EREHDYS
"Kostaja" viiletti pohjoista kohti kaikki purjeet levällään. Se oli jättänyt takaa-ajajansa kauas taakseen, eikä pilkkuakaan ollut näkyvissä taivaanrannalla, kun Francisco, joka jälleen oli muuttanut asumaan päällikön kajuuttaan, seuraavana aamuna tuli kannelle. Vaikka Kain oli sitä vaatinut, hän oli kieltäytynyt ottamasta mitään päälliköntehtäviä ja piti itseään vain matkustajana tai vankina, joka kunniasanaansa vastaan sai vapaasti liikkua.
Hän oli oleskellut kannella muutamia minuutteja, kun hän huomasi señor Cumanoksen väkeen kuuluvien kadonneiden kalastajien puhelevan keskenään. Miesten vangitseminen oli kokonaan haihtunut hänen muististaan, mutta nyt hän meni puhuttelemaan heitä. Suuri oli heidän hämmästyksensä heidän nähdessään hänet merirosvolaivassa, kunnes Francisco ilmoitti miten kaikki oli käynyt. He puolestaan kertoivat, mitä heille oli tapahtunut ja kuinka heitä oli koetettu pakottaa ilmaisemaan totuus kiduttamalla peukaloruuveilla — he näyttivät hänelle peukalonsa. Franciscoa pöyristytti julma näky, mutta hän lohdutti heitä luvaten, että he pian pääsisivät palaamaan takaisin entisen isäntänsä luo.
Mennessään jälleen perälle päin Francisco kohtasi kannella Hawkhurstin. Heidän katseensa iskivät yhteen vihasta säihkyen. Hawkhurst oli kalpea verenvuodosta ja nähtävästi vielä heikko, mutta hän oli kuullut, että kapteeni ja Francisco olivat tehneet julkisen sovinnon eikä hän voinut enää kauemmin jäädä vuoteeseen lojumaan. Hän tiesi myös että kapteeni oli karttanut ryhtyä taisteluun "Enterprisen" kanssa ja aavisti, että Kainin mielessä oli tapahtunut muutos muissakin suhteissa. Vaikka hän olikin sairas, hän päätti kuitenkin tarkoin valvoa, mitä tapahtui. Hän tunsi veristä vihaa niin Franciscoa kuin Kainiakin kohtaan ja odotti vain sopivaa tilaisuutta kostaakseen. Tällä hetkellä heidän valtansa oli kuitenkin liian suuri, mutta hän tunsi, että vielä koittaisi aika jolloin hänen vuoronsa olisi riemuita voitostaan.
Francisco meni hänen ohitseen mitään sanomatta.
— Olette jälleen vapaa kuten näen, sanoi Hawkhurst pilkallisesti hymyillen.
— Siitä minun ei tarvitse kiittää ainakaan teitä, vastasi Francisco.
Eikä siitäkään, että olen vielä hengissä.
— Ei kylläkään, mutta luulen, että minä saan kiittää teitä luodista, joka on olkapäässäni, virkkoi perämies.
— Niin saattekin, myönsi Francisco tyynesti.
— Olkaa varma siitä, että maksan teille velkani korkoineen.
— En lainkaan epäile, että teette niin jos joskus saatte siihen tilaisuuden. Mutta en pelkää teitä!
Samassa kapteeni kiipesi kajuutanportaita kannelle. Hawkhurst kääntyi poispäin ja meni keulan puolelle.
— Tuolla miehellä on paha mielessä sinua kohtaan, Francisco, lausui kapteeni hiljaa. Tiedän tuskin, kehen saatan luottaa, mutta häntä täytyy pitää silmällä. Hän lietsoo tyytymättömyyttä ja uppiniskaisuutta miesten keskuudessa ja on tehnyt niin jo jonkin aikaa. Eipä silti, että se merkitsisi mitään, jos hän vain pysyy aloillaan vielä vähän aikaa. Pian hän kyllä voi saada minun puolestani päällikkyyden tässä laivassa, mutta jos hän koettaa anastaa sitä ennen aikaansa…
— Minä tiedän kehen voi luottaa, sanoi Francisco. Mennään pois kannelta.
Francisco lähetti sanan Pompeiukselle ja antoi hänelle käskynsä päällikön läsnä ollessa. Kaikkien kummastukseksi Hawkhurst hoiti vahtivuoronsa jo samana yönä ja näytti ponnistuksista huolimatta päivä päivältä toipuvan haavastaan. Kului monta päivää, mitään erikoista ei tapahtunut, ja "Kostaja" purjehti kaiken aikaa samaan suuntaan. Mitä kapteeni tuumi, siitä ei kukaan saanut selkoa. Francisco oli ainoa, joka tiesi hänen suunnitelmistaan.
— Vedestä alkaa olla puute, kapteeni, ilmoitti Hawkhurst eräänä aamuna. Riittääköhän sitä niin kauan kuin ehdimme määräpaikkaamme?
— Kuinka moneksi päiväksi on vielä täysi vesivarasto?
— Korkeintaan kahdeksitoista päiväksi.
— Siinä tapauksessa meidän täytyy tulla toimeen puolella vesimäärällä.
— Miehet haluavat tietää, mihin olemme menossa.
— Ovatko he valinneet teidät tekemään tätä kysymystä?
— Eivät oikeastaan valinneet, mutta minä itse haluan tietää sen, vastasi Hawkhurst röyhkeällä äänellä.
— Kutsukaa väki kannelle, virkkoi Kain. Koska kuulutte tähän laivaan ja olette käskyvaltani alainen, saatte haluamanne tiedon samalla kertaa kuin muut.
Rosvolaivan miehistö kokoontui peräkannelle.
— Pojat, aloitti Kain, arvelen, että haluatte tietää, mihin olemme menossa. Kun meillä on niin paljon haavoittuneita laivassa ja niin paljon saalista ruumassa, on aikomukseni purjehtia Caicos-saarille, vanhaan tapaamispaikkaamme. Onko vielä muuta, mitä tahdotte kysyä minulta?
— On, vastasi Hawkhurst. Tahdomme tietää, mitä aiotte tehdä tälle nuorelle miehelle, Franciscolle. Olemme jääneet vaille äärettömiä rikkauksia, jotka olivat jo melkein käsissämme; yhdeksän kuollutta jäi joukostamme ja kolmekymmentä haavoittunutta makaa vuoteessa. Siihen kaikkeen on Francisco syypää. Me vaadimme oikeutta!
Useat merirosvot ilmaisivat yhteen ääneen olevansa samaa mieltä, ja monet huusivat tahtovansa oikeutta.
— Hyvät ystävät, te vaaditte oikeutta, ja sitä saatte, vastasi Kain. Kaikki tunnette tuon nuorukaisen. Minä olen kasvattanut hänet pienestä poikapahasesta. Hän ei ole koskaan voinut tottua siihen elämään, jota me vietämme, ja on usein tahtonut erota meistä mutta sitä ei ole sallittu. Hän vaati minua vastuuseen meidän oman lakimme mukaan ja haavoitti minua, mutta en kuitenkaan vihaa häntä, sillä hänellä oli oikeus puolellaan. Jos olisin tiennyt, että hänet aiottiin jättää maihin nääntymään nälkään, en olisi koskaan sallinut sitä. Minkä rikoksen hän on tehnyt? Ei mitään. Jos hän on rikkonut, hän on rikkonut minua vastaan. Vaikka hän oli viaton, hänet tuomittiin kuolemaan, ja te itse vastustitte tuomiota. Eikö asia ollut niin?
— Oli, vastasivat useimmat merirosvot.
— Hän pelastui ikään kuin ihmeen avulla ja joutui hoitamaan toisen omaisuutta. Tämän omaisuuden puolustaminen ei ole rikos. Hän joutui vangiksi, ja nyt te vaaditte oikeutta. Sen te saatte. Jos otaksumme, että hänen täytyy hengellään sovittaa rikoksensa, niin onhan teillä tällä kertaa velvollisuus armahtaa hänet, koska te jo aikaisemmin tuomitsitte hänet syyttömänä ja jätitte hänet kuolemaan. Minä vaadin sitä, hyvät ystävät, enkä vaadi sitä ainoastaan hänen itsensä tähden, vaan suosionosoituksena päälliköllenne.
— Siihen suostutaan, se on puhdasta peliä kaikki tyynni, huusi suurin osa miehistä.
— Kiitos, hyvät ystävät! Palkinnoksi teidän myöntyväisyydestänne jaan osuuteni laivassa olevasta saaliista teille niin pian kuin tulemme Caicos-saarille.
Hänen sanansa saivat miesten mielessä aikaan täydellisen muutoksen kapteenin eduksi, ja nekin, jotka ennen olivat pitäneet Hawkhurstin puolta, siirtyivät Kainin kannattajiksi. Hawkhurst oli sillä hetkellä kuin ilmetty paholainen.
— Ottakoot ne, jotka suostuvat myymään itsensä, teidän kultanne, huusi hän; minä en sitä huoli. Veri verestä, sen tahdon saada, ja sanon teille ennakolta; pojan henki on minun. Minä tahdon ottaa sen, ja estäkää minua jos voitte, jatkoi perämies ja pui nyrkkiään ihan kapteenin kasvojen edessä.
Mutta nyt nousi Kainillekin veri päähän. Silmänräpäyksessä hän oikaisihe suoraksi, tempasi käteensä sorkkaraudan ja iski Hawkhurstia niin että tämä kaatui pitkäkseen laivan kannelle.
— Siitä saat, petturi! karjaisi Kain laskien jalkansa Hawkhurstin niskalle. Vetoan teihin, miehet. Ansaitseeko tämä mies enää olla perämiehenä täällä? Saako hän elää?
— Ei! ei! huusivat merirosvot. Kuolkoon!
Francisco astui silloin esiin. — Hyvät ystävät, hän aloitti, olette myöntäneet päälliköllenne suosionosoituksen. Sallikaa minun nyt pyytää teitä antamaan tämän miehen elää. Muistakaa, kuinka usein hän on johtanut teidät voittoon ja kuinka urhoollinen ja luotettava hän on tähän saakka ollut. Muistakaa, että haava vielä vaivaa häntä ja että se on tehnyt hänen mielensä ärtyisäksi. Hän ei voi enää olla perämiehenä, sillä hän ei voi nauttia päällikkönne luottamusta, mutta antakaa hänen elää ja lähteä pois laivasta.
— Olkoon menneeksi, jos suostutte siihen, sanoi Kain silmäillen väkeään.
Rosvot myöntyivät. Hawkhurst kohosi verkalleen seisoalleen ja hänet autettiin hyttiinsä. Toinen perämies korotettiin ensimmäiseksi perämieheksi ja hänen seuraajansa vaali jätettiin miehistön tehtäväksi.
Tämän tapauksen jälkeen vallitsi merirosvolaivassa kolmen päivän ajan järjestys ja rauha. Kain, joka nyt tiesi aivan varmasti miten hänen tuli menetellä, ilmoitti tuumansa Franciscolle, ja hänen aikeittensa vakuutena oli lahja, jonka hän oli antanut miehilleen luvattuaan heille oman osuutensa laivassa vielä olevasta saaliista.
Kainin ja Franciscon välille kehittyi tuttavallinen, jopa sydämellinen suhde, mutta Franciscon äidistä ja omista entisistä elämänvaiheistaan Kain ei tahtonut koskaan puhua mitään. Kun Francisco useasti kyseli häneltä noita asioita, hän vastasi aina: — Pian saat sen tietää, mutta et vielä. Rupeaisit vihaamaan minua liiaksi.
"Kostaja" purjehti nyt heikossa myötäisessä pitkin Puerto Ricon rannikkoa. Saman päivän iltana, kun maata oli ilmestynyt näkyviin, tuli aivan tyven kuunarin ollessa kolmisen mailin päässä rannasta, ja uusi ensimmäinen perämies ehdotti, että hän menee veneellä maihin noutamaan vettä joensuusta, joka oli kaukoputkella huomattu. Koska asia oli tärkeä, Kain myöntyi ja vene lähti maata kohti lastinaan joukko tyhjiä vesilekkereitä.
Nyt sattui niin, että "Kostaja" oli juuri vastapäätä saaren kuvernöörin don Alvarezin maatilaa. Clara oli huomannut kuunarin ja tavalliseen tapaansa ripustanut valkoisen liinan ikkunaan, sillä niin pitkän matkan päästä ei merimieskään olisi voinut erottaa "Kostajaa" "Enterprisestä". Clara oli sitten rientänyt rannalle rotkoon odottamaan Edvard Templemorea. Merirosvojen vene laski maihin juuri heidän tapaamispaikkansa kohdalla ja perämies hyppäsi rannalle. Clara juoksi vastaan, mutta ennen kuin hän oli huomannut erehdyksensä, perämies oli jo kopannut hänet syliinsä.
— Pyhä neitsyt! Kuka te olette ja mitä aiotte tehdä? huusi tyttö koettaen riuhtoa itseään irti.
— Olenpa vain mies, joka on kovin mieltynyt kauniisiin tyttöihin, vastasi perämies pidellen kiinni saalistaan.
— Päästäkää irti, lurjus! huusi Clara. Tiedättekö kuka minä olen?
— En tiedä, enkä siitä välitäkään, vastasi merirosvo.
— Kenties kuitenkin välität, kun kuulet, että minä olen kuvernöörin tytär! huusi Clara koettaen työntää miestä luotaan.
— Totta vieköön, olette oikeassa, kaunis neiti! Siitä minä todellakin välitän, sillä kuvernöörin tyttärestä saa aina runsaat lunnaat. Hei, pojat, auttakaapa tekin. Tämä on äksy ja uppiniskainen kuin muulivarsa. Älkää välittäkö vedestä, vaan heittäkää lekkeri takaisin veneeseen; tätä saalista emme saa millään muotoa päästää käsistämme.
Clara huusi ja riuhtoi, mutta hänen suulleen sidottiin nenäliina ja hänet nostettiin veneeseen, joka lähti heti takaisin.
Kun perämies palasi kuunariin ja kertoi, millaisen saaliin hän oli saanut, ihastuivat rosvot ikihyväksi, koska he toivoivat lisää ryöstörahoja. Kain ei tietenkään voinut tehdä vastaväitteitä, koska se olisi ollut vastoin hänen tapojaan. Hän käski viedä tytön kajuuttaan, nostatti veneen laivaan ja levitytti jälleen purjeet, koska alkoi taas tuulla.
Sillä välin Francisco koetti lohduttaa Clara raukkaa vakuuttaen, ettei hänen tarvinnut pelätä mitään, ja lupasi suojella häntä.
Tyttö parka itki aivan menehtyäkseen, kunnes Kain tuli kajuuttaan ja vahvisti Franciscon vakuutukset. Olihan vähän lohtua siitäkin, että tapasi ystäviä siellä, missä oli odottanut osakseen vain loukkauksia ja kaikenlaisia nöyryytyksiä — Francisco oli näet ilmoittanut, että laiva oli merirosvoalus — ja nuorukaisen ystävällisyys ja huomaavaisuus vaikutti tyttöön rauhoittavasti.
Seuraavana päivänä hän ilmaisi Franciscolle minkä vuoksi hän oli mennyt rantaan ja erehtynyt laivoista. Francisco ja Kain lupasivat suorittaa lunnaat hänen puolestaan odottamatta, että isä lähettäisi ne, ja huvittaakseen tyttöä nuorukainen kuunteli hänen jutteluaan Edvard Templemoresta. Siitä aiheesta Claralla riitti aina puhumista, ja kohta Francisco tunsi heidän rakkaustarinansa.
Mutta "Kostaja" ei ehtinyt tapaamispaikkaan niin aikaisin kuin oli aiottu, sillä tullessaan Puerto Ricon pohjoispuolelle se kohtasi englantilaisen fregatin, joka alkoi ajaa sitä takaa, ja "Kostajan" täytyi pyrkiä pakoon. Mutta kuunari purjehti huonommin peräntakaisessa tuulessa ja takaa-ajoa kesti kolme päivää, kunnes oli ehditty Bahama-saarten ohi.
Merirosvot kärsivät kovaa juomaveden puutetta, niin että heidän oli pakko yhä vähentää annoksia. Fregatti, joka oli jäänyt yhä enemmän jälkeen, kun tuuli rupesi heikkenemään, oli vielä näkyvissä. Vihdoin tuuli lakkasi kokonaan ja oli tyventä kaksi päivää. Toisen päivän iltana fregatti lähetti veneensä tekemään hyökkäystä viiden mailin päässä olevaa kuunaria vastaan, mutta silloin alkoi tuulla pohjoisesta, ja "Kostaja" jätti fregatin kauas jälkeensä.
Vasta seuraavana päivänä Kain uskalsi jälleen kääntää laivan etelään yrittääkseen hankkia vettä. Vihdoin se onnistuikin, vaikka perin vaivalloisesti ja aiheutti paljon ajanhukkaa, kun vettä oli vain niukasti.
Sitä paitsi viivyttivät kuunaria vastatuuli ja merivirrat, niin että he vasta kolmen viikon kuluttua siitä, kun olivat lähteneet Puerto Ricon rannikolta, näkivät sen maan, joka ennen oli ollut heidän kokoontumispaikkansa.
Edvard Templemore ja "Enterprise" olivat jääneet Etelä-Amerikan rannikolle etsimään "Kostajaa", joka oli niin merkillisellä tavalla livahtanut heidän käsistään.
Edvard oli etsinyt kaikkialta ja suunnannut sitten matkansa
Windward-saarille, etsien yhä vihollistaan. Hän oli tiedustellut
jokaisesta laivasta, joka kohdattiin, mitä niissä tiedettiin
"Kostajasta", mutta ei saanut kuulla mitään. Vihdoin hän saapui Puerto
Ricon kohdalle.
Nyt ei tosin ollut aikaa ajatella Claraa, mutta koska hän kerran oli menossa sinne päin, hän purjehti pitkin saaren rannikkoa, ja kun hänen aluksensa oli hämärän tullessa ihan kuvernöörin asuinpaikan edustalla, hän laski niin lähelle rannikkoa, että saattoi kaukoputkella tarkastaa ikkunoita. Sovittua merkkiä ei kuitenkaan näkynyt. Odotettuaan pimeän tuloon saakka hän jatkoi matkaansa aivan menehtymäisillään levottomuudesta ajatellessaan, että kuvernööri oli kai saanut kaiken tietoonsa. Mutta hän saapui paikalle kaksi päivää sen jälkeen kun Clara oli ryöstetty.
Vielä hän yritti löytää rosvolaivan, ja tarkastettuaan kahden viikon aikana kaikki San Domingon satamansuut ja lahdelmat hän palasi Port Royaliin kaikkea muuta kuin iloisena.
Sillä välin oli Claran ryöstö herättänyt Puerto Ricossa suurta hämmästystä, ja kun kuulusteltiin hänen kamarineitsyttään sekä tutkittiin häntä yhdessä vanhan hoitajattaren ja munkin kanssa, tuli Claran rakkaus selville. "Kostajan" ilmestyminen rannikolle samana iltana antoi tukea luulolle, että englantilainen meriväenluutnantti oli vienyt Claran mukanaan, ja don Alvarez lähetti heti Jamaicaan laivan viemään valitusta häntä kohdanneesta loukkauksesta ja vaatimaan tyttöä takaisin.
Laiva saapui Port Royaliin muutamia päiviä ennen "Enterpriseä". Amiraali hämmästyi kovin, mutta lähetti hyvin kohteliaan vastauksen jossa sanottiin, että asiasta pidetään kuulustelu heti kun kuunari palaa satamaan ja että hän lähettää laivan tuomaan kuvernöörille ilmoitusta tutkimuksen tuloksista.
— Niin, kylläpä tämä on kaunis juttu! harmitteli amiraali adjutantilleen. Minä lähetän tuon nuoren rajupään etsimään merirosvoa, ja hän tuhlaa aikaansa valloittaakseen kuvernöörin tyttären. Mutta ei tämä asia vielä tähän lopu.
— Minä tuskin voin uskoa, että se on totta, herra amiraali, sanoi adjutantti, mutta epäilyttävältä se vain näyttää. Niin lyhyen tuttavuuden jälkeen…
— Kukapa sen tietää, herra Hadley. Tuokaa tänne hänen laivapäiväkirjansa, tarkastetaan ne tyystin. Ehkäpä hän on jo pitkänkin aikaa pitänyt tuota tuttavuutta vireillä.
"Enterprisen" päiväkirjat tarkastettiin, ja niissä esiintyi usein tuo kovan onnen Puerto Rico; saaren luona oli käyty jok'ikisellä risteilymatkalla, jopa silloinkin kun kuunarilla oli ollut tärkeitä tiedonantoja vietävänään.
— Asia näyttää selvältä, sanoi amiraali. Hiton veitikka, kun saattoi minut tällaiseen pulaan! Eipä silti; mitäpä se minua koskee, jos hän vain nai tytön, mutta rangaistuksen määräykseni rikkomisesta annan joka tapauksessa. Asetan hänet sotaoikeuteen, se on varmaa.
Adjutantti ei vastannut; hän tiesi kyllä, ettei amiraali ajatellutkaan vakavissaan sotaoikeutta.
— "Enterprise" on laskenut ankkuriin, herra amiraali, ilmoitti adjutantti pari päivää myöhemmin amiraalin istuessa aamiaispöydässä.
— Entä missä luutnantti Templemore on?
— Odottaa kuistilla. Hänelle on kerrottu, mistä häntä syytetään, ja hän vakuuttaa, ettei siinä ole perää. Uskon häntä, sillä hän näyttää olevan aivan murtunut siitä, mitä on täällä kuullut.
— Odottakaa hetki. Oletteko tarkastanut hänen laivapäiväkirjansa?
— Olen, herra amiraali. Hän näyttää olleen Puerto Ricon edustalla viime kuun 19. päivänä, mutta espanjalainen kuvernööri sanoo kirjeessään, että "Enterprise" on käynyt siellä ensin seitsemäntenä- ja sitten yhdeksäntenätoista päivänä. Mainitsin hänelle siitä, ja hän vakuuttaa kunniasanallaan, että hän oli siellä ainoastaan yhdeksäntenätoista päivänä, kuten laivapäiväkirja todistaa.
— No niin, kutsukaa hänet sisään, niin hän saa itse puhua puolestaan.
Edvard astui sisään mielenliikutuksen vallassa.
— No, luutnantti Templemore, tepä huvittelette hauskalla tavalla. Mitä tämä kaikki merkitsee, hyvä herra? Missä on kuvernöörin tytär?
— Missä tyttö on, sitä minun on mahdotonta sanoa, herra amiraali. Olen varma siitä, että merirosvot ovat ryöstäneet hänet.
— Merirosvot! Tyttö raukka, surkuttelen häntä. Ja surkuttelen myös teitä, Edvard. Kas niin, istukaa ja kertokaa koko tapaus.
Edvard tunsi niin hyvin amiraalin luonteen, että tunnusti hänelle suoraan kaikki, mitä oli tapahtunut Claran ja hänen välillään. Sitten hän kertoi, miten "Kostaja" oli päässyt pujahtamaan pakoon petkuttamalla rohkeasti fregatin päällikköä, miten hän oli sopinut Claran kanssa uudesta tapaamispaikasta, sekä varman luulonsa, että merirosvokuunari, joka oli "Enterprisen" sisarlaiva ja aivan sen näköinen, oli käynyt ennen häntä Puerto Ricossa ja vienyt hänen rakastettunsa.
Vaikka Edvard olisi voinut joutua ankaraan vastuuseen puuhistaan, amiraali tunsi kuitenkin sääliä häntä kohtaan eikä lausunut mitään siitä, että hän oli niin usein poikennut Puerto Ricossa. Kun aamiainen oli syöty, hän käski, että "Comukselle", pienenpuoleiselle korvetille, oli annettava määräys olla valmiina nostamaan ankkurinsa, ja käski, että laivaston veneillä oli vietävä "Enterpriseen" tarpeelliset muonavarat.
— Nyt on teidän, Edvard, yhdessä "Comuksen" kanssa lähdettävä ajamaan takaa tuota kirottua merirosvoa, ja toivon, että sitten annatte minulle tyydyttävän meriselityksen. Rohkeutta, poikani! Luottakaa siihen, että he kyllä yrittävät saada tytöstä hyvät lunnaat, ennen kuin tekevät hänelle mitään pahaa.
Samana iltana "Enterprise" ja "Comus" lähtivät retkelleen ja poikettuaan Puerto Ricoon ja jätettyään kirjeen saaren kuvernöörille ne purjehtivat pohjoiseen päin ja saivat seuraavana aamuna näkyviinsä Caicos-saaret juuri kun "Kostaja" viiletti saariston edustalla kohoavien särkkien ohi ja suuntasi kulkunsa ahdasta satamansuuta kohti.
— Tuolla se on! huudahti Edvard. Jumalan nimessä, tuolla se on! Ja hän antoi merkin "Comukselle", joka vastasi heti.