11. MENELAOS JA PARIS.
Etevimmät ruhtinaista kutsuttiin Agamemnonin luo uhriaterialle, ja kun se oli syöty, lähetettiin airueet leiriin kuuluvalla äänellä kutsumaan miehistöä hyökkäykseen. Silloin alkoi heti kaikkialla vilistä sotavaunuja ja jalkaväkeä, ja koko seutu kaikui hälinästä ja jyskeestä. Akhilleuksen leiristä vaan ei lähtenyt päätäkään liikkeelle. Sotavaunut seisoivat siellä peitettyinä, hevoset pureskelivat rauhassa heiniään, miehet huvitteleivat rannalla kiekon (diskoksen) ja keihään heitolla tai ampuilivat jousillaan pilkkaan, ja päälliköt astuskelivat edestakaisin, tyytymättöminä toimettomuudestaan.
Kun akhaialaisten joukot lähestyivät Troiaa, näkivät he troialaisten tulevan ulos kaupungista. Rohkeasti hyökkäsi kumpainenkin sotajoukko eteenpäin, akhaialaiset tällä kertaa ihan äänettöminä, mutta troialaiset raikuvalla voittohuudolla. Kun he olivat tulleet toisiaan miltei silmä silmää vasten, juoksi Paris esiin troialaisten riveistä. Pantterin talja hartioilla, miekka vyöllä ja jousi selässä sekä heiluttaen kahta pronssikärkistä keihästä [pronssikärkinen keihäs. Iliadissa kuvautuu muutosaika Kreikkalaisien pronssikaudesta rautakauteen, jolloin rauta tosin jo oli tunnettua, mutta vähän käytännössä vielä. Kun runossa puhutaan vaskesta (vaskipukuinen, vaskella suojattu j.n.e.), tarkoitetaan sillä aina pronssia] kädessään vaati hän urhokkainta miestä akhaialaisten joukosta mittelemään voimia kanssaan. Kun Menelaos kuuli vaatimuksen, tuli hän iloiseksi ja hyppäsi heti vaunustaan alas. Mutta nähtyään kuka riveistä astui esiin, vaaleni Paris, perääntyi ja lymysi silmänräpäyksessä maanmiestensä joukkoon. Siitä sydämmistyi Hektor katkerasti.
— Oi sinua keikailevaa naissankaria, puhkesi hän sanoihin, että sinun ollenkaan piti syntyä maailmaan tuottamaan häpeää meille kaikille. Kun on kuljettava varkaan toimissa vieraitten heimojen luona viettelemässä heidän naisiaan ja ryöväämässä heidän tavaroitaan, silloin sinussa on kyllä urhoa, mutta kun ryöstön kärsinyt kohtaa sinut rehellisessä taistelussa, silloin pistäydyt piiloon kuin raukka, sillä häntä vastaan ei auta sinua lyyryn soitto, ei kauniit kiharasi eikä kiemaileva naamasi. Elleivät troialaiset olisi niin perin pohjin hyväluontoisia kuin ovat, olisit aikaa sitten tullut kivitetyksi konnantöittesi vuoksi.
— Ah veljeni, vastasi Paris nöyrtyneenä, en tahdo sanallakaan puolustaa itseäni. Epätasaiset ovat kohtalon antimet. Sinut ovat jumalat luoneet sellaiseksi, ettet koskaan tunne pelkoa rinnassasi; minun osalleni ovat tulleet Aphroditen lahjat. Mutta jos tahtosi on järkkymätön, astun lopultakin esiin. Käske troialaisia ja akhaialaisia levähtämään ja anna heidän tehdä sellainen sopimus, että minä ja Menelaos yksin astumme kaksintaisteluun Helenasta ja hänen aarteistaan.
Nämä sanat vaikuttivat Hektoriin. Hän otti keihään keskeä käteensä, juoksi taistelevien väliin ja huusi, että kaikki lopettaisivat ottelun. Troialaiset herkesivät heti, mutta akhaialaiset jatkoivat ampumista ja kivien heittoa. Silloin käski Agamemnon heitäkin lakkaamaan. Hektor toisti korkealla äänellä Pariksen uuden taisteluvaatimuksen. Menelaos lupasi ottaa sen vastaan, mutta sopimus oli pyhitettävä uhrilla, sanoi hän, ja Priamoksen itsensä täytyi tulla se vahvistamaan, sillä hänen poikiinsa ei ollut luottamista.
Molemmin puolin iloittiin sydämmellisesti siitä, että tämä sietämätön sota nyt pian loppuisi. Ajajat heittivät ohjaksensa pois, sankarit astuivat vaunuistaan ja laskivat aseensa syrjään. Hektor lähetti kaksi airuetta Troiaan noutamaan Priamosta ja kahta uhrilammasta, joista toisen piti oleman valkean uhrattavaksi auringolle, toisen mustan, maalle. Agamemnon käski Talthybioksen tuomaan laivoilta vielä kolmannenkin lampaan, joka uhrattaisiin Zeukselle.
Sillä aikaa istui Helena Pariksen palatsissa ja kutoi leveätä, loistavaa kangasta. Hän kutoi siihen kuvia taistelevista troialaisista ja akhaialaisista. Hänen siinä istuissaan tuli Iris huoneeseen hänen kälynsä Laodiken haahmussa.
— Tule, sanoi hän, niin näet ihmeellisen tapahtuman. Troialaiset ja akhaialaiset ovat herenneet taistelemasta ja istuvat nyt rauhassa toistensa rinnalla kilpiinsä nojaten, keihäät iskettyinä pystyyn maahan. Paris ja Menelaos aikovat kahden ratkaista sodan, ja sinä joudut sille heistä, joka voittaa.
Täynnä ikävöimistä entisen puolisonsa luo ja kotimaahan, pani Helena päähänsä hopeanhohtavan hunnun ja juoksi Skaialaiselle portille. Siellä istuivat Priamos, Antenor ja Pantoos sekä monta muuta kaupungin etevimmistä miehistä. He olivat liian vanhoja taisteluun, mutta tahtoivat sentään kernaasti seurata sen menoa. Ja sitäpaitse oli heillä läheisimpiään surmakentällä, Antenorilla poikansa Agenor, Pantooksella kaksi poikaa, Polydamas ja Euphorbos. Kun ukot näkivät Helenan vaihtoivat he ihmetteleviä katseita ja kuiskasivat hiljaa toistensa korviin:
— Ei sovi ihmetellä, että Troian miehet ja vaskipaitaiset akhaialaiset ovat tuollaisen naisen tähden niin kauvan kestäneet sodan tuhoja. Hän voi kilpailla kauneudessa itse jumalattarien kanssa. Mutta olkoon kuinka kaunis tahansa, niin mieluummin menköön laivoihinsa takaisin, kuin että saattaisi koko kansamme turmioon!
Priamos kutsui häntä ystävällisesti luokseen.
— Tule tänne ylemmä, rakas lapsi, sanoi hän! Täältä näet entisen miehesi ja paljon sukulaisiasi ja ystäviäsi. Et ole sinä syypää tähän sotaan, vaan kuolemattomat jumalat, jotka ovat päättäneet asiain menon. Istuhan tähän viereeni ja sano minulle tuon rotevan jättiläisen nimi, joka astelee akhaialaisten rivien edessä ja näyttää aivan kuninkaalta!
— Oi arvoisa appi-isäni, vastasi Helena, kuinka monta kertaa olenkaan katunut, etten ennemmin lopettanut päiviäni, kuin että seurasin poikaasi tänne! Mutta mitä äsken tahdoit tietää, sen sanon sinulle kernaasti: mies, jota kysyit, sehän on Agamemnon — hän, joka kerran oli juuri minun lankoni.
— Onnellinen ruhtinas, sanoi Priamos; olihan minullakin ennen sotajoukkoja käskettävissäni, vaan ei milloinkaan noin suuria! Mutta sanohan vielä, lapseni, ken on tuo mies tuolla, joka on vähän lyhempi mutta hartiakkaampi kuin Agamemnon ja joka nyt kulkee rivien välissä kuin pässi lammaslaumassa.
— Hän on Odysseus, vastasi Helena, kallioisen Ithakan ruhtinas ja kavalin mies koko akhaialaisten joukossa.
— Onpa niinkin, yhtyi Antenor, minä muistan hänet hyvästi niiltä ajoilta, jolloin hän Menelaoksen kanssa tuli lähettiläänä tänne ja me kaikki ihmettelimme neuvottelussa hänen sujuvaa puhettansa.
— No tuo toinen sitten, kysyi Priamos, joka on olkapäitään myöten koko muuta joukkoa korkeampi?
— Se on Aias Telamonin poika, vastasi taas Helena, jättiläinen ruumiiltaan ja kaikkien akhaialaisten rintavarustus. Ja tuolla loitompana seisoo Idomeneus Kreetasta, joka niin usein tuli kestivieraaksi kotiimme Spartaan.
Siihen keskeyttivät Hektorin airueet puheen. He olivat noutaneet uhrilampaat ja samalla vuohennahkaisen säkin täynnä viiniä, suuren loistavan juomamaljan ja joukon pienempiä kultapikareita, sekä tulivat nyt pyytämään Priamosta mukaan. Ukko vavahti kuullessaan Pariksen aikovan taistella Menelaosta vastaan, mutta käski kuitenkin panna hevoset valjaihin. Hän otti Antenorin mukaansa, tarttui ohjaksiin ja ajoi huimaa vauhtia Skaialaisesta portista kentälle.
Saavuttuaan joukkojen väliseen kapeaan kujaan, astuivat he vaunuista alas ja menivät kohtaamaan Agamemnonia ja Odysseusta. Airueet kantoivat uhrilampaat esiin, sekoittivat viiniä suureen maljaan ja valelivat ruhtinasten kädet vihkivedellä. Sitten veti Agamemnon uhriveitsen tupestaan miekan sivulta, leikkasi jokaisen lampaan otsasta villatukon ja antoi airueitten jakaa villat etevimpien akhaialaisten ja troialaisten kesken. Kun tämä oli toimitettu, kohotti hän kätensä taivasta kohti ja huusi Zeusta, aurinkoa ja maata todistajiksi tähän juhlalliseen sopimukseen, että se taistelevista, joka voittaisi, saisi pitää Helenan ja hänen aarteensa. Rukoiltuaan uhrasi hän lampaat ja asetti niitten ruumiit sivulle, että ne sitten piti vietämän pois ja kaivettaman maahan. Sitten jakoi hän pyhitetyn viinin läsnäoleville. Mutta Priamos ei tahtonut enää jäädä paikalle, sillä hän pelkäsi poikansa kaatuvan, eikä hän olisi voinut kestää sitä. Senvuoksi otti hän molemmat Troiasta tuodut uhrilampaat vaunuihin ja ajoi Antenorin kanssa takaisin Ilioniin.
Hektor ja Odysseus mittasivat nyt kaksintaistelupaikan. Sitten heitettiin arpaa, kumpi ensimmäiseksi saisi viskata keihäänsä. Kaksi pientä litteätä kiveä valittiin arvoiksi, toinen Menelaoksen, toinen Pariksen. Ne asetti Hektor kypäriinsä ja pudisti kypäriä pää syrjään käännettynä, kunnes toinen kivi poukahti kypäristä ulos. Se oli Pariksen. Kaikki katselijat istuutuivat. Mutta Menelaos ja Paris pukeutuivat sotisopaan ja astuivat esiin, katsellen toisiaan uhkaavina ja heilutellen keihäitään. Ensi heitto oli Pariksen; hän tapasi Menelaoksen kilpeen, mutta hänen keihäänsä kärki taipui ja keihäs kimmahti sivuun. Huutaen Zeusta avukseen lennätti nyt Menelaos keihäänsä, se puhkaisi Pariksen kilven ja rintahaarniskan sekä vielä ihonutunkin, ja olisi tuottanut varman kuoleman, ellei Paris olisi vikkelästi kumartunut alas. Menelaos tempasi miekkansa ja suuntasi huiman iskun vastustajansa päähän. Mutta miekka taittui Pariksen kypäriin ja singahti neljänä kappaleena maahan. Silloin katsahti Menelaos syvästi huokaisten taivasta kohti ja lausui:
— Oi Zeus, sinä olet julmin kaikista jumalista! Toivoin kostavani sen häpeän, jonka olen Pariksen kautta kärsinyt, mutta nyt katkesi miekka käteeni, ja peitsenikin lensi harhaan — enkä sentään voinut vihamiestäni edes haavoittaa!
Julmistuneena ryntäsi hän kourin kiinni Pariksen kypäritöyhtöön ja alkoi raastaa häntä siitä jälessään akhaialaisten rivejä kohti. Paris ei voinut tehdä mitään, sillä kypärin leukahihna kuristi häntä niin kovasti leuvan alta, että hänen olisi täytynyt tukehtumalla heittää henkensä, ellei Aphrodite olisi rientänyt auttamaan häntä. Jumalatar nykäsi sievästi leukahihnan poikki, niin että tyhjä kypäri jäi Menelaoksen käteen. Raivoissaan heitti hän sen akhaialaisten puolelle, jotka ottivat sen maasta ylös, ja ryntäsi sitten uudestaan peitsi kädessä paljaspäistä Parista vastaan.
Mutta aivan samalla hetkellä peittikin Aphrodite Pariksen paksuun pilveen ja kuljetti hänet ilman halki hänen omaan palatsiinsa Ilioniin.
Sitten kiirehti jumalatar heti tapaamaan Helenaa ja löysikin hänet istumassa muitten troiattarien seurassa lähellä Skaialaista porttia olevasta tornista. Vanhan spartalaisen kehrääjä-akan muodossa nyhkäsi hän Helenaa kauhtanasta ja kuiskasi:
— Riennä kotiin, Helena, sillä Paris odottaa sinua palatsissaan! Ei kukaan voisi arvata, että hän palaa verisestä taistelusta, sillä hän on niin puhdas ja kaunis kuin karkeloihin menossa.
Helena hämmästyi, mutta tarkastettuaan lähemmältä akkaa, huomasikin hän ryppyisen naaman alta Aphroditeen ruusuisen hipiän, ja puhkesi pahalla mielellä sanomaan:
— Julma jumalatar, kun nyt laillinen mieheni on voittanut minut ja tahtoo ottaa minut takaisin, niin miksi koetat minua uudestaan tehdä mielettömäksi! Mene itse rakastetun Pariksesi luo ja kuhertele hänen ympärillään, kunnes hän ottaa sinut joko vaimokseen tai orjakseen! Minä en tahdo enää olla hänen kanssaan missään tekemisissä!
Katkerana vastasi Aphrodite:
— Elä suututa minua, kurja! Minä voin ruveta vihaamaan sinua yhtä paljon, kuin tähän saakka olen sinua rakastanut. Ja silloin saatan sytyttää akhaialaisten ja troialaisten välille sellaisen vihan liekin, että se vie uhriksi sinutkin.
Tällaista uhkaa pelästyi Helena. Hiljaa tarttui hän jumalattaren ojennettuun käteen ja yhdenkään läsnäolijan huomaamatta vei Aphrodite hänet Pariksen palatsiin, ja asetti hänelle hymyillen istuimen Pariksen vastapäätä. Mutta aluksi ei Helena tahtonut vilkaistakaan Parista, vaan sanoi pilkallisesti:
— Palasit siis taistelusta taas! Oi että olisit kaatunut sen sankarin kädestä, joka kerran on ollut puolisoni! Turhaan kehuit muinoin, kuinka helposti voittaisit Menelaoksen! Tietysti aijot heti vaatia hänet uuteen otteluun, olethan siksi uljas? Mutta minä neuvon, että pysyt koreasti kotona, etkä mene ollenkaan tuon miehen näkyville. Parasta on sinulle, että varot nahkaasi vaan, sillä pian saattaisi hänen peitsensä lävistää sinut!
Mutta Paris naurahti ja lausui:
— Heitä torumisesi, Helena; se sopii huonosti niin ihanalle naiselle kuin sinulle. Jos Menelaos voittikin minut, niin se tuli, katsopa, siitä, että Athene auttoi häntä. Toisella kerralla voitan minä, sillä minullakin on suosijoita kuolemattomien joukossa. Mutta heittäkäämme riita ja olkaamme ystäviä!
Heikkona ja taipuisana niinkuin ainakin leppyi Helena ennalleen.
Sillä aikaa kiersi Menelaos niinkuin raivoisa peto ympäri kenttää ja etsi kadonnutta vastustajaansa. Mutta ei troialaisten eikä heidän liittolaistensakaan joukossa ollut ketään, joka olisi voinut sanoa, mihin Paris oli hävinnyt. Silloin julisti Agamemnon korkealla äänellä Menelaoksen voittajaksi ja vaati, että troialaisten nyt heti piti luovuttaa Helena aarteineen heille. Akhaialaiset päästivät hyväksymishuudon, mutta troialaiset seisoivat kuin puusta pudonneina, tietämättä mitä olisi tehtävä.
Aivan samalla hetkellä pidettiin suurta neuvottelukokousta Olympoksessa. Hebe [nuoruuden jumalatar, Olympoksen jumalien juomanlaskija] kiersi ympäri kaataen nektaria kultamaljoihin, ja jumalat joivat toistensa terveydeksi ja katselivat toisinaan kihisevää elämää Troian edustalla. Heidän siinä istuissaan kääntyi Zeus Heran ja Athenen puoleen ja sanoi ilveillen:
— Kaksi korkeista jumalattarista on ottanut Menelaoksen huostaansa, jalo puolisoni Hera ja loistava tyttäreni Athene. Mutta heidän vastassaan häärii herkeämättä Aphrodite, hymy huulillaan, ja koettaa varjella Parista turmiosta. Vast'ikään pelasti hän hänet varmasta kuolemasta. Punnitkaamme kuitenkin tarkemmin, mihin suuntaan annamme asiain kulkea: kiihoitammeko kansoja tuhoisaan sotaan ja eripuraisuuteen, niinkuin tähänkin saakka, vai yhdistämmekö heitä ystävyyteen? Jos jälkimäinen puoli asiasta olisi kaikille teille mieleinen, niin saisi Priamoksen linna seistä paikoillaan tuleviin aikoihin ja Menelaos palata Helenansa kanssa rauhassa Spartaan takaisin.
Zeus tiesi aivan hyvin, että Hera ja Athene raivostuisivat sellaisesta esityksestä, kun he siinä istuivat rinnatusten eivätkä ajatelleet mitään muuta kuin Troian häviötä, Athene vaikeni, mutta Hera ei voinut hillitä itseään vaan huudahti:
— Mitä kauheata puhutkaan, Zeus! Aijotko tehdä turhiksi kaikki minun monet vaivani? Olenhan ajanut parivaljakkoni näännyksiin, kun olen kiertänyt kiihoittamassa kansoja uupumattomaan taisteluun Priamoksen poikia vastaan. Tee tahtosi, mutta huomaa, että me toiset emme tule sitä koskaan hyväksymään!
Zeus ei ollut nyt tietävinäänkään, että Hera vihasi Parista siitä saakka, kun oli joutunut tappiolle kauneuden kilpailussa Ida vuorella, ja kysyi senvuoksi:
— Sanohan kerrankin, mitä pahaa ovat Priamos tai hänen poikansa sinulle tehneet, että niin leppymättömästi toivot Troian, tuon ihanan kaupungin häviötä? Riennä siis heti muurien yli eli läpi porttien, ja niele suuhusi Priamos poikineen sekä kansoineen päivineen! Ehkäpä sappesi sitten saa kyllikseen.
Tee kuitenkin tahtosi mukaan, jatkoi hän, meidän ei sovi olla epäsovussa tämän kaupungin vuoksi. Sen vaan sanon, että jos minä joskus tahtoisin tuhota jonkun kaupungin, jossa sattuisi asumaan sinun suosikkejasi, niin ei sinun silloin maksa vaivaa tulla luokseni rukouksilla. Ainoastaan suurella vastenmielisyydellä suostun nyt sinun tahtoosi ja annan Ilionin hukkua.
Ylen riemastuneena vastasi Hera heti:
— Kolme on kaupunkia, jotka ovat minulle rakkaimpia maan päällä: Mykene, Sparta ja Argos. Mutta hävitä ne kaikki, millä hetkellä vaan tahdot: en sano sanaakaan vastaan, kunhan vaan jätät Troian minun käsiini! Olenhan joka tapauksessa puolisosi, mukaantukaamme siis jonkun verran toisiimme: sittehän toisetkin jumalat elävät paremmassa sovussa. Lähetä nyt siis Athene heti taistelukentälle, että hän viettelisi troialaiset rikkomaan sopimuksen; silloin leimahtaa sota uuteen liekkiin ja Troia kulkee varmasti häviötään kohti.
Zeus antoi suostumuksensa ja heti heittäysi Athene salaman nopeudella maan pinnalle, niinkuin lentävä tähti, joka ilmojen halki pudotessaan levittää loistavan valon ja säihkyy tuhansissa kipinöissä. Tultuaan taistelukentälle rupesi hän troialaisen soturin haamuun ja kääntyi kuuluisan jousiampujan, lykialaisen Pandaroksen puoleen. Tämä seisoi etummaisten joukossa troialaisten riveissä ja kuunteli Agamemnonin vaatimusta Helenan ja aarteitten suhteen.
— Kuulehan Pandaros, kuiskasi Athene, sinä kun olet niin oiva jousimies, etkö voisi lähettää yhtä nuolistasi tuon Menelaoksen kylkeen? Sellaisella teolla voittaisit kunniaa sekä kaikkien troialaisten kiitollisuuden, ja Parikselta saisit varmaan mitä suurimman palkinnon.
Tyhmä Pandaros meni heti ansaan. Hän otti komean jousensa ja kumartui toveriensa kilpien taa suojaan, etteivät akhaialaiset olisi ennen aikaansa nähneet häntä. Hiljaa avasi hän viinensä, otti sieltä sulitetun rautapäisen nuolen, asetti sen jouselle ja pingoitti jännettä kaikin voimin.
Ja kun hän oli vetänyt härännahkaisen jänteen niin tiukalle, että itse jousi oli aivan puoliympyrän muotoisessa kaaressa, laski hän nuolensa suhahtaen Menelaosta kohti.
Mutta Athenen tarkoitus ei ollut haavoittaa ketään, ainoastaan kiihoittaa akhaialaisia. Samoin kuin äiti varovasti huiskii pois kärpäsiä nukkuvasta lapsestaan, aivan samalla hellyydellä piti jumalatar huolta suosikistaan Menelaoksesta. Hän ohjasi nuolen sivulle, niin että se tapasi Menelaosta vyötäisten kohdalle, jossa hänellä oli vahvimmat varustukset, päällimmäisenä nahkavyö ja haarniska sekä niitten alla vielä erityinen, pronssilevyillä päällystetty alusvyö. Kuitenkin tuli nuoli sellaisella voimalla, että se tunkeutui kaikkien niitten läpi ja otti ihoonkin, niin että verta alkoi valua. Menelaos vavahti hiukan, nähdessään verensä vuotavan, ja Agamemnon huusi:
— Oi veljeni, niin ovat siis nuo konnat rikkoneet sopimuksen ja surmanneet sinut salanuolella! Mutta Zeus, joka valapatot rankaisee, vaatii heidät kyllä tuomiolle moisesta petoksesta. Olen sisimmässäni vakuutettu siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion kukistuu ja sen mukana myös Priamos ja koko hänen kansansa. — Vaan jos sinä nyt kuolet, Menelaos, lisäsi hän painuneella äänellä, niin ajattele millä kauhulla akhaialaiset pakenevat täältä, minkä häpeän saan kärsiä minä palattuani kotiini Mykeneen, ja millä vahingon ilolla troialaiset minua pilkkaavat!
— Rauhoitu, vastasi Menelaos, eläkä saata miehiämme menettämään rohkeuttaan; minä huomaan, ettei haava ole vaarallinen, koska nuolen vä'ät tuntuvat olevan näkyvissä.
— Hyvä että niin olisi, sanoi Agamemnon, mutta lääkärin täytyy sentään heti tutkia haava. Riennä, Talthybios, kutsumaan Makhaon tänne!
Airut juoksi rivejä pitkin ja etsi Makhaonia. Pian löysikin hän hänet ja pyysi tulemaan mukaansa. Yhdessä riensivät he nyt takaisin Menelaoksen luo, joka makasi levottomain ja kiihtyneitten ruhtinasten ympäröimänä. Makhaon nykäsi heti nuolen vyöstä irti, jolloin vä'ät taipuivat ulospäin ja katkesivat. Sitten avasi hän vyön, haarniskan ja alusvyön, tarkasti haavaa ja imi sen verestä puhtaaksi sekä siroitti siihen parantavista yrteistä valmistettua jauhetta.