. "Tällä puolen vuoriston on satanut, herra, on mahdoton erottaa mitään jälkiä."
"Mitä nyt teemme?"
"Oletko tunnettu tuossa kylässä?"
"En luule; täällä asuu kaikkialla likaisia xinkaintiaaneja, kuten rannikollakin, ja he lähtevät liikkeelle vain hätätilassa. Vuoristo ja metsä muodostavat jyrkän väliseinän tämän kylän ja rannikon herraskartanojen välille."
"Ratsastakaamme siis alas kylään yösijaa hakemaan. Kenties saamme kuulla siellä jotakin hyödyllistä."
"Eteenpäin! Menkäämme kylään."
He ratsastivat, missä tie sen salli, rivakammin. Kylän ulkopuolella he seisahtuivat puhuttelemaan erästä vanhaa intiaania, joka tien vierellä seisoen tarkasti heitä uteliaasti. Miehen kasvot eivät herättäneet luottamusta. Pablo tervehti häntä ystävällisesti espanjaksi ja sanoi sitten: "Me etsimme yösijaa, ukko. Kenties olet hyvä ja neuvot meille jonkin sellaisen paikan?"
Likainen äijä tuijotti liikahtamatta Pabloon. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt ketään rotunsa jäsentä ylhäisen aatelismiehen puvussa, ja Pablon koko olento teki metsästyspuvussakin hienostuneen vaikutuksen.
"No, ystävä, etkö puhu espanjankieltä? Etkö ymmärrä puhettani?"
"Vähän espanjaa", solkkasi mies, "minulla olla xinkan kieli. Etkö puhua xinkankieltä?"
Pablo oli tietysti del Rocassa oppinut jonkin verran ymmärtämään xinka-intiaanien kieltä, sillä talon isännän ja naistenkin oli pakko käyttää sitä seurustellessaan palvelijain kanssa. Hän vastasi siis xinkan kielellä:
"Toivottavasti osaan puhua kieltäsi sen verran, että sitä ymmärrät, vaikkakaan sanavarastoni ei ole suuri."
Hän uudisti sitten xinkankielellä äskeisen pyyntönsä.
"Tilaa saat kyllä kylässä, vieras, kaikki nuoret miehemme ovat sodassa."
"Ole siis hyvä ja opasta meidät johonkin majataloon."
"Voitte tulla minun luokseni, jos haluatte. Minulla on lihaa ja papuja syödäksenne."
"Suostumme kiitollisina tarjoukseesi. Vie meidät asuntoosi."
Mutta mies ei lähtenyt paikaltaan, töllisteli vain vuoroin nuorukaisten hyviä pyssyjä, vuoroin heidän oivallisia rotuhevosiaan.
"Mistä tulette?"
"San Pedron kartanosta, jonka omistaja on señor de Mendez."
"Miten pääsitte vuoriston halki?"
"Meillä oli oivallinen opas."
"Oletteko sotilaita?"
"Ei, me olemme rauhallisia ihmisiä."
"Mutta mitä teette täällä? Ei kukaan muuten käy kylässämme."
"Me etsimme suurta maantietä pohjoiseen. San Pedron tilanhoitaja arveli, että tämän laakson kautta matka kävisi nopeimmin."
"Sinä puhut hyvin xinkain kieltä, mutta sinä et ole xinka."
"Olet oikeassa, emme minä eikä tämä palvelijani ole xinkoja, me olemme kotoisin pohjoisesta."
"Olette siis mayoja?"
"Oikein, me olemme yucatekeja ja kotimatkalla."
Mies näytti nyt lopettaneen tutkintonsa, sillä hän kääntyi ja astui maissi- ja agavevainioiden halki kylää kohti.
Pablo ja Tenanga seurasivat häntä.
Ukko seisahtui kurjan hökkelin eteen, joka oli, kuten kaikki muutkin kylän mökit rakennettu savitiilistä ja katettu maissinoljilla. Sitä ympäröi ihana laakeri- ja granaattilehto.
"Astukaa sisään, olkaa tervetulleet Ixmalin majaan."
Pablo ja Tenanga astuivat hevosen selästä maahan, taluttivat ratsunsa pieneen kaktuksien ympäröimään tallinpahaseen, jossa seisoi muutamia muuleja, riisuivat hevosilta satulat ja suitset ja menivät sitten vähäiseen mökkiin.
Tuvassa seisoi vanha eukko lieden ääressä. Hän katsoi kummastuneena vieraisiin, varsinkin Pabloon; tuskinpa hänkään koskaan oli nähnyt herralta näyttävää intiaania.
"Tässä on vieraita", sanoi xinka hänelle, "he jäävät meille yöksi".
Pablo tervehti eukkoa ystävällisesti ja pyysi yösijaa.
"Olette tervetulleet", sanoi vaimo, "pitäkää hyvänänne, mitä talossa on; tuossa viereisessä huoneessa voitte nukkua".
Sitten hän jälleen kääntyi keittopuuhiinsa.
Huone oli kovin köyhästi sisustettu, huonekaluja ei ollut muita kuin muutamia karkeatekoisia jakkaroita ja samanlainen pöytä. Ainoana koristuksena oli pyhimyksenkuvia seinillä.
"Istukaa, vieraat", sanoi xinka, "minä annan hevosillenne sacatea [= ruoho- tai maissisilppua]."
Näin sanoen hän meni ulos, ja Pablo ja Tenanga istuivat jakkaroille.
Eukko oli nyt saanut ruokansa valmiiksi ja kantoi pöytään vadillisen mustia papuja ja kutsui vieraat aterialle.
Syötyään Tenanga sanoi menevänsä hevosia katsomaan ja poistui hetkeksi tuvasta. Isäntä sytytti itselleen maissisikarin ja poltteli ääneti.
Oli jo pimeä, ja eukko sytytti jonkinlaisen lampun; se oli öljyllä täytetty kookospähkinän kuori, johon oli pistetty lampunsydän. Se valaisi himmeästi huonetta.
"Te olette mayoja?"
"Niin."
"Aikovatko mayat taistella?"
"Minun luullakseni taistelevat vuori-mayat vain siinä tapauksessa, että heitä ahdistetaan. Mutta heidän asuntonsahan sijaitsevat kaukana sotatantereelta."
"Jos tahdotte nukkua, vieraat, näytän teille vuoteenne."
"Tee se."
Isäntä otti vaatimattoman lamppunsa ja johti nuorukaiset viereiseen huoneeseen, johon oli valmistettu kaksi vuodetta maissinoljille.
"Me olemme väsyneet ja tahdomme nukkua, aamun valjetessa ratsastamme edelleen."
He ottivat pyssynsä, jotka kyläläisissä olivat herättäneet suurta mielenkiintoa, ja poistuivat heille osoitettuun huoneeseen.
"Teillä on hyvät aseet", sanoi isäntä.
"Niin", vastasi Pablo, "ja me osaamme niitä käyttää".
"Nukkukaa rauhallisesti!"
"Buenas noches [= Hyvää yötä]."
Ukko poistui ja jätti nuorukaiset kahden.
Vähän ajan kuluttua Tenanga kuiskasi Pablon korvaan: "Minä olen nähnyt neekerin jäljet ulkona."
"Oh — täällä? Onko hän ollut mökissä?"
"Ainakin ihan läheisyydessä ja aivan äskettäin."
"Hyvä, se olisi jo alku. Meidän isäntämme tuntee siis rosvot."
"Luultavasti. Pidä ase aivan lähelläsi, me emme ole täällä turvassa."
"Mitä pelkäät?"
"Olen salaa tutkinut mökkiä, tuon maissiläjän alla vastapäätä sinua on seinässä aukko."
"Luuletko, että kimppuumme aiotaan hyökätä?"
"Xinkat tuskin uskaltavat, he pelkäävät pyssyjämme. Mutta kuka tietää, missä rosvot piilevät. Minua ei miellytä se, että neekeri, Tamay-kavaltajan toveri, on liikkunut näillä mailla."
"Saamme siis nukkua vain toinen silmä ummessa."
"Nuku huoleti, herra. Minä heittäydyn tuolle maissiläjälle, joka tukkii aukon; nukun kuin petoeläin, pienimmästäkin risahduksesta herään heti."
"Eikö olisi parempi nukkua ulkona? Täällä ahtaassa huoneessa olemme kuin satimessa, jos meitä ahdistetaan."
"Sinä puhut viisaasti, herra, tehkäämme niin."
He puhuivat hiljaa, kuiskaten toistensa korvaan, ja odottivat vähän aikaa, kunnes viereisessä huoneessa makaavan intiaanin kuorsaus ilmoitti hänen nukkuvan sikeästi.
Sitten Tenanga työnsi maissiläjän meluttomasti syrjään ja ryömi siten paljastuneen ison aukon kautta ulos. Tuokion kuluttua hän palasi, hiljainen sihinä ilmoitti hänen läsnä olonsa.
Pablo ojensi hänelle pyssyn ja viitat.
Hän kuunteli; intiaani nukkui yhä.
Sitten hänkin ryömi ulos.
"Eiköhän asetuta tallin viereen, siinä voimme vartioida hevosiamme."
"Oikein, herra."
Ilma oli täällä suojaisessa laaksossa lauhkea, tähdet levittivät lempeätä valoaan. Nuorukaiset valitsivat itselleen tallin vieressä paikan laakeripensaiden juurelta, jotka suojasivat heitä yökasteelta, ja levittivät vaippansa maahan.
Pablo katseli ylös taivasta kohti ja ajatteli ihmeellisiä kokemuksiaan viime viikkojen kuluessa; hän ajatteli myös herttaista siskoaan, jonka hän toivoi voivansa pelastaa. Ja tähän iloiseen ajatukseen hän nukkui.
Päivä oli jo valkenemassa, kun Tenangan käsi kosketti häntä herättäen hänet. "Hiljaa! Kuuntele!"
Hän kuunteli. Matalaa puhetta kuului heidän korviinsa, ja heidän etsivät katseensa huomasivat laakeripuun lomitse kaksi miestä, jotka hitaasti lähenivät.
"Anna minulle muuli, Ixmal, minun täytyy päästä vuorille ennen auringon nousua", sanottiin espanjankielellä.
"Se on mulatti [= valkoihoisen ja neekerin jälkeläinen]", kuiskasi
Tenanga Pablolle.
"Ajetaanko sinua takaa?"
"Kenraalin sotilaat ovat kintereilläni kuin verikoirat."
"Tulevatko he?"
"Minä eksytin heidät jäljiltäni, mutta hevoseni kaatui, ja pitkät matkat olen saanut raahata satulaa mukanani."
"Mitä olet tehnyt, Tito?"
"Kyllä saat aikanasi tietää", sanoi mulatti jotenkin äänekkäästi.
"Hiljaa, minulla on vieraita talossa."
"Vieraita?"
"Niin, kaksi mayaa, joista toinen on ollakseen herra. He tulivat vuoristotietä."
"Mayoja? Silloin he luultavasti ovat tuon Chamulpo-konnan urkkijoita.
Katkaise heiltä kurkku! — Onko Tamay käynyt täällä?"
"Ei, mutta neekeri."
"Onko señoria täällä näkynyt?"
"Ei."
"Hänen varalleen jätämme sinulle viestin, hän tulee kyllä luoksesi.
Mutta ole varovainen, älä luota häneen."
"Minä en ilmoita mitään."
"Siitä ei sinulle olisikaan mitään hyötyä, sillä henkesi olisi silloin mennyttä kalua, yhtä varmasti kuin aurinko nousee idästä."
Toinen hevosista hirnui.
"Mitä se on, onko sinulla hevosia?"
"Maya-miesten ratsut seisovat tallissa."
"Kelpaavatko ne mihinkään?"
"Puhdasrotuisia."
"Mainiota, hevonen on monta vertaa parempi kuin sinun muulisi. Pian hevonen tänne."
"Entä mitä sanon heille aamulla?"
"Jos he vielä silloin elävät", vastasi mies käheästi nauraen, "sanot heille, että se on varastettu yöllä. Avaa, on jo aika, tähdet alkavat himmetä."
Pablo kohosi kyyrysiltään, otti pyssynsä ja sanoi: "Tule!" Sitten hän astui esiin laakeripensaista ja viritti pyssyn hanan.
Mulatti ja intiaani hätkähtivät.
"Diablo! Mitä se on?" sanoi mulatti.
"Mitä aiotte?" kuului Pablon uhkaava ääni.
Kun Pablo ja Tenanga lähenivät, koetti mulatti tarttua selässään riippuvaan pyssyyn.
"Anna olla", huusi Pablo, "tai saat luodin otsaasi".
Mulatti totteli.
"Kuka te olette, mitä täältä etsitte?"
"Oi", riensi talon hämmästynyt isäntä puolustautumaan, "tämä señor pyysi vain lainaksi muuliani".
"Ah, oletko sinäkin siinä? Minä jo luulin, että täällä oli veijareita hevosvarkaissa."
Pablo läheni molempia viritetty pyssy yhä käsissään.
"Oh, señor on kunnon mies, hän haluaa ennen aamunkoittoa päästä matkalle, ja minä lainaan hänelle mielelläni muulini."
"Sen parempi sekä sinulle että meille."
Mulatti, joka hatun reunan alta loi kiiluvat pedonsilmänsä molempiin nuorukaisiin, kyyristyi kuin hyökkäykseen, mutta ei liikahtanut.
Xinka avasi tallin oven ja talutti ulos muulin, mulatti heitti heti satulansa sen selkään, pani suitset suuhun ja nousi satulaan.
Pablo ja Tenanga sallivat rauhallisesti sen tapahtua.
Mies kuiskasi satulasta jotakin intiaanin korvaan ja ajoi sitten täyttä laukkaa ulos pihasta kadoten pian yön hämärään.
"Mikä ajoi teidät ulos?" kysyi xinka levollisesti.
"Minä kuulin liikettä, olin kuulevinani ääniä ja pelkäsin hevostemme puolesta."
"Ne ovat hyvässä turvassa, kuten näet, varkaita ei täällä ole."
Oli mahdotonta huomata, epäilikö intiaani heidän kuulleen hänen ja mulatin välisen keskustelun. Pablo piti viisaampana olla olevinaan mistään tietämättä.
"Olemme siis turhaan riistäytyneet unesta", sanoi hän. "Mutta koska aamu jo on valkenemassa, emme enää viitsi lähteä makuulle. Toimita tulta ja hanki meille aamiainen, sitten lähdemme matkaan."
"Tahtosi mukaan."
Sillä aikaa kun ukko meni sisään herättämään eukon, jolle hän kuiskaten puheli, nouti Tenanga satulat ja suitset ja nosti näppärästi maissinoljet takaisin paikoilleen.
Alkoi jo valjeta, ja jonkin minuutin kuluttua värehtivät ensimmäiset päivänsäteet tummansinisellä taivaalla.
Mutta Tenanga ei huomannut luonnon ihanaa heräämistä, ei kirjavahöyhenisten pikkulintujen suloista laulua; hän katseli vain pohjoista kohti kukkulain yllä nähdäkseen vielä vilahduksenkin mulatista, mutta turhaan. Sitten hän loi ikäänkuin ohimennen silmänsä maahan ja painoi tarkoin mieleensä mulatin ja hänen muulinsa jäljet.
Pablo oli sillä aikaa käynyt tallissa, jossa hevoset olivat hyvissä voimissa.
Intiaanieukko toi nuorukaisille, jotka olivat istuutuneet plataanin varjoon, kahvia ja maissikakkuja.
"Sinä olet ollut ystävällinen meitä kohtaan, muoriseni, ota tämä kiitokseksi", sanoi Pablo. Hän ojensi eukolle hopearahan, jonka tämä ilosta säihkyvin silmin otti vastaan. Hänellä oli tuskin koskaan ollut penniäkään omaa rahaa.
"Oi, sinä olet oikea aatelismies, poikani, minä kiitän sinua."
Pablo ja Tenanga söivät, sitten he satuloivat hevoset ja rupesivat lähtemään.
Xinka sanoi: "Te saavutte suurelle maantielle nopeimmin, jos ratsastatte suoraan itää kohti."
Sillä aikaa kun hän astui edellä neuvoakseen tietä, kuiskasi eukko, joka yhä onnellisesti hymyillen katseli hopearahaansa, Pablolle: "Varo noita vuoria tuolla", hän tarkoitti pohjoisvuoristoa, "siellä on paljon pahoja ihmisiä".
Nuorukaiset heittivät pariskunnalle hyvästit ja ratsastivat hiljakseen likaisen kylän lävitse, jonka asukkaista vain jokunen oli hereillä. Ääneti he ratsastivat kultaisessa aamuruskossa edelleen, kunnes tiheä chicazamoti- ja granaattimetsikkö peitti heidät kyläläisten silmiltä, ja kaikki oli hiljaista heidän ympärillään. Silloin Pablo pysähdytti ratsunsa.
"Mitä nyt tästä kaikesta arvelet, Tenanga?"
"Tamay, neekeri ja mulatti ovat nähtävästi tuon xinkan hyviä ystäviä."'
"Siitä ei ole epäilystäkään. Olisiko hän mahdollisesti tietänyt jotakin rosvojen ja Marian piilopaikasta?"
"En usko. Tamay on liian ovela ilmoittaakseen enempää, kuin on välttämätöntä."
"Minä aioin juuri kysyä sitä eukolta, joka meitä varoitti, ja tarjota hänelle rahaa."
"Olipa hyvä, ettet sitä tehnyt. Xinka pelkää rosvoja, ja he olisivat pian saaneet tietää, että heitä etsitään. Ja se ei tietysti olisi hyvä."
"Mutta mitä nyt teemme?"
"Ei olisi viisasta seurata mulatin jälkiä. Kylästä käsin meidät huomattaisiin, ja sitäpaitsi katoavat jäljet kivisellä maaperällä. Voisimmepa saada liian lämpimän vastaanoton perille päästyämme. Olen varma siitä, että rosvot piilevät vuoristossa; heitä eukko tietysti tarkoitti puhuessaan pahoista ihmisistä. Luultavasti he ovat kätkeneet sinne donna Mariankin. Minä ehdottaisin, että ratsastaisimme edemmäksi itää kohti voidaksemme sieltä huomaamatta tunkeutua vuoristoon."
"Hyvä. Mitähän tuo keltainen veijari on tehnyt, koska sotamiehet ajavat häntä takaa?"
"Varmaankin murhan."
"Siltä mies näyttikin. Minun teki mieli ampua hänet. Hänen puheensa mukaan samoilee sekä hallituksen että kapinallisten joukkoja näillä seuduin."
"Arvattavasti."
"Mitä arvelet siitä, jos tarjoaisimme rosvoille rahaa donna Marian lunnaiksi? Mendez ei voi heille mitään antaa, ennenkuin hänen isosetänsä kuolee. Conde ja don Antonio maksaisivat paljon donna Marian puolesta, ja minä uhraan hänen tähtensä ilolla kaikki, mitä omistan. Emmeköhän ratsasta takaisin ja lähetä xinkaa Tamayn luo viemään ehdotustamme perille ja tarjoamaan hänelle paljon rahaa?"
"Herra", vastasi Tenanga vakavasti, "jos olisimme tekemisissä vain mulatin ja neekerin kanssa, olisin samaa mieltä kuin sinä, sillä he tekevät rahasta mitä tahansa. Mutta Tamay on eri rotua, ajattelee ja tuntee toisin kuin mustaihoiset; rahalla emme hänen kanssaan pääse mihinkään. Sinua hän vähimmin kaikista ihmisistä uskoo, sinua, jonka hän on kavaltanut. Hän pelästyi kauheasti kuullessaan sinun vielä olevan ihmisten ilmoilla ja mayojen tunnustama kuningas. Jos hän saa sen liian aikaisin tietää, voisi epätoivo ja pelko kiihottaa hänet kauheaan tekoon."
Pablo kauhistui. "Niin, hän on julma ja kostonhimoinen, tiedän sen!"
"Toistaiseksi ei ole syytä huolehtia señoritan puolesta", jatkoi Tenanga tyynnyttäen, "sillä näiden ihmisten etu tietenkin vaatii heitä varjelemaan häntä kuin silmäteräänsä. Minusta on parempi, että koetamme saada käsiimme rosvot. Sitten ennätämme kyllä aina tarjota heille rahaa ja todistaa heille, että kenraali ja señor d'Irala kykenevät maksamaan donna Mariasta enemmän kuin señor de Mendez."
Pablo mietti.
"Olet oikeassa. Me etsimme rosvot, Tenanga, sinä olet suuri rastreador, ja armollinen kohtalo johtaa meitä."
Sitten he ratsastivat edelleen yhä tarkasti tähystäen kivistä vuoristoa. Heidän tiensä oli aivan yksinäinen. Päivällisen aikaan he saapuivat pieneen metsään. Kun he olivat sen sivuuttaneet, näkivät he toisen kylän.
Lyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät ratsastaa kylään tiedustelemaan. Lähestyessään asumuksia he kohtasivat nuoren, solakan tytön, joka kantoi vesiruukkua päänsä päällä.
"Herra", sanoi Tenanga luotuaan silmäyksen tyttöön, "hän on mayan tytär".
"Etköhän erehdy? Mikäli minä tiedän, asuu täällä vain xinkoja."
"Mayoja asuu siellä täällä zapotekien ja xinkojen keskelläkin."
Tenanga huusi tytölle mayankielisen tervehdyksen, johon tyttö uteliaasti katsellen Pabloa vastasi samalla kielellä.
"Asuuko meidän heimolaisiamme tässä kylässä, tyttö?"
"Sinä sen sanot, vieras; kylässämme asuu vain jokunen xinka, me muut olemme mayoja."
"Sepä hauskaa."
"Oletteko mayoja?"
"Etkö kuule sitä puheestamme? Näytämmekö likaisilta xinkoilta?"
"Onko nuori ylimys myöskin meikäläisiä?" kysyi tyttö arasti.
"Minäkin olen maya", vastasi Pablo hymyillen, "koska tuolla asuu meidän heimolaisiamme, uskallamme kai toivoa vieraanvaraisuutta?"
"Oi, kyllä. Siellä on myöskin posada [= ravintola]."
"Sitä parempi."
"Asuuko kylässänne valkoihoisia?"
"Pormestari ja pastori ovat valkoisia, samoin kauppias, joka asuu kylässämme."
"Kiitän sinua, neito."
He tervehtivät tyttöä ja ratsastivat reippaasti eteenpäin. Tie oli oiva, ja pian he saapuivat hyvin hoidettujen peltojen ja hedelmätarhojen ympäröimään kylään.
Muuan poika neuvoi heidät posadaan.
Kylä oli paljon siistimpi ja paremmin rakennettu kuin se, josta he aamulla olivat lähteneet. Mutta täälläkin he näkivät vain naisia, lapsia ja vanhemmanpuoleisia miehiä, joiden uteliaat katseet seurasivat heitä, kun he ratsastivat posadan edustalle.
Posadero [= ravintolanisäntä], vanhanpuoleinen intiaani hänkin, riensi toimekkaasti ulos heidät nähdessään. Ei hänkään voinut peittää hämmästystään nähdessään Pablon ylhäisen olemuksen. Tenanga pysyttäytyi syrjässä palvelijan tavoin.
Isäntä lähetti puolikasvuisen pojan viemään hevoset talliin ja johdatti vieraat avaraan vierashuoneeseen. Siellä istui vain vanha intiaani, jonka kankea, vielä tumma tukka riippui arpisille kasvoille. Hän loi silmänsä vieraisiin ja huomattuaan Pablon hän nousi äkkiä, tempasi hatun päästään ja kumarsi kunnioittavasti.
"Minuako tervehdit, ystävä?"
"Minä tervehdin mayojen nuorta kuningaskotkaa."
"Oi, tunnetko Jungunan pojan?"
"Minä olin läsnä, herra", sanoi hän hiljaa, "silloin, kun papit huomasivat kuninkaanmerkin", ja taaskin hän kumarsi.
Loistavin silmin kuunteli posadero keskustelua, samoin kaksi poikaa, jotka muiden huomaamatta seisoivat isännän takana.
Pablo ei tietänyt, iloitako vai pahastua siitä, että hänet täällä tunnettiin. Hän ojensi kuitenkin vanhalle, arpiselle ukolle kätensä ja sanoi: "Iloitsen siitä, että vielä muistat Jungunan poikaa, tule, istu seuraamme. Anna meille, mitä sinulla on, isäntä."
Isäntä riensi ulos pojat kintereillään.
Vanha intiaani istuutui Pablon pöytään.
"Oletko soturi?" kysyi Pablo nähdessään arvet miehen kasvoissa ja puolialastomassa rinnassa.
"Olen taistellut kansalaissodassa, herra, ja kenraali Aranan johdolla meksikolaisia vastaan."
"Onpa hauska tavata täällä ystäväni kenraalin vanhoja sotatovereita.
Oletko jo saanut kärsiä nykyisessä sodassakin?"
"Kapinalliset olivat kyllä täällä", vastasi vanhus kulmakarvojaan rypistäen. "He aikoivat nujertaa conden, mutta vanha leijona antoi heille käpälästään, niin että tuntui."
"Onko täällä sotaväkeä läheisyydessä?"
"Silloin tällöin näkyy hajanaisia joukkoja tasangolla, mutta tänne ne eivät toistaiseksi ole tulleet. Voinko sinua jollakin palvella, herra? Käske vain, minä tottelen."
"Kenties tarvitsen apua. Mutta syökäämme nyt."
Isäntä toi pöytään paistettua kanaa, munia, kakkua ja hedelmiä. Pablo vaati Tenangaa myöskin pöytään, ja mielihyvin nuorukaiset söivät, isännän palvellessa heitä erityisen kunnioittavasti ja huomaavaisesti.
Kun Pablo oli syönyt, hän kutsui vanhan intiaanin syrjään ja kysyi:
"Voinko luottaa sinuun?"
"Näkymättömien nimessä, voit."
"Sinä olet kuullut del Rocan onnettomuudesta?"
"En, herra."
"Tunnetko Tamayn?"
"Tunnen sen kavaltajan."
"Oletko häntä viime aikoina nähnyt?"
"En, tuskinpa hän uskaltaisi tänne tullakaan. Hän kuuluu asustavan xinkojen luona rannikolla."
"Ilmestyykö tänne silloin tällöin joku neekeri tai mulatti?"
"Oh, jos tarkoitat noita rosvoja, niin kävivät he täällä ennen tuon tuostakin. Mutta nyt ei heitä ole vähään aikaan näkynyt. Miksi heitä kysyt, herra?"
Pablo aikoi vastata, mutta samassa osui hänen katseensa ikkuna-aukkoon, joka oli kadulle päin ja jonka ulkopuolella hän näki ruskeata väkeä pää pään vieressä. Ääneti he seisoivat siinä töllistellen taloa.
"Mayat tahtovat nähdä kuningastaan", sanoi intiaani hymyillen.
Samassa syöksyi puolikasvuinen poika sisään huutaen: "Sotamiehiä!"
"Mistä?"
"Lännestä päin."
Tenanga riensi ulos.
"Pakene, herra, he pistävät sinut rykmenttiin. Kaikki meidän nuoret miehemme ovat paenneet sotamiehiä vuoristoon", huudahti intiaani hädissään.
"Minutko väkisin asepukuun?"
"He tekevät sen, herra, pakene!"
Tenanga oli jo tuonut hevoset oven eteen. Hän ymmärsi paremmin kuin Pablo vaaran, joka heitä uhkasi, sillä armotta otettiin sotaväkeen kaikki, jotka suinkin osasivat asetta käyttää.
"Tule, herra!" hän huusi.
Pablo riensi ulos.
Ulkopuolella seisoi miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kaikki ihaillen katselivat Pabloa. Miehet paljastivat päänsä, naiset kumarsivat, ja kuului kuiske: "Hualpa, nuori kotka, mayojen kuningas."
"Tule, herra, tule", kiirehti Tenanga.
Pablo nyökkäsi jäähyväiset hänelle ominaisen sulavasti ja lähti juuri ratsastamaan, kun hän samassa kuuli takaansa kovaa kavionkapsetta. Kahdeksan peitsimiestä ajoi täyttä laukkaa heitä kohti. He heiluttivat pitkiä keihäitään, ja samalla syöksyi toiselta puolen tusina peitsenkantajia kansanjoukkoon, joka kirkuen hajaantui.
"Antautukaa, roistot!" huusi parrakas kersantti, joka pistooli kädessään ratsasti miltei Pablon ja Tenangan päälle, sotamiehet kintereillään. Pablo istui satulassa kuin vaskipatsas, ja hänen kasvoistaan kuvastui ylpeä uhma. Julmistuneet ratsumiehet kohottivat peitsensä iskuun.
"Liikahdus vain, sinä intiaanikonna, ja me lävistämme sinut."
"Mitä tahdot, kersantti?" kysyi Pablo kylmän levollisesti.
"Saattaa sinut hirteen, kirottu murhaaja! Alas hevosilta siinä, sitokaa nuo roistot."
Puoli tusinaa ratsastajia hypähti maahan satulasta, toiset kohottivat yhä uhkaavina peitsiään.
Tenanga tarttui pyssyynsä.
"Anna olla", käski Pablo.
Nopeasti sidottiin molempain jalat hevosen vatsan alle kiinni; kädet niinikään sidottiin.
Kauhistunein katsein seurasivat ympärillä seisovat intiaanit sotamiesten toimia; mutta Pablo istui tyynenä satulassaan.
"Kas niin, murhamiehet, nyt olette käsissämme", sanoi kersantti, hurjan ja sotaisen näköinen mies, "ja saatte riippua hirressä, niin totta kuin oikeutta vielä on maailmassa."
"Luulenpa", sanoi Pablo rauhallisesti sujuvalla espanjankielellään, "että herra kersantti erehtyy. Minä olen Pablo Reynador maatilanomistaja pohjoisesta, rauhallinen mies enkä mikään murhaaja."
"Todella, sinä kavala konna, vai olet sinä rauhallinen mies ja ammuit väijyksistä meidän kreivimme pyhitettyyn päähän!"
Pablo hätkähti. Nyt hän tiesi, ketä mulatti oli ampunut. Häntä kauhistutti ajatellessaan, mitä hirvittäviä seurauksia sellaisesta onnettomasta tapahtumasta saattoi olla.
Mutta hän sanoi: "Sinä erehdyt, minä en ole salamurhaaja, olen kenraali de Lerman ihailija."
"Älä mainitse sitä nimeä, konna! Saamme kiittää kelpo xinkaa, jonka luona olit yötä, siitä, että pääsimme jäljillesi. Nyt olette vallassani."
"Kurja xinka on sinut pettänyt, jos hän on minua syyttänyt conden murhasta. Minä olen kasvatettu —"
"Kerro juttusi sotaoikeuden upseereille. Eteenpäin, toverit; kuka tietää, vaikka vielä kohtaisimme näiden murhaajien liittolaisia, kapinallisia. Näitä lintuja emme enää päästä käsistämme."
Vangit keskellään ratsastivat sotamiehet täyttä laukkaa etelää kohti, ja intiaanien pelästyneet ja surkuttelevat katseet seurasivat heitä.
Posadan edustalla seisoi julmistuneina posadero, arpiposki soturi, joka ensin oli Pabloa tervehtinyt, ja muutamia vanhoja mayoja.
"He tappavat kuninkaitten jälkeläisen", sanoi vanha soturi.
"Onko hän ampunut conden?"
"Sitä en usko, mutta kersantti sanoi niin."
Pelästyneet naiset, lapset ja miehet olivat taas rientäneet paikalle ja seisoivat surullisen näköisinä siellä täällä ryhmissä.
"Kuka vie sanan maya-kyliin?" huudahti arpiposki.
Noin tusina neljätoista-, kuusitoistavuotiaita hoikkia poikia juoksi hänen luokseen.
"Rientäkää pohjoiskansan kyliin ja ilmoittakaa kaikkialla, että hallituksen joukot ovat ottaneet vangiksi Hualpan, nuoren kuningaskotkan, ja raastaneet hänet mukaansa tappaakseen hänet."
Väkijoukossa syntyi kova hälinä, ja tuokion kuluttua nähtiin poikien sauva kädessä rientävän eri suunnille levittämään onnettomuuden viestiä.
"Jos he katkaisevat hiuskarvankin kuninkaitten jälkeläisen päästä, saavat he sen kalliisti maksaa; minä itsekin otan vielä kerran pyssyn käteeni", uhkasi vanha soturi.
Hiljaa valitellen hajaantuivat ihmiset vähitellen; vanhemmat miehet jäivät posaderon luo neuvottelemaan.
Peitsimiehet vankeineen ajoivat kappaleen matkaa täyttä laukkaa, sitten he antoivat hevosten kulkea hiljakseen.
Kiihottunut kersantti rauhoittui vähitellen, Pablon ulkomuoto ja hänen ylevä ryhtinsä eivät voineet olla tekemättä vaikutusta karkeaan soturiin.
Pablo oli epätoivoissaan; hän ajatteli vain kauheaa kohtaloa, joka nyt Lerman kuoleman jälkeen odotti Mariaa. Hän oli vakuutettu siitä, että murha oli tehty Mendezin toimesta.
Hän tuskin huomasikaan ympäristöään.
Tenanga ratsasti hänen rinnallaan levollisena.
Kun he saapuivat kapeaan vuorisolaan, huusi kersantti äkkiä: "Pitäkää varanne siellä edessä, etteivät näitten lurjusten hyvät ystävät pääse niskaamme."
Pablo sanoi ylenkatseellisesti: "Me emme ole kapinallisia, ja sinä, kersantti, menettelisit viisaammin, jos etsisit conden murhaajaa toisaalta."
"Maltahan, maltahan, poikaseni. Sinun hengestäsi en maksa pesetaakaan."
Heidän vielä kapeata vuorensolaa ratsastaessaan kuului äkkiä edestäpäin laukauksia ja kovia huutoja.
"Eteenpäin! Meidän miehet taistelevat", huusi kersantti. Kaikki lähtivät nelistämään, ja vangit pakotettiin samaan vauhtiin. Kun he saapuivat ulos rotkotieltä, he näkivät hallituksen asepukuihin pukeutuneiden peitsimiesten uljaasti puolustautuvan rosvomaiselta näyttävää ylivoimaa vastaan.
"Eteenpäin, siinä taistelee don Antonio!" Ratsumiehet kiitivät eteenpäin, kersantti kohotti pistoolinsa Pablon päätä kohti, mutta nuorukainen loi häneen niin päättävän ja uhkaavan katseen suurista silmistään, että soturi laski aseensa sanoen: "Pakoon ette, lurjukset, kuitenkaan pääse." Ja miekkaansa heiluttaen hän nelisti toisten jälkeen.
Tuskin olivat Tenanga ja Pablo kahden, kun ensinmainittu rauhallisesti irroitti kätensä siteistä sanoen: "Nuo lurjukset eivät osaa sitoa mayaa."
Hän oli käyttänyt, kun sotamiehet häntä sitoivat, erästä intiaaneille hyvin tavallista keinoa, jonka avulla he helposti saattoivat vapauttaa kätensä silmukasta.
Aseita ei vangeilta ollut otettu pois, koska sotamiehet eivät halunneet niitä kuljettaa.
Salamannopeasti sieppasi Tenanga veitsensä, irroitti Pablon kädet ja jalat siteistä ja pyysi tätä vapauttamaan myöskin hänen omat jalkansa. Pablo teki niin.
"Ja nyt, herra, takaisin."
"Malta, Tenanga, tuolla taistelee kasvatusisäni don Antonio. Hänen rinnalleen. Tule! Eteenpäin!"
Hän tempasi pyssyn olaltaan ja ratsasti vinhaa vauhtia taistelupaikalle; tahdottomasti seurasi hämmästynyt Tenanga häntä. Kun he saapuivat perille, oli taistelu kuumimmillaan. Haavoittuneita ja kuolleita hevosia makasi ylt'ympäri, haavoittuneita ja kuolleita ratsumiehiä niiden vieressä. Vaikka kersantti ja hänen peitsimiehensä tappelivat uljaasti, olivat kapinalliset kuitenkin voiton puolella.
Pablo oli täydessä nelissä satulastaan maahan astumatta siepannut erään kaatuneen miekan maasta.
Hän kannusti tulista kimoaan ja nelisti sinnepäin, missä näki don Antonion taistelevan. Ääneensä huutaen: "Vive la patria!" laukaisi hän kaksipiippuisen pyssynsä, jonka kuulat surmasivat kaksi ratsumiestä, heitti sitten pyssyn pois ja syöksyi miekkaansa heiluttaen kuin myrskytuuli pahimpaan melskeeseen.
"Pablo!" huusi don Antonio hämmästyneenä.
Tenanga oli kuten Pablokin laukaissut ja kaatanut kaksi miestä, sitten siepannut eräältä haavoittuneelta peitsen ja syöksynyt maya-sotilaiden sotahuuto "Ala!" huulillaan vihollisten keskelle.
Tenanga ja Pablo olivat ainoat punaihoiset hallituksen joukoissa, toisella puolella sitävastoin taisteli monta neekeriä ja intiaania.
Pablo yllytti kimoaan ja jakeli miekallaan iskuja oikealle ja vasemmalle.
"Eteenpäin!" huusi don Antonio taas, ja uudistunein voimin ja hurjasti huutaen hyökkäsivät peitsimiehet vihollistensa kimppuun niin rajusti, että nämä, joiden päällikkö oli kaatunut Pablon miekaniskusta, suin päin syöksyivät pakoon.
Kappaleen matkaa peitsimiehet ajoivat heitä takaa, sitten kutsui don
Antonion ääni heidät takaisin.
Ystävällisesti ja iloisesti hän katseli Pabloa, kun nuorukainen ratsasti hänen luokseen hattuaan nostaen.
"Lapseni, rakas, ruskea lapseni, onnellinen kohtalo johdatti sinut luokseni oikeaan aikaan, sinä olet hankkinut meille voiton. Kiitän sinua, poikani, kiitos!"
Hän pudisti sydämellisesti nuorukaisen kättä.
"Kuinka tänne osuit?"
"Kersanttisi, don Antonio, on minut vanginnut conden murhasta ja raahannut minut tänne."
Samassa saapui heidän luokseen parrakas kersantti, joka rajattoman hämmästyneenä oli nähnyt, miten hänen vankinsa taistelussa heiluttivat miekkaa.
"Kerro kersantti."
"Muuan xinka sanoi meille, että hänen luonaan oli majaillut kaksi intiaaninuorukaista, joilla oli ollut kova kiire päästä kapinallisten luo ja jotka olivat kehuneet surmanneensa conden. Hän neuvoi meille myös, mitä tietä he olivat lähteneet. Minä riensin jälkeen ja saavutin heidät. Tuossa on toinen heistä."
"Tämä on minun kasvattipoikani, don Pablo, kersantti. Luuletko vieläkin, että hän on kohottanut kätensä kenraalia vastaan?"
"En, kapteeni, sinun kasvattipoikasi on sankari eikä murhamies. Piru vieköön, kuinka se poika tappeli", mutisi hän partaansa ja loi ihailevan katseen Pabloon. Pablo kertoi nyt lyhyesti olostaan xinkan luona ja kohtauksestaan mulatin kanssa.
"Minä olin siis kuitenkin oikeilla jäljillä", sanoi kersantti. "Conde tahtoi välttämättä itse lähteä mukaan tiedusteluretkelle. Kun minä näin hänen vaipuvan adjutanttinsa syliin ja murhaajan täyttä vauhtia karkaavan pakoon, raivostuin tietysti ja lähdin ratsumiehineni ajamaan takaa tuota konnaa, jonka valitettavasti onnistui pettää meidät ja pelastautua."
Peitsimiehet olivat sillä aikaa kokoontuneet, haavoittuneet sidottiin niin hyvin kuin mahdollista, nostettiin hevosten selkään, ja hitaasti ratsasti koko joukko etelää kohti.
"Kuinka pääsitte siteistänne?" kysyi kersantti Pablolta.
"Se on maya-salaisuus, kersantti", vastasi nuorukainen hymyillen.
"Don Pablo, teistä tulee vielä suuri soturi; en ole vielä kenenkään nähnyt sillä tavalla taistelevan."
Ylpeästi hymyillen kuunteli kuninkaitten jälkeläinen kiitosta.
Joukko liikkui haavoittuneiden tähden vain hitaasti eteenpäin.
Kun he olivat saapuneet metsään, jossa toivoivat olevansa turvassa, he pysähtyivät. Vartijat asetettiin, ja nyt saivat väsyneet sotilaat levätä. Molemmat intiaaninuorukaiset saivat osakseen monta ihailevaa katsetta; Tenanga oli myös taistellut uljaasti, ja heidän urheuttaan kehuttiin kilpaa.
Tenanga istui puhdistamassa omaansa ja Pablon pyssyä ja kuunteli välinpitämättömänä kuin ainakin intiaani heidän ylistyspuheitaan; hän iloitsi kuitenkin siitä, että hänen nuorta kuningastaan niin ihailtiin. Sydämessään hän oli hyvinkin ylpeä siitä.
Erillään sotilaista istuivat don Antonio ja Pablo puunrungolla.
Kartanonomistaja näytti kovin murheelliselta. Viimein hän tarttui
Pablon käteen kyynelsilmin: "Nyt sinä olet ainoa lapsemme, Pablo."
"Siitä varjelkoon meitä Jumala, don Antonio, rakas Mariamme elää vielä; me saamme hänet kyllä takaisin."
D'Irala tuijotti häneen sanatonna.
"Mitä tarkoitat, poika?" kysyi hän viimein hiljaa ja hitaasti. "En ymmärrä sinua."
Pablo kertoi nyt hänen ja Tenangan yhteisestä tiedustelusta del Rocassa ja nuoren mayan pettämättömästä tarkkanäköisyydestä sekä esitti syyt, joiden nojalla hän varmasti luuli Marian vielä olevan elossa.
Kalpeana, vapisevana, tuskin hengittäen kuunteli don Antonio, ja kun Pablo oli päättänyt kertomuksensa, puhkesi urhean soturin silmistä kyynelvirta, jota peittääkseen hän kätki kasvot käsiinsä.
Viimein hän loi silmänsä ylös: "Pyh, naurakoot vain nähdessään kapteeninsa itkevän kuin lapsen. Pablo, poika kulta, tämä on ensimmäinen iloinen hetki siitä päivästä asti, jolloin sain kuulla tuosta kauheasta onnettomuudesta. Lemmikkini, lemmikki raukkani! Pablo, jos minulle suodaan ilo saada sydänkäpymme takaisin, uhraan mielelläni kaikki, mitä minulla on."
Hän nousi puunrungolta ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin.
"Voi tuota uskotonta konnaa, tuota Mendeziä! Minä tiedän, että condella on aina ollut hyvin huonot ajatukset hänestä, conde-paralla, joka oli yhtä masentunut onnettomuudesta kuin minäkin; mutta enpä olisi kuitenkaan luullut häntä noin katalaksi. Lapsiraukat", jatkoi hän Pabloon kääntyen, "paha kohtalo vainoaa aikaisimmasta lapsuudestanne sinua ja valkoista pikku sisartasi".
"Lempeä kohtalo on pelastanut minut ja pelastaa kyllä Mariquitankin."
"Millä ihmeen tavalla pääsit Chamulpon käsistä?"
Ihmetellen kuunteli don Antonio Pablon eriskummaisia seikkailuja. "Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi johtaa sinua, vanhojen maya-kuninkaitten jälkeläistä. Ihmeitä tapahtuu vieläkin."
Hän tarvitsi aikaa voittaakseen mielenmyrskyn, jonka uutinen Mariasta
oli hänessä herättänyt, ja Pablo istui ääneti hänen vieressään.
Viimein kysyi nuorukainen: "Millä kannalla ovat sota-asiat, don
Antonio?"
"Me olemme sen jälkeen, kun kapinalliset olivat saaneet meidät karkoitetuksi pääkaupungista kovan taistelun kestettyämme, vetäytyneet etelään. Vähitellen onnistui meidän kuitenkin jälleen voittaa takaisin, mitä olimme menettäneet, ja hiljakseen aloimme marssia eteenpäin. Ja nyt on tapahtunut tämä hirveä onnettomuus, joka riistää meiltä johtajan. Hän oli meidän kaikkien toivo, pelkään pahoin, että kaikki nyt on mennyttä; conden kuolema virittää kapinan uuteen voimaan. Callego on taitava ja kelpo mies, mutta ei voi korvata häntä. Jos minä vielä leiriin tultuani tapaan kenraalin elossa, tulee se, mitä minulle Mariasta kerroit, sulostuttamaan hänen viimeiset hetkensä. Meidän täytyy heti ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin; Maria on pelastettava, vaikka minun pitäisi rukoilla apua itse Sarmientolta."
"Jos suvaitset, don Antonio, minun lausua mielipiteeni, niin on mielestäni viisainta, että Tenanga ja minä kahden hoidamme tämän asian. Tenanga on tavattoman tarkkanäköinen, hän tuntee kaikki metsän ja tasankojen temput; me tiedämme, mistä Maria on etsittävissä, ja löydämme hänet."
"Uskallatko sinä?"
"Se on velvollisuuteni. Eikö Maria ole sisareni?"
"Minä annan sinulle tarkka-ampujia."
"Ei, don Antonio, valkoiset miehet vain vahingoittaisivat aikeitamme. Jos tarvitsen apua, aion käyttää hyväkseni asemaani tämän maan vanhojen hallitsijain jälkeläisenä ja kutsua mayoja avukseni. Pelkään, että meidän nyt conden kuoleman jälkeen täytyy toimia ripeästi."
"Niin, olet oikeassa. Taivas sinua suojelkoon, poikani."
"Missä luulet kapinallisten tätä nykyä olevan?"
"He ovat kai Amatitlanin luona; sieltäpäin tuli partiojoukko, jonka kanssa me iskimme yhteen; meidän päävoimamme on majoittunut Ixhuataniin."
"Minä eroan sinusta nyt, kun lähdet takaisin leiriin, ja tunkeudun
Tenangan kanssa vuoristoon."
"Kutsu hänet tänne, hän on taistellut uljaasti."
Pablon viittauksesta nuori maya lähestyi.
"Sinä olet Pablon uskollinen ystävä ja olet urhoollisesti taistellut riveissämme kuin mies; kiitän sinua molemmista." Hän ojensi Tenangalle kätensä, johon nuorukainen kunnioittavasti tarttui.
"Auta minua pelastamaan lapseni ja pyydä sitten minulta, mitä haluat, minä annan sen sinulle."
"Minä palvelen kuninkaitten jälkeläistä, señor, en tarvitse muuta palkintoa kuin hänen kiitoksensa", kuului ylpeä vastaus.
"Hyvä, sinä olet oikea vuoristosoturi, kuulen sen. Minusta olet saanut ystävän."
Tenanga taivutti päätään.
Peitsimiesten oli jo aika lähteä, jos mielivät ennen
yötä tavata pääjoukkonsa, ja kersantti ilmoitti sen don Antoniolle.
"Meidän täytyy siis erota, Pablo", sanoi d'Irala. "Varo kapinallisia, he pyrkivät pohjoiseen päin. Jos he saavat tietää Lerman kaatuneen salamurhaajan luodista, hyökkäävät he piankin kimppuumme. Jumala olkoon isänmaallemme armollinen."
"Etkö aio lähettää mitään sanaa donna Inezille?"
"Minä lähetän hänelle heti viestin. Hän poloinen suree lemmikkiään ja huolehtii puolisostaan. Sinun uutisesi tulevat tuottamaan hänen sydämelleen lohdutusta. Rakas poikani, minä tiedän kyllä, että sinä teet kaikki, mitä suinkin voit. Omaisuuteni on käytettävissäsi mielesi mukaan. Jumala siunatkoon sinua ja sitä, minkä puolesta taistelet."
Peitsimiehet istuivat jo satulassa.
Don Antonio nousi hevosen selkään, ojensi vielä kerran kätensä äänettömänä Pablolle ja ratsasti miehineen pois.
Pablo ja Tenanga olivat yksin.
Molemmat tutkivat tarkoin pyssyjään ja latasivat ne uudestaan. Sitten
Pablo sanoi: "Nyt matkaan, ystävä, on jo aika."
He valitsivat yksinäisimmän tien, kiersivät paikan, missä verinen taistelu oli käyty, kääntyivät takaisin kylään päin, kiersivät sen isossa mutkassa ja saapuivat illansuussa sen vuoriston juurelle, josta arvelivat löytävänsä rosvot ja donna Marian. Vuorenluolassa, joita niillä paikoin oli lukuisasti, he saivat yösijan. Hevoset laskettiin liekaan kiinnitettyinä syömään luolan viereen.