SEITSEMÄS LUKU.
Veljekset.
Alfredilla oli aina monta rautaa tulessa. Hän laittoi uusia satimia, ja asetti ne moneen eri paikkaan, niin että tuskin kului päivääkään, ettei hän tuonut kotiin kaniinia tai jänistä. Sitäpaitsi oli hänellä nähtävästi jotain uusia salaperäisiä tuumia. Aamulla aikaisin ja illalla myöhään hän oleskeli metsässä eikä kukaan tiennyt, mitä hän teki.
Viimein hänen salaisuutensa tuli ilmi. Eräänä aamupuolena hän tuli kotiin ja sanoi:
— Edvard, tällä kertaa olen saanut paremman saaliin kuin jäniksen tai kaniinin, mutta minä en saa sitä yksin kotiin. Tule sinä avukseni. Te kai ette pääse mukaan leiniltänne, Jaakko?
— Oh, enköhän minä sentään kykene. Nyt, kun on satanut lunta ja ilma on raikkaampi, on minun paljoa parempi olla. Kostea ilma on leinille myrkkyä. Mitä sinä sitten olet pyytänyt?
— Saattepa nähdä. Mutta sinne on puoli mailia.
— Älähän huolehdi, kyllä minä toimeen tulen. Kulje sinä, Alfred, vain edellä.
Kaikki kolme lähtivät matkaan. Kun he olivat saapuneet eräälle paikalle, jossa kohosi ryhmä kookkaita puita, näytti Alfred heille syvän haudan, jonka hän oli kaivannut puitten väliin. Se oli noin kuusi jalkaa leveä, kahdeksan jalkaa pitkä ja niin syvä, että täysikasvuinen mies olisi kadonnut aivan näkymättömiin, jos hän olisi siihen hypännyt.
— Katsokaas, sanoi Alfred ylpeänä keksinnöstään, — tässä on minun iso satimeni. Ja katsokaa, mitä olen sillä pyytänyt.
He kurkistivat alas. Nuori härkä oli pudonnut kuoppaan.
— Mitä me nyt teemme? kysyi Alfred. — Emme kai saa sitä elävänä ylös?
— Ei, siksi se on aivan liian raskas. Ja sitäpaitsi, koska meidän joka tapauksessa kuitenkin täytyy tappaa se, niin voimme yhtähyvin ampua sen nyt heti, arveli Jaakko.
— Mutta kuinka sinä sait sen? kysyi Edvard veljeltään.
— Siihen neuvoi minua taaskin tuo vanha kirja. Minä kaivoin haudan, peitin sen orjantappuranoksilla ja loin lunta päällimmäiseksi. Sitten otin kimpun heiniä ja hajoitin ne kuopan ympärille houkutellakseni karjan, joka etsi suojaa kylmältä näitten suurten puitten varjossa, kuopan läheisyyteen. Kuten huomaatte, onnistui tuumani hyvin.
— Niin, sinä Alfred, viet totta tosiaan voiton meistä kaikista. — No, ammunko sen?
— Kyllä, nyt se juuri katsoo ylös.
Pau! siinä makasi härkä. Mutta saadakseen sen ylös tarvitsivat he köyttä ja sitä ei ollut kuin kotona. Samalla kun he noutivat köyden, toivat he Kimon ja rattaatkin kuopalle. Härkä oli aika raskas, ja kovasti he kiskoivat ja rehkivät, ennenkuin saivat sen ylös hinatuksi syvästä kuopasta.
— Seuraavalla kerralla emme enää rupea tämmöiseen puuhaan, sanoi Alfred, joka ähki ja puhki kovista ponnistuksista ja pyyhki hien otsaltaan. — Minä teen itselleni nostolaitoksen, niin hinaamme saaliimme ylös yhtä nopeasti ja näppärästi kuin sangollisen vettä kaivosta.
— Oikein maukasta lihaa, sanoi Jaakko, joka jo oli nylkemässä härän nahkaa. — Se ei vielä ole kuin noin puolentoista vuoden vanha, mikäli minä ymmärrän. Mikähän meille olisi tullut neuvoksi, jos se olisi ollut samanlainen jättiläisotus kuin se, minkä viime vuonna ammuimme. Me emme ikinä olisi saaneet sitä ylös.
— Olisimme kylläkin, vakuutti Alfred, joka aina oli neuvokas, — silloin olisin minä hypännyt kuoppaan ja hakannut sen kappaleiksi.
Heti kun nahka ja lihat oli saatu rattaille, lähtivät he kulkemaan kotiin metsänvartijantalolle.
— Nyt on sinun pyssysi monin kerroin maksettu, sanoi Jaakko matkalla
Alfredille. — Tästä lihasta saan monta markkaa.
— Sehän on mainiota. Mutta toivottavasti ei tämä ole viimeinen saaliini.
— Ei suinkaan. Mutta kuulehan — siitä johtuu mieleeni — sinun pitänee ajaa takaisin kuopalle ja korjata kaikki sisälmykset näkyvistä ja luoda lunta veripilkuille. Minä olen näet huomannut, että karja kovasti kammoaa verta. Olen nähnyt sen pari kertaa kun olen ampunut peuran, niin ovat toiset tulleet paikalle ja heti kohta juoksujalkaa, häntä pystyssä ja mylvien kiitäneet pakosalle.
— Kiitos neuvosta, Jaakko, sanoi Alfred. — Ja tiedättekö mitä — minä vien sinne samalla läjän kuivia sanajalkoja ja hajoitan ne kuopan pohjalle. Muutoin sattuu helposti, että joku hieho tai vasikka, joka putoaa siihen, särkee luunsa, ja siitä meillä ei ole suurtakaan iloa.
— Tuommoisen kuopan kaivaminen on kai vienyt monta tuntia? kysyi
Edvard.
— Niin on, mitä syvemmälle pääsin, sitä vaikeammaksi kävi työ. Päälle päätteeksi täytyi minun kuljettaa pois kaikki multa ja sirottaa se maahan. Kokonaisen kuukauden tein työtä, viimein kuljin tikapuita myöten edestakaisin ja multaa en enää voinut lapiolla luoda ylös, vaan täytyi minun kantaa se vasussa.
— Kylläpä siinä on kärsivällisyyttä kysytty. Mutta sinä oletkin paljon sitkeämpi kuin minä, sanoi Edvard.
Talvi kului nopeasti ja hiljaisesti. Jaakon täytyi enimmäkseen pysyä sisässä leininsä tähden, ja Edvard kävi metsällä yksin tai veljensä seurassa. Alfred sai sitäpaitsi pari vasikkaa verrattomaan ansaansa. Ne saatiin hengissä ylös kuopasta ja vietiin navettaan toisten lisäksi ja niin edistyi talon karjanhoito nopeasti. Vanha Jaakko oli nyt niin heikko, ettei hän enää jaksanut lähteä hakemaan koiranpentuja, jotka oli heille luvattu. Tammikuu oli käsissä — juuri siinä kuussa Jaakko oli luvannut ne noutaa — mutta nyt ei ollut ajattelemistakaan, että hän olisi kyennyt niin pitkälle matkalle. Hän ei myöskään tahtonut lähettää Edvardia tai Alfredia niitä hakemaan. — Minä tulen kyllä pian terveemmäksi, sanoi hän joka kerran, kun asia tuli puheeksi. Vihdoin viimein huomatessaan, ettei hänen terveytensä tullut sen paremmaksi, salli hän Edvardin lähteä.
Hän selitti hänelle tarkoin, mitä tietä hänen tuli kulkea metsävoudin asunnolle, ja neuvoi häntä esiintymään hänen pojanpoikanaan, Edvard Armitagena.
Seuraavana aamuna Edvard satuloitsi Kimon ja lähti matkaan.
— Jospa minä saisin lähteä mukaasi, sanoi Alfred, joka saattoi veljeään kappaleen matkaa.
— Niin, jospa saisit! Minusta tuntuu kuin olisin orja, joka on saavuttanut vapautensa. Minä tiedän kyllä, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme vanhalle Jaakolle, ja olenkin hänelle sydämestäni kiitollinen; mutta minä en saata ymmärtää, mitä pahaa hän luulee meille tapahtuvan, jos me näyttäydymme Lymingtonissa.
— En minäkään sitä käsitä, Edvard, mutta luulen, että vaara pääasiallisesti kummittelee Jaakon mielikuvituksessa. Kukapa tahtoisi tehdä meille pahaa senvuoksi, että isämme taisteli kuninkaan puolesta, kun itse olemme rauhallisia. Mutta mitä silloin ensi työksesi tekisit, Edvard, jos lähtisit pois metsästä?
— Tietysti ilmaisisin kuka olen ja vaatisin perinnökseni isäni maatilaa, Arnwoodia.
— Sitäpä Jaakko juuri pelkääkin, ja se tuottaisi sinulle vain onnettomuutta. Jaakko on näet uskonut minulle, vaikkei hän ole sitä sinulle rohjennut kertoa, että maatila on joutunut parlamentille, koska meidän isämme on taistellut sitä vastaan, ja jos sinä koettaisit saada sitä takaisin, joutuisit varmasti vankeuteen.
— Ja miksi ei Jaakko uskaltanut kertoa sitä minulle?
— Koska hän pelkäsi, että sinä vihoissasi moisesta vääryydestä ryhtyisit johonkin varomattomaan tekoon, joka voisi syöstä meidät kaikki onnettomuuteen. Hän sanoi myöskin, että hän ei luultavasti enää elä kauan, sillä hän huomaa, kuinka voimat vähenevät päivä päivältä. Hän toivoisi vain saavansa vielä elää vuoden tai pari voidakseen pitää sinua aisoissa. Jos sinä menet ilmaisemaan itsesi ja vaadit isäinperintöäsi, selitti Jaakko minulle tuonoin, pidättävät viholliset sinut, ja samalla joudumme Alice, Edit ja minäkin heidän valtaansa. Miten luulet pikku sisartemme silloin käyvän? He tulisivat tietysti kuninkaalle vihamielisten ihmisten luo, jotka mielihyvällä kiusaisivat ja vaivaisivat kuninkaanpuoltajan, eversti Beverleyn tyttäriä.
— Jaakko olisi voinut sanoa tämän kaiken minulle itselleni.
— Hän pelkää kiivasta luonnettasi; ja siksi hän alituisesti pelkää, että sinä lähtisit pois täältä metsästä. "Minä rukoilen joka ilta, että Jumala sallisi minun vielä elää, niin että voisin hillitä veljesi levottomuutta ja matkahalua", sanoi hän minulle kerran.
— Minä en lähde minnekään, niin kauan kuin olen sisarteni ainoa tuki. Jos he olisivat turvassa, kääntäisin vaikka jo tänäpäivänä selkäni pikku mökillemme.
— Minä sanon kuten Jaakko: Odota. Se sana on kullan arvoinen näihin aikoihin. Mutta eipä silti tarvitse elää piilossa, vaikka onkin varovainen. Minä en todellakaan luule meille siitä vahinkoa koituvan, vaikkapa liikkuisimmekin kaupungissa ja muissa sellaisissa paikoissa. Kun vain kuljemme Armitagen nimellä, ei yksikään ihminen saata tuntea meitä näissä puvuissa, jotka nyt ovat yllämme ja niin muuttuneet kuin olemme. Sekä sinä että minä olemme tulleet suuriksi ja vahvoiksi. Tuulet ja säät ja jokapäiväinen raataminen ovat karaisseet ja ahavoittaneet meitä niin, että todella näytämme siltä, kuin olisimme asuneet metsässä paitaressuista saakka. Me emme tosiaan näytä eversti Beverleyn pojilta.
— Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi, vastasi Edvard. — Äläkä sinä luule minua niin kauhean kiivaaksi kuin mitä Jaakko kuvittelee. Sydämeni hehkuu vihasta, mutta minä voin hillitä mieleni, ja voin hallita itseäni, silloin kuin tahdon. Ja nyt huomaan kyllä, että tässä täytyy panna viekkaus viekkautta vastaan. Sitäpaitsi — niin kauan kuin kuningas istuu vankilan muurien sisäpuolella, ja hänen miehensä ovat hajallaan ja maasta karkoitetut, niin kauan en minä voi mitään toimittaa ja jos ilmaisisin itseni, vahingoittaisin sillä vain itseäni ja meitä kaikkia. Voit siis luottaa siihen varmasti, että minä pysyn alallani ja salaan oikean nimeni. Mutta sen sinulle sanon: minun täytyy ja minä tahdon puhella muiden ihmisten kanssa, en voi elää kuin säkissä tietämättä rahtuakaan siitä, miten tässä maassa eletään.
— Sinä olet oikeassa, veli. On parasta, että liikut vähän muuallakin kuin yksinomaan tässä metsässä — ole vain varovainen! Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin raatamaan. Onnea matkalle, Edvard. Ja koeta saada hiukan haulia minulle metsävoudilta, minä tarvitsen kovin niitä. Jää hyvästi.
— Jää hyvästi! Edvard kiirehti Kimoa ja katosi pian metsään.
Yllämainittu keskustelu osoittaa parhaiten, kuinka perin erilaiset veljesten luonteet olivat. Edvard oli rohkea ja kenties vähän liiaksi kiihkeä, mutta hän kuunteli aina toisten järkeviä neuvoja ja seurasi niitä. Hänet oli kasvatettu suuren maatilan perillisenä, ja sen vuoksi hän syvästi tunsi nykyisen nöyryytetyn asemansa — hän, jonka tulevaisuus lapsena oli näyttänyt niin loistavalta. Lapsuudesta asti oli hänen mielensä palanut sotaan ja miekan melskeeseen, ja hänen uljas isänsä oli yhä vain elähdyttänyt tätä hänen taipumustaan. Mutta tästä sotaisesta mielialasta huolimatta oli hänellä hyvä ja puhdas sydän eikä koko Englannin valtakunnassa ollut ylevämielisempää nuorukaista kuin Edvard Beverley.
Alfred oli paljon levollisempi ja hiljaisempi. Hänen mietiskelevän ja syvän luonteensa mukaista ei ollut raivata uusia uria tai kulkea etumaisena, paremmin hän oli paikallaan siinä, missä kysyttiin hyviä ja viisaita neuvoja. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin oli Edvardin kaltainen, hän oli rohkea kuten veljensä vaikkei hänen rohkeutensa ollut niin kiihkeätä laatua — se oli kuin hehkuva hiillos, joka vasta silloin ilmiliekiksi leimahtaa, kun siihen puhalletaan. Alfred oli syntynyt rauhan mieheksi, sen saattoi selvästi huomata; hän viihtyi paraiten saadessaan puuhailla tallissa tai vainiolla — sellainen elämä häntä miellytti.
Molempien veljien välillä ei koskaan vaihdettu pahaa sanaa. He tulivat mainiosti toimeen keskenään, ja se johtui siitä, ettei kumpikaan pitänyt itseään toista viisaampana eikä itsepintaisesti pysynyt omassa mielipiteessään. Päinvastoin oli heillä molemmilla sama tarkoitusperä — noudattaa toisen tahtoa ja mieltä.