RYÖSTÄJÄ
— Hawkhurst, antakaa käsky, ettei kukaan saa mennä alas, komensi kapteeni.
— Olen jo antanut ja asettanut vartijoita luukkujen kohdalle.
Laskemmeko kuunarin ulommaksi?
— Antaa sen jäädä tähän viereen, tuuli on jo varsin heikko. Puolen tunnin perästä on ihan tyyni. Olemmeko menettäneet paljon väkeä?
— Ainoastaan seitsemän jos olen oikein laskenut, mutta toinen perämies
Wallace on kaatunut.
— No, sitten pääsee joku muu toiseksi perämieheksi eikä pienoinen viranylennys tee haittaa. Ottakaa tusina parhaita miehiämme ja etsikää tarkoin koko laiva. Kyllä täällä vielä täytyy olla joitakuita elossa. Kuulkaapas, lähettäkää vartioväkeä kuunariin; se on nyt värillisten hallussa, ja —
— Entä mitä teemme niille, jotka löydämme tuolta alhaalta? kysyi
Hawkhurst.
— Ne saakoot elää.
— Hyvä on, muuten meidän taitaisi olla vaikea löytää sitä osaa lastista jonka tahdomme, sanoi Hawkhurst ja laskeutui luukusta keräämään kokoon miehiä, jotka parhaillaan etsivät saalista yläkannelta ja kapteenin hytistä.
— Tänne, maltalaiset! Tulkaa pois sieltä ja pitäkää tarkoin silmällä, näettekö mitään laivaa lähistöllä, sanoi kapteeni ja meni peräpuolelle.
Ennen kuin Hawkhurst oli koonnut väen ja lähettänyt sen kuunariin, ilma oli muuttunut aivan tyveneksi.
Missä Francisco oleskeli tuon verisen näytöksen aikana? Hän oli pysynyt koko ajan kuunarin kajuutassa. Kain oli monesti turhaan käynyt hänen luonaan kehottamassa häntä tulemaan mukaan laivan valtaukseen. Nuorukaisen vastaus merirosvon uhkauksiin ja kiivaisiin kehotuksiin oli aina sama:
— Tehkää minulle mitä tahdotte, minä olen tehnyt päätökseni. Tiedättehän, etten pelkää kuolemaa. Niin kauan kuin olen tässä laivassa, en aio ottaa osaa julmuuksiinne. Jos kunnioitatte äitini muistoa, niin sallikaa hänen poikansa koettaa ansaita leipänsä rehellisesti ja kunniallisesti.
Nämä Franciscon sanat soivat kapteenin korvissa hänen kävellessään edestakaisin portugalilaisen laivan peräkannella. Hänen täytyi myöntää, että nuorukainen oli aivan yhtä rohkea kuin hän itse. Hän ihmetteli juuri mitä hänen oli tehtävä Franciscolle, kun Hawkhurst ilmestyi kannelle miehineen, jotka laahasivat kuutta verilöylystä pelastunutta. Nämä olivat piispa, hänen veljentyttärensä, tämän nuori portugalilainen kamarineito, laivan toimitsija, suntio ja lisäksi piispan palvelija. Heidät asetettiin riviin kapteenin eteen, joka katseli heitä ankarin, tutkivin silmäyksin. Piispa uhmasi ylpeästi Kainin katsetta, vaikka tiesikin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut; veljentytär sen sijaan varoi katsomasta merirosvokapteenia silmiin ja vilkui arasti ympärilleen nähdäkseen, oliko siellä muita vankeja ja oliko siinä tapauksessa hänen sulhasensa niiden joukossa. Mutta hän ei huomannut etsimäänsä, näki vain partaisia merirosvonnaamoja ja vereen tahrautuneen laivankannen.
Hän kätki kasvonsa käsiinsä.
— Tuokaa esille tuo mies, sanoi Kain viitaten palvelijaan. Kuka sinä olet?
— Herra piispan palvelija.
— Entä sinä? jatkoi kapteeni.
— Vähäpätöinen kirkonpalvelija. Nyt olen herra piispan seurueessa.
— Ja kuka sinä olet? ärjäisi kapteeni kolmannelle.
— Laivan toimitsija.
— Viekää hänet syrjään.
— Tarvitsetteko noita muita? kysyi Hawkhurst.
— En.
Hawkhurst viittasi muutamille merirosvoille, jotka veivät pois piispan molemmat palvelijat. Kohta kuului tukahtunut huuto ja aika loiskahdus — mies parat heitettiin yli laidan. Merirosvokapteeni tiedusteli laivan toimitsijalta lastia ja sen säilytyspaikkoja, mutta äkkiä kuulustelun keskeytti yksi merirosvoista, joka juoksi läähättäen kertomaan, että laiva oli saanut useita osumia vedenrajaan ja vajosi nopeasti. Kain, joka miekka kädessä seisoi tykinlavetilla, kohotti kätensä ja antoi miehelle miekankahvalla iskun, joka musersi pääkallon ja kaatoi rosvon kuolleena kannelle.
— Siinä saat palkan tiedonannostasi, senkin lavertelija. Jos nämä lurjukset niskoittelevat vaatiessamme heiltä tarpeellisia tietoja, emme kenties ehdi saada mitään saalista.
Muilla merirosvoilla ei näkynyt olevan mitään muistuttamista rangaistusta vastaan, ja ruumis korjattiin pois.
— Mitä armahtavaisuutta me saatamme odottaa näiltä, jotka eivät armahda edes toisiaan? lausui piispa luoden silmänsä korkeuteen.
— Hiljaa! tiuskaisi Kain ja kysyi sitten toimitsijalta, mitä lastiruumassa oli.
Mies raukka vastasi kysymykseen mitä tiesi.
— Entä hopea ja sotaväelle tulevat rahat? Missä ne ovat?
— Rahat ovat viinikellarissa, mutta hopeasta en tiedä mitään, se on kai jossakin piispan arkuissa.
— Hawkhurst, menkää heti viinikellariin etsimään rahoja. Sillä välin aion tehdä muutamia kysymyksiä tälle kunnianarvoisalle piispalle.
— Tarvitsetteko vielä laivan toimitsijaa?
— En tarvitse, menköön matkoihinsa.
Mies parka heittäytyi polvilleen osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta merirosvot laahasivat hänet mukaansa, ja tuokion kuluttua hänen ruumiinsa oli haikalojen hampaissa.
Sillä välin oli Francisco, joka oli neekereiltä kuullut laivassa olevista vangeista, merirosvokapteenin huomaamatta yhtynyt peräkannella olevaan joukkoon kehottaakseen merirosvoja armahtavaisuuteen.
— Kunnianarvoisa isä, virkkoi Kain lyhyen äänettömyyden jälkeen piispalle, teillä on monta arvokasta esinettä mukananne laivassa?
— Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä tyttö raukka, ja hänen toivon pääsevän enkelinä taivaaseen, vastasi piispa.
— Mikäli teidän saarnoihinne on uskomista, tämä maailma on kiirastuli, joka on läpäistävä ennen taivaan iloon pääsemistä, ja kidutusta saa tyttö riepu kärsiä jos kieltäydytte kertomasta mitä tiedätte. Teillä on mukananne suuret varastot kulta- ja hopeakoruja. Missä ne ovat?
— Niiden tavaroiden joukossa, jotka on uskottu minun huostaani.
— Kuinka monta myttyä teillä on kaikkiaan?
— Sata, jollei enemmänkin.
— Olkaa siis hyvä ja ilmoittakaa, missä kalleudet ovat.
— Kulta ja hopea eivät ole minun omaisuuttani, ne ovat Jumalan, sillä ne on aiottu hänen kunniakseen, vastasi piispa.
— Vastatkaa pian! Ei mitään mutkitteluja! Missä ne ovat?
— Sitä en tahdo sanoa sinulle, sinä veren tahraama mies! Ainakin tämän kerran petyt toiveissasi, ja meri nielee nuo maalliset aarteet, joita hankkiaksesi sinä olet saastuttanut kätesi. Paina mieleesi, murhamies; et saa ikinä tietää missä aarteet ovat.
— Ottakaa kiinni tyttö, miehet! huusi Kain. Saatte hänet omaksenne.
Tehkää hänelle mitä tahdotte.
— Pelasta minut! Oi, pelasta minut! rukoili Teresa tarttuen piispaan.
Merirosvot kävivät Teresaan käsiksi, mutta nyt Francisco, joka oli seisonut kapteenin takana, ryntäsi esiin ja sysäsi lähinnä seisovat syrjään.
— Pidättekö itseänne miehinä? hän huusi merirosvoille, jotka väistyivät. Hurskas isä, minä kunnioitan teitä, mutta en voi pelastaa teitä! hän jatkoi sitten surullisesti. Teen kuitenkin parhaani. — Rukoilen teitä, hän sanoi sitten kääntyen Kainin puoleen, sen rakkauden nimessä, jota kerran tunsitte äitiäni kohtaan, sen ystävyyden nimessä, jota ennen olette tuntenut minua kohtaan: älkää tehkö tätä julmuutta! — Pojat, jatkoi Francisco kääntyen merirosvoihin päin, yhtykää minuun ja rukoilkaa armoa kapteeniltanne. Te olette liian urhoollisia ja miehekkäitä voidaksenne häväistä viatonta ja turvatonta olentoa, liian miehuullisia voidaksenne vuodattaa pyhän miehen ja tämän tyttö raukan verta.
Kaikki vaikenivat. Näytti siltä kuin merirosvot olisivat taipuneet Franciscon puolelle. Kapteeninkin kasvolihakset vavahtelivat mielenliikutuksesta.
Samassa Teresan kamarineito, joka pelästyksissään oli vaipunut polvilleen ja luonut arkoja silmäyksiä merirosvoihin, huudahti ilosta, huomatessaan heidän joukossaan rakkaan ystävän. Tämä oli nuori, viidenkolmatta ikäinen mies. Entisinä viattomina aikoina hän oli ollut kamarineidon sulhanen, ja tyttö oli vuosikausia surrut luullen häntä kuolleeksi, kun ei laivasta, jossa nuorukainen oli lähtenyt merille, ollut kuulunut mitään. Laivan olivat merirosvot vallanneet, ja pelastaakseen henkensä mies oli liittynyt heidän joukkoonsa.
— Filip, Filip! huusi tyttö heittäytyen miehen syliin. Neiti! Tämä on
Filip! Me olemme pelastuneet!
Filip tunsi heti entisen morsiamensa. Tytön näkeminen herätti hänen mielessään muinaisten viattomien ja onnellisten päivien muiston, ja rakastuneet syleilivät kauan toisiaan.
— Säälikää heitä! Pelastakaa heidät! jatkoi Francisco kääntyen uudelleen kapteenin puoleen.
— Jumala sinua siunatkoon, nuori mies! virkkoi piispa astuen esiin ja laskien kätensä Franciscon pään päälle.
Kain ei vastannut mitään, mutta hänen leveä rintansa paisui mielenliikutuksesta. Silloin Hawkhurst äkkiä tunkeutui esiin miesjoukon läpi.
— Kiiruhtakaa, kapteeni! hän huusi. Vettä on jo kuusi jalkaa! Nyt on pidettävä huolta, että saamme edes hopea- ja kultaesineet haltuumme.
Tämä tieto näytti tukahduttavan kapteenin mielenliikutuksen.
— Kas niin, nopeasti nyt, herra! hän tiuskaisi piispalle. Missä aarre on? Mutta älkää laskeko leikkiä minun kanssani, tai taivaan nimessä…
— Älkää vedotko taivaaseen! vastasi piispa. Olette jo kuullut vastaukseni.
Kapteeni kääntyi poispäin ja antoi muutamia käskyjä Hawkhurstille, joka kiiruhti kannen alle.
— Viekää pois tuo poika, sanoi Kain merirosvoille osoittaen Franciscoa. Erottakaa nuo hulluttelijat toisistaan, hän jatkoi katsahtaen siihen suuntaan, missä Filip ja tyttö vielä itkien syleilivät toisiaan.
— Ei koskaan! huudahti Filip.
— Viskatkaa tyttö haikalojen ruoaksi. Kuuletteko? Ettekö tottele? kiljaisi Kain tarttuen puukkoonsa.
Filip oikaisihe, irrottautui tytöstä, tempaisi puukkonsa ja hyökkäsi kapteenin kimppuun pistääkseen puukon hänen rintaansa.
Salamannopeasti Kain tarttui hänen käteensä ja paiskasi hänet pitkäkseen kannelle.
— Vai niin, todellakin! hän huusi pilkallisesti.
-. Te ette voi erottaa meitä! sanoi Filip koettaen nousta seisomaan.
— En aiokaan, hyvä mies, vastasi Kain. Sitokaa heidät kiinni toisiinsa ja heittäkää mereen.
Käskyä noudatettiin tuossa tuokiossa, sillä merirosvot eivät ainoastaan nöyrtyneet nähdessään, kuinka kylmä ja tunteeton heidän kapteeninsa oli, vaan myös vihastuivat, kun hänen henkeään uhattiin. Tuskinpa oli tarpeellistakaan sitoa onnetonta paria kiinni toisiinsa, sillä he olivat kietoutuneet niin lujaan syleilyyn, että olisi ollut mahdotonta erottaa heitä. Yhtenä myttynä heidät vietiin laskuluukulle ja tyrkättiin mereen.
— Hirviö! huudahti piispa kuullessaan loiskahduksen. Hirmuinen tilinteko odottaa sinua tuon julmuuden takia.
— Tuokaa nyt nuo tänne! komensi Kain tylysti.
Piispa ja hänen veljentyttärensä talutettiin laivan laidalle.
— Mitä näette tuolla, arvoisa piispa? kysyi Kain viitaten samentuneeseen veteen, jossa vilahteli lisää saalista odottavien häitten selkäeviä.
— Näen siellä luonnostaan raatelevia petoja ja epäilemättä ne ovat pian raastaneet palasiksi heikot jäsenemme, mutta sinunlaistasi hirviötä en siellä näe. Rakas Teresa, älä pelkää; on olemassa Jumala — kostava ja palkitseva Jumala.
Mutta Teresa oli sulkenut silmänsä, hän ei voinut katsella tuota kamalaa näkyä.
— Valitkaa nyt. Jos kieltäydytte vastaamasta, joudutte ensin kidutettavaksi ja sitten haitten ruoaksi, ja tytön jätän heti laivaväkeni haltuun; tehkööt hänelle mitä ikinä tahtovat.
— Ei koskaan! huudahti Teresa ja heittäytyi partaalta aaltoihin.
Vedessä syntyi sellainen loiskina ja pyrstöjen huiske, että vesi näytti kerrassaan kuohuvan. Kohta veden tumma väri tasoittui jälleen, eikä voinut huomata muuta kuin kirkkaan sinisiä aaltoja ja saalista himoitsevia petoja.
— Tänne peukaloruuvit! Nopeasti! Meidän täytyy pusertaa hänestä salaisuus esiin! huusi merirosvokapteeni kääntyen miestensä puoleen. Nämä olivat paatuneita roistoja, mutta kuitenkin heitä kauhistutti äskeinen tapaus. — Sitokaa hänet!
— Älkää koskeko häneen! huusi Francisco. Älkää koskeko häneen, jos olette miehiä!
Silmittömästi vimmastuneena Kain päästi piispan käsivarren, tempasi pistoolinsa ja tähtäsi Franciscoa. Mutta piispa tyrkkäsi Kainin käsivartta ylöspäin pistoolin lauetessa, ja nähdessään ettei luoti osunut aiottuun uhriin, kirkonmies risti kätensä ja kiitti Jumalaa. Raivostuneena Hawkhurst tarttui hänen kurkkuunsa ja viskasi hänet mereen.
— Mokomakin hätikkö, murahti Kain nähdessään perämiehen äkkipikaisen työn, mutta malttoi mielensä ja huusi: — Ottakaa kiinni tuo poika ja tuokaa tänne!
Pari rosvoa syöksyi käskyä täyttämään, mutta Pompeius ja muut värilliset, jotka olivat tarkkaan seuranneet tapahtumien kulkua, keräytyivät nyt Franciscon ympärille. Syntyi käsikähmä ja merirosvot, jotka eivät olleet erikoisen halukkaita ottamaan kiinni Franciscoa, sallivat neekerien viedä hänet terveenä ja vahingoittumattomana portugalilaisesta laivasta kuunariin.
Hawkhurst ja suurin osa rosvolaivan miehistöä olivat sillä välin mellastaneet lastiruumassa etsien kalleuksia löytämättä kuitenkaan mitään. Vesi oli jo noussut niin korkealle ettei yrityksistä enää voinut olla lainkaan hyötyä. Laiva vajosi nopeasti, joten siitä täytyi kiireesti poistua ja työntää kuunari siitä erilleen, jottei se joutuisi uppoavan laivan pyörteeseen. Kain ja Hawkhurst palasivat pettyneine miehineen kuunariin, ja ennen kuin he olivat saaneet molemmat alukset kaapelinmitan päähän toisistaan, portugalilainen upposi vieden mukanaan kaikki ahnaasti himoitut aarteet.
Kapteeni asteli edestakaisin kuunarin kannella kasvoillaan niin kiukkuinen ilme, että merirosvot ymmärsivät hänen hautovan julmaa kostoa. Francisco ei palannut kajuuttaan, vaan jäi värillisten pariin. Näitä oli kyllä laivaväestä ainoastaan vähäinen osa, mutta he olivat tunnettuja rohkeudestaan. He olivat nähtävästi kaikki varustautuneet asein ja vetäytyivät lähelle toisiaan keulan puolelle pitäen tarkasti silmällä jokaista tapausta, jokaista liikettä, puhellen innokkaasti omalla kielellään.
Kuunari kulki nyt luoteeseen täysin purjein. Aurinko laski jälleen, mutta Francisco ei palannut kajuuttaan, vaan laskeutui kannelta värillisten ympäröimänä. Kerran yöllä Hawkhurst kutsui heitä kannelle, mutta he eivät totelleet käskyä eivätkä vastanneet mitään pursimiehen kehotuksiin.
Useat merirosvotkin näkyivät pitävän neekerien puolta. Merirosvolaivan miehet eivät vielä kaikki olleet perin turmeltuneita. Hurskaan hengenmiehen äkillinen murha, kauniin Teresan julma kohtalo ja kapteenin raakamainen menettely Filipiä ja tämän lemmittyä kohtaan olivat julmempia tekoja kuin mihin he olivat tottuneet. Franciscon vaatimus ei ainakaan ollut rikos, ja kuitenkin he olivat sitä mieltä, että hänet oli tuomittu. Hän oli kaikkien suosikki. Hawkhurstia lukuunottamatta eivät ilkeimmätkään heistä voineet olla kunnioittamatta häntä, vaikka he samalla käsittivät, että Kaininkin valta olisi pian mennyttä, jos Francisco viipyisi kauemmin merirosvolaivassa. Useita kuukausia oli jo Hawkhurst, joka vihasi nuorukaista, vaatinut että hänet oli toimitettava pois kuunarista, ja nyt hän ahdisti kapteenia tiukaten, että nuorukainen oli tavalla tai toisella raivattava tieltä. Hän ilmoitti Kainille värillisten hankkivan kapinaa ja monien laivamiestenkin nurisevan.
Kain käsitti Hawkhurstin olevan oikeassa ja meni kajuuttaan miettimään mitä olisi tehtävä.
Puoliyö oli jo ohi, kun Kain väsyneenä päivän järkytyksistä vaipui levottomaan uneen. Hän uneksi Franciscon äidistä. Tämä ilmestyi hänen eteensä ja rukoili poikansa puolesta. Samaan aikaan olivat Francisco ja Pompeius hiljaa hiipineet kajuuttaan noutamaan Franciscon pistoolia sekä hiukan ampumavaroja, jos tapaisivat kapteenin nukkumassa. Pompeius hiipi sisään ensiksi, mutta peräytyi säpsähtäen kuullessaan kapteenin äänen. Molemmat pysähtyivät kajuutan ovelle kuuntelemaan.
— Ei — ei, mutisi Kain. Hänen täytyy kuolla — se on turhaa — älä rukoile, nainen — minä tiedän, että murhasin sinut — älä rukoile — hänen täytyy kuolla!
Pieni hopealamppu loi kajuuttaan himmeätä valoa. Francisco, joka oli kuullut Kainin sanat, astui sisään ja meni kapteenin luo.
— Poika, älä rukoile! jatkoi Kain maaten selällään ja hengittäen raskaasti. Älä rukoile, nainen — huomenna hän kuolee. Nyt seurasi äänettömyys, ikään kuin nukkuva olisi odottanut vastausta. — Niin, samoin kuin murhasin sinut, murhaan hänetkin, mutisi kapteeni vihdoin.
— Roisto, kysyi Francisco hiljaa juhlallisella äänellä, murhasitko äitini?
— Murhasin, murhasin, vastasi kapteeni joka nukkui yhä.
— Mistä syystä? jatkoi Francisco, joka kuultuaan tuon tunnustuksen nukkuvalta kapteenilta ei enää välittänyt huomattaisiinko hänet.
— Hän suututti minua kerran, kun olin jo ennestään ärtynyt.
— Sinä siis tunnustat rikoksesi, hirviö! kiljaisi Francisco täyteen ääneen niin, että kapteeni heräsi ja hypähti pystyyn. Mutta ennen kuin hän oli selvinnyt unenpöpperöstä ja saanut silmänsä auki, oli Pompeius sammuttanut lampun niin että tuli pilkkosen pimeä; samassa hän painoi kätensä Franciscon suulle ja vei hänet pois kajuutasta.
— Kuka siellä? Kuka siellä? huusi Kain.
Vartiovuorossa oleva perämies riensi kajuuttaan ja kysyi:
— Huusitteko te, kapteeni?
— Taisin huutaa, ihmetteli kapteeni. Luulin jonkun olevan kajuutassa. Tuo tänne kynttilä, muuta en tarvitse, hän jatkoi malttaen mielensä ja pyyhkien tuskanhikeä otsaltaan.
Sillä välin olivat Francisco ja Pompeius ehtineet takaisin entiseen turvapaikkaansa värillisten luo. Nuorukaisen alakuloisuus oli nyt muuttunut kostonhimoksi. Hänen ei ollut onnistunut saada aseitaan käydessään kajuutassa, mutta nyt hän päätti ottaa kapteenilta hengen. Seuraavana aamuna neekerit kieltäytyivät taas ryhtymästä työhön ja tulemasta kannelle, ja Hawkhurst ilmoitti sen kapteenille. Perämies käytti nyt toisenlaista puhetapaa kuin ennen neuvoteltuaan ensin kaikkein sisukkaimpien ja hurjimpien miesten, rikosten tiellä pisimmälle ehtineiden lurjusten kanssa.
— Sen täytyy tapahtua, herra kapteeni, muuten teidän käskyvaltanne tässä aluksessa on mennyttä; niin minun on käsketty teille sanoa.
— Vai niin, lausui Kain pilkallisesti. Ehkäpä olette jo valinneet uuden kapteenin minun seuraajakseni?
Hawkhurst huomasi joutuneensa vaarallisille vesille ja muutti sen takia puheensa nöyremmäksi.
— Puhun ainoastaan oman etunne nimessä, herra kapteeni. Jos te luovutte päällikkyydestä, en minäkään enää jää tähän laivaan; jos te lähdette pois, lähden minäkin. Siinä tapauksessa meidän täytyy koettaa hankkia toinen laiva.
Kain oli leppynyt, eikä asiasta puhuttu sen enempää.
— Kutsukaa miehet kannelle, sanoi kapteeni vihdoin.
Merirosvolaivan miehistö kokoontui kuunarin peräpuolelle. Kapteeni alkoi puhua:
— Pojat, mieltäni pahoittaa se, että lakimme pakottavat minut osoittamaan kovuutta, mutta kapinayritykset ja napina on rangaistava. Samoin kuin te olen itsekin niiden määräysten alainen, jotka olemme hyväksyneet ohjesäännöksi niin pitkäksi aikaa kuin purjehdimme, ja voitte olla varmat siitä, että noudatan velvollisuudentuntoani ja haluan osoittaa teille ansaitsevani olla teidän päällikkönne. Francisco on ollut luonani pienestä pojasta; hän on aina elänyt kanssani, ja on ikävää erota hänestä, mutta minun on valvottava, että lakejamme noudatetaan. Useita kertoja hän on tehnyt itsensä syypääksi kapinahankkeisiin ja niskoitteluun — hänen täytyy kuolla.
— Kuolema! Kuolema hänelle! huusivat muutamat etumaisina seisovat merirosvot. Kuolema ja oikeus!
— Ei enää uusia murhia! huusivat siihen vastaukseksi useat taempana seisovat.
— Ketkä siellä takana puhuvat?
— Eilen oli liiankin monta murhaa, ei enää uusia murhia! huusi moni ääni yhtaikaa.
— Astukoot esiin, jotka siellä puhuvat! karjaisi Kain vihasta säihkyvin silmin. Ei kukaan totellut käskyä. Alas, miehet, ja tuokaa Francisco tänne!
Koko laivan miehistö lähti kannen alle, mutta eri aikeissa. Toiset olivat päättäneet ottaa nuorukaisen kiinni ja jättää hänet surmattavaksi, toiset taas suojella häntä.
Kuului sekavia huutoja: — Ottakaa hänet kiinni! Toiselta puolelta: —
Ei enää murhia!
Kumpikin puolue varasi itselleen aseita. Ne jotka pitivät Franciscon puolta, liittyivät neekereihin, toiset taas yrittivät raastaa poikaa kannelle. Syntyi pieni mellakka ennen kuin puolueet pääsivät ryhmittymään ja kummankin voimakkuudesta saattoi saada selvän. Francisco, joka huomasi, että häneen yhtyi melkoinen joukko, kehotti puoluelaisiaan tulemaan mukaan köysiportaita myöten ja otti keulapaikan haltuunsa. Ne merirosvot, jotka olivat yhtyneet häneen, antoivat hänelle aseita, ja hän asettui heidän etunenäänsä. Hawkhurst ja se osa laivaväkeä, joka oli asettunut hänen puolelleen, oli vetäytynyt peräkannelle ja kerääntynyt kapteenin ympärille. He saattoivat nyt suunnilleen laskea, kuinka paljon väkeä oli kummallakin puolella. Franciscon joukko oli miesluvultaan suurempi, mutta kapteenin puolella olivat vankimmat ja voimakkaimmat ja — se on lisättävä — rohkeimmat miehet. Kapteeni ja Hawkhurst ymmärsivät kuitenkin vaarallisen asemansa ja pitivät aluksi viisaimpana ryhtyä keskusteluun ja vasta myöhemmin rangaista uppiniskaisia. Muutamia minuutteja neuvoteltiin hiljaa molemmin puolin, mutta vihdoin astui Kain esiin.
— Pojat, hän aloitti kääntyen miehiin päin, jotka olivat kokoontuneet Franciscon ympärille. Minusta tuntui ihan uskomattomalta, että tässä laivassa voisi syntyä eripuraisuutta. Päällikkönä oli velvollisuuteni ehdottaa, että lakiamme noudatettaisiin järkähtämättä. Sanokaa nyt mitä haluatte! Minä seison tässä ainoastaan päällikkönänne ja tiedustellakseni koko laivaväen mieltä. Minä en tunne vihaa tuota nuorukaista kohtaan; olen rakastanut häntä, mutta kiitokseksi hän on purrut minua niin kuin kyykäärme. Eikö meidän tulisi pitää yhtä sen sijaan, että ase kädessä seisomme vastakkain? Ehdotan siis, että ratkaisemme asian äänestämällä. Päättyipä äänestys miten hyvänsä, minä noudatan päätöstänne. Voinko tehdä sen enempää?
— Pojat, virkkoi Francisco vuorostaan, kun kapteeni oli lakannut puhumasta, hyväksyn tämän ehdotuksen. Minun henkeni ei ole paljon arvoinen. Sanokaa, suostutteko äänestykseen ja alistutteko niiden lakien alaisiksi, jotka, niin kuin kapteeni sanoo, on laadittu järjestyksen ylläpitämiseksi laivassa?
Franciscon puolella olevat merirosvot katselivat omaa joukkoaan ja suostuivat ehdotukseen huomatessaan, että heitä oli enemmistö, mutta Hawkhurst astui esiin ja sanoi: — Värilliset eivät tietysti saa äänestää, koska he eivät kuulu laivaväkeen.
Tämä oli tärkeä väite, koska neekereitä oli viisikolmatta miestä, ja jollei näitä otettaisi lukuun, Franciscon puoltajat jäisivät epäilemättä vähemmistöksi. He kieltäytyivät siis suostumasta ja asettuivat taas puolustusasentoon.
— Vielä silmänräpäys! huusi Francisco astuen esiin. Ennen kuin kysymys ratkaistaan, tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne eräästä toisesta laistanne. Minä kysyn teiltä, Hawkhurst, ja kaikilta teiltä, jotka nyt olette minua vastaan: onko teillä laki, joka sanoo: veri verestä?
— On, on! huusivat kaikki merirosvot.
— Astukoon siis päällikkönne esille ja vastatkoon minulle, jos uskaltaa!
Kain väänsi halveksien suutaan ja astui parin askelen päähän
Franciscosta.
— No, poika, tässä minä nyt olen. Mistä syytät minua?
— Ensin kysyn teiltä, kapteeni Kain, joka pidätte niin tunnollisesti kiinni siitä, että lakiemme kaikkea ankaruutta on noudatettava, myönnättekö, että "veri verestä" on oikea laki?
— Se on aivan oikea, ja joka on kostanut vuodatetun veren, ei ole lainkaan vastuussa vuodattamastaan verestä.
— Hyvä! Vastaa nyt, roisto, oletko murhannut äitini?
Kain säpsähti kuullessaan tuon syytöksen.
— Sano totuus tai valehtele niin kuin raukka! jatkoi Francisco. Oletko murhannut äitini?
Kapteenin kasvolihakset ja huulet vavahtelivat, mutta hän ei vastannut mitään.
— Veri verestä! huusi Francisco laukaisten pistoolinsa Kainia kohti, joka horjahti ja kaatui aluksen kannelle.
Hawkhurst ja useat merirosvot kiiruhtivat kapteenin avuksi ja nostivat hänet ylös.
— Hänen äitinsä kai on sanonut sen hänelle viime yönä, sopersi vertavuotava kapteeni.
— Hän itse on sanonut sen minulle, virkkoi Francisco ympärillä seisoville.
Kain vietiin kajuuttaan. Havaittiin, ettei hänen haavansa ollut kuolettava, vaikka verenvuoto oli kova. Muutaman minuutin perästä Hawkhurst palasi jälleen miestensä luo peräkannelle. Hän huomasi yleisen mielipiteen kääntyneen Franciscon eduksi. Lakia "veri verestä" pidettiin näet mitä tarkimmin voimassa, ja itse asiassa juuri se esti miehiä alituisesti kahakoimasta keskenään. Muuten he olisivat vastanneet puukonpistolla jokaiseen loukkaukseen.
Hawkhurst piti parhaana ryhtyä jälleen keskusteluun.
— Hawkhurst, vastasi Francisco, minulla on esitettävänä ainoastaan yksi pyyntö. Jos siihen myönnytään, se tekee lopun näistä riitaisuuksista. Pyydän, että minut lasketaan maihin ensimmäiselle rannalle, joka laivasta nähdään. Jos te ja puolueenne sitoudutte tekemään niin, kehotan omia puolustajiani myös suostumaan.
— Minä suostun, vastasi Hawkhurst, ja muut myös. Ettekö suostukin, miehet?
— Suostumme — suostumme, huusivat merirosvot, heittivät pois aseensa ja lyöttäytyivät taas toistensa pariin niin kuin eivät koskaan olisi olleetkaan riidassa.
Vanha sananlasku sanoo, että rehellisyyttä on varkaidenkin kesken. Merirosvolaivassa tiesi jokainen mies, että tuota sopimusta tarkoin noudatettaisiin, ja Francisco käveli laivan kannella tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Hawkhurst, joka kyllä ymmärsi, että hänen täytyi pitää mitä oli luvannut, tarkasteli kauan merikortteja kajuutassaan. Tullessaan jälleen kannelle hän muutti kuunarin suuntaa kaksi piirua pohjoisemmaksi. Seuraavana aamuna hän oli melkein puoli tuntia märssyssä, ja laskeuduttuaan takaisin aluksen kannelle hän muutti jälleen suuntaa. Kello yhdeksän aikaan tuli näkyviin matala hietasaari, ja puolen mailin päässä siitä Hawkhurst käski kääntämään laivan vastatuuleen ja laskemaan peräpuolelta pienen veneen. Sitten hän kutsui kaikki miehet kannelle.
— Meidän on pidettävä lupauksemme, pojat, hän sanoi, ja laskettava
Francisco maihin ensimmäiselle rannikolle, jonka läheisyyteen saavumme.
Tuossa se rannikko nyt on.
Ilkeä hymy levisi roiston kasvoille hänen osoittaessaan alastonta hietasärkkää, jossa oli tarjolla vain nälkään nääntyminen ja pitkällinen kuolinkamppailu. Useat laivamiehet napisivat, mutta Hawkhurstin puolue kannatti johtajaansa, ja perämies oli toisten huomaamatta kätkenyt kaikkien muiden aseet.
— Sovittu, mikä sovittu. Noutakaa Francisco tänne!
— Tässä minä olen, ja sanon teille suoraan, että niin autio kuin tuo alaston hietasärkkä onkin, pidän sitä kuitenkin teidän seuraanne parempana. Käyn heti noutamassa arkkuni.
— Ei, ei! Se ei kuulunut sopimukseen! huudahti Hawkhurst.
— Laivassa saa joka mies itse hallita omaisuuttaan. Minä vetoan koko miehistöön.
— Hän on oikeassa! huusivat merirosvot ja Hawkhurst huomasi, että hänen oli myöntyminen.
— Olkoon niin sitten!
Franciscon arkku laskettiin veneeseen.
— Onko siinä kaikki? huusi Hawkhurst.
— Enkö saa mukaani ruokavaroja enkä vettä, pojat? kysyi Francisco.
— Et saa, vastasi Hawkhurst.
— Saat, saat! huusi rosvojen enemmistö.
Hawkhurst ei uskaltanut antaa asian mennä äänestykseen, vaan kääntyi kiukkuisesti pois. Neekerit toivat kaksi vesilekkeriä ja muutamia silavanpalasia.
— Kas tässä, herra! sanoi Pompeius ja pisti Franciscon käteen ongensiiman ja koukkuja.
— Kiitos, Pompeius; mutta unohdin sen kirjan kajuuttaan, tiedäthän?
Pompeius nyökkäsi ja meni hakemaan kirjaa, mutta kului vähän aikaa, ennen kuin hän tuli takaisin. Hawkhurst oli vähällä menettää kärsivällisyytensä. Vene, joka oli laskettu vesille, oli sangen pieni. Siinä oli purje ja kaksi paria airoja, ja kun siihen oli sijoitettu Franciscon arkku ja muut kapineet, ei siihen juuri muuta olisi mahtunutkaan.
— Joutuin nyt, minulla ei ole aikaa odottaa, hoputti Hawkhurst.
Francisco pudisti usean miehen kättä ja sanoi jäähyväiset kaikille, ja hänen pahimmat vihamiehensäkin tunsivat hiukan sääliä tuota kovaonnista nuorta miestä kohtaan. Vaikka he olivatkin sitä mieltä, että hänen poistumisensa laivasta oli välttämätöntä, he ymmärsivät kuitenkin antaa arvoa hänen rohkeudelleen ja päättäväisyydelleen. Ne ominaisuudet vaikuttivat heihin aina voimakkaasti.
— Kuka soutaa pojan maihin ja tuo veneen takaisin?
— En ainakaan minä, vastasi yksi, se teko painaisi tuntoani iän kaiken.
Kaikki näyttivät olevan samaa mieltä, eikä ketään vapaaehtoista ilmoittautunut.
Francisco hyppäsi veneeseen.
— Ei tässä ole tilaa kenellekään muulle kuin minulle, ja minä soudan itse itseni maihin, hän huusi. Hyvästi, pojat! Hyvästi!
— Seis! Ei se käy laatuun; venettä hän ei saa pitää. Hän voisi päästä pakenemaan sillä saaresta, huusi Hawkhurst.
— Ja miksi poika raukka ei saisi yrittää? vastasi laivaväki. Sallikaa hänen pitää vene.
— Niin, niin, jättäkää hänelle vene! — Hawkhurst huomasi jälleen olevansa vähemmistönä.
— Tässä, herra Francisco… tässä kirja.
— Mikä se on? ärjäisi Hawkhurst ja tempasi kirjan neekerin kädestä.
— Se on hänen piplia.
Francisco odotti kirjaansa.
— Antakaa minulle kirjani, herra Hawkhurst!
— Enkä anna! vastasi tuo ilkeä heittiö ja viskasi kirjan mereen. Hän ei saa sitä, olen kuullut sanottavan siitä olevan lohdutusta murheellisille.
Francisco työnsi veneen erilleen kuunarista, tarttui airoihin ja souti kuunarin perän puolelle, jossa hänen onnistui tavoittaa vielä veden pinnalla kelluva kirja. Hän laski sen peräteljolle kuivumaan ja souti sitten maalle päin. Sillä välin oli kuunari jättänyt hänet jo kauas jälkeensä. Ennen kuin Francisco oli ehtinyt hietasärkälle, kuunarin runko oli katoamaisillaan pohjoisen taivaanrannan taa.