Evelinan historiaksi.
«Oletko milloinkaan kaunista soittoa kuullessasi tuntenut harrasta halua, sanomatonta ikävöimistä saada omassa sielussasi ja omassa elämässäsi kokea sopusointua, semmoista kuin kuulet sävelissä, niin olet oivaltanut mikä on ollut sieluni tuska ja – pelastus. Olin vielä pieni lapsi, kun ensi kerran tuo ikävöiminen minut valtasi, minun sitä ymmärtämättä. Oli pienet soittajaiset kotonani vanhempieni luona. Siellä oli koossa neljä etevää taiteilijaa, jotka soittivat harppua, pianota, torvea ja klarinettia. Kun eräässä kohdassa säveleet yhtyivät sanomattoman suloiseksi mutta samalla iloiseksi sopusoinnuksi, joutui lapsensieluni niin kummallisesti haltioihinsa, ja niin alakuloiseksi, että purskahdin itkuun. Oi, niiden kyynelten sisällyksen opin sittemmin niin hyvin tuntemaan, niitä on monta ja paljon katkerampia sittemmin vuotanut elämäni kirjavalle kankaalle.
Miksihän vertaisin nuoruuden elämääni. Se on samanlainen kuin niin moni muukin perhe-elämä – epäselvä, epämääräinen, sanalla sanoen samea. Naisen nuoruudenelämä on pilvisen syystaivaan kaltainen harmaine, muodottomine pilvimöhkäleineen, siinä on epämääräisiä ominaisuuksia, muodottomia varjoja ja epäselviä valokohtia, jotka niin tuntuvassa määrässä erottavat tuhertajan työn oikean mestarin teoksesta.
Kotiperheeni kuului keskisäätyyn ja me olimme erittäin tyytyväiset että kuuluimme siihen; ja kun elimme koroillamme emmekä olleet mistään valtion virkamiesluokasta, sanoimme itseämme itsetietoisesti – herrasväeksi. Me kohtelimme yhteiskunnan «la haute voléeta» melkein ylhäisen välinpitämättömästi s. o. sanoin, välistä käytöksellämmekin, mutta kaikessa hiljaisuudessa meidän ylpeyttämme erittäin kutkutti kaikki mikä niistä yläilmoista koski meitä ja salainen toivo tulla korotetuksi aatelissäätyyn hämärteli silloin tällöin perheessämme – niiden tärkeiden palvelusten vuoksi, joita isäni voisi tehdä isänmaan hyväksi, jos joutuisi aatelissäätyyn – ja nuorten «mamsselien» sydämmissä kyti harras halu kutsuttaa «ryökynöiksi». Sen pitemmälle nuo toiveet eivät kuitenkaan ikinä päässeet.
Perheen tyttärille opetettiin, että tämän maailman komeus ja loiste oli ainoastaan turhuutta, ettei mikään muu paitsi siveys ja kunnollisuus ollut ponnistamisen ja ahkeroimisen arvoista. Kuitenkin sattui niin, että heidän vilkkaimmat mielihalunsa ja ahkeroimisensa, heidän sydämmensä elävimmät toiveensa kuitenkin kohdistuivat rikkauteen, ylhäisyyteen ja kaikenlaiseen maalliseen onneen. Tyttärille opetettiin, että Jumalan tahtoa on yksistään toteltava; kuitenkin heitä kaikessa ohjasi ihmispelko. Heille opetettiin että kauneus oli tyhjää ja mitätöntä, kuitenkin he usein kodissaankin saivat tuskastuneina kokea, etteivät olleet kaunottaria. Heille opetettiin tieteen alkeita ja kaunotaidettakin, mutta kun ei tietysti ollut tarkoitus tehdä heistä oppineita naisia, tahi taiteilijoita eikä heidän sen vuoksi sopinut oppia mitään kunnollisesti, niin kävi siten, että he monessa kohden vaativat itselleen oppineen nimeä omaamatta mitään sen ytimestä, vahvistavasta voimasta ja puhtaista kunnioitusta ansaitsevista totuuksista. Ennen kaikkea he oppivat yhä enemmän aikojen kuluessa pitämään avioliittoa ainoana elämän päämääränä ja sen johdosta (ei kuitenkaan selvästi sanomalla, mutta salaperäisestä, selittämättömästä vaikutuksesta) myöskin miesten suosiota suurimpana onnenaan, samalla kuin he kielsivät, että niin ajattelivat.
Meitä oli kolme sisarusta. Lapsina meitä opetettiin paljon rakastamaan toisiamme, mutta kasvattajiemme puolueellisuuden tähden sekä kiitosten ja moitteiden, palkintojen ja rangaistusten vuoksi, jotka saattoivat itsessään vähäpätöset asiat liian tärkeiksi, syntyi jo varhain kateutta ja katkeruutta meidän sisarusten kesken. Vanhemman siskoni ja minun sanottiin paljon rakastavan toisiamme, jopa kerrottiin ettemme voisi elää ilman toisiamme; meitä mainittiin hellien siskojen esikuvaksi, ja vähitellen me uskoimme sen todeksi, kun alinomaa saimme kuulla niin vakuutettavan. Meitä verrattiin kotimme parihevosiin ja ikäänkuin harjoittamalla totuimme joka päivä päivällisen jälkeen istumaan sohvaan isäukkomme kummallekin puolelle, jolloin hän meitä hyväili ja nimitti parihevosiksensa. Todellisuudessa emme suinkaan vetäneet samaa köyttä. Sisareni oli lahjakkaampi kuin minä ja saavutti paremmin ihmisten suosiota. En ole milloinkaan ketään niin kadehtinut kuin häntä, kunnes myöhempinä aikoina ja muuttuneissa oloissa opin vilpittömästi häntä rakastamaan ja iloitsemaan hänen etuoikeuksistaan.
Emme olleet kovin rikkaita ja katselimme sen vuoksi filosofisen säälivästi niitä, jotka olivat meitä rikkaampia ja elivät ylellisemmin, omistivat kauniimmat ajopelit ja pukeutuivat komeammin kuin me. «Semmoista hulluutta! Semmoista surkeata turhamaisuutta!» sanoimme. «Ihmisraukat, joilla ei ole sen enempää ymmärrystä!» Me emme aavistaneetkaan, että filosofiamme oli vähän sukua kettu repolaiselle ja pihlajanmarjoille.
Jos siten ylenkatsoimme mahtavien paremmuutta, niin vähäksyimme vielä enemmän kansan huvituksia. (Meidänhän piti olla kylliksi itsellemme. Niinpä niin!) Ja jos joku näytelmäkappale oli voittanut yleisön suosion ja sitä ahkeraan käytiin katsomassa, niin pidimme kunnianamme että voimme välinpitämättömästi sanoa: emme ole sitä «vielä nähneet». Ja kun kansanhuvit houkuttelivat yleisön Eagaan tahi Eläintarhaan, niin oli varma, että meidän vaunumme – jos ne olivat liikkeellä – suuntasivat matkansa Sabbatsbergiin tahi johonkin toiseen, sillä kertaa autioon paikkaan. Ja me kiitimme filosofiaamme. Kuitenkaan emme milloinkaan sydämmissämme iloinneet siitä.
Tyttäret joutuivat seuraelämään. Vanhempien toivo oli, että heitä ihailtaisiin ja tanssitettaisiin; tyttäret toivoivat sitä yhtä hartaasti, mutta – he eivät olleet kaunottaria, ja he olivat sangen vaatimattomasti puetut. Vanhempien luona kävi vähänlaisesti vieraita ja – tyttäret saivat istua tanssiaisissa ja jäivät illallispidoissa miltei huomaamatta. Kuitenkin elää retostettiin sillä tavoin vuosi vuodelta muiden mukana.
Tyttäret pääsivät pian «kypsyneesen ikään». Vanhemmat toivoivat silminnähtävästi heidän joutuvan naimisiin. Tyttäret toivoivat samaa, joka oli luonnollista, etenkin sen tähden, etteivät he olleet onnellisia kodissaan. Ja tunnustaa täytyy, että he itse sangen vähän puolestansa sulostuttivat kotielämäänsä. He olivat oikulliset, vaativaiset ja tyytymättömät. Ei kukaan heistä ollut oikein selvillä siitä, mitä heidän tuli tehdä tahi mitä he itse tahtoivat. He haparoivat ikäänkuin sumussa.
On varsin tavallista kuulla naimattomien naisten sanovan, että he tyytyvät asemaansa ja etteivät he halua mennä naimisiin. Siinä on enemmän totuutta kuin yleensä luullaan, varsinkin kun nuoruuden vilkkaat tunteet ovat hieman asettuneet. Sen olen minä kokenut, ja huomannut sen kaikkialla missä nainen tavalla tahi toisella on hankkinut itselleen itsenäisen vaikutusalan, tahi hauskassa kodissa nauttinut sitä vapautta, sitä elämän puhdasta onnea, jota tosi ystävyys ja sivistys tuottavat.
Tuttavistani eräs nuori neiti joutui, kuten syystä sanottiin «suurenmoisiin naimisiin», vaikka rakkaudella siinä oli pieni osa. Joku onnitteli häntä lämpimästi hänen menestyksensä johdosta, ja siihen tämä vastasi hyvin tyynesti: «niin, niin, voihan olla hyvä päästä omillensa». Naurettiin tuolle jotenkin niukalle arvostelulle siitä, mitä yleisesti sanottiin suureksi onneksi. Mutta hänen yksinkertaiset sanansa sisälsivät kuitenkin paljon yleisesti tunnustettua totuutta. Tuota «omillensa pääsemistä» niin julkisessa elämässä kuin omassa vaikutuspiirissään jokainen ihminen juuri välttämättömästi tarvitsee voidaksensa kehittää omaa luonnettansa, saavuttaa omintakeisuutta, ja herättää omaa ynnä muiden kunnioitusta. Nunnallakin on oma kammionsa, jossa voipi rauhassa valmistautua sitä taivasta varten, joka hänelle yksistään on oleva oikeana kotina; mutta vapaassa yhdyselämässä ei naimattomalla naisella välistä ole edes luostarikammion suuruistakaan nurkkaa, jota voisi sanoa omaksensa, ja hän vaeltaa pilvenhattaran tavoin elämän läpi, saavuttamatta mistään lujaa jalansijaa. Siitä syntyy usein nuo avioliitot – nuo oikeat hädän lapset – joihin ei milloinkaan olisi pitänyt ryhtyä, tahi tuo harras ikävöiminen haudan hiljaiseen kammioon, joka täyttää niin monen mielen.
Mutta sen ei tarvitse eikä se saakaan olla niin; semmoinen tulee yhä harvinaisemmaksi meidän aikoinamme, jolloin yhteiskunta yhä monipuolisemmin sivistyy, jolloin, tarkastellessa suurta leivänkannikkaa etsivää ihmisjoukkoa ja lukuisia turvattomia, hyljätyitä lapsia, joita on kaikkialla maailmassa, liian yksipuolinen käsitys naisen tarkoituksesta yhä enemmän häviää ja vapaammat vaikutusalat hänelle aukenevat.
Mutta palaan omaan kertomukseeni myötä- ja vastoinkäymisistäni. Vielä täytyy minun kertoa siitä eräs puoli. Kun joku nuorista naistuttavistamme meni naimisiin jonkun kanssa, joka oli häntä köyhempi tahi ehkä häntä alhaisempi, oli hän meidän mielestämme erittäin ymmärtäväinen ja kunnioitusta herättävä. Mutta jos meihin nähden samoissa oloissa oleva mies halusi saada meidän vertaistemme kodista puolison, niin me pidimme sitä armosta sangen uskaliaana ja kohtelimme tuota uskalikkoa sen mukaan. Me tavoittelimme salaa rikkaampia ja ylhäisempiä miehiä, jotka taasen vuorostansa tähystelivät meitä ylhäisempiä ja rikkaampia. Tuota tavoittelemista käyttivät yleisesti suuren maailman herrat ja naiset, vaikka se, joka olisi ollut kyllin viaton tunnustaakseen sitä, olisi joutunut perin huonoihin kirjoihin niin tavoittelevien kuin tavoittelemattomien luona.
Sillaikaa minä kehityin ihmiseksi, ja elinvoimaisena heräsin tuntemaan valhe-elämäni, käsittämään noita lamauttavia ristiriitoja joiden vallassa elin, ja silloin heräsi minussa mitä kiihkein halu vapautua niiden sorrosta. En ollut vielä oikein selvillä siitä, minne ja mitä levoton sieluni todellakin halusi, mutta usein, katsellessani jaloja taideteoksia, tuntui sieluni hämärä arvoitus vähän selvenevän. Kun katselin muinaista Vestan neitsyen kuvapatsasta, joka seisoi niin tyynenä, vakavana ja kuitenkin niin lempeän näköisenä, niin rauhallisena, puhtaana ja itseensä sulkeutuneena, silloin aavistin hänessä hehkuneen sen elämän, jota minä niin itsestäni kuin ympäristöstänikin kaipasin ja etsin; – ja minä vuodatin surun ja kaipauksen kyyneleitä.
Kauan nuo kotoni kierot olosuhteet, joita kaikkia en ole tässä maininnutkaan, minua rasittivat, kun minun oli pakko elää niiden alaisina omassa kodissani. Niiden vaikutuksesta jouduin vanhetessani semmoiseen suhteesen maailmaan, joka oli erittäin vaarallista minun kaltaiselleni luonteelle.
Olemme kuulleet kerrottavan Husgafvel perheen tyttäristä, jotka vanhentuivat haukotellen rukkinsa ja kangaspuittensa ääressä. Mutta mieluummin he vanhentuivat siten, tuhat kertaa mieluummin sallivat tukkansa harmaantua rohdintukon ja takan ääressä kuin tekokukkia kiharoissaan olisivat vanhentuneet tanssisalin penkeillä tahi illallispitojen humussa, väkinäisesti hymyillen maailmalle, joka ei enää hymyillyt heille. Niin kävi minunkin.
On lempeitä, vaatimattomia olentoja, jotka nöyrästi taipuen oloihin, joita eivät voi murtaa, nurisematta vuosi vuodelta liikkuvat seuraelämän piireissä tuntematta muuta tarvista kunhan vaan saavat siellä täyttää jonkun paikan, kaunistaa tahi rumentaa jotakin seinää. Rauha olkoon noille kärsivällisille seuraelämän uhreille! On myöskin olemassa hilpeitä, raittiita, aina nuorekkaita luonteita, jotka vanhuudessaankin ja kaikissa elämän eri aloissa levittävät iloa ja eloa seuroihin, joissa liikkuvat. He ovat omiansa seuraelämään ja ovat sen siunauksena. On monta – ja hyvä on että niin on – monta eri ihmisluonnetta. Minun luonteeni ei ollut iloinen, sukkela eikä myöskään kärsivällinen ja vaatimaton. Senvuoksi rupesin inhoamaan seuraelämää, joka yhä enemmän synnytti minussa kammottavaa ikävyyttä; mutta kodissa tuntemani tyytymättömyys ja ikävä pakottivat minun kuitenkin ottamaan osaa siihen. Minä olin työntekijä, jonka piti salata työintonsa ja kaivaa leiviskänsä maahan. Niin vaativat tottumuksen ja säädyllisyyden lait siinä seurapiirissä, johon kuuluin.
Kukkanen suo tuoksuansa ihmiselle nautinnoksi ja elättää hyönteisen mehullansa; kastepisara suo elinvoimaa lehtiselle, jolle se putoaa. Minä olin niissä oloissa, joissa olin siihen asti elänyt, mitättömämpi kuin kukkanen, hyödyttömämpi kuin kastepisara, minä, terve ihminen, jolla oli kuolematon sielu! Mutta ajoissa heräsin tajuamaan tilaani. Sanoin «ajoissa», sillä kyllä tulee aika, jolloin se olisi ollut liian myöhäistä. Koittaa aika, jolloin monien, pitkien vuosien painostamana ihmissielu ikäänkuin vaipuu maahan ja ihmiseltä loppuu voimat kohota siitä loasta, johon hän on vaipunut.
Tunsin halpenevani; tunsin selvästi miten viettäessäni tuota toimetonta, elotonta elämää päivä päivältä uusia rikkaruohoja iti sieluni kesantopellolla. Uteliaisuus, juorunhalu, pahuus ja panettelunhalu ynnä enenevä luonteen epätasaisuus alkoivat täyttää sieluni, ja luonto oli kylvänyt siihen liiaksi paljon vaikuttamisvoimaa, että se kaikessa viattomuudessaan olisi välinpitämättömästi puolinukuksissa siten viettänyt päivänsä loppuun. Ah! kun elää ilman tarkoitusperää, kun ikäänkuin seisoo käytännöllisen elämän ulkopuolella, joka suo tointa ja voimaa sisälliselle ihmiselle, kun ei mikään jalo pyrkimys, ei mikään suloinen ystävyys, ei mikään jokapäiväisen elämän viehätys vaikuta – ainakaan yksityisseikkoihin katsoen – elämän iloa, silloin levottomuus taukoamatta riehuu ihmissydämmessä turmellen terveyden, hyvän mielen, hyvyyden, jopa omantunnon rauhankin ja loihtii esiin kaikki hornan aaveet. Samalla tavalla syöpi ruoste teräslevyä ja muuttaa sen kirkkaan pinnan täyteen sekavia kuvioita.
Luin kerran eräästä kirjasta seuraavat monipuolisen aattelijan Steffensin lausumat sanat: «Kellä ei ole mitään tointa, johon voisi antautua uskollisella innolla, ken ei rakasta sitä tointa niinkuin itseään ja kaikkia ihmisiä, hän ei ole löytänyt sitä vakavaa pohjaa, jonka perustuksella kristinusko kantaa hedelmiä. Semmoinen toimi muodostuu rauhantemppeliksi, johon Vapahtaja vaivanhetkenä vuodattaa siunauksensa; semmoinen toimi yhdistää meitä kaikkiin muihin ihmisiin, niin että voimme ottaa osaa heidän tunteihinsa, ja silloin kaikki työmme voipi tulla hyödyksi heidän eduillensa; se opettaa meitä oikein punnitsemaan omaa typeryyttämme ja muiden arvoa ja se on oikean kristillisyyden todellinen, hiljainen, hedelmää kantava perustus.»
Ne sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Valo syttyi sieluuni ja minä älysin nyt mitä tahdoin, mitä minun tuli tehdä. Tarkkaan punnittuani kaikki, puhuttelin vanhempiani ja avasin heille sydämmeni. He kummastuivat, vastustivat ja pyysivät minua tarkemmin miettimään päätöstäni. Olin edeltäpäin arvannut sen, mutta kun lujasti ja nöyrästi uudistin pyyntöni, kummastelin heidän hyvyyttään.
Rakastin paljon lapsia ja tuumani oli perustaa oma pieni koti ja ryhtyä työhön tahi hankkia itselleni toimi, joka vähitellen tekisi minulle mahdolliseksi ottaa luokseni lapsen tahi pari kasvattaakseni ja elättääkseni heitä sekä pitääkseni huolta heistä kuten omistani. Tiesin kyllä että minulta puuttui montakin niistä avuista, joita hyvällä lastenkasvattajalla tulee olla. Mutta toivoin toimeliaisuuden virkistävän kylvyn tavoin uudestaan synnyttävän minut. Hyvän tahtoni ja rakkauteni luulin auttavan itseäni, niin että voisin olla lapsilleni hyvänä ohjaajana. Ja kun minusta ei voinut tulla puolisoa, piti minun kuitenkin saada tuntea äidinonnea ja siunausta.»
«Mutta miksikä et voinut? Miksikä et tahtonut?» keskeytti Elise innokkaasti.
Evelina hymyili vastatessaan: «kylläpä huomaa sinulla olleen varan valita ihailijoittesi joukosta; sinä et voi kuvitellakaan semmoista mahdollisuutta, ettei olisi edes valitsemisen varaa. Mutta niin oli kuitenkin minun laitani. Niin, älä näytä niin kummastuneelta, älä katso minuun ikäänkuin olisin kavaltaja! – tosiasia on kuitenkin, Elise kulta, ettei minulla milloinkaan ollut tilaisuutta antaa kosijalle myöntävää eikä kieltävää vastausta. Sisarteni laita, jotka olivat sievemmät ja miellyttävämmät, oli toisin.
Mutta minä palaan siihen hetkeen, jolloin katkaisin kotisiteeni ja suuntasin elämäni toiselle tolalle. En kuitenkaan tehnyt sitä väkisin enkä epäsovussa, vaan niiden siunaamana, jotka olivat minulle elämän antaneet, ja siitä lahjasta silloin ensi kerran siunasin heitä.
Liikutettuina sieluni tilasta ja hartaasta aikomuksestani päättivät vanhempani – Jumala palkitkoon heitä! – pyytämään oman kodin perustamiseen käyttää saman rahasumman, jonka olivat määränneet myötäjäisikseni, jos olisin joutunut naimisiin; niin heille ynnä siskoilleni oli todellinen huvi sovittaa kaikki minulle mitä parhaimmin ja hauskimmin, ja jättäessäni lapsuuteni kodin ikävästä vilpittömästi itkin. Kuitenkin olin siksi selvillä luonteestani ja mielentilastani, etten tarvinnut epäillä tekojani.
Eräänä huhtikuun päivänä siis – täytin silloin juuri kolmekymmentä vuotta – muutin omaisteni saattamana uuteen, pieneen, sievään kotiini. Kaksi pientä orpotyttöä, jotka eivät olleet aivan varattomia, seurasi minua pienoiseen pesääni. He tulivat minun lapsikseni, minä heidän äidiksensä.
En milloinkaan unohda sitä aamua, jona ensi kerran heräsin omassa kodissani. Luulen vieläkin näkeväni miten päivä valkeni huoneessa, miten kaikki esineet vähitellen esiintyivät mielestäni tavattoman selvästi. Läheisestä kirkosta kuului aamuveisun suloisen vakavat säveleet, jotka taivuttavat sielun sopusointuisen rauhalliseksi. Nousin aikaisin, olihan minulla koti ja lapsia, joiden hyväksi ahkeroida. Ilon- ja juhlantunne täytti sieluni; suloinen liikutus valtasi minut kuin virkistävä kevättuulahdus. Ulkonakin hengitti kevät. Näin lumen sulavan räystäistä ja putoavan kiiltävinä pisaroina; en milloinkaan ennen ollut huomannut niiden valopisteen olevan niin häikäisevän kirkkaan. Näin varpusten istuvan savupiippujen reunalla ja viserrellen tervehtivän aamuaurinkoa. Näin ihmisten hauskassa hommassa hoitavan askareitansa, näin maitomuijan ajavan talosta taloon, ja minusta hän oli iloisempi kuin kukaan muu maitomuija ja maito entistä valkoisempaa ja voimakkaampaa. Minusta tuntui kuin katselisin maailmaa ensi kerran. Mielestäni olin itsekin toisenlainen katsellessani kuvaani peilistä; silmäni olivat muka tulleet suuremmiksi, koko olentoni kauniimmaksi ja arvokkaamman näköiseksi. Viereisessä huoneessa heräsivät lapset, nuo pienet kuolemattomat olennot, joita minun oli ohjaaminen ijankaikkiseen elämään. Niin, se aamu oli ihana! Siinä sarasti maailma, oma sisällinen maailmani ja minä sain arvoa omissakin silmissäni.
Tuo toimelias, rauhallinen elämä sopi minulle täydelleen. Siitä hetkestä muuttui mieleni yhä sopusointuisammaksi ja onnellisemmaksi. Päivä oli usein vaivaloinen, mutta sitä suloisempi oli illan rauha ja hyödyllisesti vietetyn päivän muisto vaikutti lohduttavasti sieluuni. Lapset kyllä tuottivat minulle huolia ja vaivaa, mutta saattoivat myöskin eloa sydämmeen ja elämään. Myötä- ja vastoinkäymisessä tulivat he minulle yhä rakkaammiksi ja kalliimmiksi. En usko omien lasten olevan äidilleen rakkaampia kuin Kaarinani ja Laurani olivat minulle. Uusissa oloissa muutuin myöskin vanhemmilleni nöyremmäksi tyttäreksi ja entistä hellemmäksi siskoksi ja minä voin siitä lähtein paljon paremmin ilahuttaa vanhempiani heidän vanhuutensa päivinä, kuin jos olisin jäänyt toimettomaksi liikahenkilöksi heidän luokseen. Silloin vasta osasin oikein käyttää hyväkseni kasvatustani ja tietojani. Aina ollessani toimessa ja varma elämäntarkoitus mielessä haihtui vähitellen turhamaisuus ja epätotuus sielustani. Ja saavuttamani tiedot, tunnustamani totuus muuttuivat hedelmää kantaviksi sydämmessä ja teoissa, sen perästä kuin niin sanoakseni olin juurtunut elämään.»
Evelina vaikeni. Kaikki olivat mielenkiinnolla kuunnelleet hänen kertomustansa, vaan ei kukaan niin hartaasti kuin laamanni. Uusi ala elämästä oli auennut hänen eteensä ja hänen miehekkäät kasvonsa osoittivat mitä todellisinta osanottoa. Häntä vaivasi tuommoisen ahtaan maailman kuvaus, niin painostavana ja epäselvänä. Ja heti hänen ajatuksensa olivat täydessä työssä avatakseen sillä alalla ovet ja ikkunat, ja vapauttaaksensa tuon sorretun, epävapaan elämän.
«Niin, niin!» sanoi Gunilla rouva huoahtaen, «kyllä on jokaisella raskas taakkansa kannettavana elämän taipaleella. Mutta jos vaellamme kurituksessa ja Herran nuhteessa, niin saapi kyllä jokainen aikanansa palkkansa. Herramme kyllä auttaa meitä kaikkia!» Ja Gunilla rouva veti suuren hyppysellisen nuuskaa sieramiinsa.
«Älä unohda Orbis Pictusta!» hän huudahti Eliselle kun tämä meni kotiin miehensä kanssa. «Älä unohda antaa vekarain sivistyä katselemalla sielun muotoa! He, he, he, he!»