Hääpäivä.
Aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti heluntaipäivän aamuna. – Kukat ja lehdet kimelsivät aamukasteessa, linnut livertelivät ja kirkonkellojen sointuva ääni kaikui juhlallisesti ilmassa. Myrttikruunu oli jo aikaisin sidottu ja äiti ynnä Leonore ja Gabrielle auttoivat morsianta hänen pukeutuessansa. Luultiin Jacobin esiintyvän erittäin huolellisessa puvussa, eikä tahdottu että hänen kauneutensa millään tavalla himmentäisi morsiamen suloutta. Louisen siskot pitivät sitä paljon tärkeämpänä kuin morsian itse puolestansa. Gabrielle koristi hänen tukkansa – hänellä oli erityinen taito siihen – pisti puoleksi puhjenneita ruusunnuppusia myrttiseppeleesen; ja jos jonkinmoisen pienen pukemistaidon viattomalla avulla hän onnistuikin erinomaisesti. Louise oli erittäin sievä yksinkertaisessa ja aistikkaassa morsiuspuvussaan, se oli suurimmaksi osaksi hänen omien ahkerien sormiensa ompelema – ja hänen kasvoistaan kuvastuva tyytyväisyys ja ihana rauhallisuus ikäänkuin kirkasti koko hänen olemuksensa.
«Olet niin kalpea tänään, Eevaseni, tuossa valkoisessa puvussa!» lausui Leonore auttaessansa häntä pukeutumaan. «Sinun täytyy panna jotakin punaista kaulaasi, joka vähäsen kirkastaa sinua, muuten morsian vallan tuskaantuu nähdessään sinut!»
«Niinkuin tahdot Leonore. Solminko tämän huivin kaulaani? Voin panna punaista vaikka poskillenikin. En tahdo enää saattaa ketään surulliseksi!»
Oli kaunista katsella aamulla kokoontuneita perheenjäseniä. Mutta perheenisä ei ollut iloisen näköinen, vaan pikemmin synkkä. Jacobin tullessa sisään huomasi kaikki kummastuen hänen olevan jotenkin huolimattomasti puetun. Hän oli käynyt ulkona, oli hikinen, tukka epäjärjestyksessä, hänen mielensä oli silminnähtävästi kiihtynyt; mutta se kaunisti hänet. Hän suuteli hellästi morsiantansa suulle ja kädelle, antoi hänelle kimpun vastapoimittuja kauniita metsäkukkia sekä huolellisesti nidottuja kirjoja, Franzenin ja Vallinin saarnat, ja se lahja oli saarnoja rakastavan kunnon Louisen mielestä erittäin arvokas ja sitäpaitsi mieleinen.
Aamiaisen jälkeen riensi Jacobi järjestämään pukuansa. Sitten mentiin kirkkoon. Ilma oli erinomaisen kaunis, suuri joukko juhlapukuisia ihmisiä riensi kirkkoon, osaksi provastin vuoksi, joka sinä päivänä saarnasi, mutta vielä enemmän morsiusparin tähden. Perheelle oli iloista ja odottamatonta se, että kirkon portin luona nuoret tytöt rupesivat ripottelemaan kukkia morsiusparin eteen kirkon ovelle asti; kirkkokin oli kukilla ja köynnöksillä koristettu.
Kun siellä laamanni tarttui tyttärensä käteen, tunsi Louise sen olevan kylmän ja vapisevan. Hän katsoi häneen ja luki hänen kasvoistansa hänen sielussansa vallitsevan levottomuuden ilmeen.
«Isäni!» hän lausui hiljaa, «minä olen niin rauhallinen ja onnellinen!»
«Sitten olen minäkin samoin lapseni!» vastasi isä puristaen hänen kättänsä, ja siitä hetkestä oli hänen käytöksensä luja ja tyyni kuten tavallisesti.
Jacobi oli kovin liikutettu ennen vihkimistä ja heti sen jälkeen; hän itki paljon. Louise sitä vastoin oli ulkonaisesti ihan tyyni. Vähän kalpea hän tosin oli, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katse miltei iloinen, – todellakin ihan päinvastoin kuin tavallista.
Paluumatkalla kirkosta sattui pieni tapahtuma, joka ilahutti kaikkia, etenkin laamannia. Heidän kulkiessansa palaneen kodin raunioiden ohitse näkyi äkkiä suuri mehiläisparvi lentävän puutarhan puiden ylitse; se liiteli torin ympäri ikäänkuin etsien tyyssijaa, kääntyi viimein ja asettui entisen keittiön muurin raunioille ja näkyi aikovan valita leivinuunin tulevaksi asuinsijaksensa. Sitä pidettiin onnea tuottavana enteenä. Vietyään tyttärensä kotiin laamanni itse meni heti korjaamaan mehiläisensä sopivaan pesään; ja Gabrielle seurasi häntä vapaaherra L–n mehiläishoitoa koskeva kirjanen kädessä.
Sulkiessaan Louisen jälleen syliinsä (äiti oli Eevan kanssa jäänyt kotiin) huomasi äiti hänen hiukan vapisevan, jota vavistusta kaikkien muiden huomaamatta kesti useampia tunteja. Vähän tavallista totisempana hän kyllä pysyi koko päivän, kun sitävastoin Jacobin, joka itkunsa jälkeen syleili kaikkia ja suuteli morsiantansa huulille, kiharoille, kädelle ja jalalle, valtasi vastustamaton halu pyörittää vaikkapa koko maailmaa. Hän oli erinomaisen vilkas, iloinen ja onnellinen sekä samalla niin rakastettava, että hän viekoitteli kaikki samanlaiseksi.
Kello puoli viisi iltapuolella kokoonnuttiin S–n puutarhaan, jossa huviteltiin soitolla, kävellen, jutellen ja nauttien jäätelöltä ja hedelmiä, jonka kaiken lisäksi Herra toimitti mitä kirkkaimman taivaan ja tyynimmän ilman. Myöhemmin illalla tanssittiin suuressa salissa. Ei kukaan nainen saanut istua ja tuskin kukaan herra jouti seisomaan, sillä kaikkien täytyi olla mukana tanssissa. Meillä ei ole mitään sen enempää kerrottavaa tanssiaisista, mutta emme voi olla mainitsematta mitä tapahtui kohta niiden loputtua. Kun hääjoukon piti tanssisalista puutarhan poikki mennä ruokasaliin, huomattiin että oli melkoisesti satanut ja että vieläkin ripotteli. Silloin suuri kauhistus valtasi naiset, kaikki päällysvaatteet kun olivat toisella puolella: ne olivat iltapäivän ihanassa ilmassa vallan unohtuneet. Oli kyllä Ruotsin kansantarun mukaan ihan niin kuin olla pitikin, kun sataa ripsutteli muutamia pisaroita morsiamen kruunuun; mutta että hänen silkkikenkänsä kastuisivat oli epäedullista niin varovaisuuden kuin säästämistaipumuksen kannalta. Ja entä sitten kaikki muut naiset? Täytyi saada kaikki päällysvaatteet sille puolelle.
«Minä kyllä toimitan ne tänne!» huudahti Jacobi, otti samalla ällistyneen morsiamensa syliinsä ja kantoi hänet puutarhan toiselle puolelle. Emme kuulleet mitä hän sillä matkalla kuiskasi hänen korvaansa, mutta voimme sen sijaan kertoa, että se teko tuotti hänelle entistään suuremmassa määrin naisten suosion.
Nuori pari vietti vielä muutamia päiviä häiden jälkeen vanhempien kodissa ja iloisia päiviä ne olivat ja kuluivat liiankin suuressa humussa, sillä kaikki ystävät ja tuttavat tahtoivat nähdä heidät luonansa. Hovimarsalkan rouva piti heidän kunniaksensa suuret päivälliset, joissa hän ilmoitti aikovansa yhdessä heidän kanssansa matkustaa Tukholmaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloansa siellä pitkäksi aikaa. Elise oli kovin pahoillaan oivallisen, melkein äidillisen ystävänsä menettämisestä, mutta samalla hän iloitsi siitä, että Louise ja Jacobi hänestä saivat turvan. Louise ja Gunilla rouva tosin eivät milloinkaan olleet oikein yksimieliset, sillä kumpikin tahtoi neuvoa toistansa; mutta Gunilla ja Jacobi sitävastoin olivat aina eläneet mitä paraimmassa sovussa. Gunilla rouva olikin jo pyytänyt nuoren pariskunnan, milloin heitä vaan halutti käymään syömässä luonaan Tukholmassa. Eron hetkenä hän kyynelsilmin lausui Eliselle ja hänen miehellensä:
– «Saa nähdä milloin jälleen tavataan. Eukko on jo vanha – ei kelpaa enää paljo mihinkään tässä maailmassa – no, no! Herramme kyllä hänestäkin huolen pitää kuten tähänkin asti. Ja kuulkaapas», hän lisäsi veitikkamaisesti nauraen, «älkää olko huolissanne nuoren väen suhteen; minä kyllä pidän huolta siitä että he käyttäytyvät nuhteettomasti! Ensimmäiselle lapselle minä tarjoudun kummiksi! Ehkä me tavataan ristiäisissä! Niin, niin, minä aavistan että tapaamme Tukholmassa! Kas niin, hyvästi nyt Elise kulta! Jumala siunatkoon teitä, ystäväni, ja suokoon teille hyvää vointia! Muistelkaa välistä vanhaa eukkoa! Hyvästi!»
Tavaroiden pakkaamisvaivan – Louisen kaikkien tavaroiden – ja eroamisen hiljaisen ikävän jälkeen, palasi rauha kotiin, ja sitä hämmensi ainoastaan Norjan matkan valmistukset, sekin mitä hauskimmalla tavalla. Laamanni näkyi ihan nuorentuvan matkapäivän lähestyessä ja entistään hellempi suhde vallitsi puolisojen kesken. Niin koittavat vielä mitä ihanimmat kesäpäivät silloinkin kun ihmis-ikä on kallistunut syksyyn. Mistä syystä? Sen tietää Jumala!
Kertomuksemme viaton haltiatar vie meidät nyt rauhallisesta kodista kaukaiselle rannalle antaen meidän sieltä luoda katseen