TAPAAMINEN
Alakuloisina merirosvot palasivat laivaan. Kuunariin jääneet, jotka olivat odottaneet saavansa lastata siihen kultaharkkoja, saivatkin ottaa vastaan ainoastaan haavoittuneita, ja moni kumppani makasi kuolleena rannalla. Päällikkö oli murheellinen ja synkkämielinen. Hawkhurst oli pahasti haavoittunut, hänet oli vietävä kannen alle heti laivaan tultua. Ainoa saalis oli heidän entinen toverinsa Francisco, jonka Hawkhurst viimeiseksi työkseen käski panna rautoihin. Veneet nostettiin laivaan hiljaisuuden ja synkeän mielialan vallitessa. Kuunari tarvitsi sitten kaikki purjeensa, ja aamun sarastaessa espanjalaiset näkivät sen kaukana saaresta purjehtimassa pohjoiseen päin.
Kuunarissa levisi nopeasti huhu, että Francisco oli ollut syynä rosvojen häviöön, ja vaikka se olikin vain arvelu, heillä oli kuitenkin hyvät syyt epäluuloihin ajatellessaan, etteivät espanjalaiset olisi mitenkään tienneet varustautua taistelemaan, jollei Francisco olisi tuntenut merirosvolaivaa. Epäluulot muuttuivat pian lujaksi vakaumukseksi. Siitä syystä rupesi moni merirosvo vihaamaan häntä katkerasti ja he odottivat vahingoniloisina hetkeä, jolloin hänet surmattaisiin. Vangiksi oton he katsoivat vain rangaistuksen alkusoitoksi.
— Hiljaa, herra Francisco! sanoi syvä ääni ihan sen arkun vieressä, jolla Francisco nukkui. Tämä kääntyi katsomaan ja näki vanhan ystävänsä neekerin.
— Kas vain, Pompeius. Oletteko kaikki vielä laivassa?
— Ei olla kaikki, vastasi neekeri pudistaen päätään. Muutama kuollut — muutamat mennä tiehensä — neljä neekeri vain jäljellä. Herra Francisco, kuinka te tule takaisin? Kaikki luule, että te kuoli. Minä sano ei, ei kuollut — on noitakeino — on kirja!
— Se noitakeino minulla on vielä jäljellä, vastasi Francisco ja otti esille Raamatun takkinsa taskusta. Omituista kyllä Francisco itse tunsi jonkinlaista taikauskoista luottamusta Raamattuun, ja hän oli pannut sen povitaskuunsa ennen kuin merirosvot tekivät hyökkäyksen.
— Se hyvin hyvä, herra Francisco, silloin te turvassa varmaan. Tässä tule Johnson… hän kovin ilkeä mies. Minä mene pois.
Kain oli mennyt kajuuttaansa mielentilassa, jota tuskin voi kuvailla. Hän oli suunnattomasti hämmästynyt. Huolimatta Franciscon luodista saamastaan haavasta hän ei olisi koskaan sallinut Hawkhurstin jättää poikaa maihin sellaiseen paikkaan, jossa ei ollut odotettavana muuta kuin surkea kuolema. Vaikka nuoren miehen uhkarohkeus oli häntä suututtanut, hän kuitenkin rakasti tätä paljon enemmän kuin itsekään aavisti; ja kun hän oli toipunut haavastaan ja kuullut, minne Francisco oli jätetty, hän oli nuhdellut Hawkhurstia niin kiivaasti ja katkerasti, ettei Hawkhurst ollut unohtanut eikä antanut anteeksi sitä. Nälkään nääntyneen nuorukaisen kuva kummitteli alinomaa Kainin silmissä ja teki hänet onnettomaksi. Hänen rakkautensa Franciscoon oli kasvanut kymmenkertaiseksi nyt kun nuorukainen oli, niin kuin hän luuli, ainaiseksi mennyt häneltä, eikä sen jälkeen ollut kertaakaan nähty Kainin hymyilevän. Hän kävi yhä synkemmäksi ja rajuluontoisemmaksi, niin että miehet vapisivat hänen ilmestyessään kannelle.
Franciscon salaperäinen ilmaantuminen esiin niin pitkän ajan perästä ja semmoisessa maapallon osassa, jossa ei olisi hevin voinut luulla hänen olevan, teki Kainiin lannistavan vaikutuksen. Kun hänet talutettiin veneeseen, hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin ja vasta sitten, kun he jo olivat ihan laivan luona, hän huomasi nuorukaisen todellakin olevan aivan lähellään. Ja mielellään hän olisi syleillyt ja suudellut tätä, sillä Francisco oli Kainista arvokkaampi saalis kuin kaikki Intian aarteet. Yksi hyvä, yksi ainoa jalo tunne eli vielä Kainin rinnassa. Vaikka hän oli syyllistynyt kaikkiin rikoksiin mitä suinkin saattaa ajatella, vaikka hänen kätensä olivatkin veren tahraamat ja hän itse sotakannalla koko maailmaa vastaan, tuo tunne leimusi kuitenkin puhtaana hänen sielussaan, eikä sitä voinut tukahduttaa. Mahdollisesti siitä olisi voinut tulla se majakkatuli, joka opastaisi hänet takaisin katumuksen ja hyveen tielle.
Mutta toisiakin tunteita tunkeutui merirosvokapteenin mieleen. Hän tunsi Franciscon mielenlujuuden ja päättäväisyyden. Jollakin selittämättömällä ja hänen mielestään yliluonnollisella tavalla Francisco oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta. Kenties hänen rakkautensa kohtasi nuorukaisen puolelta vihaa ja epäluuloa? Hän oli liiankin varma siitä, että niin kävisi. Silloin pääsi hänen synkkä raju luonteensa voitolle ja hän tahtoi kostaa Franciscon hyökkäyksen. Mutta hänen kummastuksensa tämän ilmestyessä jälleen näkyviin oli tavaton ja hän vapisi Franciscon nähdessään, ikään kuin nuorukainen olisi ollut hänen syyttäjänsä ja tuomarinsa. Siten hän siirtyi ajatuksissaan kauheasta äärimmäisyydestä toiseen, kunnes vihdoin rohkaisi mielensä ja lähetti noutamaan Franciscoa.
Päällikön käskyn toimitti mustapartainen, tylynnäköinen mies, jota Francisco ei ennen ollut kuunarissa nähnyt. Francisco vapautettiin kahleista ja vietiin kajuuttaan. Kapteeni nousi ja sulki oven.
— Tuskinpa uskoin enää näkeväni täällä sinua, Francisco, sanoi Kain aluksi.
— Ettepä tietenkään luullut, vastasi Francisco. Mutta nyt olen jälleen vallassanne ja voitte tyydyttää kostonhimonne.
— Minulla ei ole mitään sellaisia ajatuksia, enkä olisi suinkaan sallinut sinua päästettävän maihin, jos vain olisin tiennyt siitä ennakolta. Niin tälläkään hetkellä, juuri kun yrityksemme on rauennut tyhjiin sinun takiasi, en tunne lainkaan vihaa sinua kohtaan, vaikka käy vaikeaksi suojella sinua toisten raivolta. Olen vilpittömästi iloinen nähdessäni sinut hengissä; katkerasti olen surrut kuolemaasi.
Ja Kain ojensi kätensä.
Mutta Francisco laski käsivartensa ristiin rinnalle ja oli vaiti.
— Onko sinun niin vaikea antaa minulle anteeksi? sanoi kapteeni.
Tiedäthän, että puhun totta.
— Luulen, kapteeni Kain, että puhutte totta; olette siksi rohkea mies, ettette valehtele. Omasta puolestani annan teille anteeksi kaiken mikä on mahdollista; mutta käteenne en voi tarttua.
— Mitä sinä vielä vaadit? Eikö meistä voi jälleen tulla ystävät? Sinulla on valta mennä mihin tahdot. Kas niin, Francisco tartu käteeni ja unohda mitä on tapahtunut!
— Samaanko käteen, joka kenties on tahrautunut äitini vereen! huudahti
Francisco. En koskaan!
— Asia ei ole niin, niin totta kuin Jumala elää! huudahti Kain kiivaasti. Ei! Ei, aivan niin pahasti ei asia sentään ole. Vihapäissäni satutin tosin käteni äitiisi, myönnän sen. En tahtonut tehdä hänelle pahaa, mutta tahtomattani tulin tehneeksi, ja hän kuoli. Niin on asia todellisuudessa. Totta on myös, että itkin häntä, sillä rakastin häntä niin kuin nyt sinua. Se oli minulle kamala, katkera isku, jatkoi Kain puhuen kuin itsekseen, nojaten päätään käteensä ja lyhyeksi hetkeksi unohtaen Franciscon läsnäolon. Se teki minusta sen mikä nyt olen, se teki minut kovasydämiseksi. — Francisco, jatkoi Kain kohottaen päätään, merirosvo en ollut, niin kauan kuin äitisi eli. Kirous on pääni päällä; niitä, joita rakastan eniten, minun täytyy kohdella huonoimmin. Rakastin äitiäsi enemmän kuin mitään muuta, ja kuitenkin tein hänelle paljon pahaa ja tulin syypääksi hänen kuolemaansa. Lähinnä äitiäsi, jonka muistoa rakastan ja kunnioitan ja jota ajatellessani sydämeni heltyy — olen rakastanut sinua, ja kuitenkin olen kohdellut sinua pahoin. Sinä vastustit minua ja siinä teit oikein. Jos olisit ollut väärässä, en olisi pitänyt siitä lukua; mutta juuri se että olit oikeassa sai minut hurjistumaan. Sinun rukouksesi päivällä, äitisi rukoukset unissa…
Franciscon sydän heltyi. Jollei Kain katunutkaan tekojaan, hän oli kuitenkin murtunut.
— Säälin teitä sielustani ja sydämestäni.
— Sinun pitää tehdä vielä enemmän, Francisco, sinun pitää tulla ystäväkseni, sanoi Kain, ojentaen jälleen kätensä.
— En voi puristaa kättänne; se on liiaksi veren tahraama, vastasi
Francisco.
— Niin, niin, samaa olisi äitisikin sanonut. Mutta kuule minua, Francisco, jatkoi Kain hiljentäen ääntänsä kuiskaukseksi, jottei kukaan kuulisi heitä. Olen väsynyt tähän elämään — kenties murheissani siitä, mitä olen tehnyt, aion luopua siitä — minulla on kätkössä suuria rikkauksia, eikä kukaan muu kuin minä itse tiedä missä ne ovat. Sano minulle, Francisco, emmekö lähde molemmat pois laivasta ja rupea elämään onnellista elämää tekemättä kenellekään mitään pahaa? Sinä saat osuuden kaikesta mitä minulla on. Sano, oletko tyytyväinen ehdotukseeni?
— Minusta tuntuu hyvältä kuulla, että te, kapteeni Kain, aiotte luopua laittomasta elämästänne. Mutta ottaisinko osan teidän rikkauksistanne? Sitä en voi, sillä ne on hankittu väärällä tavalla.
— Niitä ei voi jättää takaisin omistajilleen, mutta haluan tehdä niillä hyvää. Aion todellakin tehdä niin. Minä — tahdon — katua. Ja jälleen hän ojensi kätensä.
Francisco oli kahden vaiheilla.
— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, kadun rikoksiani! Minä kadun, Francisco! huudahti merirosvopäällikkö.
— Ja minä annan kristittynä teille kaiken anteeksi, vastasi Francisco.
Antakoon Jumala myös teille anteeksi!
— Amen! vastasi Kain juhlallisesti ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Siinä asennossa hän oli muutamia minuutteja, ja Francisco katseli häntä äänettömänä. Vihdoin kapteeni otti kädet kasvoiltaan, ja Franciscon hämmästykseksi hänen silmänsä olivat aivan kosteat ja poskella näkyi kyynel. Francisco ei enää odottanut, että käsi uudelleen ojennettaisiin hänelle, vaan meni kapteenin luo, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä sydämellisesti.
— Jumala siunatkoon sinua, poika! Jumala siunatkoon sinua, poika!
Jumala siunatkoon sinua! sanoi Kain. Jätä minut nyt yksin!
Francisco meni jälleen kannelle sydän keventyneenä ja kiitollisena. Hänen ilmeestään huomasivat heti kaikki, ettei häntä ollut tuomittu rangaistukseen, ja useat, jotka aikaisemmin eivät olleet uskaltaneet katsoa häneen, tervehtivät häntä nyt. Se mies, joka oli päästänyt hänet kahleista, oli Hawkhurstin käskyläisiä eikä tiennyt miten käyttäytyä, mutta Francisco, joka huomasi hänet, viittasi kädellään että hän menisi kannen alle, ja mies teki niin. Heti huomattiin, että Franciscolla oli jälleen sananvaltaa laivassa, ja ensimmäisen todistuksen antoi siitä uusi toinen perämies ilmoittamalla hänelle, että ylähangan puolella oli näkyvissä purjelaiva.
Francisco otti kaukoputken katsellakseen vierasta alusta lähemmin. Se oli hyvin varustettu kuunari, jolla oli kaikki purjeet levällään. Koska hän ei halunnut kenenkään muun menevän kajuuttaan, hän meni sinne itse, koputti ovelle, ennen kuin astui sisään ja ilmoitti, että laiva oli näkyvissä.
— Kiitos, Francisco! Sinun pitää nyt joitakin päiviä hoitaa Hawkhurstin virkaa — sitä ei kestä kauan — äläkä luule, että aion enää anastaa ainoatakaan alusta. En enää hätyytä yhtäkään laivaa, vannon sen. Mutta tuo kuunari — tiedän tarkalleen, mikä se on — on risteillyt etsimässä meitä jonkin aikaa, ja vielä viikko sitten olin hyvin halukas kohtaamaan sen saadakseni vuodattaa vielä enemmän verta. Nyt aion tehdä mitä voin karttaakseni sitä ja päästäkseni itse pakoon. Enempää en voi tehdä. Itse en aio antautua vangiksi.
— Siitä en voi teitä moittia. Lienee helppoa päästä erilleen hätyyttäjästä. "Kostaja" jättää kyllä kaikki muut jälkeensä.
— Paitsi "Enterpriseä", sisarlaivaansa; mutta Jumalan nimessä tässä alkaa puhdas peli, jatkoi Kain, jonka taisteluinto taas heräsi silmänräpäykseksi. Minua pidettäisiin pelkurina, jos karttaisin taistelua. Älä kuitenkaan pelkää, Francisco. Olen antanut sanani ja aion sen pitää.
Kain meni kannelle ja katseli vierasta laivaa kaukoputkella.
— Niin, kyllä se epäilemättä on "Enterprise", hän sanoi kovalla äänellä, niin että merirosvot kuulivat hänen sanansa. Amiraali on vasta vasten lähettänyt sen merelle ja antanut siihen täysilukuisen miehistön, parhaat miehet mitä hänellä on. Mikä vahinko, että meillä on niin vähän väkeä!
— Meitä on tarpeeksi monta, kapteeni, sanoi yksi rosvoista.
— Niin kyllä, virkkoi Kain, jos olisi toivossa muuta kuin kova selkäsauna; mutta se olisi lorun loppu, enkä voi uhrata enempää väkeä kuin jo olen menettänyt. Valmiina kääntämään! hän jatkoi ja meni perän puolelle.
"Enterprise" oli silloin vain noin neljän mailin päässä ja laski suoraan "Kostajaa" kohti, joka purjehti laitatuuleen. "Kostajan" kääntyessä "Enterprise" vähensi latvapurjeen ja luovasi ylös tuuleen sekä tuli sillä tavoin hyvän matkaa ylätuuleen "Kostajasta", joka nyt levitti kaikki purjeensa. Merirosvot, jotka olivat kyllästyneet tappelemiseen ja joita ei ollut innostamassa Hawkhurstin läsnäolo eivätkä päällikön kehotukset, olivat nyt yhtä innokkaita karttamaan taistelua kuin ennen sitä etsimään.
Kumpikaan kuunari ei näkynyt alussa olevan toistaan parempi purjehtimisessa; puolen tunnin ajan molemmat kulkivat laitatuulta, ja kun Edvard Templemore toisen kerran mittasi välimatkan sekstantilla, hän ei voinut huomata voittaneensa edes kaapelinmittaa "Kostajalta".
— Meidän on laskettava puoli piirua, sanoi Edvard lähimmälle miehelleen. Siihen meillä kyllä on varaa, meidän ei silti tarvitse joutua tuulen alapuolelle takaa-ajettavastamme.
"Enterprise" laski puoli piirua, vauhti parani, ja välimatka lyheni runsaan neljännesmailin.
— Rupeavat tavoittamaan, huomautti Francisco. Meidän täytyy laskea piirun verran.
Niin tehtiin, ja "Kostaja" olisi voittanut takaisin, minkä oli menettänyt, jollei "Enterprise" olisi laskenut vielä enemmän.
Tällä tavoin kumpikin kuunari muutteli suuntaansa, kunnes niiden asema oli muuttunut siten, että "Enterprise" nyt oli "Kostajan" oikean puoleisen peräpartaan kohdalla. Välimatka pysyi kuitenkin samana kuin ennen, noin kolmena ja puolena mailina, ja näytti siltä, että takaa-ajon täytyisi joka tapauksessa muodostua "Enterpriselle" pitkälliseksi ja väsyttäväksi. Viimeksi mainittu laski jälleen piirun päästäkseen lähemmäksi "Kostajaa". Molemmat kulkivat nyt itään päin.
Noin tuntia ennen pimeän tuloa näkyi suoraan "Kostajan" keulan edessä toinen purjelaiva, joka selvästi huomattiin fregatiksi. Merirosvot säikähtivät, koska oli melkein varmaa, että laiva oli englantilainen risteilijä, ja siinäkin tapauksessa ettei asian laita olisi niin, heillä oli täysi syy otaksua, että uusi laiva tekisi puolestaan voitavansa auttaakseen heidän kiinniottamistaan. Fregatista oli nähtävästi huomattu molemmat kuunarit, sillä pian se levitti kaikki purjeet ja se kääntyi aina neljännestunnin perästä pysyäkseen entisessä asemassaan noihin toisiin nähden. "Enterprisestä", josta fregatti myös oli huomattu, alettiin ampua pitkällä tykillä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että se huomattaisiin fregatissa, sillä "Kostaja" oli siksi kaukana, ettei tulella ollut lainkaan tehoa.
— Tästä tulee kiusallinen juttu, huomautti Kain.
— Ei ole enää tuntiakaan siihen kun tulee pimeä, vastasi Francisco; se yksin voi pelastaa meidät.
Kain mietti silmänräpäyksen.
— Pitkä tykki kuntoon, pojat! Me vastaamme ampumiseen ja nostamme Amerikan lipun, siitä saa fregatin päällikkö ainakin vähän ajattelemista, ja sitten yö saa tehdä loput.
"Kostajan" pitkä tykki oli nyt kunnossa.
— Minä en käyttäisi tätä tykkiä, huomautti Francisco. Se ilmaisee selvästi meidän vahvuutemme, ja silloin olisi mahdoton selittää, miksi pyrimme pakoon. Mutta jos ammumme laitatykeillä, on meidän tykistömme paukkeen ja tuon toisen kuunarin voimakkaampien laukausten välillä siksi suuri ero, että fregatissa ehkä uskotaan meidän laivaamme amerikkalaiseksi.
— Se on totta, vastasi Kain, ja kun Amerikka elää nykyisin sovussa muun maailman kanssa, on vihollisemme tietysti merirosvo. Avatkaa oikean laidan tykkiportit! Pitäkää huoli, että lippu on kunnossa.
"Kostaja" alkoi nyt ampua silloin tällöin muutamia laukauksia laitatykistöllään, mutta niiden pauke tuskin kantoi fregattiin asti. Sitä vastoin "Enterprisen" keskilaivatykin jyrinä kiiri kumeana pitkin merenpintaa ja ankarat pamaukset kuuluivat tuulen kantamina selvästi suureen laivaan, joka oli "Enterprisestä" tuulen alapuolella.
Sellainen oli tilanne auringon vaipuessa aaltoihin, ja kohta esti pimeys näkemästä laivasta toiseen muutoin kuin yökaukoputkella.
— Mitä arvelette? Mitä meidän on nyt tehtävä, kapteeni Kain? kysyi
Francisco.
— Olen päättänyt tehdä uhkarohkean yrityksen. Purjehdin fregatin luo ikään kuin etsiäkseni suojaa, ilmoitan, että tuo toinen laiva on merirosvo, ja pyydän apua. Sitten on oma asiani vetäytyä pois loukosta; kuu ei nouse ennen kuin kello yhden tienoissa.
— Tosiaankin rohkea ja ovela juoni! Mutta jos fregatista ruvetaan meitä epäilemään, kun olemme heidän tykistönsä kantomatkalla?
— Silloin käännämme sille selkämme. En pelkäisi sen pattereita, jollei tuota kuunaria olisi lähellä.
Sen jälkeen kun pimeä oli tullut, "Kostaja" oli aivan fregatin vieressä. Kain vähennytti purjeita vain vähitellen, ikään kuin hänellä olisi ollut vähän väkeä.
— Kuunari ohoi! Mikä on kuunarin nimi?
— "Eliza of Baltimore" Cartagnesta, vastasi Kain ja luovi ylös sotalaivan suojanpuolelle, jonka jälkeen hän lisäsi: Tuo laiva, tuo tuolla kauempana, joka ajaa meitä takaa, on merirosvo. Lähetänkö veneen sinne fregattiin?
— Ei tarvitse; pysytelkää likellämme.
— Selvä on! vastasi Kain.
— Valmis kääntämään! huudettiin nyt fregatista; ensimmäinen perämies puhalsi pilliin, ja muutaman silmänräpäyksen perästä laiva kääntyi jo toiselle kyljelle. "Kostaja" kääntyi myös ja pysytteli ihan lähellä fregattia.
Sillä välin oli "Enterprise" pitämällä suuntansa muuttamattomana vähitellen joutunut tuulen alapuolelle. Edvard Templemore ja hänen miehistönsä ällistyivät suuresti nähdessään alusten liikkeet. He luulivat jo erehtyneensä ja arvelivat ettei se laiva, jota he olivat ajaneet takaa, ollutkaan merirosvoalus; sitten taas otaksuivat, että merirosvot olivat nousseet kapinaan päällikköään vastaan ja antautuneet fregatille. Edvard käänsi kuunarin laitatuuleen ja purjehti suoraan toisia kohti saadakseen selville miten asian laita todella oli. Fregatin päällikkö, joka oli pitänyt laivoja silmällä, hämmästyi nyt puolestaan yhtä suuresti — niin kuin hän luuli — merirosvojen rohkeutta.
— Eihän tuo roisto vain aikone yrittää vallata meidän laivaamme! hän ihmetteli perämiehelle.
— Ei ole takeita; tunnettehan, millainen hän on miehiään. Vakuutetaan, että hänellä on kolmesataa miestä laivassaan, siis juuri saman verran kuin meilläkin. Tai ehkä hän aikoo ampua meitä täydeltä laidalta ja sitten puikahtaa jälleen tuulen puolelle.
— Joka tapauksessa meidän on oltava valmiit ampumaan, vastasi päällikkö. Oikean laidan tykit valmiiksi, niiden suutulpat pois! Käskekää ylähangan vahti kannelle.
"Enterprise" oli nyt ihan lähellä fregattia tuulen puolella ja aikoi mennä sen ohi peränpuolelta ja siten luovata laitatuuleen.
— Se ei vieläkään vähennä purjeita, sanoi perämies samassa, kun kuunari keula kohisten hyvää vauhtia ilmaantui tuulen puolelle noin kaapelinmitan päähän laivasta.
— Se on täynnä miehiä, sanoi fregatin purjehdusupseeri, joka katseli sitä yökaukoputkella.
— Ampukaa siihen laukaus! komensi päällikkö.
Tykinlaukaus pamahti. Kun savu hälveni, huomattiin kuunarin etumärssypurjeen, jota juuri levitettiin, roikkuvan partaalla. Luoti oli osunut keulamastoon ja katkaissut sen.
"Enterprise" tuli hetkeksi kykenemättömäksi jatkamaan matkaansa.
— Kuunari ohoi! Mikä on kuunarin nimi?
— Hänen majesteettinsa kuunari "Enterprise".
— Lähettäkää heti tänne vene.
— Selvä on!
— Kutsukaa väki kannelle ja vähentäkää purjeita!
Fregatin ala- ja prammipurje koottiin ja isomärssypurje käännettiin.
— Lippu-upseeri, missä toinen kuunari on?
— Toinen kuunariko? Tuossa aivan lähellä, vastasi lippu-upseeri, joka samoin kuin kaikki muut oli niin kiintynyt seuraamaan "Enterprisen" liikkeitä, että oli unohtanut pitää silmällä "amerikkalaisen" kuunarin puuhia. Hän oli vastannut umpimähkään ja hyppäsi nyt lippuarkulle katsomaan tarkemmin, missä kuunari oli. Mutta se ei ollutkaan enää näkyvissä! Kain, joka oli visusti tarkannut, mitä oli tapahtunut toisten laivojen kesken, jok'ikinen silmänräpäys valmiina pujahtamaan pakoon, oli kääntynyt niin pian kuin fregatti laukaisi tykkinsä toiseen kuunariin päin, ja lasketti nyt laitatuuleen kaikki purjeet levällään. Yökiikarilla saattoi kuunarin nähdä noin puolen mailin päässä fregatin perän takana ja silloin oivallettiin heti sen ovela juoni. Fregatti käänsi, lisäsi purjeita, antoi Edvardin palata takaisin kuunariinsa veneellään, jota ei ollut aikaa odottaa, kääntyi ja rupesi ajamaan karkulaista takaa. Mutta "Kostaja" oli pian siitä tuulen puolella ja aamun valjetessa siitä ei enää näkynyt jälkeäkään.
Vihastuneena osakseen tulleesta menettelystä ja lujasti päättäen vaatia asiaa sotaoikeuteen Edvard Templemore oli seurannut fregatin perässä niin pian kuin saattoi jälleen levittää purjeet. Puolenpäivän aikaan hän tavoitti fregatin ja kaikki selvisi nyt täydellisesti. Vaikka oli harmillista, ettei merirosvoa saatu kiinni, olivat kaikki kuitenkin sitä mieltä, että hän oli rohkeudellaan ja kylmäverisyydellään ansainnut päästä pakoon. Huomattiin, että "Enterprisen" masto voitiin hät'hätää korjata ja lastoittaa puulastoilla niin, että kuunari kykenisi pian jatkamaan risteilyään. Fregatin salvumiehet lähetettiin "Enterpriseen", vauriot korjattiin kahdessa päivässä, ja sitten Edvard Templemore lähti jälleen etsimään "Kostajaa".