MAIHINNOUSU
Señor Cumanoksen maatila, johon hän ja hänen perheensä sekä Francisco heidän seurassaan olivat vetäytyneet maaelämää viettämään, ulottui Magdalena-joen suusta monta mailia jokea vastavirtaan. Siellä oli hedelmällistä lietemaata, leveä alue viljavia niittymaita, joilla käyskenteli suuria karjalaumoja. Asuinrakennus oli ainoastaan noin sadan metrin päässä kauniin joen rannasta, ja kapea mutta syvä lahti pisti läheisimpiin ulkorakennuksiin saakka.
Mutta señor Cumanoksella oli vieläkin arvokkaampia tiluksia. Noin kahdeksan mailia ylempänä, Jambranon kaupungin läheisyydessä, hänellä oli kultakaivos, joka viime aikoina oli ollut sangen antoisa. Kultapitoinen sora ja lietemaa tuotiin sieltä veneillä jokea alas ja huuhdottiin pikku lahdelman rannalla ulkorakennuksissa.
Jalosukuisen espanjalaisen maatilalla oli työväkeä satakunta henkeä; osa työskenteli huuhtomoissa, osa oli varsinaista palvelusväkeä.
Kun Francisco oli ollut tilalla jonkin aikaa, hän sai luottamustoimen señor Cumanoksen töiden ylikaitsijana ja osoitti ansaitsevansa tuon tärkeän toimen niin hyvin, että häntä pidettiin perheen jäsenenä.
Eräänä aamuna Francisco taas meni huuhtomoihin avaamaan niiden pienten kannellisten veneiden luukkuja, jotka olivat juuri kultasoralastissa saapuneet Jambranosta. Kaivoksen päällysmies lukitsi näet aina veneiden säiliöt lähettäessään ne matkaan, ja señor Cumanoksella oli avaimet. Silloin yksi työnjohtajista kertoi tuntemattoman aluksen laskeneen edellisenä päivänä ankkuriin joen suulle. Varhain aamulla se oli nostanut ankkurin ja näytti pyrkivän nyt vuoroin maalle päin, vuoroin jälleen merelle.
— Arvattavasti se on matkalla Cartagenasta, tuumi Francisco.
— Valgame Dios, sitäpä en usko, herra! sanoi Diego. — En olisi pitänyt lukua koko asiasta, mutta minusta tuntuu oudolta, että Giacomo ja Pedro, jotka lähtivät eilen illalla tavalliseen tapaansa kalastamaan, eivät ole palanneet, vaikka heidän on tapana tulla takaisin ennen puolta yötä.
— Todellakin! Se on kummallista. Eivätkö he ole koskaan ennen olleet poissa niin kauan?
— Eivät koskaan, herra, ja he ovat kalastaneet yhdessä seitsemän vuotta.
Francisco ojensi avaimet miehelle, joka aukaisi luukut ja antoi ne takaisin.
— Tuossa se on! tämä huudahti samassa. Noin neljän mailin päässä pisti niemen kärjen takaa äkkiä näkyviin laivan keulapurje. Francisco katseli laivaa tuokion ja lähti sitten suoraan asuinrakennukseen virkkamatta enää sanaakaan.
— No, Francisco, sanoi señor Cumanos hämmentäen lusikallaan pientä suklaakuppiaan, mitä uutta tänä aamuna?
— "Nuestra Señora del Carmen" ja "Aguilla" ovat tulleet. Minä olin juuri avaamassa luukut. Tuolla niemen edustalla näkyy olevan laiva jota sietää tarkastaa, ja minä tulin hakemaan kaukoputkea.
— Sietää tarkastaa! Miksi?
— Siksi, etteivät Giacomo ja Pedro, jotka eilen illalla lähtivät kalastamaan, ole palanneet takaisin eikä heistä ole sen koommin kuulunut mitään.
-. Sepä merkillistä! Mutta mitä tuolla laivalla on sen asian kanssa tekemistä?
— Siihen kysymykseen vastaan sitten, kun olen saanut katsoa laivaa tarkemmin, sanoi Francisco, joka oli ottanut kaukoputken ja veti sitä paraikaa ulos kotelosta. Hän nojautui ikkunanpieleen ja tarkasti hetken laivaa sanaakaan virkkamatta.
— Niin, elävän Jumalan nimessä, se on "Kostaja" eikä mikään muu! hän huudahti laskien kaukoputken kädestään.
— Mitä sanotte? kysyi señor Cumanos kiivaasti.
— Se on merirosvokuunari "Kostaja" niin totta kuin elän! Señor Cumanos, teidän täytyy heti ryhtyä puolustustoimiin. Tiedän että he ovat jo kauan aikoneet tulla tälle suunnalle, josta he odottavat hyviä saaliita. Kalastajienne katoamisesta päättelen, että he ovat eilen illalla lähettäneet veneitään vakoilemaan ja silloin saaneet nuo miehet siepatuksi vangiksi.
— Lienette oikeassa, vastasi señor Cumanos miettiväisen näköisenä, jos nimittäin voimme edellyttää, että aivan varmasti tunnette sen merirosvolaivaksi.
— Tunnenko? Señor Cumanos, tunnen siinä joka hirren, jok'ikisen lankunpätkän; ei ole sitä köydenpätkää eikä väkipyörää, jota en siinä tuntisi. Neljän mailin päähän saatan tällaisella kaukoputkella erottaa jok'ainoan seikan, mikä erottaa sen takilan muista laivoista. Voin vannoa, että se on "Kostaja", toisti Francisco vielä kerran tarkastaen kuunaria kaukoputkella.
— Entä jos he hyökkäävät kimppuumme?
— Meidän täytyy puolustautua ja karkottaa heidät pois. He tulevat epäilemättä yöllä veneillä maihin. Jos he purjehtisivat tänne kuunarilla päiväsaikaan ja laskisivat ankkuriin tähän vastapäätä, ei meillä olisi toivoa menestyksestä. Mutta heillä ei ole aavistustakaan siitä, että minä olen täällä ja että heidät tunnetaan, ja luulen, että he aikovat karata kimppuumme vasta illalla.
— Mitä siis ehdotat, Francisco?
— Ehdotan, että lähetämme kaikki naiset don Teodoron luo — sinnehän on ainoastaan viisi mailia — ja kutsumme kaikki miehet kokoon niin pian kuin mahdollista. Jos varustamme talon murroksilla, olemme kylliksi voimakkaat ajamaan heidät pakosalle. He eivät voi tuoda maihin enempää kuin yhdeksänkymmentä tai sata miestä, koska aina täytyy jättää muutamia kuunaria vahtimaan, ja meillä on miehiä ihan yhtä paljon. Olisi kai parasta luvata väelle palkinto, jos he käyttäytyvät hyvin.
— Olette oikeassa. Mutta meillä on täällä kultasoraa.
— Parasta jättää se tänne. Veisi liian paljon aikaa siirtää sitä muuanne, ja jäisimme niitä miehiä vaille, joiden haltuun kulta uskottaisiin. Huuhtomot on jätettävä autioiksi, ja kaikki, millä on jotakin arvoa, on vietävä sieltä pois. Luultavasti he sytyttävät majat tuleen. Joka tapauksessa meillä on vielä riittävästi aikaa, jos heti ryhdymme toimiin.
— No niin, Francisco, uskon päällikkyyden ja kaikki toimenpiteet teidän huoleksenne. Menen itse señora Isidoran puheille. Lähettäkää sana väelle ja puhukaa heille. Luvatkaa palkintoja. Tehkää ja käskekää, niin kuin hyväksi näette.
— Toivon voivani osoittaa ansaitsevani luottamuksenne, vastasi
Francisco.
— Caramba! huudahti vanha herra lähtiessään huoneesta, olipa totta tosiaan onni, että te olette täällä; muuten meidät kai olisi kaikki tyynni murhattu vuoteisiimme.
Francisco lähetti sanan maatilan päällysmiehille, ilmoitti, mitä hänen arvelunsa mukaan oli odotettavissa ja kertoi heille suunnitelmansa. Sitten kutsuttiin kokoon kaikki muutkin. Ja Francisco selitti, ettei kenelläkään ollut odotettavana armoa, jos merirosvot pääsivät voitolle, sekä toiselta puolen, mitä palkintoja señor Cumanos antaisi heille, jos he täyttäisivät velvollisuutensa.
Espanjalaiset ovat luonnostaan urhoollisia, ja Franciscon innostamina he päättivät puolustaa maatilaa viimeiseen saakka.
Señor Cumanoksen taloa oli verraten helppo puolustaa tällaiselta hyökkäykseltä; oli näet odotettavissa ainoastaan kivääritulta. Muurit, jotka olivat kivestä, muodostivat suorakaiteen; yläkerrassa oli parveke ja useita ikkunoita, mutta alakerroksessa ainoastaan kaksi ikkunaa. Porttia lukuunottamatta ei tuossa osittain espanjalaiseen, osittain maurilaiseen tyyliin tehdyssä rakennusryhmässä ollut maan rajassa ainoatakaan aukkoa.
Jos vain hyökkääjät voitaisiin estää tunkeutumasta rakennuksen alaosaan, nämä joutuisivat taistelemaan kovin epäedullisissa olosuhteissa. Sen vuoksi tukittiin ensin alakerroksen ikkunat, niiden kohdalle kasattiin suuret joukot kiviä lattiasta kattoon ja peräseinään saakka, ja samalla ryhdyttiin kaikkiin mahdollisiin valmistuksiin, jotta portti saataisiin yöksi lujasti teljetyksi. Tikapuita nostettiin pystyyn parvekkeelle, joka vahvistettiin melkein rinnan korkeudelta kivääritulta kestäväksi.
Iltapäivällä Isidora-rouva ja talon muut naiset lähetettiin don Teodoron luo, ja señor Cumanos suostui Franciscon pyynnöstä ja señora Isidoran kiihkeistä rukouksista lähtemään heidän mukaansa. Hän kutsui väkensä kokoon, ilmoitti uskoneensa päällikkyyden Franciscolle ja lausui toivovansa, että he täyttäisivät velvollisuutensa, puristi sitten Franciscon kättä ja oli pian ratsastavan seurueensa mukana kadonnut metsään jokea reunustavien kapeiden niittymaiden taakse.
Kiväärejä ja ampumavaroja oli runsaasti. Muutamat miehet pantiin valamaan luoteja, toiset puhdistamaan pyssyjä, jotka olivat pitkät ajat olleet käyttämättöminä. Ennen iltaa oli kaikki valmiina. Jokainen mies oli saanut aseet ja ampumavaroja, ja Francisco ehti jälleen pitää silmällä kuunaria, joka oli päivällä purjehtinut ulommaksi maasta, mutta lähestyi nyt jälleen rannikkoa. Puoli tuntia ennen hämärän tuloa se kääntyi kolmisen mailin päässä rannikosta ja lasketteli suoraan merelle.
— He aikovat tänä iltana hyökätä kimppuumme, sanoi Francisco. Siitä olen melkein varma. He ovat hinanneet ylös nokka-harustaljat ja valmistautuneet laskemaan parkassin vesille.
— Antaa heidän vain tulla, herra, kyllä he täältä saavat kuuman löylyn, vastasi Diego, joka oli alipäällikkönä.
Pian oli niin pimeä, ettei laivaa voinut enää erottaa. Francisco ja Diego käskivät kaiken väen asuinrakennukseen; sen ovi oli lujasti teljetty ja sitä vasten oli kasattu muutamia isoja kallionlohkareita, joita oli vieritetty eteiseen. Viisi miestä Francisco oli asettanut joen rannalle noin sadan metrin päähän toisistaan pitämään silmällä, milloin rosvojen veneet lähestyivät. Kello oli kymmenen illalla, kun Francisco ja Diego laskeutuivat tikapuita myöten ulos ikkunasta ja menivät tarkastamaan vartijoita.
— Herra, sanoi Diego heidän tultuaan joen rannalle, mihin aikaan luulette noiden roistojen aikovan koettaa onneaan?
— Sitä on vaikea sanoa. Jos heillä on päällikkönä sama mies kuin minun ollessani laivassa, ei mitään tapahdu ennen kuin kuu on laskenut. Mutta jos päällikkö on joku toinen, he eivät kenties ole niin varovaisia.
— Pyhä neitsyt! Oletteko te, herra, joskus ollut tuossa laivassa?
— Olen kyllä, ja pitkän aikaa, mutta en ollut siellä omasta tahdostani. Jollen olisi ollut siellä, en olisi nyt tuntenut sitä "Kostajaksi".
— Aivan niin, herra. Meidän tulee kiittää pyhimyksiä siitä, että kerran olette ollut merirosvona.
— Olisi ollut parempi, etten olisi koskaan joutunut sellaiseen seuraan, vastasi Francisco hymyillen. Minä olen nähnyt niin kauheita juttuja tapahtuvan tuossa laivassa, että niitä muistellessa veri vielä hyytyy suonissani.
Francisco kuvaili Diegolle eräitä hirmutöitä, joita oli nähnyt "Kostajassa", ja hän oli juuri keskellä kertomusta, kun sieltä minne kauimpana oleva vartija oli asetettu, kuului kiväärinlaukaus.
— Varohan, Diego! Yhä likempää kuului nyt merkkejä, että veneet olivat aivan lähellä, ja muutaman minuutin kuluttua kaikki vartijat saapuivat ilmoittamaan, että merirosvot soutivat paraikaa jokea ylös kolmella veneellä ja olivat neljännesmailin päässä valkamasta.
— Diego, mene ylös isoon rakennukseen katsomaan, että siellä on kaikki järjestyksessä! Minä viivyn täällä vähän aikaa. Älkää ampuko, ennen kuin minä tulen!
Diego ja vartijat poistuivat, ja Francisco jäi yksin rannalle.
Kohta kuului selvästi airojen loiskinaa, ja Francisco koetti tarkata, kuuluisiko mitään puhetta. Veneiden lähestyessä hän saattoi erottaa Hawkhurstin äänen. Vartijoiden merkkilaukaukset olivat ilmaisseet rosvoille, että heidän tulonsa oli huomattu ja että he luultavasti saisivat kokea vastarintaa; ei siis tarvinnut enää pysytellä hiljaa.
— Lakatkaa soutamasta, pojat! Lakatkaa soutamasta! huusi Hawkhurst.
Yhdessä veneessä lakattiin soutamasta ja heti sen jälkeen toisissakin.
Francisco saattoi nyt selvästi erottaa kaikki kolme venettä noin kaapelinmitan päässä, ja miesten äänet kuuluivat selvästi pitkin vettä tähtikirkkaassa, hiljaisessa yössä.
— Tässä on pieni lahti, joka ulottuu tuolla ulompana oleviin rakennuksiin asti, puhui Hawkhurst. Eikö siellä olisi parempi nousta maihin? Rakennukset voivat olla meille suojana, jollei niitä ole jo miehitetty.
— Aivan niin, vastasi ääni, josta Francisco heti tunsi puhujan
Kainiksi.
— Hän elää siis, ajatteli Francisco. Hänen verensä ei ole vielä minun omallatunnollani.
— Vedelkää taas, pojat! komensi Hawkhurst.
Veneet kiitivät lahdenpohjaan ja Francisco riensi takaisin päärakennukseen.
— Nyt, pojat! sanoi hän, kiiveten sukkelaan tikapuita ylös. Nyt meidän täytyy osoittaa rohkeutta ja päättäväisyyttä. Joudumme tekemisiin hurjanrohkeiden miesten kanssa. Tunsin kapteenin ja ensimmäisen perämiehen äänen, joten ei ole enää epäilystäkään; tulijat ovat varmasti merirosvoja. Veneet ovat jo lahdessa ja rosvot aikovat astua maihin majojen takana. Vetäkää ylös tikapuut ja laskekaa ne parvekkeelle, mutta älkää ampuko ennen kuin voitte tähdätä tarkasti. Hiljaa nyt, miehet. Tuossa ne tulevat.
Merirosvot näkyivät lähenevän tiheänä rykelmänä majoilta päin. Kun heitä oli mahdotonta koettaa torjua muualta kuin kuistin puolelta, jossa ei ollut tilaa kuin kahdeksalle tai kymmenelle miehelle, Francisco käski, että jokaisen miehen tuli ammuttuaan väistyä syrjään panostamaan kivääriä antaakseen tilaa toisille.
Kun merirosvot olivat puolitiessä majojen ja asuinrakennuksen välillä, Francisco komensi miehensä ampumaan. Merirosvot alkoivat myös ampua, nostivat suuren huudon ja hyökkäsivät eteenpäin Hawkhurst ja Kain etunenässä. Kun espanjalaiset eivät aluksi voineet laukaista enempää kuin tusinan verran kiväärejä kerrallaan, vihollinen luuli heidän mieslukuaan paljon pienemmäksi kuin se todella oli ja ryhtyi kohta toisenlaisiin keinoihin.
Rosvot hajaantuivat puoliympyrään kuistin eteen ja pitivät yllä alituista, kiusallista tulta Franciscon joukkoa vastaan, joka vastasi ampumiseen neljännestunnin ajan. Mutta kun kaikki kiväärit vähitellen joutuivat mukaan leikkiin, merirosvot huomasivat pian, että heillä olikin edessä vaarallisempi vihollinen kuin he ensin olivat luulleet.
Nyt oli tullut aivan pimeä, ja oli mahdotonta erottaa mitään muulloin kuin äkillisten salamoiden välähtäessä kivääreistä. Kain ja Hawkhurst jatkoivat ampumistaan ja heidän onnistui päästä rakennuksen vierelle kuistin alle. He tarkastivat portteja ja ikkunoita ja huomasivat kohta, että oli varsin vähän toivoa päästä murtautumaan niistä sisään. Sen sijaan he havaitsivat heti, että heidän väkensä oli hyvässä suojassa kuistin alla, jonka puisen lattian läpi saattoi lisäksi ampua ylhäällä olevia vihollisia. Hawkhurst riensi pois ja palasi kohta takaisin mukanaan puolet miesjoukostaan. Pian saattoi huomata, kuinka tehokas tämä temppu oli. Merirosvojen luodit tunkeutuivat lattialautojen läpi ja haavoittivat pahasti monta espanjalaista, ja Franciscon täytyi vihdoin käskeä väkensä vetäytyä huoneisiin ja ampua ikkunoista.
Mutta tästäkin taistelutavasta oli pian luovuttava, kun rosvot sytyttivät palamaan kuistin rutikuivat puiset kannatinpylväät. Liekit luikertelivat vähitellen ylöspäin pylväitä pitkin, kiertyivät käärmeinä niiden ympäri ja nuoleskelivat kohta rintavarustusta. Vihdoin oli koko kuisti tulessa, mistä oli suuri etu hyökkääjille, jotka nyt saattoivat nähdä talon puolustajat. Monta oli kaatunut ja haavoittunut. Savu ja kuumuus kävivät niin sietämättömiksi, ettei yläkerrassa voinut enää olla, vaan kaikki vetäytyivät Franciscon kehotuksesta pohjakerrokseen.
— Mitä nyt on tehtävä, herra? kysyi Diego huolestuneen näköisenä.
— Mitäkö tehtävä? vastasi Francisco. Kuisti on poltettu, siinä kaikki. Talo ei syty tuleen, sehän on pelkkää kiveä; katto voisi mahdollisesti syttyä, mutta tässä me nyt kaikki olemme, enkä saata huomata rosvojen päässeen sen kauemmaksi kuin olivat alussa. Niin pian kuin kuisti on palanut kokonaan, menemme taas tuonne ylös ja alamme ampua ikkunoista.
— Kuulkaa, herra, nyt ne koettavat murtaa porttia.
— Voivathan koetella sitä hetkisen aikaa. Portti heidän olisi pitänyt murtaa ollessaan kuistin alla, jolloin me emme heitä nähneet. Kun se on palanut loppuun, voimme torjua heidät. Minä menen tuonne ylös katsomaan miten asiat ovat.
— Älkää herra, siitä ei ole mitään hyötyä. Miksi antautuisitte vaaraan nyt, kun tuli loimottaa niin kirkkaasti?
— Sitä minun juuri täytyy mennä katsomaan. Kuule, Diego, toimita kaikki haavoittuneet pohjoisen puoleiseen huoneeseen; siellä he ovat parhaiten turvassa, eivätkä ole muiden tiellä.
Francisco nousi kiviportaita yläkerrokseen. Huoneet olivat täynnä savua eikä hän voinut erottaa mitään. Luoti suhahti hänen ohitseen, ja hän meni ikkunaan etsien suojaa pylvään takaa.
Liekit eivät enää loimunneet yhtä raivokkaina eikä kuumuus ollut enää niin sietämätön kuin äsken. Pian ilmaisi pariin kertaan toistuva rytinä, että kuisti oli romahtanut maahan. Francisco katsoi ulos ikkunasta. Rakennuksen eteen oli varissut hehkuvaa tuhkaa ja hyökkääjien täytyi hetkeksi vetäytyä takaisin. Kuistista ei ollut jäljellä muuta kuin muurin ikkunoiden yläpuolelle asetettujen poikkihirsien palavat tyngät sekä kannatinpylväiden hehkuvat jäännökset.
Mutta savu hälveni alhaalla, ja pari kiväärin laukausta ilmaisi, että
Francisco oli huomattu.
— Katto on pelastunut, hän ajatteli vetäytyen takaisin ikkunasta.
Meille on varmasti vain eduksi, että kuisti on nyt poissa.
Oli vaikea saada selville, mitä merirosvot nyt aikoivat tehdä. Hetken perästä he lakkasivat ampumasta ja Francisco palasi kumppaniensa luo. Savu oli vähitellen haihtunut ja Franciscon väki saattoi asettua entisille paikoilleen yläkertaan; mutta kun rosvot eivät jatkaneet ampumista, eivät hekään tietysti voineet tehdä mitään, koska ainoastaan kiväärinlaukausten välähtäessä saattoi erottaa vihollisen. Ei kuulunut uutta hyökkäystä porttia eikä alakerran ikkunoita vastaan ja Francisco koetti turhaan arvata, mitä rosvoilla oli mielessä.
Melkein puoli tuntia kului jännittyneessä odotuksessa. Muutamat espanjalaiset jo luulivat, että merirosvot olivat peräytyneet veneilleen ja menneet matkoihinsa, mutta Francisco tunsi vastustajansa paremmin. Mitään muuta hän ei saattanut tehdä kuin pysytellä ylhäällä ja tuon tuostakin katsoa ulos nähdäkseen mitä siellä puuhattiin. Diego ja pari muuta miestä jäivät yläkertaan hänen luokseen, muut lähetettiin alas turvaan.
— Pyhä Francisco! Tämä on ollut kauhea yö, herra! Kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin päivä koittaa? sanoi Diego.
— Ainakin kaksi tuntia, vastasi Francisco. Mutta sitä ennen on taistelu ratkaistu.
— Pyhimykset olkoot meille armolliset: Katsokaa eivätkö ne tule tuolla?
Francisco tirkisti ulos pimeyteen majoihin päin ja huomasi joukon miehiä hiipimässä taloa kohti. Vielä muutama silmänräpäys, niin hän saattoi erottaa heidät ihan selvästi.
— Aivan niin, olet oikeassa, Diego. He ovat tehneet tikapuita ja aikovat rynnätä sisään ikkunoista. Kutsu kaikki väki ylös. Nyt tulee ankara kahakka.
Espanjalaiset riensivät yläkertaan ja miehittivät huoneen, jonka suojana kuisti oli ollut ja jossa oli etupuolella kolme ikkunaa joelle päin.
— Saammeko nyt ampua, herra?
— Ei, ei! Älkää ampuko, ennen kuin he ovat aivan lähellä. Heitä ei voi kiivetä yhdellä kertaa useampia kuin kaksi joka ikkunaan. Muistakaa nyt, pojat, että teidän on tapeltava urhoollisesti, sillä he eivät säästä henkeänne, eivät tunne armoa eikä sääliä.
Samassa pistivät karkeatekoisten tikapuiden päät näkyviin joka ikkunasta. Tikkaat oli kyhätty kokoon häthätää, mutta ne olivat lujaa tekoa ja olivat melkein yhtä leveät kuin ikkunatkin. Kuului kova huuto, sitten rosvot kiipesivät yhtaikaa ylös kaikkia tikapuita myöten.
Francisco seisoi keskimmäisen ikkunan kohdalla, kun Hawkhurst ilmestyi ikkunaan sapeli kädessä. Hän löi syrjään häntä kohti ojennetun kiväärin, ja luoti suhahti ohi kehenkään sattumatta. Vielä askel, niin hän olisi ollut sisällä, mutta nyt Francisco laukaisi ja luoti tunkeutui Hawkhurstin vasempaan olkaan. Rosvo kohotti oikeaa kättään, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt tarttua kiinni toista kertaa, karkasi rohkea espanjalainen kivääreineen hänen kimppuunsa ja tyrkkäsi hänet syrjään, niin että hän horjahti taaksepäin ja vei pudotessaan mukanaan kaksi toveriaan, jotka olivat hänen jäljessään kiivenneet tikapuille.
Francisco tunsi Hawkhurstin äänestä ja käsitti, ettei hänen haavoituttuaan tätä ikkunaa vastaan suunnatulla hyökkäyksellä ollut enää mitään merkitystä; hän riensi siis vasempaan ikkunaan. Siltä suunnalta hän oli kuullut Kainin äänen tämän kehottaessa miehiään.
Hän oli arvannut oikein: Kain oli ikkunassa ja koetti raivata itselleen tietä, mutta Diego ja muutamia muita rohkeita miehiä oli edessä. Merirosvokapteenilla oli kuitenkin vyö täynnä pistooleja, ja hän oli jo menestyksellisesti laukaissut niistä kolme. Diego ja kaksi hänen luotettavinta miestään oli haavoittunut, ja muut, joiden olisi ollut vastustettava Kainin rynnäkköä, pelkäsivät kovasti hänen jättiläiskokoaan. Francisco syöksyi hänen kimppuunsa, mutta mitäpä niin nuoren miehen voimat olisivat voineet Kainin jättiläisruholle. Kuitenkin hän sai tartutuksi vasemmalla kädellään Kainin kurkkuun ja tähtäsi häntä pistoolilla, kun toisen pistoolin leimaus jonkun Kainin toverin ampuessa äkkiä valaisi kirkkaasti Franciscon kasvot juuri kun tämä huusi: — Veri verestä! Se riitti. Nähdessään tuon — niin kuin luuli — yliluonnollisen ilmestyksen merirosvopäällikkö päästi kauhistuneen huudon ja romahti tainnoksissa tikapuilta maahan kuistin vielä palavien jäännöksien joukkoon.
Molempien päälliköiden joutuminen taistelukyvyttömiksi ja espanjalaisten urhea vastarinta tukahdutti hyökkääjien innon. He alkoivat horjua ja peräytyivät vihdoin vieden mukanaan haavoittuneensa. Espanjalaiset hurrasivat; Francisco etunenässä he ajoivat merirosvoja takaa tikapuita myöten ja muuttuivat nyt vuorostaan hyökkääjiksi. Merirosvot peräytyivät kuitenkin hyvässä järjestyksessä, hitaasti, askel askelelta ja yhä ampuen estäen siten espanjalaisia pääsemästä aivan likelle, kunnes he olivat ehtineet veneilleen. Silloin he tekivät uuden hyökkäyksen, jolloin syntyi ankara käsikähmä.
Mutta rosvot olivat menettäneet paljon väkeä eikä heidän rohkeutensa ollut enää entisellään, kun he eivät nähneet päällikköään. Hawkhurst oli kuitenkin taas pystyssä ja antoi käskyjä yhtä tyynesti kuin tavallisesti. Hän huomasi Franciscon, syöksyi tämän kimppuun, tarttui hänen kaulukseensa ja raastoi hänet rosvojen joukkoon.
— Otetaan ainakin tämä mukaan! huusi Hawkhurst, heidän verkalleen peräytyessään veneisiin. Franciscon kimppuun kävi useita miehiä, ja hänet paiskattiin veneeseen. Samassa kaikki veneet pyrkivät rosvojen hurjasti soutaessa espanjalaisten luotituiskua pakoon. Espanjalaiset ajoivat näet heitä takaa pitkin joenrannikkoa yhä ampuen.