LUUTNANTTI
Edvard Templemore oli siis Länsi-Intiassa luutnanttina ja hänen hallussaan oli amiraalilaivan saattoaluksen päällikkyys. Aluksen nimi oli "Enterprise"; se oli rakennettu Baltimoressa samalla kertaa kuin sen sisarlaiva; molemmat kuunarit olivat olleet kuuluja kauneudestaan ja merikelpoisuudestaan. Ja kuinka erilaisiin toimiin ne olivatkaan joutuneet! Molemmat oli alkuaan rakennettu orjalaivoiksi; nyt toinen käytti Englannin lippua ja kulki merellä "Enterprise"-nimisenä, kun taas toisessa, joka risteili merillä "Kostajana", liehui merirosvolippu.
"Enterprise" oli monessa suhteessa varustettu samalla tavalla kuin sen sisarlaiva; siinä oli pitkä metallitykki keskilaivassa ja pienempiä laidoilla. Laivaväen lukumäärässä oli kuitenkin melkoinen ero, sillä "Enterprisessä" oli miehistöä ainoastaan kuusikymmentä matruusia. Samoin kuin useimpia muita amiraalilaivan saattoaluksia sitäkin käytettiin kuljettamaan milloin muonalähetyksiä, milloin amiraalin virkailmoituksia. Vähin, kun sitä ei tarvittu muualla, sitä voitiin käyttää niinkin tärkeihin tehtäviin kuin hellän rakkauskirjeen viemiseen kauniille neidolle. Sitä paitsi on selvää, että sillä oli sama tehtävä kuin muillakin hänen majesteettinsa laivoilla; senkin oli näet määrä polttaa, upottaa ja hävittää mitä vihollisten omaa se vain tiellään kohtasi, mutta kun se tavallisesti kuljetti virkakirjeitä, joiden todellista tärkeyttä ei luonnollisesti tiedetty, se ei sellaisilla asioilla ollessaan saanut poiketa määrätystä suunnastaan.
Edvard Templemore poikkesi kuitenkin silloin tällöin hiukan suunnasta ja oli äsken kunniakkaan kahakan jälkeen valloittanut sorean kaapparialuksen, ryöstölaivan. Siitä urotyöstä hän odotti virkaylennystä, mutta amiraali arveli hänen olevan vielä liian nuori ja antoi niin ollen ensimmäisen avoimen paikan omalle veljenpojalleen, joka — sen amiraali oli unohtanut — oli vielä nuorempi.
Edvard nauroi kuullessaan Port Royaliin tullessaan tuosta nimityksestä, ja amiraali, joka oli odottanut, että nuori mies olisi vastoinkäymisestään nyrpeä, oli niin tyytyväinen nähdessään hänen iloisen ilmeensä, että pyhästi lupasi varata Templemorelle ensimmäisen avoimen paikan; mutta senkin lupauksensa hän unohti kokonaan, koska Edvard sattui olemaan pitkällä risteilyllä kun jälleen tuli paikka avoimeksi.
Luutnantti Templemore oli nyt ollut melkein kaksi vuotta "Enterprisen" päällikkönä ja tyytynyt nurisematta kohtaloonsa, koska hänellä oli iloinen luonne ja hän vietti mielensä mukaista onnellista elämää. Herra Witherington hemmotteli häntä liiaksikin. Edvard sai niin paljon rahaa kuin vain tahtoi ja hänellä oli huvituksia runsaasti.
Muiden hauskuuksien ohella hän oli joutunut auttamattomasti rakkauden pauloihin. Kerran ollessaan matkalla Windward-saarille, hänen oli onnistunut auttaa espanjalaista laivaa, jossa matkusti Puerto Ricon uusi kuvernööri perheineen, ja suostunut viemään heidät maihin tuolle saarelle. Siitä hyvästä englantilainen amiraali oli saanut kohteliaan kirjeen, joka päättyi siihen kohtuulliseen toivotukseen, että hänen ylhäisyytensä amiraali eläisi tuhat vuotta, ja samalla siinä oli kutsu Edvard Templemorelle käydä heitä tervehtimässä milloin hyvänsä hän sattui kulkemaan ohi. Tämä kutsu oli samanlainen tyhjä kohteliaisuus kuin kuvernöörin amiraalille lausuma toivotus. Mutta asia oli niin, että kuvernöörillä oli yksi ainoa, hyvin kaunis tytär, jota huolellisesti vartioivat vanha hoitajatar sekä munkki, jonka hoitoon kaikki kuvernöörin talossa tehdyt synnit uskottiin, ja Edvard oli ollut niin harhaoppinen, että oli rakastunut tuohon katoliseen tyttöön.
Tyttö oli tosiaankin hyvin kaunis ja lisäksi kiihkeätunteinen niin kuin kaikki espanjalaiset naiset. Ne muutamat päivät, jotka hän yhdessä isänsä kanssa oleskeli kuunarissa, riittivät herättämään rakkauden liekin niin hehkuvissa olennoissa kuin Clara d'Alvarez ja Edvard Templemore olivat. Munkki oli jätetty vuodon saaneeseen laivaan, kun kuunarissa ei voitu saada hänelle eikä hoitajattarelle tilaa, ja tytön isällä don Felix de Matos de Cobas de Manila d'Alvarezilla oli liian paljon tekemistä sikaristaan, jotta olisi joutanut pitämään tytärtään silmällä.
Heidän noustuaan maihin Edvard Templemore kutsuttiin heidän varsinaiseen asuntoonsa, joka ei ollut kaupungissa, vaan hymyilevän lahden rannalla saaren eteläpuolella. Kaupunkitaloa käytettiin ainoastaan virkahuoneistona sekä suurimmissa juhlatilaisuuksissa; siellä oli liian kuuma asua, ja kuvernööri oleskelikin siellä ainoastaan muutamia tunteja päivässä.
Edvard viipyi saarella lyhyen aikaa ja lähtiessään hän sai isältä mainitun englantilaiselle amiraalille osoitetun kirjeen ja tyttäreltä lujan uskollisuuden vakuutuksen.
Kun Edvard lähetettiin risteilyretkelle, kuten aina tapahtui kun ei ollut mitään muuta tekemistä, hän kysyi amiraalilta, eikö hänen, jos hän sattumalta joutuisi Puerto Ricon lähelle, pitäisi jättää espanjalaiselle kuvernöörille jokin vastaus tämän kirjeeseen, ja amiraali, joka ymmärsi, kuinka tärkeätä oli ylläpitää hyvää sopua vieraiden valtojen kanssa, havaitsi kysymyksen aiheelliseksi ja antoi hänelle kirjeen toimitettavaksi. Toinen tapaaminen oli tytön puolelta vielä sydämellisempi kuin ensimmäinen, vaikka hurskas munkki ja vanha hoitajatar katselivat sitä karsain silmin.
Varovaisuus olikin tarpeen, ja kun salassa pitäminen antaa rakkaudelle vain lisää tenhoa, Clara sai Edvardilta kaukoputken ja pitkän kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hän saapuu niin usein kuin vain on mahdollista kuunarillaan saaren eteläpuolelle ja odottaa siellä ikkunasta merkkiä osoitukseksi siitä, että Clara on huomannut hänen aluksensa. Seuraavana aamuna hän tulee sitten veneellään maihin ja kohtaa Claran sovitulla paikalla. Tuo kaikki oli ihastuttavaa, ja Edvardin oli kuluneena vuonna onnistunut kolme, neljä kertaa kohdata lemmittynsä, ja aina hän oli lukemattomia kertoja vaihtanut uskollisuudenlupauksia Claran kanssa, eikä heitä ollut kukaan huomannut. He olivat sopineet niin, että Clara luopuu kodistaan ja isästään sekä uskoo onnensa englantilaisen, harhaoppisen miehen käsiin.
Ihme kyllä amiraali ei huomannut mitään kummallista siinä, että "Enterprise" pistäytyi niin usein Puerto Ricossa, vaikka Edvardin täytyi näyttää laivan päiväkirja joka kerran sieltä palatessaan. Mutta amiraali oli tyytyväinen, kun hän oli valmis muun tehtävän puutteessa lähtemään aluksellaan risteilylle. Hänen päiväkirjansa tuotiin maihin ja jätettiin kokoonkäärittynä ja sinetöitynä amiraalin adjutantille. Adjutantti työnsi ne luotaan eikä välittänyt niistä sen enempää, ja Edvardilla oli aina jokin juttu valmiina istuutuessaan amiraalin vieraana tämän päivällispöytään. "Enterprise" oli saanut määräyksen mennä joutuin Antiguaan, ja kun Edvard piti tuota matkaa sopivana tilaisuutena päästä Clara d'Alvarezia tervehtimään, hän ohjasi paluumatkalla laivansa saaren eteläpuolelle niemen edustalle. Pian hän näki valkoisen uutimen, joka oli päästetty liehumaan ulos ikkunasta.
— Siinä se on, herra luutnantti, sanoi nuori kadetti, joka seisoi hänen vieressään. — Edvard oli käynyt paikalla niin usein, että "Enterprisen" koko väki tiesi hänen hellät tunteensa. Näyttää rauhanlippua.
— Älkää puhuko tyhmyyksiä, herra Warren, vastasi Edvard nauraen. Miten te tämän asian tiedätte?
— Arvaan vain siitä, mitä on tapahtunut, mitä vasta tapahtuu, ja tunnen ruumiissani, että minun on mentävä maihin teidän kanssanne tänä iltana ja odotettava teitä ensi yönä.
— Se on mahdollista, mutta käskekää vetää haruskeulapurjeen jalusnuorat kireämmälle; meidän on nyt mentävä niemen taakse.
Kadetti oli oikeassa; samana iltana, juuri ennen pimeän tuloa hän meni päällikkönsä kanssa maihin.
— Vielä kerran, rakas Clara! sanoi Edvard ottaen rakastetultaan pois tämän pitkän hunnun ja sulkien hänet syliinsä.
— Niin, Edvard, vielä kerran, mutta pelkään, että tämä kerta on viimeinen; kamarineitoni Inez on ollut kovin sairaana ja ripittäytynyt isä Ricardolle. Minua niin pelottaa, että hän on kauhistuksissaan — hän luuli kuolevansa — tunnustanut kaiken. Nyt hän on paranemaan päin.
— Miksi luulet hänen tunnustaneen munkille kaiken?
— Et tiedä miten hupakko hän on sairaana ollessaan. Meidän uskontomme on erilainen kuin teidän.
— Niin on, mutta minä opetan sinulle paremman.
— Ole vaiti, Edvard, noin et saa puhua. Pyhä neitsyt, jos isä Ricardo kuulisi! Luulen varmaan, että Inez on juorunnut, sillä munkki katselee minua niin ankarasti mustilla silmillään. Ja eilen hän huomautti etten ole ripittäytynyt pitkään aikaan.
— Käske hänen hoitaa omat asiansa.
— Mutta sehän juuri onkin hänen asiansa. Eilen illalla minun täytyi tunnustaa hänelle syntini. Juttelin koko joukon, mutta sitten hän iski silmänsä minuun oikein ankarasti kysyen, olinko kertonut kaiken. Vapisin sanoessani että olin, sillä se oli valhetta.
— Minä tunnustan syntini ainoastaan Luojalleni ja rakkauteni vain sinulle. Tee sinä samoin, rakas!
— Minä tottelen sinua puoleksi; rakkauttani en tunnusta.
— Syntejä ei sinulla ole lainkaan; siis tottelet neuvoani kokonaisuudessaan.
— Vaiti, Edvard, noin et saa puhua! Meillä on kaikilla syntejä, ja voi, miten hirmuinen synti onkaan, että minä rakastan sinua, joka olet harhauskoinen! Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, mutta minä en voi voittaa sitä.
— Jos se on ainoa syntisi, rakas, voin empimättä antaa sinulle synninpäästön.
— Älä laske leikkiä, Edvard, vaan kuule minua. Jos Inez on tunnustanut, he hakevat minua aina täältä, emmekä siis voi tavata toisiamme ainakaan tällä paikalla. Tunnethan sen pienen lahden, joka on tuolla kallion takana? Se ei ole paljon kauempana, ja siellä on luola, jossa voin odottaa sinua. Tästä lähtien meidän on kohdattava toisemme siellä.
— Niin, tehdään niin, rakas. Mutta eikö se ole liian lähellä rantaa?
Etkö pelkää veneen miehistöä, joka aivan varmasti silloin näkee sinut?
— Mutta voimmehan poistua kauemmaksi rannasta. Pelkään ainoastaan isä
Ricardoa ja neitsyt Mariaa. Vanhurskas taivas! Jos isäni tietäisi
tämän, olisimme hukassa, ainaiseksi erotettuja. Ja Clara nojasi päätään
Edvardin olkaan ja vuodatti suuria kyyneleitä.
— Meillä ei ole mitään pelättävää, Clara. Hiljaa, kuulin ritinää oranssipuiden takaa. Kuule!
— Niin, niin, kuiskasi Clara hätäisesti, siellä on joku. Mene, rakas
Edvard mene!
Clara juoksi hänen luotaan ja kiiruhti pois lehtokujaa pitkin. Edvard katsoi myös parhaaksi poistua, riensi kapeaa ja kivistä polkua viidakon läpi ja oli pian rannassa veneessään.
"Enterprise" palasi pääasemalle ja Edvard ilmoittautui amiraalille.
— Minulla on työtä teille, luutnantti Templemore. Teidän täytyy heti valmistautua lähtemään kuunarillanne jälleen merelle. Olemme löytäneet teille arvoisenne vastustajan.
— Toivon, että tapaan hänet, herra amiraali, vastasi luutnantti.
— Niin minäkin toivon, sillä jos voitte antaa hyvän kertomuksen tästä jutusta, se tuo teille ylennyksen. Merirosvokuunari, joka on kauan häirinnyt turvallisuutta Atlantilla, on nähty Barbadosin kohdalla, ja "Amalia" on ajanut sitä takaa, mutta näyttää siltä, ettei ainoakaan laivastomme alus saavuta sitä, jollei kenties "Enterprise". Sittemmin merirosvoalus on vielä vallannut kaksi Länsi-Intiassa kulkevaa laivaa ja sen on nähty purjehtivan ne mukanaan Guayanan rannikkoa kohti. Aion nyt antaa teille lisää väkeä kolmekymmentä miestä ja lähettää teidät ajamaan sitä.
— Kiitoksia, herra amiraali, vastasi Edvard, ja hänen kasvonsa loistivat ihastuksesta.
— Kuinka pian voitte olla valmiina? kysyi amiraali.
— Huomisaamuna.
— Oivallista! Sanokaa herra Hadleylle, että hän jättää minulle väkeä koskevat määräykset sekä teidän purjehdusmääräyksenne, niin allekirjoitan ne. Mutta muistakaa, luutnantti Templemore: teillä on vaarallinen otus pyydystettävänä. Olkaa varovainen; urhoollinen te kyllä olette, sen jo tiedän.
Edvard Templemore lupasi kaiken, niin kuin useimmat ihmiset tekevät sellaisessa tilaisuudessa, ja seuraavana iltana "Enterprise" oli jo kaukana aavalla merellä ja kiiti eteenpäin täysin purjein.