HIETASÄRKKÄ
Ensimmäisen puolituntisen ajan, jonka Francisco vietti autiolla särkällä, hän katseli sekavien ajatusten vallassa siihen suuntaan, mihin merirosvolaiva purjehti. Hän muisteli tuossa laivassa sattuneita tapauksia ja palautti mieleensä entisten toveriensa erilaiset luonteet. Niin inhottavilta kuin hänestä tuntuivatkin nuo miehet, joiden parissa hänen oli ollut pakko elää, ja niin hartaasti kuin hän oli halunnutkin päästä pois koko laivasta, hän ehti kuitenkin tuntea moneen kertaan kuunarin purjeiden vähitellen kokonaan häipyessä silmistä, että olisi ollut parempi pysyä laivassa kuin heittäytyä näin toivottomaan asemaan.
— Ei, ei! hän huudahti ajateltuaan asiaa lähemmin. Parempi kuolla tänne kuin elää merirosvojen parissa näkemässä kaikkia niitä kauhutekoja joita he tekevät.
Vielä kerran hän loi katseensa häipyviin valkoisiin purjeisiin ja istuutui sitten pehmeälle hiekalle vaipuen syviin ja surullisiin ajatuksiin, kunnes paahtava auringonpaiste jälleen muistutti hänen asemastaan. Hän nousi ja rupesi miettimään mihin olisi paras ryhtyä. Pienen veneen, jolla oli saarelle tullut, hän veti ylemmäksi maalle ja kiinnitti kokkanuoran airoon, jonka tunki syvälle hiekkaan. Hän tarkasteli sitten särkkää lähemmin ja huomasi, että ainoastaan pieni osa siitä oli kuivilla nousuveden aikana. Korkein kohta, pienoinen kumpu, joka oli viitisentoista metriä ympärimitaten, ei kohonnut täyttä viittä metriä vedenrajaa ylemmäksi nousuveden ollessa korkeimmillaan. Sinne hän päätti viedä kapineensa ja palasi siksi veneen luo, nosti siitä pois arkun, veden, ruokatavarat ja mitä muuta hän oli saanut mukaansa, sekä laahasi tavarat valitsemalleen paikalle. Sitten hän otti airot ja pienen purjeen, joka onneksi oli jätetty veneeseen, ja vihdoin hän hinasi veneenkin samaan paikkaan, vaikka se kysyikin suuria ponnistuksia.
Uupuneena hän otti vesilekkeristä kulauksen virkistyksekseen. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä sietämättömämmäksi kävi kuumuus, mutta se kiihotti häntä uusiin ponnistuksiin. Hän käänsi veneen kumolleen ja hänen onnistui saada sen keula ja perä kahdelle pienelle töyränteelle, niin että keskikohta oli metrin verran maasta koholla. Suojaksi auringonsäteiltä hän veti purjeen veneen päälle ja pingotti sen hankaimiin, vesilekkerit ja ruokavarat hän veti veneen alle, mutta jätti arkun ulkopuolelle. Hankittuaan sillä tavoin suojaa päivän helteeltä ja yön kosteudelta hän ryömi itse veneen alle odottaakseen sen katveessa yön tuloa.
Francisco tiesi osapuilleen millä paikoin oli. Hän otti esille merikortin ja tarkasteli rannikkoa saadakseen selville, kuinka kaukana siitä hän todennäköisesti oli ja oliko hänellä toivoa saada apua. Hän totesi olevansa hietasärkällä noin seitsemänsadan mailin päässä St. Thomas-saarista, lähimmästä paikasta, missä hän saattoi toivoa näkevänsä eurooppalaisia. Francisco oli varma siitä, ettei särkkä voinut olla kauempana kuin neljän- tai viidenkymmenen mailin päässä itse rannikosta. Mutta saattoiko hän uskaltautua sikäläisten hurjien alkuasukkaiden armoille? Hän tiesi, miten pahoin eurooppalaiset olivat näitä kohdelleet, sillä niihin aikoihin oli tavallista, että orjakauppiaat menivät maihin ja väkivalloin raastoivat asukkaita orjiksi. Mahdollista kuitenkin olisi, että hänen onnistuisi kohdata jokin niistä harvoista rannikkopurjehtijoista, joiden vielä oli tapana vaihtaa tavaroita kultaan ja norsunluuhun.
Franciscon asema oli todella surkea. Hän oli yksinään, ilman avun toivoa, ruokavaroja ainoastaan muutamaksi päiväksi, erossa kaikista muista ihmisistä ja ainoastaan sen verran lujaa maata jalkojen alla, että se nipin napin pelasti hänet joutumasta äärettömän, joka puolella silmänkantamattomiin leviävän valtameren uhriksi! Ja kuinka vähäinen pelastuksen toivo olikaan! Hän oli satojen mailien päässä ihmisistä, joilta mahdollisesti olisi voinut odottaa apua, ja ainoa keino millä päästä heidän luoksensa, oli pahainen pähkinänkuori, jonka ensimmäinen myrsky auttamattomasti murskaisi.
Siihen suuntaan Franciscon ajatukset liikkuivat, mutta pian hän tointui epätoivostaan. Hän oli nuori, rohkea ja toiveikas. Ihmisen sisimmässä on omaan neuvokkuuteen ja voimanponnistuksiin luottava ylpeyden tunne, joka kannustaa ihmistä ja tekee hänet voimakkaammaksi sitä mukaa kuin vaarat ja vaikeudet kasvavat.
Kuumuus oli niin läpitunkeva, että Francisco läähätti saadakseen ilmaa keuhkoihinsa maatessaan koko päivän veneen katveessa; pieninkään tuulenkare ei rikkonut meren rasvatyyntä pintaa, koko luonto tuntui vaipuneen kammottavaan horrokseen. Vasta silloin kun yön varjot levisivät tuolle autiolle paikalle, Francisco uskalsi tulla esille turvapaikastaan, mutta hän ei sittenkään saanut virkistystä, ilmassa oli jotakin luonnottoman helteistä ja painostavaa, niin tukehduttavaa, että se oli harvinaista näilläkin leveysasteilla. Francisco käänsi silmänsä taivasta kohden ja hämmästyi, kun ei näkynyt ainoatakaan tähteä; taivaan peitti harmaa sumuverho. Hän silmäsi taivaanrantaan, mutta sitäkään ei voinut erottaa; synkkä pilvikerros ympäröi sitä joka taholta. Hän meni rantaan: ei pienintäkään mainingin loisketta. Äänetön valtameri näytti lepäävän kuolonuneen vaipuneena, se oli ikään kuin tylsässä horrostilassa.
Francisco pyyhkäisi hiukset kuumalta otsaltaan ja loi vielä silmäyksen merelle, mutta hänen sydäntään kouristi sitä katsellessa ja hän heittäytyi pitkäkseen hiekalle. Siinä hän lojui monta tuntia hurjaa epätoivoa lähentelevässä mielentilassa. Vihdoin hän kuitenkin tyyntyi, kohottautui polvilleen ja rukoili voimaa ja nöyryyttä mukautua Jumalan tahtoon.
Noustuaan taas jaloilleen ja tarkastaessaan valtamerta hän huomasi siinä paraikaa tapahtuvan oudon muutoksen. Synkkä pilvikerros oli kohonnut taivaanrannalle, pimeys oli käynyt yhä sakeammaksi; ilmasta kuului kumeaa kohinaa, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut, vaikka meri oli rasvatyyni kuin pieni lampi. Kaikista merkeistä saattoi päätellä, että jotakin oli tulossa. Nuori mies odotti odottamistaan. Nyt kohina kasvoi kovemmaksi, ankara tuulen puuska hipaisi siellä täällä muutamassa kohden tyyntä vedenpintaa, mutta lakkasi sitten yhtä nopeasti. Sitten kuului humisevia, valittavia ääniä ja vihdoin kaukaisen ukkosen jyrinää, joka yltyi yhä kovemmaksi; vedenpintaa näkyi lakaisevan musta juova, se läheni hirmuista vauhtia ja yhtäkkiä puhkesi hurja rajumyrsky raivoamaan.
Ensimmäinen tuulispää tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se paiskasi Franciscon kumoon maahan, ja hän ymmärsi parhaaksi pysyä paikallaan, sillä myrsky tuprutti irtonaista hiekkaa hänen ympärilleen sellaista vauhtia, että se sokaisi silmät ja esti näkemästä metrinkään päähän. Hän oli ajatellut ryömiä veneen alle suojaan, mutta ei tiennyt mihin suuntaan oli mentävä. Kauan ei hietamyrskyä kuitenkaan kestänyt, sillä vesi, jota myrskyn voimakkaat siivet roiskuttivat korkealle rannalle, kostutti hiekan niin ettei se enää pyrynnyt ilmassa.
Francisco huomasi kastuneensa läpimäräksi ja kohotti päätään. Muuta ei voinut nähdä kuin taivaanlaen, joka oli kammottavan, synkän pimeyden peitossa, ja meren, joka näytti äärettömältä, maidonvalkoiselta vaahtoa kiehuvalta ja kuitenkin liikkumattomalta kattilalta, ikään kuin raju tuuli olisi pakottanut sen pysymään rajoissaan. Mutta vesi peitti jo toisen puolen hiekkasärkästä vaahtopyörteiden ryöpytessä toisen puolen yli.
Ja nyt avautuivat taivaan ikkunat, sade ja myrskyn pärskyttämä suolainen roiske hakkasivat ja valelivat nuorukaisparkaa, joka makasi yhä siinä mihin oli heittäytynyt. Aalto, joka loiskahti äkkiä hänen ylitseen, osoitti kuitenkin, ettei hän voinut kauemmin viipyä paikallaan, meri nousi nopeasti, ja ennen kuin hän oli ehtinyt siirtyä nelin kontin muutaman askelen eteenpäin, tuli toinen raivoisa aalto antaen hänelle uuden varoituksen. Hänen täytyi nousta pystyyn ja kiivetä hietasärkän korkeampaan osaan, jonne hän oli korjannut veneensä ja tavaransa.
Sateen ja vaahdon sokaisemana hän ei nähnyt mitään. Äkkiä hän kaatui: hän oli kompastunut vesilekkeriin ja iski päänsä merimiesarkkuun. Mutta missä vene oli? Se oli poissa. Varmaankin raivoava myrsky oli lakaissut sen mereen. Voi, kaikki toivo oli siis mennyttä! Jolleivät hurjat aallot huuhtaisisi häntä mereen, hänellä ei olisi muuta neuvoa kuin koettaa pidentää elämäänsä muutamia päiviä ja sitten kuolla! Kolahdus, jonka hän kaatuessaan oli saanut päähänsä, ja veneen katoamisesta johtuva mielenmasennus vaikuttivat häneen niin lamauttavasti, että hän meni hetkeksi tiedottomaksi.
Kun Francisco jälleen virkosi, oli näky taas muuttunut. Häntä ympäröivä laaja avaruus oli noussut rajuun, pelottavaan raivoon, aallot ärjyivät kilpaa rajumyrskyn kanssa. Koko hietasärkkä, lukuunottamatta sitä nyppylää missä hän nyt makasi, oli valkean kuohun peitossa, ja hänenkin turvapaikkaansa loiskahti toisinaan aalto, joka muita korkeampana ja voimakkaampana vyöryi melkein hänen jalkoihinsa asti. Francisco valmistui kuolemaan.
Vähitellen pimeys kuitenkin hälveni; pilvikerros oli kadonnut taivaanrannalta, ja Francisco toivoi — niin, mitä hän toivoi? Pelastuvansa nyt uhkaavasta kuolemanvaarasta joutuakseen vielä kauheamman kuoleman uhriksi; pelastuvansako raivoavilta hyökyaalloilta, jotka nielisivät hänet ja muutamassa silmänräpäyksessä vapauttaisivat kaikista tuskista ja kärsimyksistä, nääntyäkseen nälkään paahtavan auringon paisteessa, menehtyäkseen janoon? Francisco kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili: — Jumala, tapahtukoon tahtosi, mutta salli armossasi meren nousta yhä korkeammalle!
Mutta meri ei enää noussut; myrskyn ulvonta vaimeni vähitellen, ja vaahtoavat aallot tottelivat Jumalan käskyä: särkän keskikohdalle saakka ne olivat vyöryneet, mutta ei ylemmäksi.
Päivä koitti, taivas valkeni. Ensimmäinen punertava hohde, joka ilmoitti valon ja lämmön palaavan, valaisi jo levotonta taivaanrantaa, kun epätoivoisen nuorukaisen silmät äkkiä kiintyivät suureen, tummaan esineeseen, joka kellui myrskyaalloilla. Siellä oli laiva, jossa oli vain yksi masto pystyssä; se keikkui kovasti ja tuuli painoi sitä suoraan särkkää kohti, jossa Francisco oli. Aluksen runko kohosi korkealle aallon harjalle ja katosi taas tuokiossa hänen silmistään kuohuvien hyökyjen väliin.
— Se menee palasiksi, ajatteli Francisco. Se on hukassa, merimiehet eivät huomaa särkkää! Ja hetkeksi unohtaen oman surkean asemansa hän olisi antanut laivalle varoitusmerkin, jos vain olisi voinut.
Nuorukaisen odottaessa mitä tapahtuisi aurinko nousi kirkkaana ja loistavana valaisemaan tuota edessä olevaa murhenäytelmää.
Laiva lensi eteenpäin myrskyn käsissä ja tuli yhä lähemmäksi karia. Oli hirmuista nähdä ja tuskallista tietää sen kiitävän turmioon.
Vihdoin Francisco saattoi erottaa laivassaolijat. Hän huitoi käsillänsä, mutta häntä ei huomattu; hän huusi ja kiljui, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan. Laiva tuli yhä lähemmäksi, ikään kuin sen kohtalo olisi jo ollut ratkaistu. Kun se oli parin kaapelinmitan päässä karista, huomattiin laivassa vihdoin vaara. Mutta se oli jo liian myöhäistä! Laiva yritti kääntyä laitatuuleen, mutta aalto toisensa perästä ajoi sitä särkkää kohti. Se karahti pohjaan, ainoa pystyssä ollut masto romahti mereen, ja kohisevat aallot riensivät täydentämään hävitystyötä.