LOPPUSANAT
Miten Edvard Templemore oli tullut siihen vakaumukseen, että se mies, jota hän oli pitänyt kilpakosijanaan, olikin hänen veljensä? Ja miten oli selitettävissä Kainin saapuminen oikeuden istuntoon?
Saamansa määräyksen mukaan Edvard Templemore oli "Comus"-fregatin lähdettyä mennyt hylyksi joutuneeseen "Kostajaan" ja miesten kootessa arvokkaimpia tavaroita laskeutunut kajuuttaan, jonka lattialla oli paksulti vettä. Siellä hän otti vedestä kirjan, joka kellui arkun vieressä ja jonka hän lähemmin katsoessaan huomasi Raamatuksi.
Kummastuen että löysi moisen kirjan merirosvolaivasta, hän otti sen mukaansa palatessaan takaisin "Enterpriseen" ja näytti sitä Claralle, joka heti tunsi sen Franciscon omaksi. Kirja oli suolaisen meriveden läpeensä kastelema, ja kun Edvard hajamielisenä selaili sitä, hän huomasi, että kantta lähinnä oleva puhdas lehti oli liimattu kanteen kiinni ja että siinä oli sisäpuolella kirjoitusta. Puhdas lehti irtosi helposti kannesta, ja hämmästyksekseen hän näki siinä nimen Cecilia Templemore — oman äitinsä nimen! Edvard tunsi tarkoin kertomuksen pelastumisestaan ja tiesi, kuinka yleisesti arveltiin, että hänen äitinsä ja veljensä olivat hukkuneet. On helppo ajatella, kuinka kiihkeästi hän halusi tietää, miten kirja oli joutunut Franciscon haltuun. Hän ei uskaltanut ajatella Franciscoa veljekseen — häntä kammotti ajatella, että hänen läheinen omaisensa olisi merirosvo. Ja vaikka hän oli aikonut viipyä muutamia päiviä, hän noudatti kuitenkin Claran rukouksia. Tytön aseman laivassa saattoi selittää ainoastaan sen omituisen tilan perusteella, josta hänet oli pelastettu. Käytyään vielä kerran laivahylyssä ja sytytettyään sen tuleen Edvard käski levittää "Enterprisen" kaikki purjeet ja lasketti suoraan Port Royaliin.
Saavuttuaan onnellisesti perille juuri tutkintopäivänä hän otti Claran mukaan siltä varalta, että hänen todistuksestaan voisi olla jotakin hyötyä, ja saapui oikeussaliin tutkimuksen ollessa käynnissä.
Hawkhurst oli ampunut Kainia tämän uidessa rantaan. Kain oli ensin uponnut, koska luoti oli tunkeutunut rintaan ja mennyt keuhkojen läpi. Hawkhurstin ja Franciscon tappeli sekä heidän vangitsemisensa oli tapahtunut kallioharjanteen toisella puolella ja Francisco oli nähnyt Kainin vajoavan näkymättömiin ja luuli hänen hukkuneen. Niin ei ollut käynyt, merirosvokapteeni oli jälleen noussut pinnalle ja kahlannut lähimpään luolaan, jonne oli paneutunut maata kuollakseen sinne.
Mutta samassa luolassa oli kaksi kuolettavasti haavoittunutta merirosvoa ja neljä neekeriä, jotka olivat kätkeytyneet sinne. He eivät suinkaan aikoneet ottaa osaa taisteluun, vaan tuumivat lähteä pakoon veneellä, jonka olivat vetäneet rannalta luolaan.
Kain hoippui luolaan, pääsi kuivalle maalle ja kaatui sitten pitkäkseen. Pompeius, joka huomasi miten kapteenin laita oli, tuli avuksi ja sitoi haavan. Kun verenvuoto oli lakannut, merirosvokapteeni virkosi jälleen. Pahasti haavoittuneet rosvot kuolivat eikä heistä välitetty sen enempää.
Vaikka saaren jokainen loukko tutkittiin, jäi tuo luola huomaamatta englantilaisilta merimiehiltä, sillä vesi ulottui vuoksen aikana sen sisäpuolelle asti. Etsijät vangitsivat suurimman osan merirosvoista ja veivät heidät laivaan, mutta Kainia ja neekereitä he eivät löytäneet.
Heti pimeän tultua Kain ilmoitti miehille tuumansa, ja vaikka neekerit tavallisissa oloissa olisivat luultavasti jättäneet hänet oman onnensa nojaan, he kuitenkin nyt tarvitessaan hänen apuaan auttoivat hänet veneeseen, ja se lykättiin vesille.
Kainin pitäessä perää he soutivat Caicos-saarien välisestä salmesta ja ennen päivän sarastusta he olivat jo ehtineet niin kauas, ettei heidän tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni.
Kain oli nyt jonkin verran toipunut, ja kun hän tiesi, että oltiin paikoilla, jossa liikkui pieniä rannikkoaluksia, hän selitti neekereille, että heidät hirtettäisiin jos heitä luultaisiin merirosvoiksi, ja että heidän piti siis sanoa olevansa jonkin pienen, haaksirikkoutuneen rannikkolaivan väkeä. Pompeiuksen avulla hän ajoi partansa niin sileäksi kuin suinkin ja järjesteli vaatteitaan enemmän eurooppalaisittain. Heillä ei ollut vettä eikä ruokavaroja, ja aurinko paahtoi pystysuoraan. Heidän ja Franciscon onneksi heidät korjasi seuraavana päivänä amerikkalainen priki joka oli matkalla Antiguaan.
Kain kertoi haaksirikosta sepittämänsä jutun, mutta ei maininnut mitään haavastaan, joka epäilemättä olisi tuottanut hänelle kuoleman muutaman päivän perästä, jollei hän sitä ennen olisi joutunut Hawkhurstin vihan uhriksi.
Kain halusi kiihkeästi päästä tavalla millä tahansa Port Royaliin ja toivoi vain, että voisi pelastaa Franciscon — omasta hengestään hän ei pitänyt lukua — ja siksi hän oli kovin iloinen tavatessaan kuunarin, joka kuljetti rahtia saarten välillä ja oli nyt lähdössä Port Royaliin. Hän pääsi tähän laivaan, saapui perille kolme päivää ennen tutkintoa ja piileskeli siihen asti, kunnes oikeus kokoontui.
Kain ei halunnut että mytty avattaisiin, koska muiden Franciscoa koskevien papereiden joukossa oli myös tiedonantoja hänen kätkemiensä aarteiden piilopaikoista. Niitä hän ei olisi suonut muiden kuin Franciscon tietoon.
Myttyä avattaessa olivat saapuvilla ainoastaan kaksosveljekset ja
Clara.
Papereissa kerrottiin, että Kain, jonka oikea nimi oli Charles Osborne, oli purjehtinut Bilbaosta Afrikan rannikolle hankkimaan orjia ja ollut noin vuorokauden merellä, kun laivaväki huomasi veneen noin mailin päässä laivasta. Vene näytti tyhjältä. Oli tyyntä, kuunari kulki hiljaista vauhtia, ja niin pian kuin oli tultu veneen kohdalle, lähetettiin laivasta pikkuvene tarkastamaan sitä lähemmin.
Laivan vene palasi pian hinausköydessään toinen vene. Veneen pohjalla näkyi viruvan useita miehiä laihoina kuin luurangot ja melkein hengettöminä. Sen peräpuolessa oli neekerinainen lapsi sylissään ja aivan menehdyksissään oleva valkoihoinen nainen.
Osborne oli silloin luonteeltaan iloinen veitikka, mutta ei kuitenkaan sellainen roisto ja murhamies, jollainen hänestä sittemmin tuli. Hän saattoi vielä tuntea osanottoa ja sääliä, ja kaikki haaksirikkoutuneet otettiin laivaan. Muutamat pelastetuista toipuivat. Parantuneiden joukossa oli Cecilia Templemore ja lapsi, jota aluksi oli luultu kuolleeksi. Neekerinainen, jonka voimat olivat ponnistuksista heikentyneet, kuoli heti kun hänet oli nostettu veneestä laivaan. Onneksi oli laivassa vuohi, joka saattoi hyvin täyttää imettäjän toimen, ja ennen kuin Osborne oli ehtinyt Afrikan rannikolle, lapsi oli jälleen terve ja voimissaan ja äiti saanut takaisin harvinaisen kauneutensa.
Cecilia joutui Osbornen uhriksi. Nuori rouva, joka oli tottunut kaikkiin mahdollisiin mukavuuksiin ja saanut mitä huolellisimman kasvatuksen, oli nyt tuomittu ainaiseksi eroon yhteiskunnasta, johon hän ei koskaan enää uskaltanut palata, ja sellaisten ihmisten joukkoon, joita hän sekä pelkäsi että halveksi. Hän itki yötä päivää ja sai kohta vielä enemmän syytä surra sitä raakaa tapaa, jolla Osborne kohteli häntä. Lapsi oli hänen ainoa lohdutuksensa. Hän olisi mielellään kuollut, jollei lasta olisi ollut ja jollei hän olisi pelännyt jättää sitä yksin. Lapsen vuoksi hän eli, lapsen takia hän koetti käännyttää Osbornea ja kärsi äänettömänä nuhteet ja lyönnit. Vihdoin Osborne vaihtoi rikollisen ammattinsa vielä häpeällisempään: hän rupesi merirosvoksi.
Tämä sai Cecilian surkeuden mitan kukkuroilleen. Hän kuihtui päivä päivältä ja olisi pian menehtynyt murheeseen, vaikkei Kain olisikaan julmuudessaan jouduttanut hänen loppuaan. Mutta kerran kun Cecilia oli vakavasti varoittanut miestä ja koettanut osoittaa, millaiset seuraukset rikollisesta elämästä täytyi ennemmin tai myöhemmin olla, Kain iski häntä niin rajusti, että hän sairastui pahoin. Cecilia kuoli rukoillen, ettei hänen lapsestaan kasvatettaisi rikollista, ja kun sillä hetkellä katuvainen Kain lupasi sen — vaikkei hän sittemmin täyttänyt kuitenkaan lupaustaan — kuoleva siunasi häntä ennen kuin heitti henkensä.
Tämä oli paperien pääasiallinen sisällys sikäli kuin se koski nuorten miesten äitiä. Lopetettuaan lukemisen kaksoset istuivat murheellisina ja sanaakaan sanomatta.
— Mutta aarretta en voi ottaa haltuuni, sanoi Francisco äkkiä.
— Ei sinulla olisikaan siihen oikeutta, vastasi Edvard. Se kuuluu niille, jotka valtasivat rosvokuunarin, ja se on jaettava ryöstörahoina. Säilytä kuitenkin tuo paperi, koska se on kirjoitettu sinua varten.
Amiraali oli saanut tiedon tuon merkillisen oikeusjutun kaikista yksityiskohdista ja kutsui luokseen vierailulle Edvardin, Franciscon ja Claran. Hän selitti, että tyttö oli oleva hänen suojeluksessaan Port Royalissa olonsa ajan. Tähän tarjoukseen Clara suostui ilomielin, ja oikeudenistuntopäivän ylihuomenissa he menivät amiraalin asuntoon. Clara ja Francisco esitettiin talon isännälle ja kuvernöörin tyttärelle järjestettiin huone sekä asiaankuuluva lupakirja.
— Templemore, sanoi amiraali, pelkään pahoin, että minun täytyy lähettää teidät Puerto Ricoon rauhoittamaan kuvernööriä ja kertomaan että hänen tyttärensä on turvassa.
— Toivoisin mieluummin, herra amiraali, että lähettäisitte jonkun toisen, niin minä pitäisin sillä välin huolta siitä, että tytär viihtyy täällä.
— Mitä ihmettä! Aiotteko mennä hänen kanssaan naimisiin? Onpa teillä suuret ajatukset itsestänne! Odottakaa, kunnes pääsette kapteeniksi!
— Toivon, ettei minun tarvitse odottaa enää kauan, herra amiraali, vastasi Edvard painokkaasti.
— Miten olikaan, sanoi amiraali, kerroitteko, että tiesitte paikan, minne aarre on kätketty?
— Veljeni tietää sen, en minä.
— Meidän täytyy noutaa se tänne. Luulen, että meidän on lähetettävä matkaan teidät, Edvard, ja te, herra Francisco, saatte mennä hänen mukaansa.
— Mielelläni, herra amiraali, vastasi Francisco hymyillen, mutta luulen, että odotan, kunnes hänestä tulee kapteeni. Hänen tulee saada vaimonsa ja omaisuutensa samalla kertaa enkä tahdo luovuttaa papereitani ennen kuin hänen hääpäivänään.
— Kunniani nimessä, Templemore! huudahti kapteeni Manly. Toivoisinpa, että teillä jo olisi taskussanne kapteenin valtakirjanne, josta näyttää riippuvan niin paljon: nuoren neidon onni, minun osuuteni ryöstörahoista ja herra amiraalin kahdeksasosa. Todellakin, herra amiraali, tämä asia koskee meitä kaikkia. Olen varma siitä, että hän on ansainnut valtakirjansa.
— Minäkin olen varma siitä, vastasi amiraali. Senpä tähden herra
Hadley tuo nyt valtakirjan. Siitä puuttuu vain minun allekirjoitukseni.
Kapteeni Manly kastoi jo kynän mustepulloon ja ojensi sen esimiehelleen. Amiraali kirjoitti nimensä paperiin.
— Nyt ei puutu enää sitäkään. Onnittelen, kapteeni Templemore.
Edvard punastui ilosta ja kumarsi kunnioittavasti.
— Minä en voi antaa upseerin valtakirjoja, herra amiraali, sanoi Francisco ojentaen amiraalille paperinsa. Sen sijaan saatan antaa tietoja, jotka eivät liene vähäpätöisiä, sillä aarre näkyy olevan suuri.
— Manly, teidän on lähdettävä matkaan jo aamuhämärissä! huudahti amiraali. Tästä tulee kylliksi lastia korvetillenne. Lukekaahan!
— Aarre oli aiottu minun omaisuudekseni, virkkoi Francisco surumielisesti hymyillen, mutta minä en tahdo koskea siihen.
— Aivan oikein, nuori mies! Kaunis periaate! Me emme ole kuitenkaan niin arkaluontoisia, sanoi amiraali. Mutta missä nuori neiti on? Ilmoittakaa hänelle, että päivällinen on valmis.
Pari viikkoa myöhemmin palasi kapteeni Manly aarre mukanaan, ja "Enterprise" palasi Puerto Ricosta ja toi kuvernöörin vastauksen amiraalin kirjeeseen, jossa viimeksi mainittu oli ilmoittanut kuvernöörin tyttären pelastuneen Edvardin avulla. Kirje oli täynnä kiitoksia amiraalille ja kohteliaisuuksia Edvardille, ja mikä tärkeintä, siinä oli myös avioliittolupa. Kaupanpäällisinä tuli monta arkullista kultaa.
Noin kuusi viikkoa tämän tärkeän keskustelun jälkeen tempasi herra Witherington, joka oli lukenut suuren tukun kirjeitä ruokailuhuoneessaan, niin hurjasti kellonnuorasta, että vanha Jonathan luuli isäntänsä menettäneen järkensä. Kuitenkaan hän ei lainkaan jouduttanut hidasta juhlallista kulkuaan, vaan ilmestyi tavalliseen tapaansa ovelle sanaakaan sanomatta.
— Miksi mies ei tule, kun minä soitan? huusi herra Witherington.
— Tässä olen, herra, sanoi Jonathan levollisesti.
— Vai niin, vai olette siellä? Te hiivitte näkyviin, hitto vieköön, ikään kuin olisitte vain hovimestarin haamu! Arvatkaapas kuka tänne tulee?
— Sitä en voi tietää.
— Mutta minä tiedän! Te senkin juhlallinen vanha…! Edvard tulee tänne!
— Nukkuuko hän entisessä huoneessaan? kysyi hovimestari jokseenkin juoheaan — hänen tyyneyttään ei mikään pystynyt järkyttämään.
— Ei, hänelle on annettava paras makuuhuone. Hän on naimisissa, hän on laivan päällikkö, kapteeni Templemore.
— Hyvä juttu, herra.
— Ja hän on löytänyt veljensä, kaksosveljensä.
— Hyvä juttu, herra.
— Veljensä Franciscon, jonka luultiin hukkuneen. Mutta se on pitkä ja merkillinen juttu. Hänen onneton äitinsä on ollut jo kauan vainajana.
— In coelo quies, taivaassa on lepo, sanoi Jonathan nostaen katseensa kattoon.
— Mutta hänen veljensä on noussut ikään kuin kuolleista.
— Resurgam, olen nouseva ylös, äännähti hovimestari.
— Kymmenen päivän päästä he ovat täällä. Pidä huolta, että kaikki on järjestyksessä, Jonathan! Herra armahtakoon! jatkoi vanha herrasmies. Tuskin tiedän enää seisonko jaloillani vai päälaellani! Tyttö on espanjalainen, kuuletteko, Jonathan!
— Kuka tyttö, herra?
— Kuka tyttö, kuka tyttö? Kapteeni Templemoren vaimo tietysti. Ja häntä on syytetty merirosvouksesta.
— Ketä, herra?
— Ketä, ketä! Franciscoa, Edvardin veljeä tietysti! Te olette vanha tolvana, Jonathan.
— Onko teillä vielä muita käskyjä, herra?
— Ei ole, ei ole. Hyvä on, kas niin, menkää nyt!
Kolme viikkoa myöhemmin kapteeni Templemore vaimoineen sekä kapteenin veli Francisco asuivat jo herra Witheringtonin suureksi mielihyväksi hänen talossaan. Hän olikin jo aikaa sitten kyllästynyt yksinäisyyteen ja vanhaan Jonathaniin.
Kaksoset olivat herra Witheringtonin seurana hänen vanhoilla päivillään. He sulkivat hänen silmänsä viimeiseen lepoon, jakoivat keskenään hänen siunauksensa ja hänen suuren omaisuutensa. Niin loppuu kertomus Merirosvosta.