HYÖKKÄYS
Vihdoin tuuli alkoi puhaltaa. Kapteeni määräsi yhden miehen tähystämään tarkasti, itse hän asteli kannella edestakaisin ensimmäisen perämiehen kanssa.
— Mahdollisesti se on lähtenyt vasta päivää tai paria myöhemmin, sanoi kapteeni jatkaen keskustelua, mutta sen olen ottanut huomioon laskuissani, ja luottakaa siihen, että jos se kulkee itäistä väylää, tapaamme sen heti kohta. Jollei se tule näkyviin illalla, kun vielä on valoisaa, lasken suoraan merelle. Minä tunnen portugalilaisen. Nyt on hyvä tuulenpuuska; levittäkää halkaisijapurje ja pitäkää silmällä, että ankkuri on valmiina.
Päivä alkoi kallistua iltaan. Päivällinen oli kannettu kajuuttaan. Kapteeni meni sinne ja istuutui pöytään Franciscon kanssa, joka söi ääneti. Kapteenin viha oli nyt lauhtunut ja hän koetti aloittaa keskustelun pojan kanssa. Mutta aivan yllättäen tähystäjä ilmoitti havainneensa laivan näköpiirissä.
— Siinä se nyt on! huudahti kapteeni ja hypähti ylös, mutta istuutui jälleen kuin hillitäkseen levottomuuttaan.
Francisco, joka nojasi kyynärpäitään pöytään, vei kätensä otsalleen ja peitti silmänsä.
— Se on suuri laiva, herra. Saatoimme erottaa toisen reivin sen märssypurjeessa, sanoi Hawkhurst, joka pisti päänsä kajuutan ikkunasta sisään.
Kapteeni otti äkkiä siemauksen viinipullosta, loi vihaisen katseen
Franciscoon ja riensi kannelle.
— Nyt varuillanne, pojat! huusi kapteeni tarkasteltuaan tuokion vierasta laivaa kaukoputkellaan. Hyvä, se se on. Kootkaa aurinkopurjeet ja nostakaa ankkuri. Pojat, tuossa laivassa on enemmän hopeaa kuin teidän arkkuihinne mahtuu, ja Goan kirkkojen hyvät pyhimykset saavat huoleti odottaa vielä jonkin aikaa kultaisia kynttilänjalkojaan.
Käden käänteessä oli väki täydessä työssä, kaikki miehet kiskoivat ankkuriköyttä laivan peräpuoleen ja nostivat ankkurin keulalaidan alle. Kahta minuuttia myöhemmin "Kostaja" purjehti merelle ja ohjasi kulkunsa vieraan laivan tien poikki. Tuuli kiihtyi, ja kuunari kynti aaltoja kiitäen kuin hai saaliinsa perässä.
Tunnin kuluttua saattoi selvästi erottaa laivanrungon, mutta aurinko oli laskeutumaisillaan, ja ennen kuin rosvolaivassa oli ehditty saada selville portugalilaisen tykistö, oli jo pimeä.
Oli mahdoton sanoa, oliko vieraasta laivasta huomattu kuunaria vai ei; ainakaan se ei ollut muuttanut suuntaansa. Arvatenkaan sen väki ei olisi pitänyt sen enempää lukua, vaikka olisikin nähnyt sen. "Kostajassa" ei suinkaan oltu jouten. Keskilaivan pitkän tykin ympäriltä oli raivattu pois kaikki esineet, jotka olivat olleet tiellä; muut tykit oli samoin pantu kuntoon, ammustarvikkeet tuotu paikoilleen, kaikki oli järjestetty taistelun varalta yhtä jäntevästi ja yhtä lujaa sotakuria noudattaen kuin sotalaivassa.
Vainottua alusta ei ollut päästetty näkyvistä. Merirosvolaivan kapteeni piti sitä yhä silmällä yökaukoputkellaan. Noin tuntia myöhemmin oli kuunarin ja takaa-ajetun laivan välimatka mailia lyhempi, ja kuunari muutti nyt suuntaansa päästäkseen tuulen alapuolelle kaapelinmitan päähän laivasta. Kain seisoi partaan luona ja huusi vieraalle. Siitä vastattiin portugalin kielellä.
— Kääntäkää vastatuuleen tai ammun teidät upoksiin! jatkoi Kain samalla kielellä.
Portugalilaiset antoivat ratkaisevan vastauksen lähettämällä tiheän luotituiskun hätyyttäjiä vastaan. Tykit oli suunnattu liian korkealle, niin etteivät laukaukset osuneet kuunarin matalaan runkoon, mutta vaikutuksen ne kuitenkin tekivät: halkaisijapuomi meni mereen, isonmaston kahveli halkesi ja joukko sekä kiinteitä että juoksevia köysiä putosi jymähtäen kuunarin kannelle. Musketinluodit tuottivat vielä enemmän tuhoa: kolmetoista merirosvoa haavoittui, niistä muutamat pahasti.
— Hyvin tehty, herra portugalilainen! kiljaisi Hawkhurst. Pirukaan ei olisi voinut arvata teitä noin rohkeaksi.
— Kyllä se kepponen tulee heille kalliiksi, vastasi tyynesti Kain, joka oli pysynyt vaarallisella paikallaan.
— Veri verestä, kun minusta on kysymys, virkkoi toinen perämies katsellen kapeaa punaista verivirtaa, joka käsivarteen tulleesta haavasta valui pitkin vasemman käden sormia. Ota jotakin riepua ja sido tämä haava, Bill!
Sillä välin Kain oli antanut tykkimiehille käskyn suunnata korkeammalle, ja nyt vastattiin myös kuunarista.
— Nyt riittää, pojat! Käskekää kääntymään oikealle, Hawkhurst! Meidän ei kannata menettää enempää väkeä.
Kuunari kääntyi ja purjehti purjeet höllällä vastustajastaan poispäin.
Portugalilaiset, jotka luulivat kuunarin pakenevan odottamattomasta vastarinnasta pelästyneenä, kohottivat kaikuvan hurraahuudon.
— Viimeisen kerran te nyt hurrasitte! sanoi Kain pilkallisesti.
— Nyt ylös tuuleen, Hawkhurst! Miehittäkää pitkä tykki ja pitäkää huoli siitä, että joka laukaus osuu portugalilaiseen! Muu väki asettakoon uuden halkaisijapuomin ja ryhtyköön pujottamaan ja solmimaan takilaa.
Kuunari kääntyi ja kulki nyt samaan suuntaan kuin portugalilainen, noin mailin verran tai vähän enemmän sen takana. Pitkää 32-naulaista tykkiä käytettiin säännöllisesti; jokainen laukaus osui vainottuun laivaan, tunkeutui sisään kajuutan ikkunasta tai muualta peräpuolelta. Turhaan laiva muutti suuntaansa kääntäen vastustajalle kylkensä; kuunari vähensi heti purjeitaan pysyäkseen siitä saman matkan päässä, joten laivalla ei ollut mitään hyötyä laitatykeistään; mutta kuunarin pitkä tykki teki yhä tuhojaan. Vieras laiva oli merirosvojen armoilla eivätkä he suinkaan säästäneet uhriaan.
Kolme tuntia kesti takaa-ajoa, kunnes tykki, joka oli messinkiä, kuumeni siinä määrin, että merirosvokapteenin täytyi käskeä lopettamaan ampuminen. Oliko vieras laiva antautunut vai ei, sitä oli nyt pimeässä mahdoton saada selville. Pitkällä tykillä ammuttaessa oli vaihdettu uusi isomaston kahveli ja halkaisijapuomi, kaikki kiinteät ja juoksevat köydet oli korjattu. Kuunari pysyi entisen matkan päässä laivasta ja seurasi sen vanavedessä, kunnes aamu valkeni.
Portugalilainen laiva oli niitä harvoja Itä-Intian purjehtijoita, joita Portugalin hallitus vielä aika ajoin lähetti maahan, joka kerran oli ollut sen herruuden alaisena, mutta jossa sillä nykyään on ainoastaan muutamien mailien laajuinen alue. Se oli matkalla Goaan, ja siinä oli pieni sotaväenosasto, uusi kuvernööri kahden poikansa kanssa, piispa veljentyttärineen sekä tämän kamarineito. Kun laiva lähti purjehtimaan mukanaan sellainen lasti, se oli tietysti harvinainen tapaus, josta yleisesti puhuttiin jo aikoja ennen lähtöä. Jo useita kuukausia ennen Kain oli saanut tarpeelliset tiedot laivan lastista ja määräpaikasta, mutta — kuten portugalilaisille usein tapahtui — lähtö lykkäytyi kerran toisensa perästä, ja vasta kolme viikkoa sitten hän oli saanut varman tiedon siitä, että laiva todella oli lähtenyt. Kain purjehti silloin nopeasti pitkin rannikkoa väijytyksiin Sleepers-lahteen.
Kuunarin tykki oli saanut aikaan suurta tuhoa. Laivan miehistöstä sekä sotamiehistä oli monta kaatunut ja huomatessaan puolustusyritykset turhiksi eloon jääneet alkoivat ajatella omaa turvallisuuttaan ja riensivät lastiruumaan etsiäkseen suojaa sen loukoista.
Kun kuunarin tuli taukosi, portugalilaisen laivan kannella oli ainoastaan kapteeni sekä ahavoitunut merimies, joka piti perää. Muu laivaväki ja matkustajat olivat sulloutuneet ahtaaseen soppeen lastiruuman pohjalle, toiset hoitelivat haavoittuneita, toiset rukoilivat pyhimyksiä. Piispa, pitkä, arvokkaan näköinen mies, joka näytti olevan kuudenkymmenen korvilla, oli polvillaan keskellä tuota parin, kolmen lyhdyn heikosti valaisemaa ihmisryhmää vaipuneena hartaaseen rukoukseen, joka hänen täytyi aina väliin keskeyttää, kun oli annettava synninpäästö haavoittuneille, joita henkitoreissaan kannettiin hänen eteensä. Hänen toisella puolellaan oli polvillaan hänen orpo veljentyttärensä, noin seitsentoistavuotias tyttö, joka toisinaan loi silmänsä piispaan tämän rukoillessa ja katseli sitten taas säälivin silmin kuolevia maanmiehiään, joiden viimeisiä hetkiä tämä pyhä toimitus lohdutti.
Piispan toisella puolella seisoi kuvernööri don Felipe de Rivolta molempine poikineen, jotka olivat kukoistavia nuorukaisia ja kuninkaan palveluksessa. Don Felipe itse oli synkkä; hän käsitti, että pahin oli odotettavissa. Vanhempi poika katseli lakkaamatta Teresa da Silvaa — juuri samana iltana he olivat kävellessään yhdessä laivan kannella vaihtaneet uskollisuudenlupauksia, juuri tänä iltana he olivat tunteneet sanomatonta riemua nykyisyydestä ja koristaneet loistavin unelmin tulevaisuutensa.
Portugalilaisten päällikkö oli mennyt peräpuolelle ja pysähtynyt peränpitäjän, vanhan Antonion viereen.
— Minä näen sen yhä vielä kaukoputkellani, eikä se kuitenkaan ole ampunut ainoatakaan laukausta lähes kahteen tuntiin. Luuletko että sen pitkä tykki on jotenkin vioittunut? Siinä tapauksessa meillä olisi mahdollisesti vielä toivoa.
Antonio pudisti päätään.
— Minä pelkään, herra kapteeni, ettei meillä ole enää toivoa. Huomasin pamahduksesta, että tykki on messingistä; tuollainen kuunari ei voisikaan pitää niin pitkää ja suurta rautatykkiä. Aivan varmasti sen päällikkö vain odottaa metallin jäähtymistä ja päivän valkenemista. Yksi tai pari kauaskantavaa tykkiä olisi mahdollisesti voinut meidät pelastaa, mutta nyt, kun tuolla vieraalla on se etu, että se on meidän peräpuolellamme, olemme sen armoilla.
— Mikähän se lienee… ehkä ranskalainen kaapparialus.
— Toivon että se olisi ja olen luvannut hopeisen kynttilänjalan Pyhälle Antoniolle, jollei se ole pahempi. Siinä tapauksessa meillä olisi vielä hieman toivoa saada nähdä kotimme. Mutta pelkään, etteivät asiat ole niin onnellisesti.
— Miksi sinä sitten luulet tuota kuunaria?
-. Merirosvoksi, josta olemme kuulleet niin paljon puhuttavan.
— Jeesus varjelkoon. Siinä tapauksessa meidän täytyy taistella niin kauan kuin mahdollista.
— Niin minä aionkin tehdä, herra kapteeni, sanoi Antonio tarttuen jälleen ruoriin.
Aamu alkoi jo sarastaa, ja kuunari näkyi nyt selvästi laivan takana saman matkan päässä yhä jatkaen takaa-ajoaan, mutta sen kannella ei voinut huomata mitään liikettä. Vasta kun aurinko oli kohonnut vähän matkaa taivaan rantaa korkeammalle tuprahti jälleen savupilvi kuunarin keulalaidan ympärillä ja tykinluoti tunkeutui rytisten portugalilaisen laivan hirsien läpi. Merirosvo tahtoi odottaa auringonnousua todetakseen oliko mitään muita laivoja näkyvissä, ennen kuin iski kiinni uhriinsa. Portugalilainen kapteeni meni laivan perään ja nosti lipun, mutta kuunari ei näyttänyt omaansa. Jälleen vingahti tykinluoti repäisten onnettoman laivan kantta, ja moni, joka oli tullut kannelle kuulemaan miten asiat olivat, painui jälleen joutuin entiseen turvapaikkaansa.
— Pidä huolta peräsimestä, Antonio, virkkoi kapteeni. Minun täytyy mennä neuvottelemaan kuvernöörin kanssa.
— Olkaa huoleti, herra kapteeni; niin kauan kuin nämä jäsenet pysyvät koossa teen velvollisuuteni, vastasi vanha merimies, vaikka hän oli kovin väsynyt pitkäaikaisesta valvomisesta ja ponnistuksista.
Kapteeni laskeutui ruumaan, jossa tapasi suurimman osan laivaväestä ja matkustajista.
— Hyvät herrat, hän sanoi kääntyen kuvernöörin ja piispan puoleen. Kuunari ei ole näyttänyt lippuaan, vaikka meidän lippumme on vedetty mastoon. Olen tullut kuulemaan mielipidettänne. Vastarinta on mahdotonta, sillä pelkään pahoin, että olemme joutuneet merirosvojen kynsiin.
— Merirosvojen! huudahtivat useat säikähtyneinä.
— Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! sanoi piispa levollisesti. Minä en voi päättää, mikä olisi parasta tällaisessa tapauksessa, hän jatkoi sitten kääntyen kapteenin puoleen. En osaa neuvoa mitään. Olen rauhan mies enkä siis kykene ottamaan osaa sotaneuvotteluun. Don Felipe, jätän kysymyksen kokonaan teidän ja teidän poikienne ratkaistavaksi. Älä vapise, rakas Teresa, olemme aina Kaikkivaltiaan suojassa.
— Pyhä neitsyt, armahda meitä! huudahti Teresa.
— Tulkaa, pojat, virkkoi don Felipe, mennään kannelle neuvottelemaan. Kukaan muu ei saa tulla mukaan, sillä on tarpeetonta panna alttiiksi ihmishenkiä, joista vielä voi olla hyötyä.
Don Felipe da Rivolta ja hänen poikansa menivät kapteenin mukana peräkannelle.
— Yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus meillä ehkä vielä on, sanoi vanha Antonio hetkisen kuluttua. Lasketaan lippu alas ikään kuin aikoisimme antautua. Silloin saamme nähdä mikä tuo laiva on laatuaan, ja jos se on merirosvoalus, meidän täytyy taistella viimeiseen saakka. Jos kuunari asettuu meihin sivuittain kuten arvelen, täytyy kaikkien miesten valmistautua taistelemaan vimmatusti.
— Olet oikeassa, Antonio, vastasi kuvernööri. Laskekaa lippu ja katsotaan, mihin toimiin vihollinen sitten ryhtyy. Menkää alas, pojat, ja kehottakaa väkeä tekemään velvollisuutensa.
Niin kuin Antonio oli jo edeltäpäin arvannut, kuunari lakkasi ampumasta ja lisäsi purjeitaan heti kun portugalilaisen lippu oli laskettu alas. Se laski laivan kylkeen, ja isonmaston kahveliin ilmestyi äkkiä pelätty musta lippu, merirosvojen tunnusmerkki; sitten rosvolaiva ampui portugalilaista laivaa, ja ennen kuin ruudin savu oli haihtunut, molempien kyljet pyörähtivät vastakkain ja parrakkaat merirosvot hyökkäsivät laivaan.
Portugalilaisen laivan miehistö muodosti yhdessä sotamiesten kanssa vielä melkoisen joukon. Mustan lipun nähdessään merimiehet tunsivat hyytävää pelkoa, mutta samalla he tunsivat, että heidän oli uljaasti jatkettava puolustautumista, vaikka se olisikin toivotonta.
— Puukot käteen, miehet, puukot käteen! huusi Antonio ja hyökkäsi merirosvoja kohti urhoollisimpien seuraamana.
— Veri verestä! kiljaisi toinen perämies tavoittaen vanhusta.
— Tuosta saat! vastasi Antonio, ja hänen puukkonsa tunkeutui merirosvon sydämeen samassa kun hän itse kaatui kuolleena maahan.
Nyt syntyi vimmattu tappelu elämästä ja kuolemasta, mutta merirosvojen suurempi lukumäärä ja hurjuus ratkaisivat taistelun. Kain ja Hawkhurst ryntäsivät eteenpäin ja tappoivat kaikki, jotka yrittivät vastarintaa. Merirosvokapteenin sivallus halkaisi don Felipen pään hartioihin saakka. Toinen isku tappoi vanhimman pojan, samalla kun Hawkhurstin miekka lävisti toisen. Portugalilainen kapteeni oli kaatunut eikä miehistö enää voinut pitää puoliaan. Alkoi yleinen verilöyly, ja kaatuneiden ruumiit viskattiin mereen. Viiden minuutin kuluttua ei ollut enää yhtään ainoaa portugalilaista hengissä onnettoman laivan verisellä kannella.