VII LUKU.
Loppu.
Meidän täytyy nyt palata niihin muihin henkilöihin, jotka ovat olleet avustajina tässä pikku näytelmässä. Loordi B:n miehistö sai meloa kauan ja vuorotellen ponnistella maalta päin puhaltavaa tuulta vasten, kunnes puolenyön seuduissa päästiin pieneen West Bayn rannalla sijaitsevaan kaupunkiin. Sieltä loordi ajoneuvoilla matkasi Portsmouthiin, pitäen varmana, että hänen huvipurtensa saapuisi sinne samaan aikaan, ellei jo ennemminkin, kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen aluksensa oli salakuljettajain hallussa. Portsmouthissa hän viipyi kolme tai neljä päivää, mutta väsyttyään lopulta odottamaan kääntyi hän erään ystävänsä puoleen, jolla oli Cowesissa huvipursi, ja purjehti hänen kerallaan etsimään omaansa.
Jätimme Happy-go-Luckyn purjehtimaan tullikutterin takaa-ajamana. Aluksi oli salakuljettajalla etunaan myötätuuli, mutta vähitellen tuuli kääntyi myötäpäivään, niin että tullikutteri joutui alle tuulen. Takaa-ajoa jatkui sitten vastatuuleen, ja tullikutteri alkoi nopeaan saavuttaa salakuljettaja-alusta.
Morrison huomasi, että hänellä ei lopulta olisi mitään pakoonpääsemisen mahdollisuutta, ja antoi heittää mereen konjakkiankkurit, jotta häntä ei voitaisi tuomita; mutta hän jäi sittenkin vielä ikävään asemaan, hänellä kun oli aluksessa enemmän miehiä kuin laki salli. Hän senvuoksi yhä jatkoi purjehtimista, huolimatta tullikutterin kuulista, jotka lakkaamatta lentelivät ympäri; hän toivoi, että sumu tai yö vielä tekisi paon mahdolliseksi. Mutta hänellä ei ollut niin hyvää onnea, muuan kuula katkaisi maston pään, ja Happy-go-Luckyn onni oli tiessään. Tullikutteri purjehti sen viereen ja otti sen haltuunsa. Morrison vakuutti, että liiat miehet olivat vain matkustavaisia; mutta ensinnäkin oli heillä yllään merimiespuvut ja toisekseen oli Appleboy, heti kun salakuljettaja oli saatu kiinni, mennyt kajuuttaan juomaan katajanmarjaviina-totiaan eikä sallinut häiritä itseään. Herrassalakuljettajat saivat senvuoksi viettää ikävän yön; ja kun kutteri päivän koittaessa tuli Portlandiin, vietiin heidät maihin viranomaisten eteen, ennen kuin Appleboy vielä oli päässyt vuoteeltaan.
Hautaine selitti koko jutun, ja herrat vapautettiin heti. Heitä alettiin kohdella kunnioittaen, mutta heidän ei sallittu lähteä kaupungista ennen kuin olivat takuusumman lupauksella sitoutuneet tulemaan todistajiksi salakuljettajia vastaan, vahvistamaan että aluksessa oli ollut väkijuomia. He matkustivat sen jälkeen Portsmouhiin merimiesvaatteet yllään; he olivat muuten saaneet aivan kyllikseen huvipurjehduksesta täksi purjehduskaudeksi, ja mr. Ossulton selitti, että hän halusi vain saada matkatavaransa, varoakseen sitte joutumasta toista kertaa tulliristeilijän kuulien kantopiiriin tai pääsemästä nukkumaan toista yötä tullikutterin kannella.
Sillävälin oli Morrison ja hänen miehensä suljettu vankilaan. Kun avain kiersi lukon kiinni, polkaisi vanha mies suutuksissaan lattiaa ja huudahti: "Se kirottu sininen kyyhkynen!"
Palaamme nyt katsomaan, miten huvipurren on käynyt.
Noin tunnin kuluttua Pickersgillin paluusta oli Corbett saanut asiansa selvitetyiksi ja seurasi häntä. Ei ollut viisasta viipyä Torquayssa kauempaa, koska siellä ilmitulemisen vaara oli uhkaava; ankkuri senvuoksi nostettiin jo ennen päivällistä ja purjeet levitettiin.
"Mitä aiotte tehdä nyt, mylord?" kysyi mrs. Lascelles.
"Aion lähteä Cowesiin, laskea ankkurin siellä ja tuntia ennen päivänkoittoa siirtää teidät veneeseeni, samoin kuin kaikki miehenikin. Pidän huolen siitä, että olette täydessä turvassa, luottakaa siihen, vaikkapa sitten itse joutuisinkin vaaraan. Tuntisin itseni tosiaan kovin onnettomaksi, jos minun huimien mielijohteitteni vuoksi mitään ikävyyksiä tapahtuisi mrs. Lascellesille tai miss Ossultonille."
"Olen kovin levoton isäni tähden", huomautti Cecilia. "Luotan siihen että pidätte lupauksenne."
"Niin olen aina tehnyt tähän asti, miss Ossulton; vai miten?"
"Tuttavuutemme on niin lyhytaikainen ja kummallinen."
"Myönnän sen; mutta teille riittää pitkäksi aikaa puhumista siitä. Minä häviän yhtä äkkiä kuin olen tullutkin — kumpikaan teistä ei luultavasti näe minua enää milloinkaan tämän perästä."
Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja pian istuivat kaikki pöydässä kuten aikaisemminkin; mutta vanhempi neito oli kieltäytynyt näyttäytymästä, eivätkä mrs. Lascelles ja Cecilia, joiden mielestä hänet oli kylliksi säikytetty, koettaneet pakoittaa häntä. Pickersgill heti myönsi syyt riittäviksi, ja siitä hetkestä alkaen miss Ossulton sai olla häiritsemättä naisten kajuutassa tuumiskellen, miten säädytöntä oli ollut, että hän oli syönyt päivällistä, juonut viiniä, mennyt maihin ja käynyt käsikoukussa salakuljettajan kanssa sekä näyttäytynyt julkisesti hänen arvoaan niin alentavissa olosuhteissa.
Kävi hiljainen tuuli, ja matka edistyi vain vitkalleen, eivätkä he päässeet Portlandin kohdalle ennenkuin seuraavana päivänä; pian saivat he silloin näkyviinsä toisen huvipurren, ja molemmat alukset lähenivät hiljalleen, kunnes ne iltapäivällä olivat vain noin neljän penikulman päässä toisistaan.
Silloin taukosi tuuli kokonaan: vieraasta purresta annettiin merkkejä, mutta niitä ei voinut erottaa, ja viimeistä kertaa istuutui seurue päivällispöytään. Kolme päivää kestänyt seurustelu laivassa, missä oli oltu yhteensullottuina ja ilman muuta puhutteluseuraa, saa aikaan tutunomaisuutta; ja Pickersgill oli niin omintakeinen ja tietorikas mies, että häntä mielellään kuunteli. Hän ei yrittänyt koskaan sivuuttaa ankaran sopivaisuuden ja kohteliaisuuden rajoja, ja hänen toverinsa oli yhtä vaatimaton. Sellaisessa asemassa kuin olivat, ja käsittäen mitä olisi voinut tapahtua, jos he olisivat joutuneet tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa, tunsivat sekä Cecilia että mrs. Lascelles melkeinpä kiitollisuutta häntä kohtaan; ja vaikka he kovin halusivat päästä oudosta olostaan, olivat he kuitenkin vähitellen alkaneet täysin luottaa häneen, ja tämä oli johtanut heidän puoleltaan jonkunlaiseen tuttavallisuuteen, mitä salakuljettaja ei kuitenkaan koskaan käyttänyt hyväkseen. Corbettin vielä istuessa syömässä tuli muuan miehistä alas ja teki hänelle merkin. Corbett lähti pian sen jälkeen pöydästä ja meni kannelle.
"Toivoisin, mylord, että tulisitte hetkiseksi ylös katsomaan, mikä lippu se tuo on", sanoi Corbett ja nyökkäsi merkitsevästi Pickersgillille.
"Suokaa hetkiseksi anteeksi, arvoisat naiset", sanoi Pickersgill ja nousi kannelle.
"Huvipurren vene on tulossa laivalle", ilmoitti Corbett; "loordi B. istuu perässä saman herrasmiehen kanssa, joka oli hänen mukanaan silloin viimeksikin."
"Ja kuinka suuri miehistö on veneessä? —- Antakaahan kun katson — vain neljä miestä. Hyvä, antaa loordin ja hänen ystävänsä tulla: kun he ovat päässeet kannelle, niin pitäkää miehet valmiina kaiken varalta; mutta jos toimitatte sanotuksi venemiehistölle, että he voivat palata alukseen mistä tulivat, ja sillä tavoin saatte selvityksi heistä, niin sitä parempi. Järjestäkää asia Adamsin kanssa ja tulkaa te sitte taas alas. Loordin täytyy nähdä meidät kaikki yhdessä päivällispöydässä."
Pickersgill meni sitten alas, ja Corbett ehti tuskin antaa ohjeensa ja palata paikalleen, kun loordi ja mr. Stewart tulivat veneellään laivan kupeelle ja hyppäsivät kannelle. Heitä vastassa ei ollut muita kuin laivamiehiä, joita he eivät tunteneet. He katselivat ällistyneinä ympärilleen; vihdoin loordi sanoi Adamsille, joka seisoi etumaisena:
"Mitä väkeä te olette?"
"Aluksen miehiä olemme, teidän armonne."
Loordi B. kuuli naurua kajuutasta. Hän ei tahtonut odottaa, kysyäkseen miehiltä; hän meni peräkannelle mr. Stewartin seuraamana, katsoi alas kajuutan akkunasta ja näki tyttärensä ja mrs. Lascellesin yhdessä Hautainen ja Ossultonin kanssa, kuten hän otaksui.
Pickersgill oli kuullut veneen tulevan kiinni laivan kylkeen ja askelten ääniä kannelta, ja hän puhui sitä äänekkäämmin, jotta loordin ilmaantuminen tulisi hämmästykseksi naisille, heidän siinä mitään aavistamatta istuessaan. Hän kuuli loordin ja mr. Stewartin tulevan kajuutan akkunan luo ja tiesi, että he kuulisivat, mitä tapahtui kajuutassa; ja hän ehdotti naisille, että koska tämä oli viimeinen kerta kun he pöydässä tapaisivat toisensa, he kaikki ottaisivat lasin samppanjaa ja joisivat "loordi B:n onnellisen kohtaamisen maljan." Tätä maljaa he eivät voineet kieltäytyä juomasta. Maddox kaatoi samppanjaa laseihin, ja pöytävieraat kumarsivat kaikki toisilleen, kun loordi, joka oli tullut alas rappusia, astui kajuuttaan mr. Stewartin saattamana. Cecilia huomasi isänsä; samppanjalasi putosi hänen kädestään — hän heittäytyi tulijan syliin ja puhkesi kyyneliin.
"Kukapa ei tahtoisikaan olla isä, mrs. Lascelles?" virkkoi Pickersgill, rauhallisesti istuutuen, ensin noustuaan vastaanottaakseen loordi B:n.
"Ja saanenko luvan kysyä, kuka minun on kunnia havaita asettuneena oleskelemaan aluksessani?" sanoi loordi B. kiihtyneellä äänellä ja puhuen tyttärensä pään yli, tytär kun vielä oli hänen sylissään. "Taivaan nimessä, totta tosiaan, Stewart, edessämmehän on salakuljettajakapteeni valepukuisena."
"Aivan niin, mylord", vastasi Pickersgill. "Te jätitte purtenne oman onnensa nojaan, ottaaksenne minut kiinni; te jätitte nämä naiset alukseen, joka miesten puutteessa oli avuttomassa tilassa; he olisivat voineet olla mennyttä. Minä olen palkinnut pahan hyvällä, tulemalla alukseen miehineni ja pitämällä huolta naisista. Ensi yöksi aioin laskea aluksenne ankkuriin Cowesin satamaan ja jättää naiset sinne turvaan."
"Kautta kaiken…" huudahti Stewart.
"Odottakaahan, sir, jos saan luvan pyytää!" keskeytti Pickersgill; "muistakaa, että olette jo kerran ahdistanut henkilöä, joka ei milloinkaan ollut tehnyt teille pahaa. Tehkää minulle se palvelus, että käytätte hillittyä kieltä, sillä minä en aio sietää muuta. Muistakaa, että minä olen osannut käyttää maltillista puheenlaatua ja pidättäytynyt niistä keinoista, mitä minulla oli vallassani silloin, kun te olitte minun aluksessani. Ottakaa myös huomioon, sir, että pursi on yhä edelleen salakuljettajain hallussa ja että te ette tässä asemassa pääse rankaisematta loukkaamaan minua. Mylord, sallikaa minun huomauttaa, että me miehet olemme liian kiivasluontoisia voidaksemme rauhallisina haastaa tai kuunnella, mitä toisella on sanottavana. Jos niin tahdotte, niin menemme me — teidän ystävänne, minun ystäväni ja minä — kannelle ja jätämme teidät tänne kuulemaan tyttäreltänne ja tältä arvoisalta rouvalta kaiken, mitä on tapahtunut. Sen jälkeen, mylord, olen valmis mielihyvin kuulemaan, mitä tahansa sitte tahdotte minulle sanoa."
"Kautta kunniani", alotti mr. Stewart.
"Mr. Stewart", keskeytti Cecilia Ossulton, "pyydän teitä olemaan vaiti; ei, enemmänkin, vaadin sitä, jotta enää milloinkaan purjehdimme samassa aluksessa."
"Minäkin olisin kiitollinen teille, mylord, jos saattaisitte miss
Ossultonin pyynnön täytetyksi", virkkoi mrs. Lascelles.
Mr. Stewart oli ällistyksissään — mikä ei ollutkaan ihme — kun huomasi naisten olevan salakuljettajain puolella.
"Olen suuresti kiitollinen teille välityksestänne, arvoisat naiset", sanoi Pickersgill; "sillä vaikkakin minulla olisi pakoituskeinoja, olisin pahoillani, jos minun täytyisi niitä käyttää. Odotan vastaustanne, mylord."
Loordi B. oli kovasti ihmeissään. Hän halusi selitystä; hän kumarsi arvokkaasti. Vähän jokainen näytti olevan väärässä asemassa; myöskin hän, loordi B., oli tavallaan osoittanut kunnioitusta salakuljettajalle.
Pickersgill ja Stewart menivät kannelle, missä kävelivät edestakaisin, kulkien toistensa ohi sanaakaan virkkamatta ja muistuttaen kahta koiraa, joilla on halu käydä kiinni toisensa turkkiin, mistä niitä isäntien ääni kuitenkin estää. Corbett käveli perässä ja puhui puoliääneen Pickersgillille; Stewart meni alihangan puolelle katsomaan, oliko vene vielä laivan vieressä. Vene oli kuitenkin aikoja sitten palannut toiselle purrelle.
Miss Ossulton oli kuullut veljensä äänen, mutta ei lähtenyt peräkajuutasta; hän halusi olla suurellinen, eikä hän myöskään ollut varma siitä, että kaikki oli oikealla tolalla, sillä Phoebe oli ilmoittanut, että hänen veljellään ja mr. Stewartilla ei ollut ketään mukanaan ja että salakuljettajilla vielä oli valta laivalla. Hetken kuluttua Pickersgill ja Corbett menivät etukannen luukusta alas ja palasivat puettuina salakuljettaja-asuihinsa, ryhtyen taas astelemaan edestakaisin kannella.
Sillävälin oli tullut pimeä; kutteri kulki pitkin rannikkoa, ja Needlesin majakat olivat alihangan puolella. Cecilian, mrs. Lascellesin ja loordin keskustelua kesti kauan. Kun kaikki oli perin pohjin selvitetty ja Pickersgillin käytös tullut esitetyksi oikeassa valossa, tunnusti loordi B., että hän salakuljettajien kimppuun käydessään oli antautunut tekoon, josta oikeutettu kosto saattoi olla seurauksena, — että Pickersgill joka suhteessa oli osoittanut suurta suopeutta ja että lopultakin, ellei hän olisi astunut huvipurteen, se olisi voinut joutua haaksirikkoon, siinä kun ei ollut muuta kuin kolme laivamiestä. Loordia huvittivat salakuljetusjuttu, hänen siskonsa pelko ja vielä enemmän herrojen lähettäminen Cherbourgiin, ja hyvänä lohdutuksena oli hänelle tieto siitä, että hän ei ollut ainoa, jolle naurettaisiin. Hän oli siis varsin tyytyväinen siihen, että Pickersgill aikoi kuljettaa purren Cowesin satamaan, ja mielissään kohtelusta, jota naiset olivat saaneet osakseen, samoin kuin aluksen tavarainkin hyvästä säilymisestä. Kaiken kaikkiaan tunsi hän olevansa kiitollinen Pickersgillille, ja missä on kiitollisuutta, siinä on myöskin hyvää tahtoa.
"Mutta kukahan hän lienee?" sanoi mrs. Lascelles; "hänen nimensä ei ole Pickersgill, sen hän on tunnustanut, ja hän kaikessa luottamuksessa ilmoitti minulle olevansa arvossa pidettyä sukua."
"Kaikessa luottamuksessa, hyvä mrs. Lascelles!" huudahti loordi.
"Niin, niin, me olemme kumpikin hänen uskottujaan. Emmekö olekin,
Cecilia?"
"Kautta kunniani, mrs. Lascelles, tämä salakuljettaja näyttää tehneen vaikutuksen, jota moni on yrittänyt turhaan!"
Mrs Lascelles ei vastannut tähän huomautukseen, mutta sanoi: "Nyt, mylord, teidän täytyy tehdä päätöksenne — ja olen varma siitä, että te meidän mieliksemme kohtelette häntä samoin kuin hänkin on kohdellut meitä, osoittaen mitä suurinta arvonantoa ja hyväntahtoisuutta."
"Kuinka voisitte otaksua muuta mahdolliseksi?" vastasi loordi B. "En ainoastaan halua tehdä niin, vaan se on suorastaan etunikin mukaista. Hän voi tänä yönä viedä meidät Ranskan puolelle tai minne tahtoo. Onhan hänellä alus vallassaan!"
"Niin", vastasi Cecilia; "mutta me olemme kyllin itserakkaita uskoaksemme, että me sentään komennamme. Kutsummeko hänet alas, isä?"
"Soita Maddoxia. — Maddox, sano mr. Pickersgillille, joka on kannella, että minä haluan puhutella häntä ja olen kiitollinen, jos hän tahtoo tulla tänne kajuuttaan."
"Kuka, mylord? Mitä! Hän?"
"Niin, hän", vastasi Cecilia nauraen.
"Täytyykö minun nytkin puhutella häntä mylordiksi, miss?"
"Miten tahdot, Maddox; mutta muista, että hänellä vielä on alus vallassaan", vastasi Cecilia.
"Sitte teidän luvallanne, mylord, sanon häntä ioordiksi; se on kyllä varminta."
Salakuljettaja astui kajuuttaan; naiset hätkähtivät, kun hän näyttäytyi karkeassa puvussaan. Kaulan ollessa paljaana ja sen ympärillä väljä musta huivi, oli hän kauniin merimiehen perikuva.
"Haluatte puhua kanssani, mylord?"
"Mr. Pickersgill, tunnen että teillä on syytä karsasmielisyyteen minua kohtaan ja että te olette menetellyt malttavaisesti. Kiitän teitä naisille osoittamastanne kohteliaasta käytöksestä, ja vakuutan, että en tunne mielenkarvautta sen johdosta, mitä on tapahtunut."
"Mylord, olen täysin tyydytetty sillä, mitä nyt olette sanonut; ja toivon ainoastaan, että te vast'edes ette sekaannu köyhän salakuljettajan asioihin, joka vaarallista ja puutteenalaista elämää viettäen ponnistelee hankkiakseen elatusta itselleen ja ehkä myöskin perheelleen. Olen ilmoittanut näille naisille, että aikomuksenani oli laskea pursi tänä yönä ankkuriin Cowesin satamassa ja että jätän sen heti, kun se on turvassa. Teidän odottamaton tulonne tekee asiaan vain yhden muutoksen; minun täytyy saada ennakolta teidän vakuutuksenne, että teidän seurueenne sallii minun ja miesteni esteittä jättää aluksen, sitte kun olemme täyttäneet mitä olemme luvanneet."
"Annan sanani vakuudeksi, mr. Pickersgill, ja kiitän teitä lisäksi.
Toivoakseni sallitte minun tarjota teille jotakin hyvitystä."
"Se ei tule kysymykseenkään, mylord."
"Joka tapauksessa, mr. Pickersgill, jos minä joskus voin tehdä teille palveluksen, niin tarvitsee teidän vain käskeä."
Pickersgill ei vastannut.
"Aivan varmaan, mr. Pickersgill, —"
"Pickersgill! Miten vihaankaan tätä nimeä!" virkahti salakuljettaja mietteissään. "Pyydän anteeksi, mylord, jos saan pyytää teidän apuanne toveri-parkojeni hyväksi…"
"Ei omaksi hyväksenne, mr. Pickersgill?" sanoi mrs. Lascelles.
"Minä en ryhdy enää salakuljetustoimeen, arvoisa rouva."
"Siitä mielihyvästä, mitä tunnen kuullessani tämän päätöksenne, mr. Pickersgill", sanoi Cecilia, "sallikaa minun puristaa kättänne kiitokseksi."
"Ja minun", tokaisi mrs. Lascelles melkein itkien.
"Ja minun myös", lisäsi loordi B., nousten ylös.
Pickersgill pyyhkäisi kädenselällä silmiään, kääntyi pois ja lähti kajuutasta.
"Olen niin onnellinen!" sanoi mrs. Lascelles, hyrähtäen kyyneliin.
"Hän on kunnon mies", huomautti loordi B. "Tulkaa, menkäämme kaikki kannelle."
"Sinä et ole vielä nähnyt tätiä, isä."
"Se on totta; menen hänen luokseen ja tulen sitte perässä."
Naiset lähtivät kannelle. Cecilia ryhtyi keskusteluun mr. Stewartin kanssa, kertoen hänelle mitä oli tapahtunut. Mrs. Lascelles istui peräkannella takimaisella parraspuulla, nojaten leukaansa kauniiseen käteensä ja näyttäen haaveisiinsa vaipuneelta.
"Mrs. Lascelles", sanoi Pickersgill, "ennen kuin eroamme, sallikaa minun sanoa, että te se olette saattanut minut luopumaan ammatistani…"
"Miksi juuri minä, mr. Pickersgill?"
"Sanoitte sen olevan teille vastenmielistä."
Mrs. Lascelles käsitti, miten paljon tämä kohteliaisuus merkitsi.
"Sanoitte juuri, että vihaatte Pickersgill-nimeä: miksi sitten sitä käytätte?"
"Se on ollut salakuljettaja-nimeni, mrs. Lascelles."
"Ja kun nyt olette jättänyt salakuljetuksen, mitä nimeä saamme teistä nyt käyttää?"
"En voi ottaa todellista nimeäni, ennen kuin olen sekä jättänyt tämän aluksen että pudistanut toverieni kättä ja lausunut heille jäähyväiset; ja silloin olen, mrs. Lascelles, jo kaukana."
"Mutta olen kovin utelias tietämään oikean nimenne, ja naisen uteliaisuus on tyydytettävä. Teidän täytyy poiketa luokseni joskus sanomaan se minulle. Tässä on osotteeni."
Pickersgill otti kortin, syvästi kumartaen; ja kun loordi B. tuli kannelle, riensi mrs. Lascelles häntä vastaan.
Pursi kulki nyt Needlesin ohi, ja salakuljettajat toimivat siinä luotseina. Kun oli selvitty satamaan, kokoontui koko seurue kajuuttaan, missä loordi B. kehoitti Pickersgilliä ja Corbettia juomaan jäähyväismaljan hänen kanssaan. Mr. Stewart, jolle Cecilia oli kertonut kaiken tapahtuneen, oli hyvin huomaavainen Pickersgilliä kohtaan ja käytti tilaisuutta lausuakseen, että hän oli pahoillaan kiivastuneesta esiintymisestänsä häntä kohtaan. Kaikki saivat takaisin hyväntuulisuutensa; ja ilo ja riemu vallitsi taas, varsinkin kun miss Ossulton pysyi päätöksessään, että hän ei jätä naisten kajuuttaa ennen kuin voi jättää koko aluksen. Kello kymmeneltä pursi laski ankkurinsa. Pickersgill lausui jäähyväiset arvoisalle seurueelle ja meni miehineen veneeseensä; ja loordi B:llä oli taas aluksensa hallussaan, vaikka miehistö siitä puuttuikin. Maddoxkin tuli entiselleen; ja kokki heilutti veistään, vannoen tahtovansa nähdä sen salakuljettajan, joka vielä kerran saisi hänet laittamaan kotletteja à l'ombre chinoise.
Huvipursi oli viipynyt kolme päivää Cowesissa, kun loordi B. sai Pickersgilliltä kirjeen, missä tämä ilmoitti, että hänen aluksensa miehet oli vangittu ja että heidät tuomittaisiin, kun heillä oli ollut laivalla herroja, joiden oli pakko käydä todistamaan, että aluksesta oli heitetty konjakkiastioita mereen. Loordi B. maksoi todistajien poissaolosakot, ja miehet vapautettiin todistusten puutteessa.
Noin kahta vuotta myöhemmin sai Cecilia Ossulton, joka istui neulomapöytänsä ääressä puettuna surupukuun tätinsä kuoleman johdosta, hovimestarin tuoman kirjeen. Se oli hänen ystävältään mrs. Lascellesilta, ja siinä ilmoitettiin, että mrs. Lascelles oli mennyt uusiin naimisiin erään mr. Davenantin kanssa ja että hän aikoi käydä lyhyellä vierailulla Cecilian luona, ollessaan nyt matkalla mannermaalle. Mr. ja mrs. Davenant saapuivat seuraavana päivänä; ja kun viimemainittu esitti miehensä, sanoi hän miss Ossultonille:
"Katsohan, Cecilia hyvä, tarkkaan ja sano minulle, oletko milloinkaan ennen nähnyt Davenantia."
Cecilia loi tutkivan katseen mr. Davenantiin. "Olen, aivan varmaan", huudahti hän lopulta, ojentaen kätensä ja sitten lämpimästi puristaen mr. Davenantin kättä; "ja minua ilahduttaa tavata hänet uudelleen."
Sillä mr. Davenantissa hän tunsi vanhan tuttavansa, Happy-go-Luckyn kapteenin Jack Pickersgiliin, salakuljettajan.