XXXII.
"Nyt ovat siis kaikki yrityksemme menneet myttyyn", sanoi Filip alakuloisesti. "Voimmeko mitenkään enää pelastua tuo pienen tyrannin kynsistä?"
"Kyllä jossakin sopivassa tilaisuudessa", vastasi Krantz. "Myönnän, että mahdollisuudet näyttävät nyt tällä haavaa melko huonoilta, mutta toivokaamme parasta. Minulla on muudan suunnitelma, joka ehkä voi onnistua sittenkuin tuon pienen miehen viha on haihtunut."
"Millainen sitten?"
"Vaikka hän rakastaakin vaimoanne äärettömästi, rakastaa hän kuitenkin enemmän kilisevää kultaa. Koska tiedämme, mihin koko aarre on piilotettu, luulen hänen vapauttavan meidät, jos luovutamme sen hänelle."
"Se voi olla hyvinkin mahdollista", vastasi Filip. "Kirottu olkoon tuo Schriften-roisto! Kuten sanoitte, ei hän varmaankaan ole peräisin tästä maailmasta. Hän on vainonnut minua koko elämäni ajan eikä hän näytä toimivan omasta aloitteestaan."
Tyynnyttyään hieman käski komentaja tuoda Schriftenin jälleen luokseen kuulustellakseen häntä tarkemmin, mutta häntä ei löydetty mistään, vaikka kaikki paikat pengottiin nurin. Portilla oleva vahti vannoi, ettei Schriften ollut mennyt sen kautta, jolloin toimitettiin uusi etsiminen, mutta turhaan.
"Onko hän mahdollisesti joutunut muiden vankien joukkoon?" ajatteli komentaja. "Minusta tuntuu se mahdottomalta, mutta voinhan kuitenkin katsoa."
Hän laskeutui portaita vankilaan, katsoi sinne ja aikoi juuri perääntyä, kun Krantz sanoi haluavansa puhutella häntä. Komentaja suostui kuuntelemaan ja Krantz ilmoitti tietävänsä tärkeän salaisuuden, jonka hän suostuu kertomaan, jos heidät vapautetaan ja huoneet annetaan heille takaisin.
Komentaja ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta suostui vihdoin Krantzin pyyntöön. Filip meni huoneeseensa, mutta Krantz seurasi komentajaa tämän työhuoneeseen. Komentaja oli niin ymmällä, että hän oli hyvin naurettavan näköinen; hän ei ollut selvillä, puhutteliko hän laivan ensimmäistä perämiestä vai jotakin muuta, oliko hän loukannut aatelismiestä vai oliko tavallinen matruusi vetänyt häntä nenästä. Hän istuutui sohvaansa ja Krantz kertoi hänelle seuraavaa:
"Olemme salanneet teiltä osan totuudesta, herra komentaja. Tullessamme tänne emme ilmaisseet teille oikeaa asemaamme, koska emme tienneet, millaiseksi kohtalomme muodostuu. Myöhemmin kerroin teille ystäväni arvon ja aseman. Nyt aion ilmoittaa peittelemättä, miten hänen laivansa joutui haaksirikkoon." Hän kertoi nyt komentajalle pitkän jutun sanoen laivan joutuneen perikatoon senvuoksi, että laivassa oli ollut suuri rahasumma, joka oli määrätty vietäväksi Goaan muutamalle kirkolle. Tuo rahasumma oli kuulunut eräälle Amsterdamista kotoisin olevalle koronkiskurille, jonka haamu oli vahtinut sitä alituisesti. Hänen poikansa oli lahjoittanut testamentissaan nuo rahat kirkolle. Katolilainen piispa oli sitten määrännyt nuo varat Goan kirkoille, ja ne oli senvuoksi viety Filipin laivaan luovutettavaksi ensimmäiselle portugalilaiselle viranomaiselle siellä. Hän uskotteli vielä komentajalle, että Schriften oli tuo hänen mainitsemansa haamu, ilmoittaen lopuksi, että Filip oli haaksirikon jälkeen piilottanut aarteen tuohon pieneen saareen, jonne he olivat pelastuneet.
"Kummallista, hyvin kummallista! Tuohon saareen on siis piilotettu melkoinen rahasumma?"
"Niin on."
"Haamu on luullakseni luopunut aarteestaan, koska hän tuli tänne."
"Tietysti."
"Miksi luulette hänen tehneen niin?"
"Otaksuttavasti senvuoksi, että hän halusi ilmaista aikeensa ja kehoittaa Filipiä hakemaan aarteen pois, mutta kuten muistanette, ei hän voinut toimittaa asiaansa."
"Aivan niin, mutta tehän sanoitte ystäväänne Vanderdeckeniksi."
"Hän käyttää sitä nimeä matkoillaan."
"Aminellakin on sama sukunimi."
"On kyllä. Filip tutustui häneen Hyväntoivonniemellä ja otti hänet mukaansa."
"Amine on siis hänen vaimonsa."
"Siihen kysymykseen en voi vastata. Tiedän vain, että Filip kohtelee häntä kuin vaimoaan."
"Vai niin. Mutta tuo aarre? Sanoitte ainoastaan ystävänne tietävän, minne se on piilotettu."
"Niin."
"Ettekö tahdo sanoa hänelle, että olen hyvin pahoillani äskeisestä tapahtumasta, ja ilmoittaa, että haluaisin mielelläni puhutella häntä huomenna?"
"Kyllä, herra komentaja", vastasi Krantz, nousi, toivotti komentajalle hyvää yötä ja poistui.
"Himoitsin toista, mutta löysinkin toisen", mumisi komentaja itsekseen. "Hän oli varmaankin haamu, mutta rohkea hänen pitää olla, jos hän haluaa estää minut anastamasta rahoja. Voinhan sitäpaitsi kutsua papit avukseni. Kuinkahan se nyt kävisikään päinsä? Jos päästän nuo miehet vapaiksi ehdolla että he ilmoittavat minulle aarteen piilopaikan, ei minun silti ole pakko luopua tuosta nuoresta naisesta. Saan hänet varmasti omakseni, jos lähetän hänelle tämän paperin, mutta minun täytyy ensin vapautua hänen miehestään. Noista molemmista valitsen mieluummin rahat. Mutta enkö voi saada kumpaakin? Anastan kaikissa tapauksissa rahat ensin. Olen paremmin niiden tarpeessa kuin kirkko, mutta nuo molemmat miehet voivat ilmaista minut, jos todellakin saan aarteen haltuuni. Minun pitää senvuoksi tukkia heidän suunsa ikuisiksi ajoiksi, ja silloin saan ehkä kauniin Aminenkin omakseni. Niin, heidän kuolemansa on välttämätön saadakseni molemmat, tarkoitan, sittenkuin olen onnellisesti saanut aarteen haltuuni. Minun pitää nyt suunnitella kaikki perinpohjin."
Hän kulki vielä hetkisen edestakaisin huoneessaan miettien parasta menettelytapaa. Vihdoin hän mumisi tyytyväisenä: "Paitsi heistä pitää minun vapautua kaikista muistakin, jotka auttavat minua aarteen etsimisessä. Silloin — kuka siellä taasen on? Pedroko?"
"Niin, herra komentaja."
"Oletko jo ollut täällä kauankin?"
"Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä. Olin kuulevinani teidän huutavan."
"Saat poistua, sillä en ole minkään tarpeessa." Pedro meni, mutta hän oli ollut huoneessa niin kauan, että hän oli kuullut komentajan koko yksinpuhelun.
XXXIII.
Oli ihana aamu, kun portugalilainen laiva, jossa Amine oli, purjehti Goan lahteen ja satamaan. Goa oli siihen aikaan loistonsa kukkuloilla. Se sijaitsi kauniilla paikalla, oli komeasti rakennettu, sinne oli koottu äärettömiä rikkauksia, varakuningas asui siellä ja se oli julistettu Idän pääkaupungiksi. Kun laiva lähestyi jokea, jonka molemmat haarat ympäröivät saarta, jolle Goa on rakennettu, olivat kaikki matkustajat kannella ja portugalilainen kapteeni, joka oli käynyt kaupungissa ennenkin monta kertaa, teki selkoa Aminelle sen huomattavimmista rakennuksista. Sivuutettuaan linnoituksen pääsi alus jokeen, jonka rannat olivat täynnä ylimysten huviloita. Ne olivat kauniita pomeranssilehtojen keskellä olevia rakennuksia, lehtojen, joiden suloinen tuoksu täytti ilman.
"Tuolla, rouva, on varakuninkaan kesäasunto", sanoi kapteeni viitaten erääseen suureen rakennukseen.
Laiva purjehti nyt eteenpäin, kunnes se saapui melkein kaupungin kohdalle. Aminen huomio kiintyi nyt kirkkoihin ja muiden korkeiden rakennusten torneihin, sillä hän oli nähnyt vain harvoja suurkaupunkeja ennen, kuten lukija ehkä muistaakin.
"Tuolta näkyy jesuiittain kirkko ja heidän koulunsa", sanoi kapteeni viitaten muutamaan komeaan rakennukseen. "Tuossa kirkossa säilytetään kuuluisan pyhimyksen Fransiskuksen luurankoa. Hän uhrasi henkensä levittäessään evankeliumia näihin pakanamaihin."
"Olen kuullut isä Mathiaksen kertovan hänestä", vastasi Amine. "Mutta mikä rakennus tuolta näkyy?"
"Augustinilaisluostari ja sen vieressä on dominikaneilla samanlainen."
"Suurenmoista kerrassaan!" huomautti Amine.
"Tuolla rannalla näette varakuninkaan palatsin, tuo tuolla oikealla on paljasjalkaisten karmeliittien luostari, tuolta siintää pyhän Katarinan korkea kirkontorni ja tuo kaunis ja siro rakennuskin on kirkko. Näettekö tuolta varakuninkaan palatsin takaa erään kupoolin?"
"Kyllä."
"Siellä on pyhän inkvisitionin vankila."
Vaikka Amine oli kuullutkin Filipin kertovan inkvisitionista, tiesi hän kuitenkin hyvin vähän sen tarkoituksesta. Kuullessaan sen nimen värisytti häntä, hänen voimatta ymmärtää sen syytä.
Muutamia minuutteja myöhemmin ankkuroi laiva tullihuoneen edustalle. Kapteeni ja muut matkustajat menivät maihin, paitsi Amine, joka jäi laivaan odottamaan isä Mathiaksen paluuta. Pappi oli nimittäin luvannut hankkia hänelle asunnon kaupungista. Amine oli antanut hänelle kahdeksansadan tukaatin arvoisen timanttisormuksensa, jonka isä myi kahdestasadasta taalarista ja vuokrasi Aminelle huoneet eräältä leskeltä.
Rakennus, johon Amine muutti asumaan, oli erään suuren torin, Terra di Sabion, varrella. Hänen huoneensa olivat torille päin ja ne olivat ilmavat ja mukavat. Emäntä seurasi häntä sisään näyttääkseen ne hänelle ja Amine kysyi nyt häneltä, miksi torin toisella laidalla olevaa kirkkoa sanotaan.
"Se on Taivaaseenastumisenkirkko", vastasi rouva. "Siellä soitetaan hyvin kauniisti. Jos teitä haluttaa, menemme huomenna sinne kuuntelemaan."
"Entä tuo vastapäätä oleva jykevä rakennus?"
"Se on pyhän inkvisitionin vankila", vastasi leski ristien silmänsä.
Aminea värisytti jälleen hänen voimatta sanoa, miksi. "Onko tuo poika lapsenne?" kysyi hän noin kahdentoista vuotiaan pojan tullessa huoneeseen.
"Kyllä. Muut lapseni ovat kuolleet. Suojelkoon Jumala häntä!"
Poika oli kaunis ja ymmärtäväinen ja Aminella oli omat syynsä, miksi hän koetti päästä hänen ystäväkseen. Hän onnistuikin täydellisesti aikeessaan.