OIKEUDENKÄYNTI
Viikkoa myöhemmin "Comus" saapui Port Royaliin, ja sen päällikkö, kapteeni Manly meni ilmoittautumaan amiraalille ja kertomaan, että retki oli onnellisesti lopussa.
— Jumalan kiitos! virkkoi amiraali. Vihdoinkin saimme ne roistot kiinni! Pieni kaulanauha ei ole heille hullummaksi. — Ja heidän kapteeninsa hukkui, niinkö sanoitte?
— Niin minulle on ilmoitettu, herra amiraali, vastasi kapteeni Manly. Hän oli viimeisessä veneessä, joka lähti kuunarista, ja se vene ammuttiin upoksiin.
— Sepä vahinko. Sellainen kuolema oli hänelle liian hyvä. Meidän on kuitenkin pidettävä huoli, että muut joutuvat varoittaviksi esimerkeiksi. Heitä on kuulusteltava amiraalikunnan oikeudessa, jonka tuomioalaan merellä tehdyt rikokset kuuluvat. Lähettäkää heidät maihin, Manly. Sitten voimme pestä kätemme tästä jutusta.
— Aivan niin, herra amiraali. Mutta on syytä otaksua, että muutamia rosvoja on vielä saarella, ja "Enterprise" on paraikaa niitä etsimässä.
— No, löysikö Templemore mielitiettynsä?
— Löysi kuin löysikin, herra amiraali. Luullakseni on kaikki nyt niin hyvin kuin olla taitaa.
— Hm! tuumi amiraali. Olipa se hauska kuulla. Tuokaa merirosvot kuitenkin maihin. Jos saadaan kiinni vielä toisia, heidät täytyy hirttää jäljestäpäin, kun Templemore on tuonut heidät tänne. Olen enemmän hyvilläni siitä, että olen saanut nuo roistot varmaan talteen, kuin jos olisin vallannut ranskalaisen fregatin.
Noin kolme viikkoa tämän keskustelun jälkeen adjutantti ilmoitti amiraalille, että "Enterprise" oli nostanut lippunsa sataman edustalla, mutta kun oli tyven, laiva ei luultavasti pääsisi satamaan ennen iltaa.
— Sepä olisi vahinko, vastasi amiraali. Nyt juuri tutkitaan merirosvoja ja ehkä hänellä on mukanaan vielä muutamia heistä.
— Aivan varmasti hänellä onkin, herra amiraali; mutta oikeudenkäynti tuskin loppunee tänään, sillä sotatuomari saapuu vasta kello yhden aikaan.
— Asialla ei tosin ole suurta merkitystä, sillä rosvoja on niin paljon, että heidät täytyy hirttää useassa erässä. Mutta koska Templemore joka tapauksessa on niin lähellä, että hänelle voi antaa merkkejä, niin ilmoittakaa hänelle: "Rosvot nyt tutkittavina!" Sitten hän saattaa tulla maihin, jos haluaa.
Samana päivänä puolenpäivän aikaan vietiin merirosvot, niiden joukossa Francisco, tarkasti vartioituina oikeussaliin, joka oli täynnä väkeä, sillä asia oli herättänyt suurta huomiota.
Señor Cumanoksen maatilalle tehdyssä hyökkäyksessä haavoittuneista merirosvoista oli useita kuollut vankeudessa. Kuitenkin seisoi vielä neljäkymmentä rosvoa aitauksen luona, ja heidän omituiset pukunsa ja partaiset kasvonsa sekä heidän ilkitöistään kulkeutunut maine herättivät läsnäolijoissa inhoa ja vihaa.
Kaksi nuorinta heidän joukossaan oli saanut esiintyä todistajina. He olivat olleet "Kostajassa" ainoastaan muutamia kuukausia, mutta heidän todistuksensa kolmen Länsi-Intian laivan miehistön murhaamisesta ja señor Cumanoksen maatilaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä riittivät tuomitsemaan toiset.
Kaikkien muodollisuuksien noudattaminen, merirosvojen nimenhuuto ja noiden kahden nuoren miehen perinpohjaisten todistusten kirjoittaminen veivät niin paljon aikaa, että oli jo myöhä kun toverien todistukset luettiin merirosvoille ja heiltä kysyttiin, oliko heillä mitään sanomista puolustuksekseen. Tuomari toisti kysymyksensä, ja Hawkhurst alkoi puhua ensimmäisenä. Hänellä tuskin saattoi olla lainkaan toivoa pelastumisesta. Hänen aikomuksensa oli vain estää Franciscoa puolustautumasta ja välttymästä siitä häpeällisestä kuolemasta, joka odotti Hawkhurstia itseään.
Hawkhurst selitti olleensa jonkin aikaa "Kostajassa". Hänet oli pakotettu rupeamaan sen perämieheksi, kun hänet ensin oli väkivalloin raastettu toisesta laivasta. Sen kapteenin poika, joka seisoo tuossa — hän osoitti Franciscoa — voi todistaa, koska hän oli ollut kuunarissa siitä alkaen, kun se ensi kerran lähti merimatkalle. Hän vakuutti olleensa aina eri mieltä kapteenin kanssa, joka ei voinut tulla toimeen ilman häntä, koska Hawkhurst oli ainoa, joka osasi ohjata laivaa, sekä aikoneensa tehdä kapinan kapteenia vastaan ja yllyttäneensä väkeä usein siihen. Sen tähden hän — niin kuin muu laivaväki ja kapteenin poika saattoivat todistaa, jos halusivat — oli ollut vankina, kun kuunari saapui Caicos-saarille, ja hänet oli laskettu vapaaksi sen takia että hän yksin tunsi väylän. Hänet oli uhattu heittää mereen, jollei hän luotsaa alusta satamaan. Mutta huolimatta siitä, miten lopuksi kävisi, hän oli laskenut laivan suoraan kivelle. Tietäen, että kapteeni aikoi murhata hänet, hän oli ampunut Kainin kun tämä koetti uida rantaan. Sen saattoi kapteenin poika todistaa, sillä hän oli raivoissaan karannut Hawkhurstin kimppuun ja he olivat taistelleet elämästä ja kuolemasta, kun sotalaivan upseerit ja veneen miehistö saapuivat erottamaan heidät ja ottivat molemmat vangiksi. Kuitenkaan hän ei luullut Franciscon ilmaisevan todellista asian laitaa, koska kapteenin poika oli hänen vihollisensa. Hänet oli näet lähetetty maihin urkkimaan mistä voitaisiin saada saalista ja mistä rosvojen oli edullisinta hyökätä. Magdalena-joen suulla sattuneessa kahakassa hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja ampunut luodin Hawkhurstin olkapäähän. Sen tiesivät kaikki toiset merirosvot ja sitä tuskin Francisco itsekään voi kieltää. Hän toivoi, että oikeus määräisi Franciscon kidutettavaksi, jotta hänet saataisiin puhumaan totta. Joka tapauksessa häntä pitäisi nyt kuulustella.
Kun Hawkhurst oli lopettanut puheensa, syntyi tuskallinen hiljaisuus. Alkoi nopeasti hämärtää. Avara oikeussali oli jo miltei pimeä; vain muutama päivänsäde valaisi aitauksen luona seisovien vankien hurjia, paatuneita kasvoja. Aurinko oli mennyt paksuun pilveen, jonka reunat se sai hohtamaan kultaisena. Hawkhurst oli puhunut sujuvasti ja jäntevästi; jonkinlaista rehellisyyden tuntua oli hänen karkeassa syvässä bassoäänesssään. Vieläpä kirouksetkin, joilla hän tuon tuostakin höysti puhettaan, tuntuivat pikemminkin vakuutteluilta kuin herjauksilta ja tekivät hänen puheensa tavallaan väkevän vaikuttavaksi.
Hawkhurstin puheen loputtua syntyneessä syvässä hiljaisuudessa ja nopeasti tihenevässä iltahämärässä alkoivat oikeussalissa olijat nyt vasta tajuta näytelmän vakavuuden. Rosvojen kohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta. Tuskallisen hiljaisuuden katkaisi vihdoin jonkun naisen tukahdettu nyyhkytys. Tuo valitus, joka tuli niin odottamatta, liikutti kuuntelijoiden mieltä ja näytti kylvävän ensimmäisen säälin ja ihmisystävällisyyden siemenen yleisöön, joka tähän saakka oli tuntenut ja osoittanut vankeja kohtaan pelkkää inhoa.
Tuomari, syyttäjä, valamiehistö, kaikki tunsivat mielenliikutusta. Tuo sanaton vetoaminen sääliin lauhdutti sitä epäedullista vaikutusta, jonka Hawkhurstin syytökset olivat tehneet heihin. Kaikki katsoivat nyt nuorta Franciscoa, jota ei syyttänyt ainoastaan virallinen syyttäjä, vaan myös hänen omat rikostoverinsa — ja tuo tarkastelu oli syytetyn eduksi. He myönsivät mielessään, että henkilö, jolla oli tuollainen ulkomuoto, saattoi herättää naisten rakkautta myötäkäymisessä ja surkuttelua häpeän hetkenä. Heidän katsellessaan häntä aurinko tunkeutui esiin pilven takaa ja vastapäisestä ikkunasta osui häneen huikaiseva sädekimppu, kun taas tummat varjot pimensivät hänen ympärillään seisovat merirosvot. Yhtäkkiä selvisi katsojille että vaikka tuon nuoren miehen kohtalotoverit olivatkin rohkeita miehiä, he olivat kuitenkin tavallisia pahantekijöitä, joiden oli kiittäminen vain tottumuksiaan, ruumiillista notkeuttaan ja toveriensa vaikutusta pelottomuudestaan. He olivat pelkkiä murhamiehiä, teurastajia. Nyt kun heidän omaa ammattiaan käytettiin heitä vastaan, he kykenivät kestämään kohtalonsa juron välinpitämättöminä — mielentila, joka on kokonaan toista kuin todellinen mielenlujuus.
Francisco erosi todellakin silmäänpistävästi muusta joukosta ilta-auringon luodessa häneen hohdettaan. Hiljaiset nyyhkytykset, jotka tuon tuostakin toistuivat, ikään kuin niitä olisi ollut mahdotonta hillitä, näyttivät herättävän hänet käsittämään, miten tärkeä osa hänellä oli nyt tapahtuvassa murhenäytelmässä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta tyynet. Samalla kertaa ylpeä ja murheellinen katse oli suora ja vilpitön, mutta se ei kohdistunut oikeussalissa istuviin, vaan oli suuntautunut kohti laskevaa aurinkoa, jonka loistavat säteet sattuivat hehkuvina suoraan häneen.
Vihdoin kuului Franciscon ääni, ja kaikki säpsähtivät sen kuullessaan, sillä se oli täyteläinen ja sointuva kuin iltakellon soitto. Hawkhurstin karkea, raaka ja jylhä ääni oli tuon syvän hiljaisuuden aikana tuskin lakannut kuulumasta läsnäolijoiden korvissa, kun Franciscon hopeankirkas ja kuitenkin miehekäs puhe vastustamattomasti herätti heidän huomiotaan. Valamiehet nostivat päätään, yleinen syyttäjä ja kaikki muut salissa olijat kääntyivät levottomasti katsomaan vankia, kohottipa tuomarikin sormensa merkiksi, että hän vaati hiljaisuutta.
— Teidän ylhäisyytenne, herrat valamiehet, aloitti Francisco. Jouduttuani tällaiseen häpeälliseen asemaan en ensin aikonut lausua sanaakaan puolustuksekseni. Tuo mies, joka äsken syytti minua, kehotti että minut määrättäisiin kidutettavaksi. Hän on jo saanut halunsa tyydytetyksi, sillä mikä kidutus voi olla tuskallisempi kuin nykyinen tilani? Olen saanut kestää sellaista kidutusta lyhyen, mutta viheliäisen elämäni aikana, että millainen loppu hyvänsä olisi usein ollut minulle tervetullut. Mutta näinä lyhyinä minuutteina olen huomannut, että minussa on vieläkin samanlaisia tunteita kuin muissa ihmisissä, etten vielä ole valmis kuolemaan. Kukapa ei olisi vastahakoinen lähtemään tästä maailmasta niin kauan kuin vielä on olemassa naisen sydän, joka näkee onnettoman viattomana ja osoittaa säälivänsä hänen onnettomuuttaan? Sääliväisyys ja armeliaisuus eivät ole vielä hävinneet, ja siksi minusta tuntuu, että olen liian nuori kuollakseni. Jumala suokoon minulle anteeksi, mutta luulin näiden hyveiden jo kadonneen maailmasta, sillä koskaan niitä ei ole ilmennyt niissä miehissä, joiden seurassa olen ollut. Se on ollut syynä siihen, että olen usein halunnut kuolla. Suokoon nyt vanhurskas Jumala, joka on meidän kaikkien tuomari minulle kyvyn todistaa, etten ole ansainnut häpeällistä rangaistusta lähimmäisiltäni, jotka ovat syntisiä ihmisiä niin kuin minäkin!
En käsitä lain ongelmia enkä myöskään asianajajien temppuja. Sallikaa minun kuitenkin ensin vakuuttaa, etten ole koskaan rosvonnut, mutta kyllä antanut rosvotuille omansa takaisin, en ole koskaan murhannut, mutta kyllä asettunut murhaajan veitsen ja hänen uhrinsa väliin. Siitä syystä kumppanini ovat minua vihanneet ja parjanneet, ja sen vuoksi uhkaavat minua nyt nuo lait, joita en ole koskaan rikkonut. Tuo mies, joka äsken puhui, väitti, että olen merirosvokapteenin poika. Niin vakuutti henkilö, joka on ainoa paatunut ja tunnoton roisto koko siinä joukossa, joka nyt odottaa tuomiotaan. Kuulin kapteenin omasta suusta, etten ole hänen poikansa. Hänen poikansa! Jumalan kiitos, etten ole hänen poikansa! Se että olen ollut riippuvainen hänestä ja hänen vallastaan, on kyllä totta, mutta sitä on vaikea selittää. Ennen kuolemaansa hän jätti minulle papereita, jotka olisivat ilmaisseet kuka todella olen, mutta tuo paperimytty on hävinnyt minulta. Yhdestä seikasta sain kuitenkin tiedon siltä mieheltä, jota tavallisesti sanottiin minun isäkseni, nimittäin, että hän oli ilkeästi kiduttanut äitiäni.
Franciscon puheen keskeytti tässä kohden vaikerrus, joka sai kuulijat säpsähtämään. Nyt oli tullut aivan pimeä, ja tuomari käski sytyttää kynttilät ennen kuin puolustuspuhetta jatkettiin. Salissa kuului levotonta kuiskutusta, kunnes kynttilät kannettiin sisään. Tuomarin hiljaisuudenvaatimusta noudatettiin heti ja vanki sai määräyksen jatkaa kertomustaan.
Francisco rupesi siis uudestaan puhumaan ja aloitti kertomalla lapsuutensa muistoista. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä kaunopuheisemmaksi hän kävi. Tuo kalpea, ujo nuori mies muuttui vähitellen innoittuneeksi, haltioituneeksi puhujaksi. Hän kertoi nopeasti, mutta selvästi ja järkyttävän voimakkaasti kokemuksensa hirveät tapaukset.
Kaikki kuulijat tuntuivat uskovan häntä, ja tuskin hän oli ehtinyt lopettaa puheensa, kun valamiehistö näytti maltittomana haluavan julistaa hänelle edullisen päätöksen. Mutta tuomari nousi seisomaan, kääntyi valamiehistön puoleen ja sanoi, että raskas velvollisuus vaati häntä muistuttamaan, että he olivat tosin kuulleet kauniita ja melkein pakottavia vakuutteluja, mutta ne eivät kuitenkaan sisältäneet mitään todistuksia.
— Mitä muita todistuksia voin esittää, huomautti Francisco, kuin niiden miesten todistukset, jotka seisovat tässä minun kanssani syytettyinä? Voinko minä herättää vainajat haudoistaan? Voinko toivoa, että murhatut nousevat kuolleista vakuuttamaan minun viattomuuttani? Voinko odottaa, että señor Cumanos tulee kaukaiselta maalta todistamaan puolestani? Voi, hän ei tiedä, millaiseen ahdinkoon olen joutunut, muuten hän kyllä rientäisi avukseni. Ei, ei! En edes voi toivoa, että se lempeä nuori espanjalainen nainen, jolle viimeksi tarjosin suojelustani, tahtoisi esiintyä tällaisessa paikassa, satojen uteliaitten silmien maalitauluna.
— Hän on täällä! vastasi samassa miehekäs ääni. Väkijoukko väistyi hänen tieltään, ja Clara, jota Edvard Templemore talutti, astui todistajien aitioon. Kauniin tytön esiintyminen herätti suurta huomiota. Kun hän oli tyyntynyt, hän teki valan ja lausui todistuksensa Franciscon käytöksestä siltä ajalta, jonka hän oli ollut rosvojen vankina "Kostajassa". Hän näytti sitä paperipinkkaa, joka oli pelastanut Franciscon hengen, ja vahvisti suurimman osan nuorukaisen puolustuspuheesta. Hän ylisti Franciscon hyväntahtoisuutta ja jalomielisyyttä.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, pyydän saada kysyä vangilta jotakin. Käydessäni hylyksi joutuneessa "Kostajassa" löysin tämän kirjan. Se uiskenteli kajuutassa. Haluaisin kysyä vangilta, onko kirja hänen niin kuin tämä nainen on sanonut. Edvard Templemore otti esille Raamatun.
— Se on minun, vastasi Francisco.
— Sallikaa minun kysyä, miten se on joutunut teidän haltuunne?
— Se on ainoa muisto, mikä minulla on eräältä henkilöltä, jota ei ole enää olemassa. Se oli murhatun äitini ainoa lohdutus ja on sittemmin ollut minun lohdutuksenani. Antakaa se minulle, herra. Luultavasti tarvitsen sen voimaa nyt enemmän kuin milloinkaan.
— Murhattiinko äitinne? huudahti Edvard Templemore liikuttuneena.
— Niinhän jo kerroin. Sanon sen vielä toistamiseen.
Tuomari nousi nyt jälleen ja toisti todistusten sisällön valamiehistölle. Ilmeisesti hän tunsi Franciscoa kohtaan myötätuntoa. Kuitenkin useat tapaukset, joihin vanki oli sekaantunut, olivat omansa tekemään hänet epäluulonalaiseksi, ja todistukset osoittivat, että hän ainakin jonkin aikaa oli kuulunut merirosvojen liittoon, vaikka mahdollisesti myöhemmin olikin katunut sitä. Vaikka tuomari tunsikin myötätuntoa vangittua kohtaan, hänen täytyi kuitenkin muistuttaa valamiehistölle, ettei todistus ollut riittävä vangin vapauttamiseksi, ja hän katsoi heidän velvollisuudekseen julistaa kaikki oikeussalissa olevat vangit syyllisiksi.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, kun tuomari oli jälleen istuutunut, mahdollisesti tämä mytty, jonka sinettiä en uskalla murtaa, sisältää sellaista, mikä voi todistaa vangin eduksi. Onko teillä mitään sitä vastaan, että se avataan, ennen kuin valamiehistö langettaa tuomionsa?
— Ei ole, vastasi tuomari. Mutta mitä se voisi sisältää?
— Siinä ori merirosvokapteenin kirjoitus, vastasi Francisco. Hän jätti tämän mytyn minun käsiini, ennen kuin lähdimme kuunarista, ja mainitsi silloin, että siitä saisin tiedon, ketkä vanhempani ovat olleet. Vaadin myttyä itselleni enkä salli, että sen sisältö luetaan oikeuden kuullen. Jos minun täytyy kuolla häpeällinen kuolema, ei ainakaan sukulaisteni tarvitse hävetä minun puolestani, sillä sukuperäni salaisuuden on kuoltava minun mukanani.
— Ei! Ei! Noudattakaa neuvoani! huudahti Edvard Templemore kovasti liikuttuneena. Kapteenin kirjoituksesta, josta todistaja saattaa tuntea hänen käsialansa ja vakuuttaa sen oikeaksi, saamme luultavasti todistuksen kaikkeen, mitä olette kertonut, ja sitähän voi pitää laillisena todistuksena.
— Siinä tapauksessa, että käsiala voidaan todistaa oikeaksi, katson, että todistusta voi pitää laillisena, vastasi tuomari, varsinkin kun tämä nuori nainen oli läsnä, kun paperit annettiin, ja kuuli kapteenin sanat. Sallitteko, että sitä käytetään todistuskappaleena, nuori mies?
— En, jollen ensin saa itse lukea sitä läpi, vastasi Francisco. En voi sallia, että sen sisällys tulee tunnetuksi, niin kauan kuin ei ole varmaa vapautetaanko minut. Valamiehistö julistakoon tuomion!
Valamiehistö kääntyi poispäin neuvotellakseen. Tällä välin Edvard Templemore meni Claran kanssa Franciscon luo ja koetti suostuttaa häntä siihen, että mytty avattaisiin. Mutta Francisco oli taipumaton. Vihdoin valamiehistön puheenjohtaja nousi seisomaan julistaakseen tuomion. Juhlallinen, liikuttava hiljaisuus vallitsi koko salissa; odotettiin tuomion lukemista.
Vihdoin valamiehistön puheenjohtaja aloitti. Päätöksemme on —
— Odottakaa! huudahti Edvard Templemore kietoen toisen käsivartensa hämmästyneen Franciscon ympärille ja ojentaen toisen puheenjohtajaa kohti. Odottakaa! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Hän on minun veljeni!
— Ja minun suojelijani! huudahti Clara polvistuen Franciscon toiselle puolen ja kohotti rukoillen kätensä.
Tämä selitys vaikutti kuin ukkosen isku. Puheenjohtaja vaipui tuoliinsa, tuomarin ja kaikki läsnäolijat valtasi sanaton hämmästys. Syntyi ensin kuolonhiljaisuus, ja sitten seurasi hälinä, jota tuomari hetken kuluttua turhaan koetti hillitä.
Edvard Templemore, Clara ja Francisco seisoivat yhä yhdessä ryhmässä. Nyt, veljesten seistessä vierekkäin, saattoivat kaikki läsnäolijat huomata nuorten miesten yhdennäköisyyden.
Franciscon iho oli tummempi kuin Edvardin, koska hän oli lapsuudesta saakka saanut kestää kuumien seutujen aurinkoa, mutta kasvonpiirteet olivat tavattomasti samannäköiset.
Kesti hetkisen, ennen kuin tuomari sai salissa aikaan hiljaisuuden, ja kun se vihdoin onnistui, hän itse ei tiennyt miten oikein menettelisi.
Francisco ja Edvard, jotka vaihtoivat muutamia sanoja keskenään, seisoivat yhä vierekkäin.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, vanki suostuu avaamaan mytyn.
— Niin, minä suostun siihen, vastasi Francisco surullisesti, vaikkei minulla ole suuria toiveita sen sisällöstä. Voi, nyt kun minulla olisi kaikki, minkä vuoksi elää, tuntuu kuin kaikki toivo olisi turhaa! Ihmeiden aika on mennyt; ainoastaan sellainen ihme kuin merirosvokapteenin nouseminen haudastaan voisi todistaa minun syyttömyyteni.
— Hän nousee haudastaan todistaakseen sinun viattomuutesi, Francisco! lausui silloin syvä, kolkko ääni, joka sai kaikki läsnäolijat ja varsinkin Hawkhurstin sekä muut aitauksen luona seisovat vangit vavahtamaan. Heidän kasvonsa vääristyivät kauhusta kun Kainin jättiläishahmo astui todistajanaitioon.
Mutta merirosvokapteenin ulkoasu ei ollut enää entisensä kaltainen: parta oli poissa, hän oli kalpea, laihtunut ja riutunut; syvälle vajonneet ja kuopalle painuneet posket ja lyhyt yskä, joka keskeytti tuon tuostakin hänen puheensa, osoittivat ettei loppu ollut kaukana.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Kain kääntyen tuomarin puoleen, minä olen merirosvokapteeni Kain ja "Kostajan" entinen päällikkö. Olen yhä vapaana. Omasta tahdostani tulen tänne todistamaan tämän nuoren miehen syyttömäksi. Tähän saakka ei käteni ole tutustunut käsirautoihin eikä jalkani jalkapuuhun. En ole vanki eikä minua vastaan ole esitetty kannettakaan, ja todistukseni on siis pätevä. Tässä salissa ei minua tunne kukaan muu kuin ne, joiden todistuksilla ei ole lain voimaa. Pelastaakseni tuon nuorukaisen — ja ainoastaan pelastaakseni hänet — pyydän saada vannoa valan.
Valan vannominen kävi juhlallisemmin kuin tavallisesti.
— Teidän ylhäisyytenne, herrat valamiehet! Olen ollut läsnä tuomiosalissa tutkimuksen alusta alkaen, ja vakuutan, että jokainen sana, jonka Francisco on lausunut puolustuksekseen, on totta. Hän on täydelleen syytön merirosvoukseen ja murhiin. Sen olisivat nuo paperitkin täysin todistaneet. Mutta niissä on salaisuuksia, joiden en soisi tulevan muiden kuin Franciscon tietoon, ja koska en halua niitä avattavan, olen astunut itse esiin. En tiedä miten tuo nuori upseeri on saanut tietoonsa, että Francisco on hänen veljensä, mutta jos hänkin on Cecilia Templemoren poika, niin se on totta. Paperin sisällys kuitenkin selittää kaiken.
— Ja nyt, hyvät herrat, kun olen saanut lausua todistukseni, olen tyytyväinen. Olen tehnyt hyvän työn ennen kuolemaani, ja ilmoittauduin itse oikeudelle. Loppuni on lähellä, se on totta. Tuo roisto on aiheuttanut sen, mutta kuolen mielelläni niin kuin olen ansainnut sovittaakseni monet rikokseni.
Kain kääntyi sitten Hawkhurstiin päin, mutta perämies näytti olevan aivan tyrmistynyt. Hän ei ollut vielä tointunut ensimmäisestä pelästyksestään ja luuli yhä, että Kainin ilmestymiseen olivat vaikuttaneet yliluonnolliset voimat.
— Roisto! karjani Kain vieden suunsa aivan lähelle Hawkhurstin korvaa. Kymmenkertainen kirottu roisto! Sinun pitää kuolla kuin koira kykenemättä kostamaan. Nuorukainen on pelastut ja minä elän!
— Elättekö todellakin? mutisi Hawkhurst, joka vähitellen toipui pelästyksestään.
— Elän! Olen todellakin lihaa ja luuta. Olette kerran saanut tunteakin lihaksieni voimaa, jatkoi Kain pilkallisesti. Ja nyt olen lopettanut. Hyvästi, Francisco! Minä rakastan sinua ja olen todistanut sen. Älä siis vihaa muistoani, vaan anna minulle anteeksi sitten, kun ei minua ole enää olemassa. — Kain kohotti katseensa salin kattoa kohti. — Niin! Tuolla hän on, sinun äitisi! Tuolla hän on. Katso! hän huusi ojentaen molemmat käsivartensa ylös. Hän hymyilee minulle, sinun äitisi hymyilee ja antaa anteeksi —
Lause katkesi kesken. Kainin kohottaessa kätensä Hawkhurst huomasi hänen vyössään puukon, tempasi sen nopeasti ja survaisi sen merirosvokapteenin ruumiiseen.
Kain kaatui lattialle, ja salissa syntyi hälinää. Hawkhurst sidottiin.
— Kiitän teitä, Hawkhurst, sopersi Kain ääni koristen. Teillä on nyt uusi murha vastattavana. Pelastittehan minut kuitenkin siitä häpeästä, jota olisin tuntenut joutuessani kuolemaan hirsipuussa teidän kanssanne.
Niin päättyi kuuluisan merirosvokapteenin elämä. Mies, joka eläessään oli vuodattanut niin paljon verta, sai itse surmansa murhaajan kädestä.
Ruumis vietiin pois, ja valamiehistön tehtävänä oli vain julistaa tuomio. Kaikki vangit julistettiin syyllisiksi lukuun ottamatta Franciscoa, joka lähti syytettyjen aitauksen luota äsken löydetyn veljensä seurassa.