Kummallisia kysymyksiä.
«Pidättekö, Louise serkku kalasta, esim. lahnasta?» kysyi tilanomistaja eräänä iltana istahtaessansa Louisen viereen, joka ahkerasti värilangoilla ompeli maisemaa. Katsahtamatta ylös tämä vastasi perin tyynesti:
«Ky-yllä! Lahna on hyvin hyvä kala!»
«Ah, punaisen viinikastikkeen kanssa vallan mainio; Tilallani Östanvikissa on mainiot kalavedet. Siellä on suuria lahnanjölliä! Kalastan niitä itse.»
«Ken on tuo suuri kala?» kysyi Jacobi Henrikiltä tyytymättömästi nyrpistäen nenäänsä. «Ja mitä häneen kuuluu pitääkö Louise siskosi lahnasta?»
«Siksi, että hänen muka silloin pitäisi pitää niiden kalastajastakin, mon cher? Sangen arvokas ja vankka poika, tuo serkkuni Östanvikin Tuure. Neuvon sinua hieroutumaan hänen tuttavuuteensa. Vai niin, Gabrielleseni, vai niin, teidän korkeutenne, «mikäkö se on, joka?... Niin, mikä se on? Se arvoitus minulta varmaankin vie kaiken järjen. Äiti kulta tule tuhmalle pojallesi avuksi!»
«Ei, ei! Äiti tietää sen jo! Äiti et saa sanoa!» huudahti Gabrielle peloissaan.
«Minkä kuninkaan te, maisteri, pidätte suurimmassa arvossa kaikista kuninkaistamme?» kyseli toistamiseen Petrea, jolla sinä iltana oli jonkinmoinen kyselynpuuska.
«Kaarle kolmannentoista!» vastasi kandidaatti kuunnellen mitä Louise vastasi tilanomistajan kysymykseen.
«Pidättekö, Louise serkku, lintupaistista?» kysyi tilanomistaja.
«Kyllä vallan! Etenkin pikkulinnuista», vastasi Louise.
«No, sehän oli hauskaa!» lausui tilanomistaja. «Maatilallani Östanvikissa on erittäin paljon pikkulintuja. Lähden usein ulos pyssyni kanssa ja ammun niitä itse päivällisekseni. Piff paff! Kaksi laukausta ja heti on koko vati täynnä.»
Petrea, jolta ei kukaan kysynyt: «serkku, pidätkö lintupaistista», ja joka tahtoi houkutella kandidaatin huomiota puoleensa välittämättä hänen hajamielisyydestänsä, kysyi uudestaan: «luuletteko maisteri ihmisten ennen vedenpaisumusta olleen paljoa pahempia kuin nykyisten?»
«Oh, paljon, paljon parempia!» vastasi kandidaatti.
«Louise serkku, pidättekö jänispaistista?» kysyi tilanomistaja.
«Maisteri, pidättekö jänispaistista?» kuiskasi Petrea veitikkamaisesti Jacobille.
«Hyvä, Petrea!» kuiskasi veikko hänelle.
«Pidättekö, Louise serkku kylmistä ruuista?» kysyi tilanomistaja Louiselta taluttaessansa hänet illallispöytään.
«Pidätkö tilanomistajista?» kuiskasi Henrik Louiselle heidän palatessansa ruokasalista.
Louise vastasi – juuri samalla tavalla kuin tuomiokirkkokin olisi vastannut; hän näytti hyvin totiselta ja oli vaiti.
Petrea oli illallisen jälkeen ihan valloillaan eikä jättänyt ketään rauhaan, joka mahdollisesti osasi vastata hänen kysymyksiinsä. «Onko järki kylliksi ihmiselle? Mikä on siveyden peruste? Mikä on ilmestyksen oikea tarkoitus? Minkätähden on valtiossa kaikki aina niin nurin? Minkätähden on olemassa köyhiä ja rikkaita» y. m.
«Petrea kulta!» sanoi Louise, «mihin hyödyttää tuommoinen kyseleminen?»
Oli oikea kysymysilta. Eivät ne edes loppuneet, kun erottiin levolle menemään.
«Eikö sinun mielestäsi, Elise», sanoi laamanni rouvalleen heidän jäätyään kahdenkesken, «meidän pikku Petreamme tule oikein vastenmieliseksi alituisilla kysymyksillään ja keskusteluillaan. Hän ei jätä ketään rauhaan ja hän on välistä tuiki levoton ja häärivä. Hän vielä tekee itsensä naurunalaiseksi, jos hän jatkaa samalla tavalla.»
«Niin, jos hän jatkaa. Mutta minä luulen hänen muuttuvan. Olen jonkun aikaa paljon tarkastellut Petreaa, ja tiedäppäs, minä luulen siinä nuoressa tytössä piilevän jotakin tavatonta.»
«Niin, niin, tavallinen hän ei suinkaan ole. Tuo elävyys ja nuo alituiset pidot ja kujeet, joita hän panee toimeen...»
«Niin, eivätkö ne juuri osoita selvää taipumusta taiteeseen? Ja entä hänen suuri tiedonhalunsa! Joka aamu hän nousee kello kolmen ja neljän välillä kirjoittamaan, lukemaan tahi kirjoittelemaan teoksiansa. Se ei todellakaan ole tavallista! Ja entä tuo haparoiminen, tuo kyselyn ja väittelyn into – eiköhän se liene jonkunlaista henkistä nälkää? Oi, semmoista isoomista, jota niin moni nainen henkisen ravinnon puutteesta saa kärsiä koko elinaikansa! Semmoisesta sielun tyhjyydestä syntyy levottomuutta, ikävöimistä ja lukemattomia vikoja!»
«Taidat olla oikeassa, Elise», lausui laamanni, »eikä minkäänmoinen elämä ole surkuteltavampaa, ei ainakaan vanhemmaksi päästyä. Mutta Petreamme kohtalo ei saa tulla semmoiseksi. Se pitää meidän estää. Minkä sinä luulet hänelle nyt olevan hyödyksi?»
«Minä luulen vakavan lukujen jatkamisen auttavan häntä saamaan sieluunsa järjestystä. Hän on jätetty liian paljon oman onnensa nojaan hajanaisine luonnonlahjoineen, intoineen ja tietojensa lisäämishaluineen. Minä puolestani olen itse liian taitamaton johtamaan ja opettamaan häntä; sinulla ei ole siihen aikaa! Hänellä ei ole täällä ketään, joka oikealla tavalla voisi ottaa hänen epäselvän sielunsa johtoonsa. Minua hän välistä oikein säälittää, sillä hänen siskonsa eivät ensinkään käsitä tuota hänen sisällistä työtänsä ja minä tunnustan sen itseänikin välistä tuskastuttavan. Soisin voivani paremmin olla hänelle siinä apuna. Petrea tarvitsee pohjaa, jolla seisoisi, eikä hänellä semmoista ole. Hänen ajatuksensa ovat ilman perustusta. Siitä on tuo haparoiminen syntynyt; hän on juurettoman kukan kaltainen, jota ajelehtivat tuulet ja meren aallot.»
«Hän kyllä vielä kerran juurtuu, hän kyllä löytää perustuksensa, niin totta kuin sitä on maailmassa olemassa!» vakuutti laamanni vakavasti ja säihkyvin silmin, lyöden niin lujaa kädellään lakikirjaan, että se romahti lattiaan. «Ajatelkaamme tätä, miettikäämme siihen apua, Elise», hän jatkoi. «Petrea on vielä liian nuori, voidaksemme arvostella hänen taipumuksiansa. Mutta jos hänellä on taipumusta lukuihin, niin ei hänen tarvitse isota, niin kauan kuin minä elän ja voin hankkia leipää omaisilleni. Tunnethan ystäväni, kunnon piispa B–n! Ehkä voimme aluksi uskoa Petreamme hänen johtoonsa, noin vuoden tahi parin kuluttua ... onhan hän vielä lapsi vaan. Mutta emmekö sinun mielestäsi voisi sopia Jacobin kanssa ja pyytää häntä vähäsen lukemaan ja keskustelemaan hänen kanssansa... Mutta, kuinka on Jacobin laita? Luulenpa hänen virittävän koukkujaan Louiselle?»
«Niinpä niin! Eipä ole niin ilmankaan. Ja serkkumme sitten, Östanvikin Tuure, etkö ole huomannut?»
«Kyllä luulin huomaavani jotakin tänä iltana. Mitä hiton tyhmiä kysymyksiä hän siinä lateli? «Pidättekö, serkku siitä?» ja «pidättekö, serkku, siitä?» Minä puolestani en ensinkään pidä siitä, minä. Eihän Louise ole täysikasvuinenkaan vielä ja jo tullaan kysymään häneltä: pidättekö, serkku? No, tuohan ei voi mitään merkitä, ainakin se olisi minusta parasta. Vahinko kuitenkin, ettei Tuure serkkumme ole vähän ihmismäisempi, sillä hän omistaa niin kauniin, suuren tilan, ja vielä niin lähellä meitä!»
«Niin vahinko! Sillä semmoisenaan minä varmasti uskon, että Louisen on mahdoton pitää hänestä.»
«Ethän toki luulle hänen rakastavan Jacobia.»
«Totta puhuen, luulen minä siinä olevan vähän perää.»
«No, se olisi sangen ikävää ja epäviisasta. Minä kyllä rakastan Jacobia, mutta eihän hänellä ole mitään eikä hän vielä olekaan mitään!»
«Mutta, ystäväni, hän voi saada ja hänestä voipi tulla. Minä tunnustan, Ernst kulta, että luulen hänen paraiten kaikista tuttavistamme sopivan Louiselle mieheksi, ja minä puolestani sanoisin häntä mielelläni pojakseni.»
«Sanoisitko, Elise? No, silloinhan minäkin saanen valmistua tekemään samoin. Sinulla on ollut suurin vaiva ja enin työ lasten kasvattamisessa, siis sinulla tulee olla enemmän sananvaltaakin heidän asioissansa.»
«Ernst, miten sinä olet hyvä!»
«Sano kohtuullinen, Elise; en enemmän kuin kohtuullinen. Sitäpaitsi luulen, että mielipiteemme ja ajatuksemme hyvinkin vähän eroavat. Minä myönnän, että Louise minusta on suuri aarre, enkä tunne ketään, jolle oikein sydämmestäni soisin hänet. Mutta jos Jacobi voittaa hänen sydämmensä, niin tunnen, etten henno vastustaa heidän liittoansa, vaikka se minua huolestuttaisi hänen epävarman tulevaisuutensa tähden. Minä todellakin rakastan Jacobia, meidän on häntä suuresti kiittäminen Henrikin suhteen. Hänen oivallinen sydämmensä, rehellisyytensä ja hyvät ominaisuutensa kyllä tekevät hänestä yhtä hyvän kansalaisen kuin aviopuolison ja perheenisän, ja muutenkin hän on siivompia ihmisiä, joiden kanssa saa kaiket päivät oleskella. Mutta, Jumala varjelkoon! puhunhan juuri kuin toivoisin tuota naimiskauppaa, jota en suinkaan tee. Tahtoisin mieluimmin pitää tyttäreni kotona niin kauan kuin he viihtyvät ja elävät onnellisina luonani. Mutta kun tyttäret ovat kasvaneet suuriksi, niin ei voi enää olla heistä varma. Hiiteen kaikki kosijat ja kysyjät! Täällähän voisimme elää kuin taivaassa kaikki yhdessä, saatuamme kaikki näin hyvästi kuntoon. Muutamia pieniä parannuksia vielä voisi tehdä, mutta ehtiihän ne vielä kun joutuu. Olen ajatellut, että tähän voisimme helposti saada vaatesuojan lisää. Katsoppas tälle puolelle muuriin, eikö sinunkin mielestäsi olisi mukavaa, että tuosta avauttaisimme ... hyvänen aika! joko nukut, kultaseni?»