Leonore Eevalle.
Tulet siis kotiin, tulet siis todellakin pian kotiin, Eeva kulta! Oi! minä olen niin onnellinen, iloitsen siitä niin, ja olen kuitenkin vähäsen peloissani .... mutta älä huoli siitä; tule, tule vaan ja kaikki on jälleen hyvin. Kunhan vaan saan katsella sinua silmiin, niin tunnen kaikki selvenevän. Te herttaiset silmät! – Gabrielle ja minä sanomme niitä aina «meidän sinisiksemme» – miten kauan onkaan siitä kun teidät näin! Kaksi pitkää vuotta. En käsitä kuinka olen voinut tulla niin kauan ilman sinua toimeen; mutta totta on, ettemme kuitenkaan ole milloinkaan olleet aivan erotettuina. Olen seurannut sinua suuressa maailmassa; olen ollut mukanasi tanssiaisissa, soittajaisissa ja nauttinut sinun huveistasi ja herättämästäsi ihailusta. Oi! miten hauskaa on, että opin rakastamaan sinua! Olen elänyt kaksinkertaisesti sen perästä ja tuntenut itseni niin rikkaaksi sinun kauttasi. Ja nyt palajat kotiin; silloinhan me tulemme onnellisiksi niinkuin ennenkin?
Anna anteeksi, anna anteeksi kysymysmerkki! Mutta välistä minut valtaa niin suuri levottomuus. Puhut niin paljon suuresta maailmasta, huvituksista ja nautinnoista, joita koti ei voi tarjota sinulle. Ja uudet komeat tuttavuutesi – oi Eeva! olkoot he, nuo tuttavasi kuinka hauskat ja mieltäkiinnittävät tahansa, he eivät kuitenkaan voi rakastaa sinua niin kuin me, niin kuin minä! Ja tuo majuri R***! Minä pelkään häntä, Eeva. Se, että hän sinua rakastaa, on minun mielestäni vallan luonnollista, mutta ... mutta oi, Eeva! Minua pahoittaa, että sinä pidät hänestä niin paljon. Rakas, hyvä Eevani, älä kiinny häneen liiaksi ennenkuin...; mutta tuotanhan tällä sinulle surua enkä sitä tahtoisi. Tule, tule vaan kotiin meidän luoksemme! Meillä on niin paljon juteltavaa kanssasi, niin paljon kuultavaa sinulta, niin paljon sanottavaa sinulle. Luulenpa kodin miellyttävän sinua entistä enemmän: olemme tehneet monta pientä kaunistusta ja korjausta. Sinä jälleen otat osaa hauskoihin atrioihimme, aamiaiseen, minun hauskimpaan hetkeeni ja teetuntiin, sinun lempituntiisi, jolloin kokoonnuimme hupaisesti viettämään iltaamme ja jolloin usein olimme niin leikkisät. Tänä aamuna otin esille aamiaiskuppisi ja suutelin sitä syrjäpaikkaa, josta kultaus oli kulunut pois. Me jälleen, Eeva, lueskelemme yhdessä ja sitten keskustelemme luetusta; menemme yhdessä ulos ja nautimme metsän tuoreutta ja rauhaa. Ja jos sillä tavoin hiljaa voisimme vaeltaa elomme tietä yhdessä, koettaen yhä parantua, tehdä toinen toisemme ja muun ympäristömme yhä onnellisemmaksi, nöyrästi kiittäen Jumalaa siitä mitä hän antaa meille ja muille, sekä ihaillen hänen tekojansa, eikö silloin kaikki olisi hyvin? Emmekö silloin olisi eläneet ja kukkineet kylliksi täällä maan päällä.
Tiedän varsin hyvin, että tämmöinen hiljainen elämä ei sovellu kaikille. Semmoista ei myöskään voi kestää elämän kaikissa vaiheissa. Myrskyjen täytyy tulla. Onhan minullakin ollut levottomuuden, tuskan ja kilvoittelun aikani. Nyt se on ohitse, Jumalan kiitos! ja sama tunne, joka häiritsi rauhaani, on muodostunut valoksi elämäni tielle. Se on laajentanut maailmani, se on jalostuttanut minua, ja nyt kun en enää pyydä elämältä suurempia nautintoja, nyt opin päivä päivältä pitämään suuremmassa arvossa niitä aarteita, jotka ympäröivät minut hiljaisessa, jokapäiväisessä elämässä. Oi, ei kukaan kuitenkaan tule onnelliseksi tässä elämässä ennenkuin on oppinut näkemään ja pitämään murutkin arvossa. Jos niin tekee, on koko päiväksi poimimista ja kiittämistä. Mutta rauhaa pitää olla, rauhaa sisällä, rauhaa ympärillä. Rauha on aurinko, jossa jokainen elämän kastepisara kimeltää ja välkkyy.
Jospa kuitenkin voisin vuodattaa sitä sydämmeen, joka...; minun täytyy valmistaa sinua siihen muutokseen, joka on tapahtunut kodissamme, me kun olemme menettäneet paljon. Et tapaa täällä Petreaa. Tunnet suhteen, joka kauan aikaa on tehnyt minut kovin levottomaksi. Ei käynyt päinsä antaa sen enää kestää. Louisen, Jacobin ja Petrean itsensä tähden täytyi hänen – paeta, tahi olisivat kaikki joutuneet onnettomuuteen. Petrea käsitti sen itse, ja kun Jacobi ilmoitti meille kohta saapuvansa, niin hän avasi sydämmensä isälle ja äidille. Siinä hän menetteli jalosti, ja he olivat niin hyvät, niin ymmärtäväiset kuin aina. Isä vei hänet itse ystävänsä piispa B..n kotiin. Jumala suojelkoon siskokultaani ja antakoon hänelle rauhaa. Itken hänen tähtensä, mutta toivon kuitenkin kaikkea hyvää. Hänen elävässä sydämmessänsä on kätkettynä pulppuava terveydensuoni, ja varmaankin maalla oleskelu, jota hän niin hartaasti rakastaa, uudet olot, uudet mieltymykset ja riennot...
Minut keskeytettiin. Jacobi saapui. Oi, miten hyvä, että Petrea nyt oleskelee Furudalin siimeksessä. Hyvä on hänen sydänparallensa, hyvä on kihlautuneille myöskin, jotka eivät hänen läsnäollessansa olisi tohtineet olla onnellisia. Ja nyt he ovat täysin määrin. Kuuden vuoden odotuksen, huokauksien ja toiveiden jälkeen näkee Jacobi itsensä toiveittensa päämaalin – häiden ja kirkkoherrakunnan – lähellä. Ja se, joka paitsi Jacobin omaa kykyä, on auttanut häntä siihen, on hänen rakas suosijansa, oivallinen, hurmaava ylhäisyytensä O***. Hän on vaikutuksensa kautta saanut kahden suuren tilan omistajan suuressa T...n pitäjässä antamaan äänensä Jacobille, joka, vaikka vielä nuori, sattumalta pääsi vaaliin. Hän saa siis yhden hippakunnan kauniimmista ja suurimmista seurakunnista ja Louisesta tulee arvoisa pastorinrouva – «Ruustinna»! hän sanoo itse ennustavasti. Ainoana «muttana» tässä onnessa on, että Louise ja Jacobi joutuvat niin kauas meistä; heidän hartain toivonsa oli saada tämän kaupungin maaseurakunta. Olisimme silloin voineet elää kuin yhtenä perheenä, vaikka Louise olisi jättänyt lapsuutensa kodin, mutta ... «mutta kaikki ei voi olla täydellistä tässä maailmassa»! sanoo hyvä ja viisas «vanhimpamme» huoaten. Kun vaalipäivä tapahtuu alkukeväällä ja Jacobin on määrä astua virkaansa kohta nimityksensä jälkeen, niin hän tahtoisi helluntaina viettää häänsä voidaksensa sitten kukitettua tietä myöten leivosten liverrellessä viedä nuoren vaimonsa «paimenmajaansa». Hovimarsalkanrouva pyytää heitä leikkiä laskien kavahtamaan liiallista nomaadimaisuutta (paimentolaiselämän matkimista). Tosi on, ettei kenelläkään voi olla enempää mieltymystä karjaan, vasikoihin, lampaihin ja siipikarjaan kuin Louisella. Tulevat puolisot jo edeltäpäin asettavat taloutensa kuntoon, ja Gabriellea erinomaisesti huvittavat ne keskustelun «pätkät», jotka sattuvat hänen korviinsa kun istuessansa kirjaston sohvassa puhelevat rakkaudesta ja taloudenhoidosta. Mutta he eivät keskustele ainoastaan semmoisista asioista, sillä Jacobin sydän on täynnä lämmintä ihmisrakkautta, ja miten onkaan, niin on isämme istuttanut lapsiinsa jotakin omasta yleisen edun rakkaudestansa, vaikka Gabrielle väittää osansa siitä vielä olevan sangen pienen.
Hauskaa on nähdä kihlautuneittemme menevän yhdessä ostoksille ja palaavan sieltä perin tyytyväisinä kauppoihinsa. Louisen mielestä on jokainen pieni ostamansa kalu aivan verraton, olkoon se sitten savi- tahi hopea-astia. Kun näen heidän molempien lintuparin tavoin kokoovan pesäänsä aineksia ja visertelevän jokaisesta pikku korresta, täytyy minun ajatella, että onnellisempaa on tulla pieneen pesäseen, jonka itse on kokoonpannut, kuin rikkaasen ja suureen taloon, jonka toiset ovat valmistaneet. Edellisessä suhteessa on kaikki jo niin tuttua ja totuttua, ihan sinutellaan tavaroita ja varmaankaan eivät ne kellekään koko maailmassa liene tutumpia kuin Louiselle. Olemme nykyään ahkerasti hääpuuhissa, mutta isäämme ei ilahuta tapahtuma, joka riistää tyttären hänen rakkaasta piiristään. Hän tahtoo niin mielellään pitää meitä kaikkia luonaan. Olen siitä sekä iloinen että kiitollinen. Mutta asiasta toiseen! Meillä on hänen vanhuuttansa varten tuuma, joka varmaan tekee hänet ja samalla äitimmekin onnelliseksi. Muistathan tuon suuren metsistyneen puutarhamme vieressä olevan tontin, jota kelläkään ei ole älyä viljellä tahi lahjoittaa meille; sen me aiomme ... mutta puhukaamme siitä sitten! Petrea on tartuttanut meihin kaikkiin, «vanhimpaammekin», innostustansa suuriin puuhiin, ja ... oi! on niin lystiä kun voimme työskennellä heidän onneksensa, heidän, jotka niin hellästi ja väsymättömästi pitävät huolta meistä.»
Nyt vähäsen ystävistämme ja tuttavistamme.
Kaikki ystävät ja tuttavat kysyvät paljon sinua. Setä Jeremias toruu siitä, ettet tule kotiin; hän tavallisesti keskiviikkoisin ja lauantaisin syö aamiaista meillä ja silloin moittii korppujamme, joita hän siitä huolimatta syö aimo kasat. Viime aikoina hän on mielestäni muuttunut rakastettavammaksi, hän on käytökseltään lempeämpi; hänen sydämmensä on aina ollut lempeä. Hän on kaikkien köyhien ystävä ja lääkäri. Vast’ikään hän on ostanut itselleen huvilan peninkulman päässä kaupungista. Hän sanoo sitä vanhuutensa lohdutukseksi, ja nimekseen se saa: «Ukon ruusu». Eikö se kuulu hauskalta?
Annette P. on onneton tuiman kälynsä luona; hän ei valita, mutta katse, iho, koko hänen olemuksensa ilmaisevat elämään kyllästymistä. Meidän pitää vetää hänet luoksemme ja koettaa saada hänet onnellisemmaksi.
Nyt tulee Gabrielle ja tahtoo, että minun pitää jättää kirjeessäni tilaa hänen variksen varpaillensa! Vähän rohkea pyyntö; mutta kuka hennoisi kieltää häneltä? En ainakaan minä; ja sentähden minun täytyy puhua vaan lyhyesti.
Kun eräs nuori vapaaherra Rutger L. esitetään sinulle täällä kotona, niin älä luule häntä hulluksi, vaikka hän välistä siltä näyttää. Hän on isäni erään ystävän poika ja on meillä täyshoidossa, isän johdolla kehittyäksensä virkamieheksi. Hän on jonkinlainen «diamant brute» tahkoamaton kivi ja tarvitsee monessa kohden tasoittelemista. Kuitenkin luulen hänen rajun luonteensa jo olevan tyyntymään päin monessakin suhteessa. Hän on jo varsin arka jokaisesta äidin lausumasta moitteesta ja hän oikein pelkää pikku neitimme epäsuosiollisia katseita; vähemmän hän välittää «vanhimman siskomme» nuhteista. Hän on vasta yhdeksäntoista vuotias. Vanha Pirkko häntä pelkää eikä tohdi mennä hänen ohitsensa, luullen hänen hypähtävän ylitsensä. Oi, miten vanha Pirkko meidän muiden muassa tulee onnelliseksi, kun saa nähdä sinut jälleen. Hän niin pelkää sinun menevän naimisiin ja jäävän «tuohon pesään», joksi sanoo Tukholmaa.
Henrikin saamme pitää yli joulun. Mutta sinun täytyy tulla meille avuksi ilostuttamaan häntä. Hän ei ole iloinen niinkuin ennen. Minä luulen tuon kireän välin, johon hän on joutunut Stjernhökin kanssa, häntä kalvavan. Oi! miksi eivät nuo kaksi milloinkaan voi käsittää toinen toistansa? Sitäpaitsi on Henrikin tulevaisuus nykyään vaa’assa; – Jumala suokoon hänelle menestystä hänen itsensä ja äidin tähden!
Petreaa emme saa kotiin ennenkuin Louisen häiden jälkeen. Koska jälleen olemme kaikki koossa täällä kotona? Nyt vasta minusta elämä on oikein ihanata ja iloista. Mutta olemmeko me kaikki enää milloinkaan koossa? Saara? Oi, on jo viidettä vuotta siitä kuin viimeksi kuulimme mitään hänestä ja kaikki tiedustelut ja kyselyt ovat olleet turhat. Ehkei hän enää ole elävien joukossa! Monta kyyneltä olemme vuodattaneet hänen tähtensä. Oi, jospa hän vielä palaisi! Olisimme onnellisemmat kuin ennen; minä tunnen sen. Hänessä oli hyvää ja jaloa; mutta hän oli eksynyt. – Kuulen äitini hiljaisten askeleiden lähestyvän. Aavistan hänellä olevan itselleni jotakin hyvää...
Niin oikein! Hänellä olikin! Kirje sinulta, Eevaseni! Et voi vielä määrätä lähtöpäivääsi! – sepä vasta ikävää! Mutta tulethan pian – Jumalan kiitos siitä! Sinä rakastat Tukholmaa; niin minäkin! Tukholma on suonut sinulle iloa; tahtoisin syleillä sitä siitä; kuitenkin etupäässä sentähden, että Tukholma nyt laskee sinut ja suo minun syleillä sinua. Nyt olen ehtinyt paperin loppulaitaan; Gabrielle on tilannut toisen sivun. Jätän sinut hyvästi kirjoittaakseni sille, joka itkien jätti meidät, mutta, niinkuin hartaasti toivon, joka palaa hymyillen.
Gabriellelta.
Aamupuhteella.
En joutanut kirjoittamaan eilen illalla, sen tähden täytyi minun nousta auringon kanssa sanoakseni sinulle, ettei mikään muu kuin sinun kotiintulosi voi korvata minulle Petrean lähtöä. Me ikävöimme niin kovasti – ruusuamme! Tiedän kyllä kuka muu sinua ikävöipi paitsi oma perheesi. Minun täytyy kertoa sinulle, että on herännyt jonkunlainen pieni ystävyys Jeremias sedän ja minun välilleni. Se on tapahtunut ulkosalla; sillä sisällä hän ei milloinkaan ole oikein siivo. Mutta kävelyretkillä hänen kauniimpi puolensa esiintyy. Petrea ja minä olemmekin käyneet hänen kanssansa pitkillä retkillä. Silloin hän on iloinen ja lempeä; hän tutkii kasveja kanssamme ja kertoo meille kasvikunnan luonnollisista heimoista ja lahkoista sekä monen kasvilajin erityisestä elämästä ja historiasta. Tiedäppäs on oikein ihanata tuntea niitä vähän; tunnen olevani oikein tuttu noiden heimojen kanssa. Oi! usein silloin valtaa minut tunne siitä miten elämä on sanomattoman rikas ja mieltä kiinnittävä, ja minusta tuntuu, että täytyy elää onnellisena maan päällä, jos vaan silmät ovat auki ja käsitys vireillä kaikkea siinä löytyvää ihanuutta tajuamaan, ja silloin voisin visertää kuin pikku lintu pelkästä elämänilosta. Setä Munterilla ja minulla on kiihkomme, me harjoitamme innokkaasti kukkien hoitoa täällä kotona. Jouluksi aiomme saada kukkivia syreenejä, niin valkoisia kuin sinertäviäkin; – katsos vaan! Mutta kyllä minun tekisi mieleni vähäsen itkeä sitä, ettei Petrean nenä pääse niiden tuoksua tuntemaan.
Nyt täytyy minun lopettaa; sillä tiedä, että olen epämääräiseksi ajaksi ottanut pitääkseni huolta aamiaispöydän ulkoasusta, ja sen vuoksi menen nyt katselemaan sitä; Bergström onneksi pitää huolta siitä, ettei minun ole tarvis sen enempää puuttua siihen. Sitten pitää minun tarkastaa sammalruusuani, onko uusi nuppu puhjennut ja sitten pitää minun mennä katselemaan äitiä; silmäys pitää puutarhan lehtienkin saada, jotka nyökkäävät päätään minulle ennenkuin varisevat oksistansa, ja vielä pitää minun ihailla aurinkoa, joka tuossa nousee niin häikäisevän kirkkaana; sen pitää saada säde silmäni auringosta, kiitollisen sydämmeni syvyydestä. Voidakseni täyttää kaikki nuo tärkeät toimet ja velvollisuudet, täytyy minun jättää sinut hyvästi, sinut, jota niin paljon rakastan!