I LUKU.
Ensimäinen kutteri.
Lukija, oletko milloinkaan käynyt Plymouthissa? Jos olet, niin silmäsi on varmaan ihastuen viivähtänyt katselemaan Mount Edgcumben kreivin kaunista maatilaa; ellet ole Plymouthissa ollut, niin sitä parempi, kuta pikemmin sinne menet.
Edgcumbe-vuorella saat ihailla maailman uhkeinta metsää, jota sankkana kasvaa kukkulan huipuilta aina rantasomerikolle saakka. Ja tältä viehättävältä paikalta näet maailman ihanimpia näköaloja. Saat nähdä — tuskin tiedän mitä et näkisikin — saat nähdä Ram Headin vuoret ja Cawsand-lahdelman, aallonmurtajan ja Drake's Islandin — linnoitetun kalliosaaren — sekä Devil's Bridgen riutat allasi. Katseesi siirtyy Plymouthin kaupunkiin ja linnoituskehään sekä Hoen kukkulaan, jonka takana vuorovesi vinhasti huuhtelee Devil's Pointin niemekevarustusta. Näetpä myös uuden muonaviraston rakennukset, joitten ympäri uljaan amiraali James Gordonin oli tapana kävellä töpsiä puujalallaan päivät päästään ja ottaa hyppysellinen nuuskaa jokaiselta vastaantulijalta, kellä vain nuuskarasia oli; kaikki olivat yhtä ihastuneita sitä hänelle tarjoamaan kuin hän oli vastaanottamaan, — niin paljon mielihyvää voi pelkästä nuuskahyppysellisestä koitua.
Edelleen saat katsella Wise-vuoren kävelyteitä ja Mutton-lahdelmaa, Devonportin kaupungin komeata laivaveistämöä ja asetehtaita sekä Saltashin pikkukaupunkiin Cornwallin rajalle johtavaa tietä. Näet laivoja rakenteilla ja toisia taklaasistaan riisuttuina, laivoja korjattavina ja parhaillaan varusteltavina, laivanrunkoja ja vankilaivoja ja vartioaluksia, purjehdusvalmiita merenkyntäjiä ja purjehtivia, sekä lisäksi lotjia, sotalaivojen veneitä, veistämöpursia, muonaveneitä ja rannikkoruuhia.
Lyhyeen sanoen Plymouthissa on varsin paljon nähtävää itse meren ohella; mutta tällä kertaa erityisesti soisin asettuvasi Mount Edgcumben pattereille, suunnataksesi katseesi alas Barn Poolin lahdelle. Siellä näet ankkurinsa varassa kelluvan kutterin, jonka voit viiristä ja lipusta päättää huvipurreksi.
Englantilaisen aatelin ja vallassäädyn ajanvietteistä ei mikään ole niin miehekästä, niin virkistävää, niin isänmaallista ja kansallista kuin urheilupurjehdus. Se on ominaista Englannille, ei vain Englannin saariaseman ja oivallisten satamien vuoksi, vaan myöskin siksi, että se vaatii erityistä tarmoa ja suurehkot tulot, jollaisia harvemmin on muualla. Sitä ovat hallitsijamme viisaasti suosineet ymmärtäen valtakunnan turvallisuuden lisääntyvän, kun jokainen mies on jossakin määrin merimies tai tekemisissä sen ammatin kanssa. Tuollainen urheilu on maalle mitä tärkeintä, se kun on paljon edistänyt laivanrakennustaitoa ja merenkulkua, samalla tarjoten työtä merimiehillemme ja laivanrakentajillemme. Mutta jos sanoisin tässä kaiken, mitä voisin haastaa huvipurjehduksen ylistykseksi, niin en pääsisi kertomuksessani mihinkään. Juon senvuoksi maljan amiraali loordi Yarborough'n ja hänen johtamansa Pursiklubin onneksi, jatkaakseni esitystäni.
Lähemmin tarkastaessasi huomaat, että tämä huvipursi on taklattu kutteriksi ja että se kelluu peräti soreasti tyynellä vedenpinnalla. Se on parhaillaan nostamassa ankkuriaan; sen keulapurje on päästetty levälleen, kaikki on valmiina sen lähteä liikkeelle — muutamassa minuutissa se joutuu matkalle. Näet muutamia naisia istumassa peräpartaalla, jonka laidalta riippuu ulkopuolelle viisi hirvenlapaa. Mutta meidän onkin pistäydyttävä alukseen. Kannen huomaat tehdyksi kapeista lumivalkoisista mäntylankuista; tykit ovat kiilloitettua pronssia, piitinpölkyt ja kompassikopit mahonkia; pursi on aistikkaasti maalattu, ja kaikki koristeet ovat kullattuja. Mitään ei puutu; ja miten vapaa ja avara silti onkaan sen kansi!
Käykäämme nyt alas. Tässä on naisten kajuutta: voiko mikään olla miellyttävämpi ja sirompi asuinpaikaksi? Eikö se ole ylellinen? Ja etkö ihmettele, kuinka näin pieneen tilaan on saatu sievästi järjestetyksi niin monenlaista mukavuutta? Tässä on ruokasali ja herrojen oleskeluhuone. Mikä voi olla täydellisempää ja paremmin soviteltua? Ja pilkistähän heidän hytteihinsä ja makuupaikkoihinsa. Tässä on muonamestarin kajuutta ja tarjoiluhuone: mainittu toimihenkilö pusertaa parhaillaan sitruunamehua punssimaljaan, ja tuossa on samppanjaa jäissä; jäähdyttäjän vieressä huomaat lisäksi rivin pitkätulppaisia punaviini-pulloja, kaikki valmiina. Siirtykäämme nyt keulapuolelle: täällä on miesten makuusijat, vähemmän ahtaassa kuin sotalaivalla. Ei, ylellisyys alkaa perältä päin, ja sitä riittää vielä keulasoppeenkin. Tämä tässä on keittiö: eikö se ole ihmeteltävästi järjestetty? On siinä runsautta vähäisellä alalla! Ja kuinka ihana höyry nouseekaan kilpikonnanliemestä! Merellä joutuu joskus pahan sään viskelemäksi, mutta huvipurressa minä silloinkin mieluimmin heilun! Näytettyäni sinulle nyt laivan paikat on minun esiteltävä sikäläiset henkilötkin.
Näet punakan, komean miehen, valkoisissa housuissa ja sinisessä nutussa, pitelevän kaukoputkea toisessa kädessään ja maistelevan totia lasistaan. Hän on aluksen omistaja ja Pursiklubin jäsen, loordi B. Hän näyttää merimieheltä, ja siksi häntä voi sanoakin; olen silti nähnyt hänet juhlapuvussa Ylähuoneen avajaisissa. Hänen lähellään seisoo mr. Stewart, sotalaivaston luutnantti. Hän pitää toisella kädellään kiinni laivaköysistä; oltuaan nimittäin kaiken ikänsä käytännöllisessä uurastuksessa ei hän tiedä mitä tehdä käsillään silloin kun niissä ei ole mitään. Hän on loordi B:n suojatti ja toimii nyt laivassa purjemestarina.
Tuo kaunis ja sorearyhtinen mies, joka seisoo kompassikopin ääressä, on mr. Hautaine. Hän on palvellut kuusi vuotta kadettina sotalaivastossa, mutta se ala ei häntä miellyttänyt. Sitten hän meni naimisiin, ja paljoa lyhemmässä koeajassa hänelle selvisi, että sekään ei häntä miellyttänyt. Mutta hän on kovin ihastunut huvipursiin ja hauska seuramies, ja hän on tervetullut kaikkialla.
Tuo nuori mies, jolla on kirjaillut silkkiliivit ja valkoiset hansikkaat ja joka on kumartunut puhuttelemaan erästä naista, on mr. Vaughan. Hän on ahkera vieras Almackin ja Crockfordin hienoissa klubeissa ja joka paikassa muuallakin. Kaikki ihmiset tuntevat hänet, ja hän jokaisen. Hänellä on jonkun verran velkoja, ja siitäkin syystä pistäytyy hän mielellään silloin tällöin huvipurjehdukselle.
Tuolla naishenkilön vieressä istuu muuan loordi B:n sukulainen; näet heti, mikä hän on miehiään. Hän matkii merimiestä; hän ei ole ajanut partaansa, koskapa merimiehellä ei ole aikaa leukansa siistiämiseen joka päivä; hän ei ole vaihtanut alusvaatteitaan, sillä merimiehellä ei niitä riitä joka päiväksi puhtaita. Hänellä on suussa sikaari, joka ellottaa häntä itseänsä ja häiritsee muuta seuraa. Hän kehuu, kuinka hauskaa on olla merellä myrskyssä, joka ajaa kaikki naiset kannen alle — silloin eivät he huomaa, että hän voi paljoa huonommin kuin heistä kukaan. Hän on kovaksi onnekseen syntynyt suuriin varoihin narrina. Hänen nimensä on Ossulton.
Aluksen herrasmiehistä viimeisenä on minun esiteltävä mr. Seagrove. Hän on solakka varreltaan, hänen piirteensä ovat huomattavan älykkäät. Hän on saanut lainopillisen koulutuksen, ja hänellä on tälle uralle kaikki edellytykset, mutta hän ei käytä niitä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut juttua ajettavanaan, eikä hän kai koskaan pääsekään niin pitkälle. Hän on seuran leikinlaskija; toimistonsa sulkien on hän loordin kutsusta tullut huvimatkalle muita hauskuttamaan.
Minun on vielä kuvattava naiset — kenties olisikin minun ollut alotettava heistä, mutta periaate on sekin, että paras on säästettävä viimeiseksi. Kaikki nukketeatterin esittäjät tekevät niin, ja mitä on tämä muuta kuin minun esitykseni ensimäinen kohtaus?
Tutustukaamme heihin iän mukaisessa järjestyksessä. Tuo pitkä, hoikka, äreän näköinen neljäkymmentäviisi-vuotias nainen on neitsykäinen ja loordi B:n sisar. Hän on taipunut kovin vastoin tahtoansa tulemaan mukaan retkelle; hänen sopivaisuuskäsitteensä eivät sallineet, että hänen veljentyttärensä olisi tullut alukseen ilman muuta turvaa kuin — vain isänsä. Hän säikkyy kaikkea; jos köydenpää viskataan kannelle, hän hypähtää koholle ja huutaa: "Ooh!" Kannella ollessaan hän kuvittelee, että vesi virtaa alhaalla alukseen; kajuutissa jotakin kolinaa kuullessaan hän on vakuutettu siitä, että joku suuri vaara on uhkaamassa, ja jos päin vastoin on aivan hiljaista, on hän varma siitä, että jotakin on vialla. Alituisella rauhattomuudellaan hän vaivaa sekä itseään että muita, ja suorastaan kiusaksi saa hänet korskea luonne ja tavanmukainen pahantuulisuus. Mutta hänellä on ankarat sopivaisuuskäsitykset, ja hän uhrautuu marttyyrinä. Hän on jalosukuinen miss Ossulton.
Tuo nainen, jonka sievissä soikeissa kasvoissa näkyy niin monta somaa pikku kuoppaa hänen hymyillessään, on nuori leski, nimeltään Lascelles. Hän meni naimisiin vanhan miehen kanssa isänsä ja äitinsä mieliksi, menetellen siis peräti kuuliaisesti. Palkakseen sai hän pian huomata olevansa rikas leski. Mentyään ensi kerralla naimisiin vanhempiensa mieliksi, aikoo hän nyt mennä naimisiin tehdäkseen mieliksi itselleen; mutta hän on vielä varsin nuori eikä pidä pahaa kiirettä.
Tuo nuori nainen, jolla on niin herttaiset kasvonilmeet, on jalosukuinen miss Cecilia Ossulton. Hän on vilkas ja sukkela ja luonteeltaan kokonaan huoleton, mutta hän on vielä hyvin nuori, vasta seitsemäntoista-vuotias, eikä kukaan tiedä, millainen hän todellisuudessa on, — ei hän itsekään.
Sellainen on seura, joka on huvipurren kajuutassa. Miehistönä on aluksessa kymmenen kelpo merimiestä, muonamestari ja kokki. Lisäksi loordi B:n kamaripalvelija, mr. Ossultonin palvelija sekä miss Ossultonin kamarineito. Muut palvelijat on tilan puutteessa jätetty maihin.
Pursi on jo matkalla, sen kaikki purjeet ovat levällään. Alus kiitää eteenpäin Drake-saaren ja mantereen välistä salmea. Päivällispöytä on ilmoitettu katetuksi; ja kun lukija on jo saanut vihiä eräistä sen valmisteluista, jätän hänen arvosteltavakseen, eikö olisi varsin viehättävää olla mukana päivällisillä huvipurressa. Meri-ilma oli antanut jokaiselle hyvän ruokahalun, ja vasta kun pöytäliina oli korjattu, kävi keskustelu yleiseksi.
"Mr. Seagrove", sanoi loordi, "olitte jäämäisillänne koko matkalta; odotin teidän tulevan jo viime torstaina."
"Olen pahoillani, mylord, että tehtävät estivät minua pikemmin noudattamasta teidän ystävällistä kutsuanne."
"Olepas, Seagrove, älä puhu mitään tyhmyyksiä", virkkoi Hautaine; "sinähän itse toissa iltana, ollessasi puhetuulella, kerroit minulle, että sinulla ei ole eläissäsi ollut juttua hoidettavana!"
"Onnellinen seikka se onkin", vastasi Seagrove, "sillä jos olisin joskus saanut jutun ajaakseni, en tiedä mitä olisin tehnyt. Ei ole minun vikani, että minusta ei ole sellaiseen. Mutta sittenkin oli minulla tehtävää, ja tärkeätä tointa olikin. Minua oli nimittäin Ponsonby kutsunut käymään kanssaan Tattersallin ratsutalleissa lausuakseni arvosteluni hevosesta, jota hänen teki mieli ostaa, ja sitte seuratakseni häntä Forest Wildiin ajamaan hänen setänsä edessä hänen asiaansa."
"Teidät siis todella otettiin nimenomaiseen hommaan", sanoi loordi B.; "saanko kysyä, voittiko ystävänne asiansa?"
"Ei, mylord, asiansa hän hävisi, mutta jutun hän voitti."
"Selittäkää arvoitus, sir", pyysi Cecilia Ossulton.
"Asia on sellainen, että vanha Ponsonby tahtoisi Williamin kaikin mokomin menevän naimisiin miss Percivalin kanssa, jonka maatila on Forest Wildin naapurina. Mutta nyt on ystäväni William melkein yhtä ihastunut avioliittoon kuin minä lainoppiin, ja se se aiheutti kiistan."
"Mutta mitä tehtävää teillä oli asiassa?" kysyi mrs. Lascelles.
"Sitä, hyvä rouva, että Ponsonby ei koskaan osta hevosta neuvottelematta minun kanssani…"
"En käsitä, missä yhteydessä ne asiat ovat keskenään, sir", huomautti vanhempi miss Ossulton, nyrpistäen nenäänsä.
"Suokaa anteeksi, neiti, asia on se", jatkoi Seagrove, "että kun minun aina on puollettava Ponsonbyn hevosia, niin hän arveli olevan paikallaan, että minä tässä tapauksessa antaisin puoltoni hänellekin: hän vaati asialleen erikoista käsittelyä, mutta hänen setänsä ryhtyi heti kuulustelemaan häntä pääasiassa eikä sallinut asianajajaa käytettäväksi. Heti kun olimme saapuneet ja minä olin kumarrellen astunut huoneeseen, 'kumarteli' mr. Ponsonby minut takaisin ulos ovesta, — mikä olisi tavattoman paljon enemmän loukannut tunteitani, ellei ovi sentään olisi jäänyt vähän loukulleen."
"Esitähän nyt muutakin asiasta kuin huonoja sanansutkauksia, Seagrove", keskeytti Hautaine.
"Hyvä niinkin, otanpa sitten lasin viiniä."
"Olkaa niin hyvä", sanoi loordi; "mutta muistakaa, että me kaikki malttamattomina odotamme kertomuksenne jatkoa."
"Voin vakuuttaa teille, mylord, että kohtaus vastasi hyvää huvinäytelmän katkelmaa."
Nyt on huomattava, että mr. Seagrovella oli melkoisessa määrin sukkeluksen lahjoja; hän osasi mainiosti muutella ilmeitään ja ääntänsä kertomustensa vaatimusten mukaisesti. Hänellä oli tapana vasiten esittää useampien henkilöiden välisiä kohtauksia, ja hän näytteli huomattavan hyvin. Kun hän joskus sanoi kerrottavansa vastaavan mitä hyvänsä huvinäytelmän kohtausta, niin tiesivät kaikki, jotka tunsivat hänet, että häntä oli pyydettävä 'esittämään' se kohtaus. Cecilia Ossulton senvuoksi heti virkkoi:
"Olkaa niin hyvä ja esittäkää se, mr. Seagrove."
Minkä jälkeen mr. Seagrove — edeltäpäin huomauttaen, että hän ei vain ollut kuullut, vaan myöskin nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut — muuttaen äänensä ja sovittaen eleensä kertomuksen mukaisiksi alotti:
"Huvinäytelmän nimenä voisi olla: Viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä."
Emme kuvaa tässä mr. Seagroven liikkeitä; ne saa lukija päättää hänen sanoistaan.
"'Siitä tulee, William', huomautti Ponsonby, pysähtyen ja kääntyen veljenpoikaansa päin, käyskenneltyään siihen asti nopein askelin edestakaisin huoneessa kädet takanaan hännystakkinsa liepeitten alla, jotka senvuoksi joutuivat riippumaan kohtisuoraan alas ainakin kolmen tuuman päässä hänen ruumiistaan, 'sitä vastaan et voi väittää, komein maatila koko maakunnassa — viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä'.
"'Samaa mieltä olen minäkin, setä', vastasi William, kevyesti taputellen jalkaansa siinä viruessaan vihreässä sahviaani-nojatuolissa; 'ja nyt, kun olette saanut sen mieliteon, että nämä kaksi maatilaa olisi liitettävä yhteen, haluatte sulkea minutkin siihen aituukseen'.
"'Ja komea lisä siitä tuleekin', huudahti mr. Ponsonby.
"'Kummastako, setä, maatilasta vai vaimosta?'
"'Molemmista, poikaseni, molemmista; ja arvelen sinun olevan samaa mieltä.'
"'Setä, minä en ole ahne. Teidän nykyinen maatilanne riittää minulle, ja teidän luvallanne jään ainoaksi perilliseksenne ja vanhaksipojaksi, sen sijaan että lisäisin toisella mokomalla sekä maatilaa että itseäni.'
"'Mutta ajattelepa, William, tällaista tilaisuutta ei tule taas ehkä vuosisatoihin. Me laajennamme Forest Wildin rajat entiselleen. Kuten tiedät on se ollut jaettuna lähes kahdensadan vuoden. Meillä on nyt loistava, kultainen tilaisuus yhdistää taas molemmat maatilat, ja kun molemmat osat liitetään yhteen, on tila jälleen tarkalleen samanlainen kuin siiloin kun Henrik VIII lahjoitti sen esi-isillemme. Tämä rakennus on revittävä, mutta vanha luostarirakennus on jätettävä koskematta. Siten saamme takaisin, mitä meille kuuluu, ja maatilan vapaaksi rasituksista.'
"'Rasituksista vapaaksi, setä! Te unohdatte että mukana tulee myöskin vaimo.'
"'Ja sinä unohdat, että sitten tulee tilassa olemaan viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä.'
"'Totta vieköön, setä, te viljelette niitä sanoja puheessanne niin viljalti, etten ollenkaan pääse sitä unohtamaan. Mutta niin mielelläni kuin tahtoisinkin tulla sellaisen maatilan onnelliseksi omistajaksi, en tunne vähintäkään halua päästä miss Percivalin onnelliseksi haltijaksi, — ja sitä vähemmän, kun en ole sitä omaisuutta milloinkaan nähnyt.'
"'Voimmehan ratsastaa huomenna sen yli, William.'
"'Ratsastaa miss Percivalin yli, setä! Sepä ei olisi kovin kohteliasta. Jonakin päivänä ratsastan kuitenkin mielelläni teidän kanssanne yli maatilan, mitä sitäkään, yhtä vähän kuin miss Percivalia, en ole vielä nähnyt.'
"'Voin vakuuttaa sinulle, että hän on hyvin kaunis omistettava.'
"'Kunpa vain ei olisi kysymys yhdysviljelyksestä.'
"'Mainio muokata, William… Hyvä luonteeltaan, oli tarkoitukseni sanoa, ja oivallisessa kasvukunn—, tuota, hyvin kasvatettu, häntä kun on holhonnut kolme naimatonta tätiä, jotka ovat säädyllisyyden esikuvia. Hänelle on suotu huolellinen hengenviljelys, ja kaikkein viimeisimmän järjestelmän mukaan… mikä se nyt onkaan?'
"'Nelivuoroviljelys, luulen ma', vastasi William nauraen; 'se on: vuorotellen tanssia, laulua, soittoa ja piirustusta'.
"'Ja vasta seitsemäntoista-vuotias! Erinomainen maaperä, joka lupaa hyvää satoa. Mitä saatat enempää pyytää?'
"'Varsin sievä tila, ellei olisi kysymys aviomiehen pakkotilasta. Olen pahoillani, kovin pahoillani, saattaessani toiveenne pettymään; mutta minun täytyy kieltäytyä suostumasta elinkautiseen hallintosopimukseen.'
"'Siinä tapauksessa salli minun viitata siihen, että testamentissani voidaan sinut milloin tahansa sanoa irti minunkin maatilani hallinnon mahdollisuudesta. Katson velvollisuudekseni sukuani kohtaan toimittaa sukutila taas yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämä voi tapahtua ainoastaan siten, että joku sukumme jäsen menee naimisiin miss Percivalin kanssa; ja koskapa sinä et tahdo sitä tehdä, kirjoitan nyt serkullesi Jamesille, ja jos hän suostuu ehdotukseeni, teen hänet perillisekseni. Ehkäpä hän paremmin osaa ymmärtää, mitä etuja tarjoaa viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä.'
"Ja mr. Ponsonby ohjasi askeleensa kohti ovea.
"'Malttakaahan hetkinen, setä hyvä', huudahti William, nousten nojatuolistaan; 'me emme oikein ymmärrä toisiamme. On kyllä totta, että minä mieluummin pitäisin vain puolen maatilaa ja jäisin vanhaksipojaksi, kuin ottaisin kaksi maatilaa ja aviotilan; mutta silti en ole ensinkään sanonut että pitäisin kerjuusauvaa parempana kuin vaimoa ynnä viittätuhatta auranalaa yhdysviljelyksessä. Tiedän että olette sananne mittainen mies. Hyväksyn tekemänne ehdotuksen, eikä teidänkään silloin tarvitse tuottaa serkulleni Jamesille postimerkin lisämenoja.'
"'Hyvä on, William; en pyydä enempää; ja kun tiedän, että sinäkin olet sanasi pitävä mies, katson asian päätetyksi. Yksinomaan tämän asian vuoksi kutsuin sinut luokseni, niin että nyt voit matkustaa takaisin niin pian kuin vaan suinkin haluat. Ilmoitan sinulle kyllä sitten, kun kaikki on valmiina'.
"'Minun täytyy olla Tattersallissa maanantaina, setä; siellä on muuan hevonen, joka minun täytyy saada ensi ajokaudeksi. Sanokaa minulle siis, setä hyvä, milloin suunnilleen tarvitsette minua.'
"'Annapa, kun katson… nyt on toukokuu… ehkäpä heinäkuussa voidaan käydä asiata järjestämään.'
"'Heinäkuussa, setä! Säästäkää minua… En voi mätäkuussa mennä naimisiin! Ei, totisesti, ei heinäkuussa.'
"'No niin, William, koska sinun täytyy käydä täällä pari kertaa nähdäksesi maatilan… miss Percivalin, piti sanoani… se todellakin olisi liian piankin… mutta mitäpä, jos suorisimme asian lokakuussa?'
"'Lokakuussa… silloin täytyy minun olla Meltonissa.'
"'No, saanko sitten luvan kysyä, hyvä herra, minä vuodenaikana ei sinulla ole mätäkuu?'
"'No niin, setä, ensi huhtikuussa… eiköhän minulle sopine silloin.'
"'Ensi huhtikuussa! Yksitoista kuukautta ja kaiken päälle talvikin välillä! Ajattelepa, että miss Percival sattuisi kylmettymään ja kuolisi!'
"'Siitä olisin hänelle tavattoman kiitollinen', ajatteli kai William.
"'Ei, ei!' jatkoi mr. Ponsonby; 'tässä maailmassa ei ole mikään varmaa,
William'.
"'No niin, setä, mitäpä jos järjestäisimme asian kohta kun tulee ensimäinen kova pakkanen?
"'Mutta eihän koko maassa ole vuosikausiin ollut kovia pakkasia, William! Saisimme odottaa ties kuinka kauan. Kuta pikemmin asia on saatu järjestykseen, sitä parempi. Matkusta nyt takaisin kaupunkiin, osta hevonen, ja tule sitten jälleen tänne, William rakas, tehdäksesi sedällesi mieliksi… älä välitä mätäkuusta.'
"'No niin, setä, jos minun ehdottomasti on tehtävä uhraus, niin älköön sitä tehtäkö puolittain; kunnioituksesta teitä kohtaan menen naimisiin vaikkapa sitte heinäkuussakin, ollenkaan välittämättä lämpömittarista.'
"'Olet kelpo poika, William. Tarvitsetko rahaa?'
"'Ehkei tuo tekisi pahaa', myönsi William ja oli miltei hämillään. 'Olen kovin kiitollinen, setä, — kyllä nykyään menee hevosiin markkoja.'
"'Ja tuollaiset hevosmiehet eivät ole setänsä rahoille tarkkoja! No, eipä väliä, — tuosta saat, William.'
"'Kiitoksia, setä, tottelen teitä kaikessa; ja pidän sanani, ellei taivas putoa päällemme. Menen ja ostan hevosen, ja sitten olen valmis yhdysviljelykseen milloin vain haluatte.'
"'Oikein, William, ja siihen aituukseen sinä varmaan sopeudut mainiosti. Viisituhatta auranalaa, William, ja — sievä vaimo!'
"'Käskettekö vielä mitään, setä?' sanoi William, pistäen pankkiosoituksen lompakkoonsa.
"'Ei ole minulla muuta asiaa, poikaseni; aiotko nyt lähteä?'
"'Kyllä, setä, syön päivällistä Clarendon-hotellissa.'
"'No niin, hyvästi sitte. Sano terveiseni ja anteeksipyyntöni ystävällesi Seagrovelle. Tulethan sitte tiistaina tai keskiviikkona?'
"Siten päätettiin William Ponsonbyn ja Emily Percivalin avioliitto ja noitten kahden maatilan yhteenliitto, josta muodostuu niin hartaasti haluttu saavutus — viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä."
Mr. Seagrove lopetti kertomuksen ja katsoi ympärilleen hyväksymystä odottaen.
"Oikein hyvä juttu tosiaan, Seagrove", kiitti loordi, "sen päälle täytyy teidän ottaa lasi viiniä."
"No, enpä antaisi paljoakaan miss Percivalin onnentoiveista", huomautti vanhempi miss Ossulton.
"Kahdesta pahasta täytyy valita pienempi, sanotaan", huomautti mr.
Hautaine. "Ponsonby-raukka ei voinut muutakaan tehdä."
"Se on varsin hieno huomautus teidän puoleltanne, mr. Hautaine; kiitän teitä sukupuoleni puolesta", vastasi Cecilia Ossulton.
"No mutta, miss Ossulton, menisittekö te sitte naimisiin henkilön kanssa, jota ette milloinkaan ole nähnyt?"
"Varmaankaan en; mutta kun puhuitte kahdesta pahasta, mr. Hautaine, niin — vetoan teidän kunniantuntoonne — niin ettekö tarkoittanut naimisiinmenoa ja köyhyyttä?"
"Täytyy tunnustaa sitä tarkoittaneeni, miss Ossulton, mutta on tuskin kaunista vedota minun kunniantuntooni, saadakseen minut ansaan!"
"Haluaisinpa vain, että tarjous olisi tehty minulle", huomautti
Vaughan; "minä en, totta tosiaan, olisi empinyt, kuten Ponsonby."
"Siinä tapauksessa pyydän, että ette kosisi ainakaan minua", sanoi mrs. Lascelles nauraen, sillä mr. Vaughan oli osoittanut tavatonta huomaavaisuutta häntä kohtaan.
"Minusta", virkkoi Seagrove, "näyttää siitä kuin olisit saattanut itsesi hiukan epäillyksi viime huomautuksellasi, Vaughan hyvä."
Vaughan, joka oli itse aivan samaa mieltä, vastasi: "Mrs. Lascelles varmaan on huomannut, että laskin vain leikkiä."
"Hyi, mr. Vaughan!" huudahti Cecilia Ossulton; "tiedätte kyllä, että se tuli sydämenne pohjasta."
"Cecilia hyvä", sanoi vanhempi miss Ossulton, "sinähän aivan unohdat itsesi… mitähän sinäkin mahdat tietää miesten sydämistä!"
"Raamatussa sanotaan, että ne ovat 'häijyjä ja pahanelkisiä kappaleita', täti."
"Kai mekin saamme esittää otteita Raamatusta teidän sukupuoleenne nähden, miss Ossulton?" lausui Seagrove.
"Kyllä, ja ehkä osaisitte niin tehdäkin, jos joku teistä vain milloinkaan olisi lukenut Raamattua", vastasi miss Ossulton huolettomana.
"Kautta kunniani, Cissy, sinähän heität herroille taisteluhansikkaan", huomautti loordi B.; "mutta minäpä heitän käsistäni komentosauvani enkä salli jatkettavan tätä taistelua äärimäiseen asti. Huomaan, ettei viini enää maistu teille, hyvät herrat; niinpä käykäämme kannelle juomaan kahvia."
"Aioimme juuri vetäytyä seurasta, mylord", huomautti vanhempi miss
Ossulton terävästi; "olen jo jonkun aikaa koettanut kiinnittää mrs.
Lascellesin huomiota puoleeni, mutta…"
"Katselin kaiketikin toiseen suuntaan", keskeytti mrs. Lascelles hymyillen.
"Pelkäänpä että minä, kovaonninen, tässä olen rikollisena", sanoi mr.
Seagrove. "Kerroin juuri mrs. Lascellesille pikku kaskua…"
"Joka kaiketikaan, koskapa sitä kerrottiin niin kuiskaten, ei ollut sovelias kaikkien kuultavaksi", vastasi vanhempi miss Ossulton; "mutta jos mrs. Lascelles nyt on valmis, niin…", jatkoi hän keikistäen kaulaansa ja nousten tuoliltaan.
"No, voinhan kuulla lopun kannella", mukautui mrs. Lascelles.
Naiset nousivat ylös ja menivät hyttiinsä, Cecilian ja mrs. Lascellesin hymyillessä merkitsevästi toisilleen heidän seuratessaan kaavamaista vanhaa neitsykäistä, joka vain sen vuoksi, että mrs. Lascelles kerran oli sattunut olemaan naimisissa, ei sallinut hänen käydä edellä. Herratkin nousivat ja menivät kannelle.
"Meillä on matkallamme kelpo tuuli, mylord", lausui mr. Stewart, joka oli ollut kannella, "ja laskemme suoraan Kanaalia kohti."
"Sitä parempi", vastasi loordi. "Meidän olisi pitänyt jo viikko sitten olla ankkurissa Cowesissa, minne nyt jo kaikki ovat ehtineet ennen meitä."
"Käskekäähän mr. Simpsonin tuoda tulta sikaariini", sanoi mr. Ossulton eräälle miehistä.
Mr. Stewart meni alas saadakseen päivällistä; naiset ja kahvi tulivat kannelle; tuuli oli hyvä, sää (oli huhtikuun loppupuoli) miltei lämmin; ja huvipursi, jonka nimi oli Arrow, jätti pian vuoroveden auttamana Mewstonen merkkikallion kauaksi jälkeensä.