CAICOS-SAARET
Se pieni saariryhmä, jota nimitetään Caicos- eli Cayques-saariksi, sijaitsee noin kaksi astetta pohjoiseen San Domingosta ja on melkein eteläisin siinä saarijonossa, joka ulottuu Bahama-saarten ryhmään asti. Sen useimmat saaret ovat asumattomia, mutta olivat muinoin merirosvojen tyyssijana, koska saaria kaikilta puolin ympäröivät särkät ja karit tarjosivat hyvän suojan vihollisia vastaan.
Suurimmassa Caicos-saaressa on hevosenkengän muotoinen etelää kohti aukeava lahti, joka on turvallinen ankkuripaikka. Mutta ennen kuin sinne pääsee, täytyy pujotella korallisärkkien lomitse, joita on saarten edustalla nelisenkymmenen mailin pituudelta. Kulkuväylä on sangen vaarallinen ja mutkikas, mutta Hawkhurst, joka tähän saakka oli ollut rosvojen luotsina, tunsi sen hyvin. Kain sitä vastoin ei tuntenut sitä yhtä tarkasti, joten varovaisuus oli tarpeen nyt, kun ei Hawkhurstin apua ollut käytettävissä.
Itse saaret olivat korallisaaria, joiden yli muutamat kookospalmut kohottivat komeita latvuksiaan niillä paikoin, missä oli tarpeeksi maata. Kallionhalkeamista pisti esille sieltä täältä matalia pensaita. Mutta omituisinta näissä saarissa olivat niiden lukuisat kallioluolat. Toiset olivat nousuveden rajaa ylempänä, mutta useimpiin virtasi merivesi sisään ja jälleen ulos. Muutamiin ulottui vesi ainoastaan vuoksen aikana ja täytti silloin niiden sisällä olevat syvennykset, jotka luoteen aikana jäivät merestä erilleen. Toisissa taas oli kaikkina vuorokauden aikoina niin paljon vettä, että niissä saattoi soutaa isollakin veneellä. Sanomattakin on selvää, kuinka soveliaita korkeammalla sijaitsevat kuivina pysyvät luolat olivat sellaisten tavaroiden säilytyspaikoiksi, jotka täytyi huolellisesti kätkeä, kunnes tarjoutui tilaisuus niiden myymiseen.
"Kostaja" laski särkkien väliseen väylään juuri kun "Comus" ja "Enterprise" saivat sen näkyviinsä. "Kostaja" oli mennyt eteläiseen väylään ja kulkenut varovaisesti koko ajan luodaten nelisen mailia vain muutama purje levällään.
"Enterprise" ja "Comus" olivat Caicos-saarten itäpuolella tarkastaneet Turkki-saaren ympäristön, kulkeneet sen pohjoispuolitse ja olivat nyt suuren, Caicos-saarten kanssa yhteydessä olevan särkän pohjoispään sisäpuolella. Niin ollen he olisivat voineet tavoittaa "Kostajan", ennen kuin se olisi ehtinyt ankkuripaikkaan, jolleivät särkät olisi tukkineet tietä. He eivät voineet tehdä muuta kuin kääntää laivat etelään päin päästäkseen kulkuväylän suulle. Epäilemättä väylässä oli siksi syvää, että "Enterprise" pääsisi kulkemaan "Kostajan" perässä. Tämän olisi mahdotonta päästä pakoon, koska kapeassa väylässä oli liian ahdasta laivan kääntyä ja tuuli kävi etelästä. Merirosvolaiva oli siis joutunut satimeen eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin turvautua vastarintaan, jota se kyllä kykeni tekemään.
"Kostajasta" nähtiin selvästi vihollinen ja sen liikkeet, ja Kain käsitti olevansa tukalassa tilanteessa. Hän oli varma siitä, että hänen laivansa kimppuun käytäisiin, ja vaikka hän ennen oli sellaisissa tapauksissa iloinnut ja toivonut saattavansa vihollisensa häpeään, hän oli nyt tullut toisiin ajatuksiin. Hän olisi antanut mitä vain, jos olisi voinut välttää vihollisten hyökkäyksen ja hänen olisi sallittu kaikessa rauhassa erota tovereistaan. Francisco puolestaan oli yhtä huolissaan tästä onnettomasta tapaamisesta, mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan niin kauan kuin viipyivät kuunarin kannella.
Yhdeksän tienoissa he olivat onnellisesti päässeet väylän puoliväliin.
Kain käski heittää ankkurin ja lähetti väen aamiaiselle.
Francisco oli mennyt kajuuttaan ja ilmoittanut laivan aseman Claralle, kun Kain astui sisään. Hän heittäytyi istumaan lähimmälle arkulle ja näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin.
— Mitä aiotte tehdä? kysyi Francisco.
— En tiedä; en tahdo päättää sitä itse. Jos noudattaisin omaa mieltäni, antaisin luultavasti kuunarimme olla paikallaan. Nuo toiset voivat käydä kimppuumme ainoastaan veneistä enkä siinä tapauksessa olisi levoton. Jos purjehdimme lahteen saakka ja luovutamme tämän kapean väylän ilman taistelua, tulee amiraalin kuunari perässämme ja ahdistaa meitä siellä syvässä vedessä, emmekä voi kestää sitä ylivoimaa, jonka molemmat alukset yhdessä voivat muodostaa. Voisimme kyllä puolustaa kuunaria joko laivasta tai maalta käsin, mutta voimamme ovat nykyään heikot. Kutsun kuitenkin miehet koolle ja annan heidän päättää. Jumala tietää, että jos itse saisin ratkaista, en ryhtyisi ollenkaan taisteluun.
— Eikö ole mitään keinoa päästä pakoon? kysyi Francisco.
— Voisimme lähteä kuunarista ja kun vihollinen ei aavista mitään pujahtaa veneillä Caicos-saaren välisestä salmesta, mutta sitä en uskalla ehdottaa. Miehet eivät suostuisi siihen, ja epäilen suuresti, antaisiko vihollinen meille siihen aikaakaan. Jo varhain aamulla, kauan ennen kuin näin nuo laivat, tunsin mielessäni, että kohtaloni on ratkaistu ennen auringon laskua.
— Mitä tarkoitatte?
— Äitisi, joka aina näyttäytyy minulle unessa, kun minulle tapahtuu jotakin erikoista, ilmestyi minulle viime yönä. Saatoin nähdä hänen suloisilla kasvoillaan huolta ja sääliä, kun hän surullisesti viittasi kädellään ikään kuin kehottaen minua tulemaan mukaan. Niin, Jumalan kiitos, hän ei enää katsonut minuun samalla tavoin kuin ennen.
Francisco ei vastannut, ja Kain näytti jälleen vaipuvan ajatuksiinsa.
Vähän ajan kuluttua hän otti laatikosta pienen mytyn ja laski sen
Franciscon käteen.
— Säilytä tämä huolellisesti. Jos minulle sattuu jokin onnettomuus, saat siitä selville, kuka äitisi oli, sekä tiedon, miten löydät maahan kaivamani aarteet. Määrään jälkisäädöksessäni kaiken sinulle, Francisco. Se on epärehellisellä tavalla hankittua tavaraa, mutta sinulla ei ole mitään syytä eikä liioin ole ketään vaatimassa sitä itselleen. Älä sano mitään. Ehkä saat sitten, kun ei minua enää ole olemassa, ystäviä, jotka ajattelevat samalla tavoin kuin minä. Vielä kerran pyydän sinua säilyttämään huolellisesti tämän mytyn.
— En käsitä, että siitä voisi olla minulle mitään hyötyä, vastasi
Francisco. Eikö minua pidetä merirosvona niin kuin muitakin?
— Ei, ei, sinä voit todistaa, ettet ole merirosvo!
— Epäilen sitä. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!
— Niin, tapahtukoon Jumalan tahto, virkkoi Kain surullisesti. Kuukausi sitten en olisi uskaltanut sanoa niin. Ja merirosvokapteeni lähti kannelle Franciscon kanssa.
"Kostajan" väki kutsuttiin peräkannelle ja kapteeni kehotti heitä ilmoittamaan, mitä heidän mielestään olisi paras tehdä. Miehet arvelivat viisaimmaksi nostaa ankkurin ja purjehtia lahteen, jossa he mielestään kykenivät puolustamaan kuunaria paljon paremmin kuin jos pysyisivät sillä paikalla, missä nyt olivat.
Merirosvoalus nosti siis ankkurin ja jatkoi matkaansa. Tuuli oli yhä kiihtynyt ja aallokko kävi niin korkeana, etteivät he enää voineet huomata vaanivia vaaranpaikkoja. Korvetti ja "Enterprise" jatkoivat risteilyään särkän ulkopuolella.
Puolenpäivän aikaan tuuli oli yltynyt siinä määrin, että mainingit vyöryivät kohisten korallisärkkien yli kaikkiin suuntiin. "Kostajassa" koottiin purje toisensa perästä, sillä vaara kasvoi vauhdin lisääntyessä. Myrskypurje levitettiin ja kaikki muut purjeet koottiin, mutta tuokin pieni purjelappu kuljetti laivaa lentävää vauhtia. Kain seisoi halkaisijapuomilla ja antoi käskyjä peränpitäjälle. Useaan kertaan raapaisi talka korallikallioihin tarttumatta kuitenkaan kiinni. Kaikin mahdollisin keinoin koetettiin vähentää kuunarin vauhtia. Mainingit, jotka kuohuivat laivan molemmin puolin, olivat ainoana tienviittana.
— Miksi ei Hawkhurst, joka tuntee väylän hyvin, saa luotsata meitä? kysyi yksi keulanpuolella seisovista miehistä.
— Se on totta. Noudetaan hänet tänne! huusivat toiset. Muutamat menivät heti hakemaan häntä. Hawkhurst ei hangoitellut vastaan, ja miehet vaatimalla vaativat häntä luotsaamaan laivaa.
— Mutta jospa en suostu siihen? tokaisi Hawkhurst kylmästi.
— Silloin ei henkenne enää ole penninkään arvoinen, vastasi yksi joukosta. Eikö niin, miehet? hän jatkoi kääntyen muiden puoleen.
— Aivan niin: joko hän vie meidät koreasti satamaan tai hänet viskataan mereen! sanoivat monet.
— Uhkauksistanne minä viis välitän, pojat, vastasi Hawkhurst. Tiedätte minut hyvänahkaiseksi ja luotettavaksi mieheksi, enkä nytkään jätä teitä avutta. No niin, kun ei kapteeninne pysty auttamaan teitä pulasta, täytyy kai minun yrittää. Mutta mitä tämä merkitsee? hän huudahti katsellen ympärilleen. — Olemme jo syrjässä väylältä. Enpä todellakaan tiedä pääsemmekö sille jälleen.
— Emme ole syrjässä väylältä, sanoi Kain. Tiedätte hyvin, ettemme ole poissa siltä.
— Hyvä, koska kapteeni tuntee väylän paremmin kuin minä, on kai parasta, että hän luotsaa itse, sanoi Hawkhurst.
Mutta miehet olivat toista mieltä ja vaativat itsepintaisesti Hawkhurstia, joka tunsi hyvin kulkuväylän, ottamaan luotsaamisen toimekseen.
— Yritän parastani, pojat, sanoi tämä, mutta muistakaa, että jos nyt ajamme kivelle koettaessamme päästä jälleen oikealle väylälle, älkää syyttäkö minua. Vähän oikeaan — enemmän oikeaan — aivan niin — nyt olemme jälleen väylällä, hän huusi osoittaen kohtaa tyrskyjen välissä, missä vesi oli tyvenempää. Hiukan vasempaan — aivan niin!
Hawkhurst, joka tiesi, että hänet jätetään maihin heti sopivan tilaisuuden tullen, oli päättänyt saattaa kuunarin haaksirikkoon, vaikka itsekin menettäisi siinä henkensä, ja käännätti aluksen pois väylältä vedenalaisia kallioita kohden. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua siitä kun hän oli ottanut peräsimen hoitoonsa, kuunari iski kaksi kertaa kariin, ja kolmannella kerralla se kallistui kyljelleen. Terävä korallikärki tunkeutui ohuen laudoituksen ja lankkujen läpi ja vettä tulvi koskena ruumaan.
Merirosvojen joukossa syntyi kuolonhiljaisuus.
— Pojat, sanoi Hawkhurst, tein kaikki, mitä suinkin voin. Viskatkaa minut mereen, jos tahdotte. Syy ei ole minun, vaan tuon, hän lisäsi viitaten kapteeniin.
— Nyt ei merkitse paljoakaan, kenen syy tämä oli! Siitä saamme kyllä aikanaan selon. Tällä hetkellä meillä on muutenkin yllin kyllin tekemistä. Veneet vesille niin pian kuin mahdollista! Kaikki miehet varatkoot mukaan aseet ja ampumavaroja! Olkaa huoletta! Kuunari pysyy tässä paikallaan eikä mene kappaleiksi, ja vähitellen me kyllä saamme kaikki pelastetuksi.
Merirosvot tottelivat päällikön käskyjä. Veneet, kolme luvultaan, laskettiin mereen. Ensimmäiseen vietiin kaikki haavoittuneet ja Clara d'Alvarez, jonka Francisco auttoi veneeseen. Niin pian kuin miehet olivat saaneet aseet, tarjoutui Francisco rupeamaan veneen päälliköksi voidakseen suojella Claraa, ja se lähti soutamaan satamaan.
Sotalaivat, joista oli nähty "Kostajan" tarttuvan karille ja laivaväen valmistuvan lähtemään maihin, asettuivat heti vastatuuleen, ja niistä laskettiin vesille veneitä, jotka miehitettiin vahvasti. Upseerit toivoivat ehtivänsä vihollisen luo, ennen kuin nämä pääsivät saarelle, sillä vaikka laivat eivät voineet lähestyä särkkiä, vesi oli kuitenkin monin paikoin niin syvää, että veneet pääsivät kulkemaan. Kohta sen jälkeen kun Francisco oli ensimmäisessä veneessä lähtenyt "Kostajasta", kiitivät jo sotalaivojen purret nuolennopeina läpi maininkien aikoen katkaista viholliselta tien. Merirosvot huomasivat heidän aikeensa ja pitivät kiirettä. Toinenkin vene lähti kohta kuunarin vierestä, ja Hawkhurst hyppäsi siihen juuri kun se lähti liikkeelle. Kain jäi vielä laivaan tarkastamaan, ettei ainoakaan haavoittunut ollut jäänyt sinne. Sitten hän lähti viimeisessä veneessä muitten jälkeen. Hän oli nyt neljännesmailin päässä toisesta veneestä, johon Hawkhurst oli sijoittunut.
Kainin lähtiessä kuunarista oli vielä vaikea päättää, onnistuiko sotalaivojen veneiden päästä merirosvojen veneiden eteen. Molemmin puolin ponnisteltiin viimeiseen saakka, ja kun ensimmäinen vene, jossa Francisco ja Clara olivat, tuli maihin, lähimmät takaa-ajajat olivat tuskin enemmän kuin puolen mailin päässä heistä. Mutta veden mataluus esti ja viivytti heitä. Hawkhurst saapui veneineen maihin juuri kun "Comus" laukaisi kahdeksantoistaleiviskäisen tykkinsä. Viimeinen vene oli vielä kahdensadan metrin päässä maasta, kun toinen laukaus ammuttiin parkassista, joka tähän saakka oli turhaan koettanut särkkien välistä päästä perille. Ammus osui veneeseen, se täyttyi vedellä ja upposi.
— Kain painui pohjaan! huudahti Francisco, joka oli vienyt Claran lähimpään luolaan ja asettunut itse luolan suulle puolustaakseen tyttöä. He ampuivat hänen veneensä upoksiin — ei, hän ui maalle ja ehtii kyllä tänne, ennen kuin englantilaiset pääsevät maihin.
Niin näytti käyvänkin. Kain halkoi vettä voimakkain vedoin päästäkseen pieneen lahteen, joka oli lähempänä sitä paikkaa, missä vene oli uponnut, kuin se, missä Francisco oli noussut maalle Claran ja haavoittuneiden kanssa. Lahdekkeen erotti tästä kallioharjanne, joka jakoi hietaisen rantaäyrään kahtia ja pisti lyhyen matkaa mereenkin. Francisco saattoi helposti erottaa Kainin toisista miehistä, jotka myös uivat rantaa kohti, sillä kapteeni oli muista paljon edellä. Mutta kun kallioharjanne esti näköalan Kainin ehtiessä lähemmäksi rantaa, kiipesi Francisco, joka oli levoton hänen vuokseen, kalliolle voidakseen nähdä, miten hän pääsisi maalle.
Kain oli ainoastaan muutaman metrin päässä maasta, kun Francisco äkkiä kuuli kiväärinlaukauksen ja näki merirosvokapteenin kouristuksen tapaisesti nousevan vedestä keskiruumista myöten. Hänen kätensä ja jalkansa nytkivät, kirkas sininen vesi värjäytyi punaiseksi. Hän upposi eikä tullut enää näkyviin.
Francisco riensi kallioiden välistä ja näki Hawkhurstin seisovan niiden juurella kädessään kivääri, jota juuri latasi uudelleen.
— Roisto! Tästä saat vastata! hän karjaisi.
Hawkhurst oli saanut uuden sankkiruudin pyssyynsä.
— En sinulle ainakaan! hän vastasi nostaen kiväärinsä ja tähdäten
Franciscoa.
Luoti osui Franciscon rintaan. Hän horjahti taaksepäin, hoippui pitkin hiekkarantaa, pääsi luolaan ja vaipui maahan Claran jalkojen juureen.
— Voi hyvä Jumala! huudahti tyttö. Oletteko haavoittunut? Kuka minua sitten suojelee?
— Tuskin tiedän itsekään, vastasi Francisco heikosti ja lisäsi katkonaisesti. En usko että olen haavoittunut minusta tuntuu — kuin nyt voisin paremmin. Ja hän nosti kätensä sydämelleen.
Clara avasi hänen takkinsa ja huomasi, että luoti oli sattunut siihen pieneen myttyyn, jonka Kain oli lahjoittanut Franciscolle ja jota tämä oli säilyttänyt povessaan. Luoti ei ollut aiheuttanut mitään näkyvää vahinkoa. Kuitenkin Francisco pyörtyi ja hänen päänsä vaipui Claran rinnalle.
Edvard Templemore oli sillä välin kiihkeästi, pelon ja toivon vaiheilla tarkannut rosvokuunarin liikkeitä. Pitkällä kaukoputkellaan hän saattoi selvästi erottaa kaiken, ja hänen jännityksensä kiihtyi kouristavaksi tuskaksi, kun hän huomasi valkoisen naisen puvun haaksirikkoutuneen laivan partaalla ja näki kuinka tämä lainkaan vastahakoisuutta osoittamatta astui veneeseen, kuinka monta kättä ojentui ottamaan häntä vastaan ja kuinka hän itse levitti käsivartensa pudotakseen syliin, joka hänelle avautui. Voiko tuo nainen olla Clara?
Edvard heitti kiivaasti kaukoputken luotaan, tempasi miekkansa, hyppäsi veneeseen, joka keinui lähtövalmiina "Enterprisen" vierellä, ja käski muiden tulla mukaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään hän tunsi rohkeutensa pettävän lähestyessään vihollista. Jäinen kylmyys värisytti ruumista, ja kun hän ajatteli merirosvojen hillittömiä tapoja, hän joutui kokonaan suunniltaan.
Lähestyessään rantaa hän nousi peräteljolle seisomaan kalpeana ja hurjistuneena, huulet vapisten ja tunteet kuohuksissa. Hän puristi kovasti miekkansa kahvaa; sydän jyskytti kiivaasti. Hän läheni pikku lahdelmaa ja huomasi luolan suulla naisen, hän oli nyt varma siitä, että nainen oli Clara. Tytön nimi oli hänen huulillaan, kun hän äkkiä kuuli kaksi laukausta. Ampuja oli Hawkhurst. Hän näki Franciscon vetäytyvän taaksepäin ja vaipuvan maahan, näki Claran rientävän kaatuvan luo. Siinä tuo nuori mies nyt makasi Claraan nojaten, pää tytön rintaa vasten! Saattoiko hän uskoa silmiään? Oliko tuo todella hänen morsiamensa? Oli, se oli hän — hän tuki nuoren miehen vartaloa — pistipä vielä kätensä tämän poveen odottaen, että nuorukainen virkoaisi. Edvard ei voinut kestää tuota näkyä. Hän peitti kasvonsa käsillään, ja mielettömänä mustasukkaisuudesta hän karjaisi:
— Soutakaa, pojat! Soutakaa niin kuin hengen hädässä!
Vene oli enää vain muutaman aironvedon matkan päässä rannasta ja Clara oli juuri ottanut paperimytyn Franciscon povitaskusta, kun Hawkhurst tuli näkyviin kallioiden takaa. Francisco oli jälleen tullut tajuihinsa ja nähdessään Hawkhurstin lähenevän hän hypähti pystyyn ottaakseen kiväärinsä. Mutta ennen kuin hän sai sen käteensä, Hawkhurst oli jo hyökännyt hänen kimppuunsa, ja alkoi vimmattu paini, joka olisi päättynyt Franciscolle onnettomasti, sillä Hawkhurstin onnistui painaa toisella polvellaan vastustajansa ruumis maahan ja hän olisi pian kuristanut tämän kaulaliinalla Claran huutaessa ja koettaessa turhaan raastaa Franciscoa pois hänen käsistään. Francisco makasi jo maassa kasvot mustanpuhuvina ja tyttö riuhtoi epätoivoissaan pelastaakseen onnettoman, kun vene tuli nopeasti rantaan ja samaa vauhtia kauas hietikolle. Kuin raivoisa tiikeri Edvard ryntäsi Hawkhurstin niskaan, paiskasi hänet selälleen maahan ja viilteli hänen rannettaan sapelinterällä, kunnes toinen vihdoin päästi uhrinsa irti.
— Sitokaa hänet, pojat! komensi Edvard osoittaen vasemmalla kädellään
Hawkhurstia sekä lisäsi katkerasti ojentaen sapelinsa Franciscoa kohti:
— Tämä on minun uhrini.
Mutta mikä hänen tarkoituksensa lienee ollutkin, se jäi pelkäksi aikomukseksi, sillä Clara, joka nyt tunsi tulijan, parahti: — Edvard! juoksi häntä vastaan ja lankesi pyörtyneenä hänen syliinsä.
Merimiehet, jotka olivat ottaneet Hawkhurstin kiinni, katselivat tätä kohtausta kummastuneina ja uteliaina. Edvard taas odotti maltittomana, milloin Clara jälleen tulisi tuntoihinsa. Hän tahtoi morsiamensa itse todistavan hänen erehtyneen ja katseli alinomaa vuoroin häneen, vuoroin Franciscoon. Viimeksi mainittu tointui nopeasti. Hawkhurst pantiin köysiin ja pakotettiin istumaan.
— Edvard! Rakas Edvard! sanoi Clara vihdoin syleillen Edvardia. Olen siis pelastunut, ja sinä, rakas, olet pelastajani!
Edvardin epäluulot eivät vieläkään haihtuneet.
— Kuka tuo mies on? hän kysyi ankarasti.
— Se on Francisco. Hän ei ole merirosvo, vaan minun suojelijani.
Hawkhurst nauroi pilkallisesti käsittäen, miten asian laita oli.
Edvard kääntyi perämieheen päin silmäillen häntä tutkivasti.
— Ha — ha! jatkoi Hawkhurst. Vai niin! Kapteenin poika — eikä kuitenkaan merirosvo. Niin, mitäpä naiset eivät vanno pelastaakseen sen, johon ovat hullaantuneet.
— Jos hän on kapteenin poika, niin miksi olitte äsken käsikähmässä?
— Siksi, että juuri äsken ammuin hänen isänsä.
— Edvard, virkkoi Clara, tässä ei ole nyt aikaa selityksiin, mutta niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, olen puhunut totta. Älä usko tuota katalaa!
— Niin, sanoi nyt Francisco nousten istumaan, uskokaa tuota miestä, kun hän sanoo ampuneensa kapteenin, sillä se on totta. Mutta hyvä herra, jos pidätte arvossa tunnonrauhaanne, niin älkää uskoko mitään, mikä voi loukata neitiä.
— Tiedän tuskin, mitä uskoisin, mutisi Edvard Templemore, mutta tässä ei nyt ole aikaa selityksiin. — Teidän luvallanne, armollinen neiti, hän sanoi Claralle, veneeni päällikkö vie teidät turvallisempaan paikkaan, joko kuunariin tai tuohon toiseen laivaan. Velvollisuuteni ei salli minun nyt viipyä seurassanne.
Clara loi nyt nopeasti Edvardiin nuhtelevan, mutta hellän silmäyksen mennessään kyynelet silmissä veneen päällikön mukana purteen, jonka viereen "Comus" juuri oli saapunut. Miehet jättivät Hawkhurstin ja Franciscon toisten matruusien vartioitavaksi ja lähtivät sitten soutamaan Claraa kuunariin. Edvard loi silmäyksen veneeseen, joka vei Claraa laivaan, ja käski, että Hawkhurst ja Francisco otetaan parkassiin siellä vartioitavaksi. Sitten hän lähti muun väkensä mukana saaren sisäosiin ajamaan merirosvoja takaa.
Tällä välin olivat muutkin sotalaivojen veneet tulleet rantaan, ja useita "Kostajan" miehiä oli tapettu tai otettu vangiksi heidän harhaillessaan saarella ilman johtajia. Parin tunnin kuluttua arveltiin suurimman osan merirosvoista jo olevaan hyvässä turvassa, ja kun vankeja oli paljon, päätettiin lähettää heidät veneissä "Comukseen", jonka komentaja, kapteeni Manly määräisi, miten heidän suhteensa sen jälkeen oli meneteltävä.
Vangiksi otettuja merirosvoja, jotka tarkastettiin "Comuksessa", oli lähes kuusikymmentä, niistä oli kuitenkin puolet haavoittuneita, jotka olivat antautuneet vastarintaa tekemättä. Kaatuneita oli viisitoista, ja yhtä monta arveltiin hukkuneen, kun parkassista ammuttiin merirosvojen kolmas vene upoksiin. Vaikka suurin osa rosvoista oli saatu kiinni, oli kuitenkin syytä luulla, että muutamia oli vielä saaren luolissa piilossa.
Kun "Comus"-laivan päälliköllä oli määräys palata takaisin niin pian kuin mahdollista, hän päätti heti ottaa vangit mukaansa ja purjehtia Port Royaliin. "Enterprisen" tehtäväksi jätettiin ottaa kiinni ne merirosvot, jotka vielä mahdollisesti olivat vapaina, korjata kaikki "Kostajaan" jäänyt tavara, millä oli jotakin arvoa, ja tuhota sitten merirosvoalus.
Käskyjä noudatettiin nopeasti. Merirosvot ja heidän joukossaan Francisco pantiin varmaan talteen, veneet nostettiin laivaan, puolen tunnin kuluttua nostettiin lippu mastoon, ja korvetti lähti kaikki purjeet levällään.