Uusi koti.
«Hyvästi, oi lapsuuteni koti! Hyvästi seinät, te ensimmäisten kyynelteni ja hymyilyni todistajat, te kuin näitte askeleeni ja harha-askeleeni elämän liukkaalla tiellä, te jotka olitte läsnä kun ensi kertaa sain maistella kauralientä sekä opetella aakkosia. Hyvästi sinä nurkka, johon minut niin monasti pantiin seisomaan, kun läksyt eivät tahtoneet luistaa ja sinä kärpänen ja leppäkerttu, te elävät, kiittämättömimmät kaikista, joita koetin kesyttää. Hyvästi te lattiat, jotka minua kannatitte leikkiessäni ja riidellessäni rakkaiden siskojeni kanssa, te seinäpaperit, joita olen repinyt rikki etsiessäni luultuja aarteita takaanne, te todistajat taisteluihini karahvien ja lasien kanssa, olleiden taistelujen todistajat, te kaikenlaisten urotöitteni näkijät – jätän teidät hellästi hyvästi ja lähden toisaalle uusiin seikkailuihin.»
Petrea Frank se näin puhui, suuremmoisilla liikkeillä surullisen lystillisesti jättäen sen kodin hyvästi, josta juuri koko perhe oli muuttamassa.
Oli sateinen päivä huhtikuun keskipaikoilla. Musta silkkiviitta, jota sanottiin «hovisaarnaajaksi» (Frankin koko perheen yhteisesti käyttämä) ja suuri punainen sateenvarjo «perhekatto» (sekin yhteinen) näkyivät sinä päivänä alinomaa kulkevan edestakaisin X kaupungin kaduilla. Kaupungin asukkaat voivat jotakuinkin arvata niiden tarkoituksen nähdessään pitkän vaaleatukkaisen, sinisilmäisen palvelustytön ja tummaverisen, toimekkaan miespalvelijan niiden alla kantavan rasioita, vasuja, kääröjä y. m. Hämärän lähestyessä nähtiin assessori Munterin pitkä, laiha vartalo kannattamassa perhekattoa Petrea Frankin seurassa. Petrealla näkyi olevan jotakin viittansa alla, hän nauroi ja jutteli ja molemmat näyttivät olevan sangen tyytyväiset toisiinsa. Ikävä kyllä ei tuota tyytyväisyyttä kestänyt kauan. Kodin rappusissa Petrea sattui astumaan kenkänsä nauhaan, kompastui, kaatui, ja suuri konvehtipussi tuli silloin näkyviin hovisaarnaajan suojasta ja mantelirenkaita, karamelleja ynnä sokurihyyteisiä hedelmiä alkoi kieriä kaikkialle minkä ennätti. Kesken tapahtuman aikaansaamaa säikähdystä ja sekasortoa oli Petrean sangen vaikea olla ääneen nauramatta nähdessään assessorin ällistymisen ja hyppyjä, joilla koetti estää konvehtejä kiireen kaupassa kierimästä rappusia alas katuojaan. Siinä assessorin antimet juhlan kunniaksi menivät menojaan.
«Niin, ellei noita naisia olisi olemassa, niin voisi toimittaa jotakin tässä maailmassa. Mutta kun päästää heitä auttamaan niin silloin käy kaikki päin mäntyyn. ’Antakaa vain minun tehdä, antakaa minun toimittaa!’ sanovat. Ja niin he auttavat ja toimittavat että ... onko milloinkaan nähty niin kurjaa? Kompastua ja kaatua kenkänsä nauhaan. Mutta naisilla ei milloinkaan ole järjestystä missään. Ja semmoiset saavat hallita valtakuntiakin! Hallita valtakuntia!!! Minä en vaadi heiltä muuta, kuin että hallitsisivat jalkojansa ja sitoisivat kunnollisesti kenkänsä nauhat. Mutta kuningattaresta alkaen apumuijaan ei ole ainoatakaan naista, joka osaisi sitoa kenkänsä nauhoja niin että solmu kestäisi.»
Se oli Jeremias Munterin letkaus naisille, kun hän astui huoneesen ja katsoi kuinka paljon oli pelastunut konvehdeista tuossa suuressa haaksirikossa. Petrean pahoittelemiset ja anteeksipyynnöt eivät ottaneet onnistuaksensa haihduttamaan ukon vihaa. Tosi kyllä, että onneton naurunhalu oli vallannut Petrean ja saattoi katumuksen ja todellisen mielipahan sangen epäiltäväksi. Ne olivat kuitenkin todellisia. Kun Eeva saapui ja rukoili liikuttavasti assessorilta: «Kas niin, setä kulta! Petrea raukka on niin pahoillaan ja hän on sitäpaitsi sangen pahasti loukannut polvensa!» lausui assessori melkoisen muuttuneella äänellä:
«Vai niin, onko hän? Niin, miksipä pitääkin olla niin kömpelö, että kompastuu ja lipeää niin että...»
«Konvehtejahan aina voipi saada sijaan!»
«Voipiko? Kasvaako niitä puissa? Häh? Pitääkö tuhlata rahojansa konvehteihin nähdäksensä niiden vierivän pitkin katua? Kaunista säästäväisyyttä! Totta tosiaan!»
«Lausukaa Petrealle ystävällinen sana!»
«Ystävällinenkö sana? Minä sanon hänelle, että olkoon hyvä oppikoon toiste sitomaan kenkänsä nauhat. No! Nyt lähden ostamaan lisää konvehteja. Mutta ainoastaan sinun tähtesi pikku Eeva neitiseni. Niin, niin, sanon! Nyt tahdon mennä; minä kyllä osaan tanssia mukana, kun... Mutta miten sataa! Lainaa minulle perhekatto! Voisinhan tarvita tuon viitankin; tuo se sievästi tänne. No, mitä siinä on töllistelemistä? Häh? Ettäkö väki minua katselee? Kernaasti minusta, jos heitä vaan huvittaa. Antakaa heidän nauraa minulle, en minä siitä pahennu. Terveys ja mukavuus ennen kaikkea ja toinen vaate voipi olla yhtä hyvä kuin toinenkin!»
Nauraen heittivät nuoret tytöt assessorin hartioille hovisaarnaajan, joka ei yltänyt hänelle polviinkaan ja siten ukko läksi pitkin askelin.
Perhe muutti sinä päivänä uuteen taloon. Laamanni Frank oli lunastanut sen ynnä pienen puutarhan omaksi ja rouvansa elinajaksi ja kaksi vuotta oli siinä nyt puuhattu, muurattu ja uudistettu ja muutoksia tehty; suljettu muutamia ovia, avattu toisia, kunnes hän oli saanut kaikki tahtonsa mukaiseksi mukavaksi ja tarkoitustaan vastaavaksi. Hänen rouvansa oli luottaen jättänyt kaikki hänen määrättäväksensä, iloisena siitä että pääsi – joka kuitenkin vaivoin onnistui – kuulemasta muurarein ja puuseppien melua, ryömimästä lastuissa, telineiden alla, muurisavikaukaloiden välitse y. m. Seinäpaperit ynnä muut koristukset oli laamanni sitä vastoin jättänyt hänen ja tytärten valittaviksi.
Nyt hän astui niin tyytyväisenä rouvansa rinnalla toisesta kerroksesta toiseen, toisesta huoneesta toiseen iloiten mukavasta, tilavasta ja hauskasta «pesästä», mutta kuitenkin melkein eninten Elisen suuresta tyytyväisyydestä hänen toimiinsa. Tällä kertaa rouva ei päässytkään tarkastamatta koko taloa kellareista alkaen aina vinnille, mankeloimishuoneesen ja halkoliitereihin saakka.
Emme huoli väsyttää lukijaa koko sillä matkalla, vaan tutustutamme hänet ainoastaan muutamiin perheen kokoontumishuoneihin. Astukaamme siis ainoastaan salin ja pienemmän vierashuoneen lävitse; ne olivat kauniit ja ihan tavalliset huoneet; mutta se huone, jonka laamanni erityisellä rakkaudella ja huolenpidolla oli sisustanut, joka oli aiottu perheen kokoontumispaikaksi ja joka ansaitsee tarkempaa tutustumista, oli niin sanottu kirjasto. Se oli pitkulainen hyvin valoisa huone, jonka kolme ikkunaa olivat suurelle torille päin. Louise siitä erittäin iloitsi; – «voihan toripäivinä ikkunoista nähdä mitä siellä oli kaupan taloutta varten»; – vastapäätä oli kirkko, ynnä kaunis tuuhea hautausmaa, ja se näköala oli Elisen mielestä erittäin kaunis. Huoneen vastakkainen seinä oli tykkänään kirjahyllyjen peittämä, joka hylly muodosti eri osaston sisältäen eri maiden kirjallisuutta. Välipaikkoihin muodostetuissa komeroissa oli yksinkertaisilla, mutta aistikkailla pylväillä etevien miesten pystykuvia, semmoisten, jotka tekojensa kautta olivat saavuttaneet mainetta, ja laamanni huomautti heidän seisovan siinä, ei sen tähden että he erottaisivat vaan sen tähden että he yhdistivät maailman kansat. Laamannin kirjasto oli todellakin valittu; sen kokoominen oli ollut yksi hänen elämänsä nautintoja ja vieläkin sen lisääminen tuotti hänelle iloa. Nyt se oli ensi kerran järjestettynä yhteen paikkaan, ja hän iloitsi siitä aarteesta sekä kehoitti tyttäriään vapaasti käyttämään sitä hyväksensä sillä nimenomaisella ehdolla että: «asettaisivat joka kirjan takaisin oikealle paikalleen». Louise nimitettiin heti kirjastonhoitajaksi ja Petrea hänen apulaisekseen. Äiti ja tyttäret erittäin iloitsivat siitä huoneesta ja neuvottelivat miten kukin valitsisi sijansa, minne asetettaisiin ompelupöydät, kukkapöytä, lintuhäkki ja muut kalut, ja katso, kaikelle oli erinomaisen sopiva paikka. Huoneen toisella lyhyellä seinällä oli viheriä sohva ja sieltä hallitsisi äiti valtakuntaansa, vastaiselle seinälle sopi piano, harppu – Saaran lempisoitin – ja kitara, jota Eeva näppäytteli laulaen: «mamma mia»!
Hauska, odottamaton näky kohtasi Elisen silmää, kun laamanni pienen paperioven kautta kirjastosta vei hänet pienenlaiseen kamariin – jonka ikkunat olivat samanne päin kuin kirjastonkin – joka oli yksinomaan määrätty hänen omaksensa. Liikutettuna äiti siinä huomasi huonekalujen aistikkaan päällyksen tytärtensä työksi. Hänen kirjoituspöytänsä oli ikkunan luona; pari kaunista taulua ja muutama oikea posliininen ryhmäkuva kaunisti huonetta; Elise huomasi kiitollisella ilolla kaikki pienet mielitekonsa ja toiveensa tässä täytetyiksi puolisonsa ja lastensa toimesta.
Toinen pieni paperiovi huoneen toisella puolella vei Elisen makuuhuoneesen ja laamanni huomautti miten hiljaa ovet aukenivat ja miten helposti hän voi sulkeuntua huoneesensa kummalta puolen tahansa, milloin tahtoi olla ihan rauhassa ja yksiksensä.
Tämän huoneen jälkeen ei mikään Eliseä enemmän ilahuttanut kuin kylpylaitos, jonka laamanni oli laittanut erittäin mukavaksi ja miellyttäväksi. Ja hän väänteli innostuneesti kiiltäviä hanoja näyttääksensä miten «tuosta tulee lämmintä vettä ja tuosta kylmää – ei tuostahan tulee kylmää ja tästä lämmintä». – Tämän laitoksen mukavuus tekisi lauantai-juhlan, jota siinä talossa pidettiin tavallaan yhtä pyhänä kuin sunnuntaita, kahtavertaa miellyttävämmäksi. Viereisessä huoneessa, joka oli määrätty pukeutumishuoneeksi kylvön jälkeen, oli vanhalla, puhtaalla Pirkolla pysyvä tyyssijansa. Siinä tuli hänen ynnä suuren liinakaapin hiljalleen vanhentua yhdessä; siinä naksutteli hänen kellonsa, siinä kehräsi hänen kissansa, siellä kukkivat hänen kurjenpolvensa ja palsamiininsa, raamattu ja virsikirja välillänsä.
Tytärten kolme valoisata, hauskaa huonetta oli yläkerrassa ja ne olivat somasti vaikka yksinkertaisesti sisustetut.
«Täällä he viihtyvät hyvin!» lausui isä loistavin silmin katsellen ympärilleen. «Etkö sinäkin luule niin, Elise? Saattakaamme koti heille niin miellyttäväksi, ett’eivät halua siitä luopua, paitsi tärkeistä ja pätevistä syistä. Ei mikään kodin rauhattomuus ja tyytymättömyys sen oloihin saa karkoittaa heitä lapsuutensa kodista. Täällähän he voivat viihtyä ja olla rauhassa ja itsekseen milloin haluavat. Se on siunattu asia, semmoisia miettimis-ja rauhoittumishetkiä tarvitsee jokainen ihminen, nuoret tytöt yhtä hyvin kuin muutkin.»
Äiti myönsi sen sydämmensä pohjasta.
Mutta äiti oli kuitenkin vähän hajamielinen, sillä hänellä oli tärkeätä sanottavaa vanhimmalle tyttärelleen, ja kun Louise samassa tuli sisään, syntyi heidän välillään vilkas neuvottelu, josta laamanni kuuli seuraavat sanat:
«...ja pannukakkuja lopuksi! Ja, tyttöseni, pidä huolta siitä, että kuusi tulee jauhokkaaksi ja tukevaksi, jonkalaisesta tiedät Henrikin pitävän.»
«Emmekö voisi laittaa kermavaahtoa vaapukkahillon kera pannukakkujen kanssa?»
«Varsin hyvin! Jacobi varmaan panee hyvinkin paljon arvoa siihen!»
Louise punastui hieman ja laamanni pyysi nauraen, että saataisiin maallisempaakin ruokaa illalliseksi kuin «taivaan mannaa», ja sitä luvattiinkin.
Alhaalla salissa pudisteli assessori äkeissään perhekattoa.
«Kurjin katto koko kristikunnassa!... Ei suojele sateelta eikä tuulelta!... Ja painava kuin Noan arkki! ja...» Mutta siinä pudistellessaan ja toruessaan hän kuuli ulkoa melua, huutoa, tervetulotoivotuksia jos jonkinmoisilla äänillä. Silloin hän heitti hovisaarnaajan hujanhajan perhekatolle ja riensi pitkin askelin harpaten ulos eteiseen pudistamaan kättä talon pojan ja ystävän kanssa, jotka juuri palasivat yliopistosta.
Surkutteluja ja tervetulohuutoja kaikui sekaisin.
«Miten olette märät, kalpeat ja viluiset!»
«Ah, meilläpä on ollut mitä mainioin sadepuuska!» lausui Henrik puistutellen ja sivulta päin vilaisten Jacobiin, joka siinä märissä vaatteissaan näytti sangen nolatulta ja aristelevalta. «Tämmöinen ilma on juuri omiaan minulle! Sateesta ja tuulesta muuttuu niin – en tiedä oikein mimmoiseksi. Tiedätkö sinä, mon cher?»
«Mäsäksi, vallan mäsäksi!» vastasi Jacobi väristen ja surkeasti, «miksi muuksi voipi tulla, aivan rikki täristävillä, mitä kurjimmilla rattailla tuulessa ja rankkasateessa, niin että vallan sulaa. Uh, uh, u-u-uh!»
Henrik nauroi sydämmellisesti kurjannäköiselle matkakumppanillensa ja lausui:
«Oh, minun mielestäni tämmöinen ilma on omiansa karaisemaan ihmistä. Ylpeä, mieltä ylentävä tunne valtaa sielun istuessa siinä pää pystyssä, tyynenä, elementtien riehuessa, etenkin kun siitä korkeudestansa katselee muita kuolonalaisia, jotka väristen rientävät eteenpäin sateenvarjojen suojassa. Silloin ihminen istuu kyytikärryillänsä kuin valtaistuimella; – niin, jopa hieman kuvittelee olevansa filosofi. Tästä johtuu eräs seikka mieleeni. Luulin näkeväni kulkiessamme kaupungin lävitse erään filosofin astua tepastelevan puettuna naisen kaapuun. Mutta kuinka nyt kaikki voitte rakkaat siskokullat? Miten pitkä aika siitä kuin viimeksi teidät näin!» Ja hän pudisti hellästi heidän käsiään kylmillä, märillä käsillään.
Tämä kohtaus, joka tapahtui iltahämärässä, keskeytyi äkkiä siten, että neitoset vakavasti kehoittivat tulijoita menemään huoneihinsa muuttamaan vaatteita. Jacobia ei tosiaankaan tarvinnut kiirehtää, ja Louisen mielestä Henrikin filosofia oli sillä hetkellä huononlaisesti harkittu. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että loimoava takkavalkea lämmitti herrain huonetta heidän astuessaan sisään.
Sillaikaa kokoontuivat naiset kirjastoon; kynttilät sytytettiin, pöydät järjestettiin, laamanni auttoi kaikkia ja oli erittäin tyytyväinen, kun hänen apuaan tarvittiin kaikkea järjestettäessä. Assessori katseli ihastuneena miten Eeva asetti hänen tuomansa konvehdit pienille lautasille. Petrea ei saanut niitä edes katsellakaan, vielä vähemmin koskea niihin.
«No, hyvänen aika, tyttökullat, miten täällä on hauskaa!» huudahti laamanni ihastuneena, nähdessään kirjastonsa siinä asussa kuin se tavallisissa oloissa oli oleva. «Istutko hyvin tuossa sohvassa, Elise? Saanko tuoda sinulle jakkaran jalkojesi alle? Ei, ystäväni, jää paikoillesi! Minkähän tähden sitten olisi miehiä olemassa?»
Kandidaatti, nykyään (totta kai) maisteri Jacobi ei enää näyttänyt samalta mieheltä kuin äsken matkapuvussa, kun hän tuntia myöhemmin sievästi muuttuneena astui sisään nuoren ystävänsä seurassa naisten luokse. Hänkin vallan loisti tyytyväisyydestä katsellessa sitä iloista näkyä, joka sieltä kohtasi hänen silmiänsä.
Tarkasteltiin sitten lähemmin toinen toisiansa. Henrikin huomattiin melkoisesti laihtuneen ja käyneen kalpeammaksi. Henrikin mielestä se oli hänen ahkeruutensa tunnustus. Jacobikin tahtoi että hänen ahkeruutensa tunnustettaisiin, mutta tunnustus kiellettiin häneltä yksimielisesti hänen kukoistavaisuutensa tähden. Hän kyllä vakuutti päivettymisen sen syyksi; mutta se ei auttanut. Salaa itseksensä Louise arveli Jacobin melkoisesti muuttuneen, tulleen miehekkäämmäksi, yksinkertaisemmaksi ja voimakkaammaksi käytökseltään; hän oli muuttunut vähän enemmän hänen isänsä kaltaiseksi. Louise piti vielä isäänsä miehen esikuvana ja ihanteena.
Pikku Gabrielle punastui korviansa myöten ja puoleksi piiloutui äitinsä taakse, kun velimies puhutteli häntä seuraavaan tapaan:
«Kaikkein armollisin prinsessa Turandotte! Kuinka, teidän korkeutenne, jaksatte? Onko teidän ylhäisyydellänne joku arvoitus tarjona, jolla saattaisitte kurjan ymmärryksemme ymmälle?»
Pieni «korkeutensa» näytti olevan sangen hämillään ja tahtoi vetää pois pientä kätöstä, jota velimies hellästi suutelemistaan suuteli. Gabrielle vallan ujosteli pitkää ylioppilasta.
Henrik puhutteli erikseen jokaista siskoansa, mutta «pikku Afrikan» kanssa keskustelu supistui jotenkin lyhyeksi ja kylmäksi. Sitten hän pysähtyi äitinsä viereen, piteli häntä kädestä ja otti osaa yleiseen vilkkaasen keskusteluun.
Eeva tarjosi konvehtia.
«Mutta mikä nyt on hätänä?» huudahti äkkiä Henrik. «Minkä tähden siskot kaikki hylkäävät meidät ja siirtyvät tuohon neuvottelemaan, vakavannäköisinä kuin oikeusneuvokset? Onko isänmaa vaarassa? Enkö minä pääse mukaan isänmaata pelastamaan? Kunhan vaan ensin saisimme syödä illallisemme rauhassa!» jatkoi hän itsekseen samalla tavalla kuin teaatterissakin puhutaan syrjään.
Niin, juuri illallisesta olikin kysymys. Se se juuri olikin vaarassa, pannukakut eivät ottaneet onnistuaksensa. Jacobi ja Henrik tarjoutuivat auttamaan asian, eikä Louise voinut estää heitä ryntäämästä alas keittiöön, nuorten neitosten suureksi huviksi ja keittäjän hullunkuriseksi epätoivoksi, ei mikään pidättää heitä naurettavasti ryhtymästä keittäjän virkaan, kunnes Louisen viimein vakavasti täytyi lopettaa kujeet, nauru ja palaneiden pannukakkujen tuleen kieriminen ja itse ottaa toimi tehtäväkseen. Uusi tahdaspanos tehtiin hänen johdollansa; hän tarttui itse pannukakkulastaan ja katso! nyt pannukakut onnistuivat mainiosti. Jacobi pyysi saada yhden niistä hänen omasta kädestään työnsä palkaksi, saikin sen armosta ja nielasi kuuman lahjansa niin suurella ihastuksella, että se varmaankin olisi pahanpäiväisesti polttanut hänen sisustaansa, ellei (jota me puolestamme pidämme todennäköisenä) toisenlainen kuumuus, eräs hyvin tuttu henkinen tuli, olisi ollut aineelliselle kuumuudelle tehokkaana vastapainona, siten tehden edellisen vaarattomaksi. Emmeköhän tässä varsin viattomasti ole seoittaneet homeopaattista annosta? Kun semmoisesta ei milloinkaan koidu rasvaista ravintoa, niin lähdemme keittiöstä siirtyäksemme perheen mukana illallispöytään, jossa äidin herkulliset vaaleankellertävät ja Henrikin jauhokkaat pannukakut huomattiin moitteettomiksi ja taivaanmannaakin nautittiin mitä suurimmalla ruokahalulla.
Sen perästä juotiin matkamiesten malja ja laulettiin pieni iloinen Petrean sepittämä laulu. Isä oikein iloitsi Petreastansa, joka innostuneena kaikin voimin lauloi mukana, vaikkei yhtä sulavalla äänellä kuin muut. Se ei kuitenkaan yhtään loukannut isän epäsoitannollista korvaa.
«Hän huutaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä!» lausui hän tyytyväisenä puolisolleen, joka puolestansa ei ollut yhtä tyytyväinen Petrean soitannollisiin lahjoihin.
Vaikka kullakin omalla tahollansa oli ollut työläs ja uuvuttava päivä, alkoivat kuitenkin nuoret heti illallisen jälkeen ikäänkuin luonnonlain vaatimuksesta liikkua tanssin tahdissa.
Jacobi tanssi Saaran kanssa vallan hurmaantuneena hänen kauneudestansa.
«Meidän pienestä, kunnon Viisustamme» oli sukeutunut vähän tanakanlainen, vaikka somavartaloinen kahdeksantoistavuotias, vaaleaverinen neitonen, joka erosi toisista tanssissa kauniiden askeltensa, suloliikkeittensä ja ehkä vähäsen liiallisen vakavuutensa kautta. Ehkä kuitenkin katseltiin mieluimmin Eevaa, sillä hän nautti todellakin sydämmensä pohjasta tanssin viehätyksestä. Gabrielle lensi kultaiset kiharat liehuen keveästi kuin perhonen ympäri salia. Mutta kenpä ei olisi sinä iltana ollut innokkaasti tanssimassa? Se muuttui – suurimmaksi osaksi esikoisen elämänhalun kautta – oikeaksi kiihkoksi. Jopa assessori johti Eevan parina kaikkein kummastukseksi mitä mutkallisimpaan polskaan ihan tanssisankarin tottuneella taidolla.
Vasta puoliyön aikana lakattiin tanssimasta. Mutta ennen kuin erottiin, pyysi laamanni Elisen kehoituksesta puolisonsa laulamaan pienen tutun laulun: «Ensi ilta uudessa kodissa». Hän lauloi sen yksinkertaisella henkevällä tavallaan ja siinä ilmenevän ilon- ja rauhantunne elähytti kaikki läsnäolijat. Laamanninkin vakavat silmät säihkyivät suloisesta liikutuksesta. Lempeys ikäänkuin kirkasti perheen, siten kaunistaen kaikkien kasvot. Sillä laululle kuten auringolle on annettu voima levittää kirkastavaa valoansa kaikille luoduille ja suoda niille ainakin hetkellistä kauneutta. Samalla tavalla «kehrääjämummo» ja «ukko tien reunalla» pääsivät laulun kautta kauneuden valtakuntaan, samoin kuin he evankeliumin kautta pääsevät osallisiksi taivaan autuuteen.
«Hyvää yötä» toivottaessa suostuttiin kokoontumaan puutarhaan seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen, katsomaan mitä siitä oli tehtävä.
Isä seurasi tyttäriään heidän huoneesensa. Hän halusi vielä kerran nähdä «mimmoista heidän oli». Ja hän kyseli siellä kerta toisensa perästä:
«Oletteko tyytyväiset, tyttöseni, onko kaikki teille mieleen? Jos tahdotte jotakin toisin, jos haluatte mitään, niin puhukaa suunne puhtaiksi!»
Kun tyttäret silloin kiitollisina ja hellästi ympäröivät häntä ilmoittaen tyytyväisyyttänsä, niin ei ollut koko maailmassa onnellisempaa ihmistä kuin laamanni Frank.
Äiti puolestansa oli vienyt «esikoisensa» mukanaan pieneen erikoiskamariinsa. Eiväthän he vielä olleet saaneet vaihtaa ainoatakaan sanaa kahden kesken. Kuinka paljon hän nyt kyseli pojaltaan kaikenlaista häntä koskevaa, niin suurta kuin mitätöntäkin, ja miten mielellään ja avomielisesti poika avasi hänelle sydämmensä! Sitten he puhuivat perheen asioista, uuden talon ostosta, velasta, johon sen takia oli jouduttu ja keinoista millä vähitellen saisi sen suoritetuksi, «suuren säästäväisyyden» tarpeellisuudesta kaikessa. Ja sitten he puhuivat talon tyttäristä.
«Louise on oivallinen!» lausui Henrik, «mutta hänen hipiänsä on tullut vähäsen harmahtavaksi. Eikö hänen pitäisi käyttää jotakin sopivaa pesuvettä? Hän kyllä olisi paljon kauniimpi, jos iho olisi terveemmän näköinen. Ja sitten hän muistuttaa vähäsen tuomiokirkkoa. Tänä iltana, kun Jacobi lausui hänelle pienen kohteliaisuuden, niin olisit vaan nähnyt sitä juhlallista katsetta! Tiedätkö, äiti, minä luulen siskojeni istuvan liiaksi. Semmoisesta tulee tuomiokirkoksi. Meidän täytyy hankkia heille, enemmän liikettä, jotakin iloista liikettä ja huvitusta. Ja Eeva! Miten hän on tullut sieväksi, ja miten hän näyttää hyvältä ja iloiselta. Oikeinpa tuntuu ilolta katsella häntä, voin oikein rakastua häneen! Mutta mitä kummaa on tehtävä Petrean nenälle? Sehän kasvaa niin suureksi ja pitkäksi, etten tiedä sille mitään pysäyttämiskeinoa! Se on kuitenkin vahinko, sillä hän on niin erinomaisen lystikäs ja hyvänluontoinen. Ja Leonore! Miten hän on sairaannäköinen ja välistä ikäänkuin pahoillaan. Meidän täytyy koettaa saada häntä iloisemmaksi!»
«Niin, koettakaamme. Kunhan hän tulee vallan terveeksi jälleen, niin se kyllä käy päinsä. No, entä pikku Gabrielle-tipsukka, mitä hänestä sanot?»
«Oh, hänhän on hurmaavan suloinen, etenkin milloin hänessä näkyy tuo ylhäinen piirre, on hän mitä suloisin pikku olento!»
«Ja Saara?»
«Niin – hän on kaunis – hyvin kaunis, luulemma, ja kuitenkin hänessä on – ainakin minun mielestäni – jotakin rumaa. Hän ei ole ensinkään siskojeni kaltainen; hänessä on jotakin kylmää, melkeinpä vastenmielistä.»
«Niin», lausui äiti huoaten, «hänessä on välistä jotakin kummallista, etenkin nyt viime aikoina. Minä pelkään erään henkilön saaneen liian suuren ja epäedullisen vaikutusvallan häneen. Mutta Saara on runsaslahjainen ja todellakin miellyttävä nuori nainen, josta voisi tulla paljonkin hyvää, jos ... jos... Hän meitä kyllä välistä huolettaa, sillä me pidämme hänestä kuin omista lapsistamme. Vallan tavaton taipumus hänellä on soitantoon; – saathan kohta kuulla! Niin, hänessä on paljon oivallista ja rakastettavaa. Saat nähdä sen nyt, kun viivyt luonamme kauemman aikaa.»
«Niin, Jumalan kiitos! toivottavasti saan nyt olla muutaman kuukauden rauhassa kotonani.»
Puhe kääntyi sitten pojan tulevaisuuteen. Laamanni toivoi Henrikin antautuvan vuoriopin alalle; Henrik olikin jo ruvennut sitä lukemaan, mutta oli samalla ruvennut tuntemaan yhä innokkaampaa halua erääsen toiseen suuntaan, joka jo oli saanut mielet perheessä kuohuksiin. Äiti pyysi vaan «esikoistansa» tarkkaan ja vakavasti tutkimaan itseään, ennenkuin hylkäisi uran, jota isä suositteli ja jonka Henrik yksissä neuvoin hänen kanssansa oli valinnut. Kaikki se, minkä nuorukaisen sydän katsoo ihanimmaksi, puhdas innostus hyveen ja isänmaan hyväksi, palava halu elää niiden eteen, sen kaiken omisti hänen sydämmensä mitä runsaimmassa määrin. Mutta oman toimeentulon tuumaan liittyi myöskin ajatus yhteisestä hyödystä ja oman onnensa hän aina katsoo likeisesti perheensä onneen yhdistetyksi. Ne ajatukset ja tunteet hän paljasti sinä tuttavallisena, ihanana hetkenä peittelemättä ja avomielisesti äidilleen, onnelliselle äidilleen, jonka sydän sykki ilosta ja rohkeimmista toiveista «esikoisensa», «sydänkäpysensä», «kesälapsensa» hyväksi.
«Ja kun olen raivannut itselleni uran», jatkoi Henrik, iloisesti suudellen äitiään kädelle, «ja saanut oman kodin, silloin, äiti, pitää sinun tulla luokseni ja jäädä luokseni, eikö niin?»
«Ja mitäpä isäsi siitä sanoisi?» kysyi äiti yhtä iloisesti.
«Oh, onhan hänellä kaikki siskoni hoitamassa hänen talouttansa, ja...»
«Aiotteko istua täällä koko yön valvomassa?» kuului ääni ovesta kysyvän.
Laamanni seisoi siinä.
Äiti ja poika säpsähtivät ikäänkuin heidät olisi saatu verekseltään kiinni jostakin salajuonesta. Se ilmoitettiin kuitenkin heti laamannille, joka selitti siitä syntyvän niin kauhean käräjäjutun, että oli parasta olla siitä milloinkaan puhumatta.
Äiti ja poika nauroivat sekä toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta kun Henrik nosti äitinsä käden huulilleen, joutui hän vallan haltioihinsa:
«Hyvänen aika, miten valkoinen se on! Ja miten pieni sormi! Ei, miten on mahdollista tuommoinen pienoinen sormi!»
Ja naurettavalla hartaudella hän suuteli kauniin käden sakarisormea.
«Huomaanpa että minun on pakko ryöstää sinut, saadakseni sinut mukaani!» lausui laamanni iloisesti, nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet pois.
Mutta äidin ajatukset olivat yhä esikoisensa, kauniin, lahjakkaan poikansa luona. Palavasti hän rukoili «täyttymistä» kaikkien rauhallisesti nukkuessa ensi yötänsä uudessa kodissa.