Pieniä kohtauksia.
Hirmumyrskyn tavoin oli äsken kerrotut tapahtumat riehuneet Frankin kodissa. Sen lakattua selkeni taivas uudelleen, niin, voipi melkein sanoa, että iloisempi rauhallisuus astui sijaan. Ei ollut ainoatakaan perheenjäsentä, joka ei hyvää toivottaen muistellut Saaraa, mutta jokainen, paitsi laamanni ja Petrea, tunsi salaista helpoitusta hänen poistumisestansa. Niin häiritsevästi vaikuttaa kodissa levoton ja vaativainen mieli, niin se voi hävittää mitä kauneimpien luonnonlahjojen siunauksen. Laamanni kaipasi yhtä tytärtään rakkaasta piiristään, kaipasi kaunista, runsaslahjaista tyttöä eikä voinut ilman katkeraa levottomuutta ajatella hänen tulevaisuuttansa. Petrea itki nuorekkaan ihailunsa ja jumaloimisensa esinettä, mutta rauhoittui rakennellessansa mitä romantillisimpia suunnitelmia heidän jälleennäkemiseensä, ja aina niin että Petrea siinä esiintyi Saaran suojelusenkelinä, joko kuningattarena jollakin autiolla saarella, hänen eteensä vertaan vuodattavana soturina tahi valepukuun puettuna irroittamassa hänen kahleitansa vankilan syvyydessä ja panemassa niitä omiin käsiinsä; sanalla sanoen jos jonkinlaisella muulla paitsi mahdollisella tavalla.
Vähän aikaa lähtönsä jälkeen Saara kirjoitti. Hän mainitsi kiitollisuudella entisyyttänsä, puhui vilkkaasti ja parasta toivoen tulevaisuudesta; jonkinmoinen mielenmaltti, vakavuus ja levollisuus kuvastui hänen kirjeestänsä levittäen hyväätekevää rauhaa perheesen, joka huolehti hänen kohtaloansa. Elise oli aina taipuisa toivomaan parasta ja nuoret ovat luonnollisesti optimisteja. Laamanni ei lausunut mitään, joka voisi häiritä perheen toiveita. Louise yksin pudisti huoaten päätään.
Monien huvitusten perästä, jotka olivat anastaneet perheeltä aikaa, näyttivät kaikki haluavan saada rauhassa nauttia hiljaista kotielämää toistensa seurassa. Kotiaskareet, nuo kodikkaan, säännöllisen elämän yksinkertaiset mutta hauskat työt sujuivat Louisen johdolla sulavasti ja sukkelaan. Ei puuttunut perheestä iloisia hetkiä, kaikenlaisia auringonpilkahduksia, miellyttäviä keskusteluja. Laamannin tilaamat aikakauskirjat pitivät kodin »au courant» ajan kysymysten tasalla, tuottivat kehittymismahdollisuutta ja ajattelemisen ja keskusteluaihetta nuorille. Laamanni hyvin mielellään kuunteli heidän ajatustenvaihtoansa, mutta sekaantui harvoin siihen paitsi lausuakseen joskus jonkun johtavan ja neuvovan sanan.
«Minun mielestäni elämä nyt luistaa hyvästi!» hän eräänä päivänä iloisena lausui vaimolleen. «Lapset elävät terveinä kodissa ja valmistuvat elämää varten. Niin, jos he vaan avaavat silmänsä ja korvansa, niin he saavat kyllin aihetta käyttääkseen niitä; he silloin kyllä ihmettelevät elämän rikkautta. Hyvä on kun koti voi tuottaa heidän ajatuskyvyllensä ravintoa samaten kuin heidän sydämmellensä ja ruumiillensa. Oikein iloitsen uudesta kodistamme! Jokaisella maalla, jokaisella ilmanalalla on omat etunsa samoin kuin omat puutteensa ja taloudellinen elämä pitää ymmärtäväisesti asettaa niiden mukaan, jos mielitään käyttää sitä hyödyksensä. Maamme, joka pakoittaa meitä elämään niin paljon kodissamme, kehoittaa meitä juuri siksi keskittämään sen samalla vakavaksi ja toisiamme rakastavaksi elämäksi, ja siihen tarvitaan ennen kaikkea hauska koti, jossa sekä ruumis että sielu voivat viihtyä ja kehittyä. Jumalan kiitos, minun mielestäni meillä on kaikki niin hyvin ja oivallisesti ja vielä paremmaksi toivon aikaa myöten saavamme sen. Ja lapset näyttävät onnellisilta! Gabrielle varttuu ja voimistuu nykyään päivä päivältä ja Louise menee kohta kaikkien meidän ohitsemme!»
Tulevaisuuden tuumat olivat nuoren väen hyvin suurena mieliaineena. Eeva ja Leonore rakensivat yhdessä kaikki tuulentupansa. Hellä rakkaus oli herännyt eloon molempien välillä heidän yhdessä olonsa jälkeen, sillaikaa kuin toiset olivat Akselholmassa. Voipi melkein sanoa että sinä iltana, jonka he yhdessä viettivät pitäen rypäle- ja romaanikemujansa, puhkesi heidän rinnassaan kauan itäneen rakkaudensiemenen sirkkalehdet päivänvaloon. Heidän tuulentupansa eivät olleetkaan tavallisia romaanihaaveita, heillä oli perusteena proosallinen mutta kaunis aije vastaisuudessa itsenäisesti ansaita elatuksensa, – sillä aikaisin olivat vanhemmat suunnanneet tytärtensä mielihalun sinnepäin – ja sen nojalla he rakensivat komeita laitoksia osaksi ystävyydelle osaksi inhimillisyyden hyväksi, sillä nuoret neitoset ovat aina suuria ihmisystäviä.
Jacobilla oli myöskin hyvin paljon tulevaisuudentoiveita itseänsä ja vaimoansa varten, ja Louisella monta keinoa niiden toteuttamiseksi. Samoin he paljon kiistelivät suuteloista. Louise tahtoi säätää lain, jonka mukaan korkeintaan kolme päivässä olisi luvallista ja Jacobi pani siihen vastalauseensa niin sanoilla kuin teoilla, jolloin Gabrielle aina kiireesti juoksi karkuun sekä loukkaantuneena että häpeissään.
Petrea luki englannin kieltä hänen kanssaan, toimitti pieniä pitoja hänelle ja koko perheelle, itki Saaraa joka ilta ja mietti joka aamu «Maailman luomista», sillä aikaa kuin hänen hyvät vanhempansa yhä tarkkaavaisemmin pitivät huolta hänen kehityksestänsä.
Ei kellekään kuitenkaan nykyinen perheentila tuottanut niin suurta nautintoa kuin Henrikille. Saatuaan toimeen siskoilleen kaikellaista «hauskaa jaloittelemista» ja «iloittelemista» hän antautui tykkänään lempiaineittensa, historian ja filosofian tutkimiseen; usein hän kaiket päivät kuljeskeli kirjoinensa lähiseutuvilla, mutta aina hän säännöllisesti kello seitsemän iltasella yhtyi perhepiiriin ja oli silloin tavallisesti iloisin iloisten joukossa.
«Me elämme hyvin onnellisesti nykyään, ainakin minun mielestäni!» hän lausui eräänä iltana tuttavallisesti jutellen äitinsä kanssa, «enkä minä puolestani ole milloinkaan niin nauttinut elämän suloutta kuin nyt. Tunnen, että nyt lukuni todellakin edistyvät ja luulen itsestäni vielä jotakin tulevan. Ja kun olen päivän tehnyt työtä, hedelmää kantavaa työtä, ja sitten illalla tulen sinun luoksesi, äitini, ja siskojeni luokse sekä huomaan kaikki täällä niin herttaiseksi, valoisaksi ja iloiseksi, – silloin minun mielestäni on hauska elää, silloin tunnen itseni niin onnelliseksi ja toivon melkein, että elämä aina pysyisi tämmöisenä!»
«Niin, niin!» vastasi äiti. «Jospa vaan aina saisimme pitää sinut kotona, Henrikkini! Mutta minä tiedän, ettei se käy päinsä. Kohta sinä jälleen matkustat luotamme ja kun kerran valmistut, silloin saat oman kodin ja...»
«Ja silloin, äitini, tulet sinä kotiin minun luokseni!» Se oli ja pysyi Henrikin lempituumana; ja äiti sitä aina mielellään kuunteli.
Pari pientä runoa, jotka Henrik siihen aikaan kirjoitti ja jotka näyttivät osoittavan hyvin suuria runollisia lahjoja, ilahutti suuresti hänen äitiänsä ja siskojansa sekä herätti iloista huomiota perheen ystävien kesken. Laamanni yksin niistä synkistyi.
«Te lellittelette hänet pilalle!» hän eräänä päivänä nuhdellen lausui tyytymättömästi rouvalleen ja tyttärilleen, «jos hänelle uskottelette hänen olevan jotakin erinomaista ennenkuin hän on mitään. Minä tunnustan että hänen runollisuutensa on minulle erittäin vastenmielistä. Kun on mies niin pitää osata tehdä jotakin kunnollisempaa tässä maailmassa kuin huokailla ja laulaa tämän ja vastaisen elämän vaiheista. Jospa hänestä tulisi toinen Thorild tahi jonkun toisen kelpo runoilijamme kaltainen!... mutta siitä en ainakaan minä näe rahtuakaan. Ja tuommoinen runojen töhriminen, tuommoinen kirjallinen joutilaisuus, joka viepi nuoret ihmiset joka päivä oleskelemaan pilvien yläpuolella tahi painaa heidät maan mustaan multaan, niin etteivät he pilviltä ja mullalta voi älytä tosi elämän hyviä, siunattuja antimia – soisin että hitto sen kaiken veisi! Suunta, johon Henrik nykyään kallistuu, oikein surettaa minua. Olin niin iloinnut siitä, että hänestä tulisi kelpo vuorimies, että hän olisi avullinen parantamaan vuoriviljelystämme, perkkaisi metsämme, virtamme, Ruotsin parhaat rikkauden lähteet. Se olisi terävälle päälle sopiva tehtävä. Ja sen sijaan hän on painanut päänsä vinoon, istuu siinä kynä kädessä ja huokailee aamusta ja haamusta, hempeästä ja lempeästä! Se on minulle tuiki vastenmielistä. Toivoisin Stjernhökin pian tulevan tänne! Siinäpä miestä! Hänestä kerran tulee jotakin kelvollista ja kunnollista. Soisin hänen pian tulevan! Ehkä hän voisi vaikuttaa Henrikkiin ja saada hänet luopumaan tuosta runonsepustuksesta, joka ehkä onkin vaan paljasta ylvästelemistä.»
Elise ja tyttäret olivat vaiti. Jo kauan aikaa oli Elisellä ollut periaatteena vaieta kun laamanni murisi. Mutta monasti – milloin tarvis vaati – hän otti murisemisaineen myöhemmin hetkeksi puheeksi, milloin laamanni oli rauhallisella mielellä ja keskusteli silloin tyynesti hänen kanssansa asiasta ja oli aina huomannut sen keinon tehokkaaksi. Hän teki niin sinäkin iltana ja lausui miehellensä:
«Ernst! Oikein minua pahoittaa, että olet niin tyytymätön Henrikin runolliseen taipumukseen. Oi, minua se on ilahuttanut, juuri sentähden että luulen sen todelliseksi, ja olen sitä mieltä että hän voipi sillä hyödyttää saman verran kuin muullakin ja yhtä hyvin kuin ken hyvänsä muukin. Mutta en milloinkaan tahtoisi kehoittaa häntä semmoiseen, joka on sinulle niin vastenmielistä.»
«Eliseseni!» vastasi laamanni lempeästi, «menettele siinä vakuutuksesi ja omantuntosi mukaan. On hyvin mahdollista, että olet siinä asiassa oikeassa ja minä väärässä. Rukoilen sinulta ainoastaan, että pidät itseäsi silmällä, niin ettei rakkautesi «esikoiseesi» houkuttele pitämään keskinkertaista oivallisena ja hänen pieniä kokeitaan mestariteoksina. Tulkoon Henrik, jos hän siihen kykenee, mainioksi runoilijaksi tahi kirjailijaksi, mutta älköön hän nyt uskoko olevansa mitään ja olkoon hän ennen kaikkea uskomatta, että hän voisi tulla mainioksi ammattimieheksi valmistautumatta siihen ja tekemättä perinpohjaista ja uutterata työtä ja olematta ensin ajatteleva ihminen. Jos hänestä tulee semmoinen, niin lupaan, sinulle iloita pojastani olkoon hänen tehtävänsä sitten raivata ajatuksia tahi louhia kalliota. Mutta juuri sen tähden varottakoon arvostelemasta liian hyviksi noita runokukkasia. Jos hänen turhamaisuutensa takertuu niihin, niin hän ei milloinkaan vakavasti etsi kunniaa muualta.»
«Ernst, sinä olet oikeassa!» sanoi Elise sydämmellisen vakuutuksen herttaisuudella.
Henrikkin ikävöi hartaasti Stjernhökin tuloa. Hän tahtoi näyttää hänelle runojansa, halusi keskustella hänen kanssansa uusista historiallisista ja filosofisista tiedoistansa, halusi sanalla sanoen, että Stjernhök panisi arvoa hänen tiedoillensa, sillä tämän voimakkaalla ja lujalla luonteella oli aina ollut mahtava vetovoima Henrikin lempeään, lämpimään sieluun. Jo poikavuosista asti oli Stjernhökin kunnioitus ja ystävyys ollut Henrikin ahkeroimisen päämaalina ja hartaimpana toiveena, vaikkei se siihen asti vielä ollut toteutunut. Stjernhök oli siihen asti aina kohdellut Henrikiä välinpitämättömän kohteliaasti, vaan ei milloinkaan toverina eikä ystävänä.
Stjernhök tuli. Erittäin ystävällisesti otti Frankin perhe hänet vastaan, vaan ei kukaan sydämmellisemmin kuin Henrik.
Molemmat nuorukaiset olivat hyvin erilaiset ulkonaisestikin. Henrik oli puhtaan, miltei naisellisen kaunis, hänen ruumiinrakennuksensa oli jalo mutta hoikka, hänen katseensa vilkas ja samalla haaveileva. Stjernhök oli paria vuotta Henrikistä vanhempi, oli tullut aikaisin mieheksi. Kaikki hänessä oli rotevaa, lujaa ja voimakasta; hänen kasvonsa olivat eloisat olematta kauniit, ja hänen kirkkaassa, päättävässä katseessaan tuikki tähtönen, semmoinen jonka kaitselmus välistä ennustavasti asettaa sen silmään, jonka elontietä onneatuottavat tähdet valaisevat.
Parin päivän kuluttua Stjernhökin saapumisesta muuttui Henrik sangen paljon. Hän oli ääneti ja alakuloisuuden pilvi peitti hänen kasvonsa. Stjernhök kohteli häntä kuin tavallisesti, hän ei ollut tyly hänelle, mutta ei myöskään ottanut juuri huomataksensa häntä. Hän ahkeraan teki kemiallisia kokeita ja näytteli niitä naisille ja Jacobille tahi iltasin jopa alkuyöhön saakka mainioiden kaukoputkien lävitse antoi heidän ihailla tähtitaivaan ihmeitä. Eräs noista tuikkivista taivaankappaleista, jota nuori tiedemies ahkeraan tutki, sai sittemmin Frankin perheessä nimen: «Stjernhökin tähti». Kaikki kokoontuivat taitavan, mieltä jännittävän nuoren miehen ympäri. Laamannia huvitti erinomaisesti keskustella hänen kanssansa ja hän lausui monta kertaa omaisillensa ilonsa hänestä ja mitä toiveita isänmaalla vielä voi olla tästä pojastaan. Nuori vuorioppilas oli senkin kautta laamannin suosiossa, että hänen tavattomiin tietoihinsa yhdistyi tavallista enemmän vaatimattomuutta käytöksessään vanhempia, kokeneempia miehiä kohtaan.
«Katsos Henrik!» huudahti laamanni eräänä päivänä keskusteltuaan Stjernhökin kanssa, «katsos, sitä minä sanoisin runoudeksi, oikeaksi runoudeksi. Hillitä virrat ja pakoittaa niiden hurjan juoksun tuottamaan hauskuutta ja rikkautta, harventaa rantametsät, levittää viljelystä, muokata peltoja, rakentaa ihmisasuntoja ja antaa uutteran työn ja iloisten äänten elähyttää autiot seudut! Katsos, sitä voipi sanoa ihanaksi teoksi!»
Henrik oli vaiti. Mutta «pikku neiti» esitti hienosti: «Ja nuo asumukset – miten niiden asukkaat ovat tyytyväiset, kun saavat hauskan kirjan lukeaksensa tai kauniin laulun laulaaksensa! Muuten heidän elämänsä tulisi, sangen kuivaksi huolimatta kaikista koskista!»
Laamanni hymyili, suuteli tyttöstänsä ja hänen silmiinsä kohosivat ihastuksesta kyyneleet.
Henrik oli sillaikaa mennyt toiseen huoneesen ja istahtanut ikkunan luokse, jonne äiti häntä seurasi. «Kuinka on minun Henrikini laita?» hän kysyi hellästi, hiljaa vetästen pois käden, joka peitti hänen silmänsä. Ne olivat täynnä kyyneleitä. «Rakas, armas poikani!» huudahti äiti ja hänenkin silmänsä rupesivat kyyneltymään. Hiljaa hän kiersi kätensä hänen ympärillensä.
«Katsos», alkoi äiti lohduttaen, «ei sinun tarvitse välittää siitä, että isäsi välistä puhuu vähäsen yksipuolisesti. Tiedäthän kuitenkin kuinka sanomattoman hyvä ja oikeudentuntoinen hän on ja että hän kyllä vielä tyytyy sinuun, kunhan hän ensin tulee vakuutetuksi, että kutsumuksesi on oikea. Nyt hän pelkää sinun jäävän keskinkertaisten joukkoon. Hän kyllä vielä tulee tyytyväiseksi, kun kerran itse raivaamallasi tiellä saatat hänelle kunniaa!»
«Oi», lausui Henrik, «jospa vaan tietäisin onko minulla oma tieni, oma kutsumukseni! Mutta Stjernhökin tultua ja sen jälkeen kuin olen puhunut hänen kanssansa on kaikki niin muuttunut minussa, niin sisällisesti kuin ulkonaisesti. En enää ymmärrä itseäni. Stjernhök on huomauttanut minulle kuinka vähän tiesin siitä, minkä luulin tietäväni, ja mimmoista töherrystä työni oli. Käsitän sen nyt varsin hyvin ja – ja se surettaa minua. Miten Stjernhök on vahva ja voimakas! Soisin olevani hänen kaltaisensa. Mutta se on mahdotonta. Hänen rinnallansa vaivun niin pieneksi, että vallan häviän. Ja kuitenkin... Oi, kun olen yksin kirjoineni taikka ulkona luonnonhelmassa missä puut, kalliot, vesi, tuuli minua ympäröivät, silloin herää minussa ajatuksia ja tunteita, sanomattomia, suloisia; silloin puhuvat minussa sanat ja lauseet, jotka syvästi miellyttävät minua. Silloin on kaikki hyvin ja inhimillisyyden suuruus minua niin lähellä, silloin aavistan sopusointua kaikessa, Jumalan läsnäoloa kaikkialla ja silloin sanat tunkeutuvat huulilleni tulkitsemaan kaiken sen autuuden jonka tunnen. Semmoisina hetkinä tunnen itsessäni piilevän jotakin suurta ja minusta tuntuu, kuin lauluni kajahtaisi kaikkien sydämmissä. Niin, tunnen sitä välistä – mutta nähdessäni Stjernhökin on kaikki kadonnut, silloin tunnen olevani halpa ja köyhä ja olen valmis pitämään itseäni haaveilijana tahi houkkiona.»
«Poikakultani, pidät kykyäsi liian ala-arvoisena», lausui äiti. «Sinun lahjasi ja Stjernhökin ovat perin erilaiset, mutta jos sinä niinkuin hän vakavasti ja voimakkaasti käytät leiviskäsi, niin tulee se kyllä aikaa myöten hedelmääkantavaksi. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Henrik, että hartain toivoni on ollut ja on vieläkin, että joku lapsistani tulisi eteväksi kirjailijaksi. Kirjallisuus on tuottanut minulle suurimmat nautintoni, eikä minulta nuorempana puuttunut taipumuksia sen viljelemiseen. Sinussa olen nähnyt oman taipumukseni uudestaan puhkeavan kukkaan runsaammassa määrin, oma kukoistusaikani on siihen kulunut, poikani, toivoessani sitä sinulta. Oi, jospa eläisin sinä päivänä, jona näkisin sinut isänmaasi kunniottamana, näkisin isäsi ylpeilevän pojastansa, ja itse saisin lämmittää sydäntäni nerosi ja työsi tuotteilla, ... oi, silloin joutaisin ilolla kuolemaan.»
Innostuksen tuli leimahti Henrikin silmissä ja levisi punana hänen poskillensa, kun hän syleillen äitiään sanoi: «Ei, sinun tulee elää, äitini! elää, poikasi kunniottamana. Hän lupaa tuottaa sinulle iloa!»
Auringonsäde valaisi huoneen ja kiilsi Henrikin kiharoissa, jotka siitä kimelsivät kuin kulta. Äiti näki sen, luki siitä äänettömän ennustuksen ja toivehikas hymy levisi hänen kasvoillensa.
Petrea luki «Zauberringiä». Hänen oli oikeastaan määrä lukea sitä ääneen perheelle iltaisin, ja se melkoisesti olisi poistanut sen vahingollisen tenhovoiman, mutta hän lueskeli sitä salaa yksinään öisin ja se veti hänet eksyttävään tenhopiiriinsä. Hän ei muistellut eikä uneksinut muusta kuin ihmeellisistä tapahtumista, ihmeenihanista naisista ja urhollisista sankareista. Aina hän itse muka oli yksi niistä, ihailtuna tahi ihailevana, milloin taistellen ristiinnaulitun kuva kädessä peikkoja ja lohikäärmeitä vastaan, milloin haaveksien kuljeskellen kuutamossa liljojen seassa rouva Minnetrostin linnassa. Oli ikäänkuin Petrean sielun sekasortoinen hämmennys tästä olisi saanut eloa ja muotoa, ja kaksinkertaisella voimalla kietoi hänet mielikuvituksen lumomaailma verkkoihinsa, samaten kuin se ennen muinoin metsänjumalan haamussa oli hurmannut hänen lapsensielunsa ja saattanut harhatielle. Niin tapahtui nytkin, sillä samalla aikaa kuin Petrea yöt päivät eleli haavemaailmassa, jossa hän kiihkoon asti kuvitteli ihania, ihmeellisiä tapahtumia, joissa hänellä itsellään aina oli sangen suuri osa, hän jokapäiväisessä elämässä näytteli melkoisen kurjaa osaa. Pää, jossa niin monta ihanata näkyä, niin paljon suurenmoisia tuumia pyöriskeli, oli tavallisesti tappuratukon kaltainen; hän ei huomannut reikiä eikä likapilkkuja vaatteistaan, ei «koinsyömiä sukkiaan eikä läntistyneitä kenkiään», hän unohti kaikki pienet arkitehtävänsä ja hukkasi tahi pudotti kaikki mitä käsissään kantoi. Lisäksi hän vielä intoisasti rakasti kuorimantelia, (Louise sanoi sitä «puuskaksi, joka oli sekä kallis että ratiseva») ja joka «puuska» ei milloinkaan ollut niin kiihkeä kun Zauberringin vaikutusaikana. Alituinen ratina ja ritinä, joka kuului sieltä minne Petrea tuli ynnä lattialla olevat kuoret, joiden päälle alituiseen astuttiin tahi jotka jäivät ikkunista ja pöydiltä riippumaan hihoihin, oli kaikkea muuta paitsi hauskaa. Kun Petrea tuosta sai kuulla hyvin ansaittuja nuhteita ja huomautuksia, niin hän oli kuin pilvistä pudonnut tahi oikeammin hän putosi taivaastaan tähän matoiseen maailmaan (joka silloin oli hänestä risu- ja nokkoskasan arvoinen); mielellään hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään, jos sillä olisi voinut ostaa yhden ainoan vuoden Zauberringin ihanuutta, ja sen mukana kauneutta, lumousvoimaa, valtaa y. m., joita Petrealla ei ollut muulloin kuin – unelmissansa. Petrean elämä oli riuhtomista ihannemaailman ja tosielämän välillä, joita hän ei kumpaakaan tuntenut todellisuudessa ja jotka molemmat eivät voineet sopia keskenään sielussansa. Kyynelvirrat juoksivat niiden väliseen aukkoon sitä täyttämättä ja saattamatta hänen silmiänsä kirkkaammiksi, ja hän itse syytti vuorotellen olevia oloja ja itseään kärsimyksistänsä.
Sinä aikana Jacobi oman hyvän sydämmensä ja vanhempien kehoituksesta rupesi vakavasti ohjaamaan Petreaa. Hän antoi hänelle tekemistä, joka jännitti hänen ajatuskykyänsä ja sai sen kautta hänen tunteittensa ja mielikuvituksensa kuohut hiukan tyyntymään. Tuo oli Petrealle sanomattoman terveellistä ja olisi ollut vieläkin suuremmassa määrin, ellei opettaja olisi tullut hänelle liian... Mutta älkäämme ilmaisko tulevien vuosien salaisuuksia.
Eräänä päivänä laamanni sai Tukholmasta suuren kirjeen, jonka hän sanaakaan virkkamatta asetti rouvansa eteen. Se oli korkeammasta paikasta ja sisälsi kiittävää ja imartelevaa kiitosta laamanni Frankin ansioista, jotka hallitus jo aikoja sitten oli huomannut, ja laamanni Frank sai nyt kutsumuksen kuninkaan korkeimman tuomioistuimen jäseneksi.
Lopetettuaan lukemisen katseli Elise kysyvästi miestänsä, joka puolestaan tarkasteli häntä.
«Mitä arvelet, Ernst?» hän lausui tutkivasti ja levottomasti silmäillen miestään.
Laamanni rupesi tapansa mukaan, milloin jokin asia liikutti häntä, kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. «En voi olla välinpitämätön», hän lausui, «minua liikuttaa tämä todistus kuninkaani luottamuksesta. Olen kauan miettinyt tätä seikkaa, – tiedäthän ettei tarjous ole minulle, niinkään odottamaton – mutta minä tunnen, käsitän, ettei minun pitäisi jättää nykyistä vaikutusalaani. Kykyni sopii siihen, tiedän olevani täällä hyödyllinen ja maaherran luottamus suo minulle vapauden vaikuttaa kykyni ja taitoni mukaan. Vaikka hän saisikin enkä minä kunnian siitä, mitä hyvää läänissä toimitetaan – Herran nimessä olkoon niin! Tiedän kuitenkin että hyvää ja hyödyllistä todellakin toimitetaan. Mutta paljon tehtäviä on alulla, paljon, sanomattoman paljon on vielä jäljellä! En voi jättää tekoa puolinaiseksi, en saata enkä tahdo! Ei, valmiiksi täytyy saada työnsä; muu ei kelpaa. Ja tiedän että täällä, että minä ... mutta puhunhan ainoastaan itsestäni! Sano minulle, Elise, mitä tahdot, mitä sinä haluat?»
«Jääkäämme tänne!» sanoi Elise ojentaen kätensä miehelleen, joka istahti hänen viereensä. «Minä tiedän, Ernst, ettei sinulla ole mitään iloa korkeammasta arvosta eikä suuremmista tuloista, kun sinun niiden tähden täytyy jättää vaikutusala, jossa tunnet olevasi paikallasi ja jossa voit tehdä työtä kutsumuksesi mukaan, ja jossa sinua ympäröivät ihmiset, jotka sinua rakastavat ja kunnioittavat! Ei, jääkäämme tänne!»
«Mutta sinä, Elise, puhu itsestäsi äläkä minusta.»
«Niin», hän vastasi onnellisen näköisenä, «sepä ei ole niinkään helppoa; se on vähäsen sotkuista, katsos. Mutta minä kerron sinulle itsestäni että – katselin itseäni aamulla peilistä – pyydän, ei mitään ivanaurua – ja olin mielestäni voimakkaan ja terveennäköinen. Muistelin sinua, kuinka hyvä ja hellä olet, miten vaeltaessani sinun rinnallasi olen voimistunut sekä henkisesti että ruumiillisesti, miten minun täytyy rakastaa sinua yhä enemmän ja miten tunnemme itsemme yhä onnellisemmiksi toistemme kanssa. Muistelin vaikutustasi, miten se on siunausta tuottava yhteiskunnalle ja kodille; muistelin lapsiamme, jotka ovat terveet ja hyvät ja kehittyvät onnellisesti hoidossamme ... uutta kotiamme, jonka olet tehnyt niin mukavaksi ja hauskaksi meille kaikille. Aurinko silloin pilkisti esiin pieneen rakkaasen huoneeseni ja minä tunsin itseni niin onnelliseksi kohtalostani – kiitin Jumalaa siitä ja sinusta. Mielelläni tahtoisin elää ja kuolla tässä piirissä, tässä kodissa. Jääkäämme tänne.»
«Jumala siunatkoon sinua sanoistasi, Elise! Mutta lapset, lapset! Päätöksemme vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa. Meidän täytyy kuulustella heidän mieltänsä. Meidän täytyy ilmoittaa asia heille. Ei sentähden että pelkäisin, että saadessaan kuulla meidän mielipiteemme heillä olisi toiset toivomukset kuin meillä. Mutta kaikissa tapauksissa olkoon heilläkin sananvalta tässä asiassa! Tule Elise! En saa rauhaa ennenkuin kaikki on sanottu ja päätetty.»
Kun laamanni esitti asian perhekokouksessa, niin se herätti suurta hämmästystä ja kaikki olivat ääneti; houkuttelevia kuvia – ei itse korkeimmasta tuomioistuimesta, mutta sen olinpaikasta, pääkaupungista – rupesi kyllä pyörimään nuorten silmissä; Louise oli melkein oikeusneuvoksen näköinen. Mutta kun isä oli lausunut omat ja vaimonsa mielipiteet ja toivomukset, voi helposti lukea lasten kyyneleisistä silmistä kiitollisuutta isää kohtaan hänen luottamuksestansa heihin ja täydellistä alistumista hänen tahtoonsa. Mutta ei kukaan lausunut sanaakaan ennenkuin «tipsukka» – isä ei tahtonut sanoa hänelle: «mene ulos pikku Gabrielle!» – «Anna hänen olla mukana», hän sanoi, «hän on niin viisas pikku tyttö!» – niin, ennenkuin pikku Gabrielle huudahti kiertäen käsivartensa äitinsä kaulaan: «Oi älkäämme muuttako mihinkään. Olemmehan niin onnelliset täällä!»
Tämän huudahduksen toistivat kaikki muut yksimielisesti.
«No niin, Herran nimeen, me jäämme tänne!» huudahti laamanni hypähtäen pystyyn ja ojensi kätensä rakkaalle joukollensa, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin. «Me jäämme tänne, lapset! Mutta se ei estä teitä näkemästä Tukholmaa ja nauttimasta siitä mikä on kaunista ja hauskaa. No, Jumalan kiitos, lapseni, että tunnette olevanne onnelliset täällä. Uskokaa, että se tekee minut onnelliseksi! Voitteko käsittää sen?»
Sinä päivänä oli Leonore ensi kerran pitkästä ajasta alhaalla päivällisillä. Kaikki iloitsivat siitä, ja Leonore, joka oli iloisemman ja ystävällisemmän näköinen kuin tavallisesti, oli kaikkien mielestä tullut ihmeellisesti paljon kauniimmaksi. Eeva, joka oli ollut apuna häntä pukemassa, katseli häntä sydämmestänsä iloiten.
«Katsos Leonore!» hän sanoi osoittaen taivasta, josta sinipilkkuja pilkisti esiin pilvien lomitse, jotka olivat kaiken päivää itkeä tihruttaneet, «katsos, nyt selkenee! Nyt on meillä kesä, nyt me käymme ulkona yhdessä poimimassa kukkia ja marjoja!» Ja hänen sinisilmänsä loistivat hyvyydestä ja elämänilosta.
«Mitä kummaa tämä on?» kysyi Henrik nähdessänsä äitinsä kengät ikkunalla heikossa päivänpaisteessa. «Luulenpa niiden olevan siinä lämpenemässä! Ja auringolla ei ole älyä tulla täyttämään velvollisuuttaan! Ei, minä tahdon tässä tapauksessa olla aurinkona!»
«Se oletkin minulle – kesälapseni!» lausui äiti hellästi hymyillen nähdessänsä Henrikin pistävän kengät liivinsä sisäpuolelle ja lämmittävän niitä povessansa.
«No hyväinen aika, Louise kulta!» huudahti Jacobi, «tuleehan nyt oikein kaunis ilma! Tuskin enää pisaroikaan; – menkäämme vähäsen jaloittelemaan! Tulethan! Sinä olet herttaisista herttaisin! Mutta herran tähden älä vaan hovisaarnaajassa!»