10. ODYSSEUS JA THERSITES.
Kaikki muut jumalat Olympoksessa nukkuivat, mutta Zeus valvoi ja mietiskeli, kuinka voisi täyttää Thetikselle antamansa lupauksen. Vihdoin keksi hän sen keinon, että antaisi Agamemnonin nähdä jonkun petollisen unen. Ja Agamemnon näkikin unessa, että vanha Nestor oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja sanovinaan hänelle, että jos akhaialaiset seuraavana aamuna hyökkäävät Troiaan, on kaupunki heidän.
Siihen iloiseen sanomaan heräsi Agamemnon. Hän nousi heti ylös, veti pehmeän ihotakin päälleen, heitti väljän vaipan hartioilleen, pisti sandaalit jalkaansa ja lähti ulos, hopeahelainen miekka olkavyössä riippuen ja kuninkaan valtikka kädessä. Ensin käski hän airueitten kulkea ympäri leirin ja kutsua koko miehistön käräjäpaikkaan. Sillä aikaa keskusteli hän ruhtinasten kanssa Nestorin laivan luona ja kertoi heille unensa. Hän aikoi noudattaa sitä opastusta, jonka jumalat siten olivat hänelle lähettäneet, mutta arveli sentään sopivaksi ensin koetella miehistön rohkeutta sillä tavoin, että kehoittaisi heitä palaamaan Akhaiaan; siinä hän näkisi kehenkä voisi luottaa, kehenkä ei. Ruhtinaat suostuivat hänen tahtoonsa ja seurasivat häntä käräjäpaikkaan. Sinne riensivät nyt kaikki niinkuin surisevat mehiläisparvet.
Kun kaikki istuivat paikoillaan ja melu oli hiljennyt, nousi Agamemnon ylös, nojautui kuningassauvaansa ja lausui:
— Suurena häpeänä pitävät varmaan tulevaiset sukupolvet, ettei niin suuri ja voimakas kansa kuin akhaialaiset ole voinut kukistaa troialaisten mitätöntä joukkoa. Todellakin — jos me molemmat kansat kokoontuisimme yhteiseen juominkiin ja akhaialaiset istuisivat kymmenmiehisiin seurueihin, valiten kukin seurue yhden troialaisen juomanlaskijakseen, niin varmaan usea meikäläisistä juomakunnista jäisi tarjoojaa vaille. Niin paljo enemmän on meitä. Nyt on yhdeksän vuotta vierähtänyt, laivamme maatuvat, niitten köydet mätänevät, puolisomme ja lapsemme menehtyvät kotona ikävään, emmekä me ole vielä saaneet toimeen mitään. Palatkaamme siis kotiin! Ilion pysyy meiltä kuitenkin aina valloittamatta.
Kaikki ne, jotka eivät olleet kuulleet ruhtinasten neuvoittelua, pettyivät tämän puheen johdosta, ja kiihkeä elämä syntyi sotajoukossa. Monet juoksivat kirkuen laivojen luo, niin että pöly kohosi pilvinä maasta. He kehoittivat toisiaan käymään käsiksi ja työntämään laivoja vesille; jotkut väänsivät irti tukipuita, toiset avasivat kiireellä mudan täyttämiä kanavia, ja pilviin saakka kohosi niitten huuto, jotka tahtoivat lähteä kotiin.
Mutta tämä ei miellyttänyt Heraa, ja hän pyysi Athenea hillitsemään kansaa. Athene saapui syöksyvällä kiireellä leiriin ja kohtasi Odysseuksen, joka synkkänä ja äreänä seisoi laivansa luona.
— Onko aikomuksenne todellakin paeta? kysyi hän. Aattelepa Priamoksen riemua! Ei, Odysseus, se ei saa tapahtua. Riennä heti hillitsemään kansaa järkevin sanoin!
Odysseus tunsi jumalattaren äänen. Hän heitti pois vaippansa ja juoksi Agamemnonin luo, otti häneltä valtikan käteensä ja kiirehti jälleen laivaleiriin käskemään kaikkia ylikuninkaan nimessä uudestaan käräjäpaikalle.
Ja kun hän tapasi jonkun ruhtinaista tai päälliköistä, seisahtui hän ja puhui imartelevin sanoin:
— Kuulehan naapuri, suotta sinä pelkäät ja väistyt. Käyhän takaisin, rauhoitu ja kehoita toisiakin palaamaan kokoukseen! Et tunne vielä Agamemnonin todellista ajatusta. Hän koettelee meitä nyt vaan, mutta pian saattaa hän muuttua ankaraksikin. Meistä ei jokainen kuullut, mitä hän puhui neuvottelussa. Ei millään muotoa pidä ärsyttää häntä kostoon akhaialaisia kohtaan, sillä moisen kuninkaan katkeruus on ankara, joka johtaa sukunsa itse Zeuksesta!
Mutta kun hän näki jonkun miehistöstä, joka piti äänekästä melua, sitä löi hän sauvallaan ja sanoi tiukasti:
— Tyhmä, istu ja vaikene, ja kuuntele, mitä toiset sanovat! Kaikki ne ovat miehekkäämpiä kuin sinä, josta ei ole apua taistelussa eikä kokouksessa, Emmehän kaikki voi olla kuninkaita, yksi vaan olkoon kuningas, yksi hallitsija: se, jolle korkea Kronoksen poika soi valtikan ja säännökset, joilla kansaa hallitaan.
Siten sai hän vähitellen kaikki kääntymään laivain luota käräjäpaikalle, ja niinkuin myrskyn ryskeellä hyökkäsivät he jälleen paikoilleen.
Vihdoin vaikenivat kuitenkin kaikki. Ainoastaan Thersites, joka oli ainainen lörppö, melusi yhä. Hänellä oli suu täynnä hävyttömyyksiä ja joka tilaisuudessa riiteli hän röyhkeästi kuningasten kanssa. Ja kaikista Ilioniin saapuneista akhaiaiaisista oli hän rumin. Hän oli kierosilmä, ontuva, ja vielä päällepäätteeksi kyttyräselkä, ja hänen suipokkaassa, kaljussa päälaessaan oli ainoastaan siellä täällä muutamia harvoja hiuskarvoja.
Tällä kertaa ei hän kuitenkaan rähissyt heitä, vaan Agamemnonia vastaan.
— Mitä sinä oikeastaan tahdot, Agamemnon? huusi hän. Eikö ole joka nurkka teltassasi täynnä saalista, jonka me olemme sinulle hankkineet? Akhaialaisia akkoja me olemme, emme akhaialaisia miehiä, jos sallimme sinun jatkaa tähän suuntaan. Saisitpa hoitaa itse asioitasi, niin nähtäisiin kuinka suoriutuisit. Akhilleustakin olet solvaissut. Mutta Akhilleus ei ole kärkäs vihaan eikä sapekas, muuten olisitkin loukannut häntä viimeisen kerran.
Niin purki Thersites sanoja suustaan. Mutta äkkiä astui Odysseus hänen viereensä, katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi ankaralla äänellä:
— Hullu lorujen laskija, lopeta huutosi ja nalkutuksesi! Pahempaa eläintä kuin sinä ei löydy koko sotajoukossa. Kuule nyt tarkoin, mitä sanon sinulle: jos kerrankin vielä raivoat tällä tavalla, niin olkoon pääni mennyttä elköönkä minua enää kutsuttako Telemakhoksen isäksi, ellen paikalla revi vaatteitasi ihoa myöten ja pieksemällä aja sinua käräjäpaikalta pois, huutanet sitten minkä huutanetkin.
Näin sanoessaan kohotti Odysseus kädessään olevan valtikan ja roimi sillä rähisijää selkään. Thersites uikutti ja lyyhistyi niin matalaksi kuin saattoi sekä väistyi paikalleen, johon jäi istumaan, itkeä nyyhkyttäin ja tuijottaen mykkänä eteensä. Mutta ympärillä istujat nauroivat suureen ääneen ja sanoivat toisilleen:
— Tosin on Odysseus tehnyt lukemattomia suurtöitä sekä miekkain mittelössä että rauhallisissa neuvotteluissa, mutta tämä oli sentään hänen suurin tekonsa, että hän kerrankin sai tuon nenäkkään sättijän suun tuketuksi.
Odysseus kohotti taas valtikkaansa, ja käräjäpaikalie tuli sellainen hiljaisuus, että kaikki saattoivat kuulla hänen sanansa.
— Kauvan olemme venyneet täällä, sanoi hän, enkä moiti akhaialaisia siitä, että he tähän ovat kyllästyneet, Mutta häpeällistä olisi tyhjin käsinkin palaaminen. Muistan vielä niinkuin eilisestä sen ihmeellisen ennusmerkin, jonka Zeus näytti meille Auliissa, kun hän antoi lohikäärmeen niellä nuo kahdeksan varpusen poikaa ja vielä emän kaupan päälle. Nyt ovat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja yhdeksäskin jo mennyt. Odottakaamme siis vielä vähän aikaa sitä täyttymyksen hetkeä, joka juuri nyt on tulossa!
Kansa osoitti korkeilla huudoilla suostumustaan.
Sitten piti vanha Nestor Agamemnonille puheen, lopettaen sen seuraavin sanoin:
— Löytyisikö täällä joku, joka ei tahdo pitää pyhää valaansa, niin anna hänen kernaasti mennä menojaan! Hän ei kuitenkaan voi välttää kohtaloaan. Parasta on, että sotajoukko asettuu taistelujärjestykseen heimoittain, veljeskunnittain ja suvuttain; silloin on sinun helppoa huomata, kutka vetäytyvät syrjään, kutka taas tahtovat seurata sinua. [Heimot, veljeskunnat ja suvut. Kreikkalaisilla muodostivat useammat toisilleen läheiset suvut eli perheet "veljeskunnan" ("fratrian"), jonka kaikilla jäsenillä oli yhteinen suojelusjumala ja uhripaikka. Samoin muodostivat useammat "veljeskunnat", joilla oli yhteinen alkuperä ja samat kotijumalat, heimon.]
Agamemnon hyväksyi tämän neuvon. Siihen loppui käräjäin pito, ja jokainen riensi leirimajaansa varustautumaan järjestykseen.