12. DIOMEDEEN UROTYÖT.
Sopimus oli nyt rikottu ja taistelu alkoi uudestaan. Agamemnon riensi joukosta joukkoon, rohkaisi yhtä, kiihdytti toista, aina sen mukaan, kuinka luuli tarvittavan. Kun hän kohtasi Diomedeen ja tämän hevosten ajajan Stheneloksen, nuhteli hän heitä molempia ja soimasi Diomedestä, ettei hän muka läheskään ollut uljuudessa isänsä Tydeuksen vertainen. Sthenelos aikoi ruveta väittämään vastaan, mutta Diomedes kielsi häntä vastaamasta loruilla, ainoastaan töillä.
Kohta olivat molemmat sotajoukot liikkeellä taas ja hyökkäsivät yhteen voimalla ja ryskeellä. Se, joka enin kunnosti itseään tässä taistelussa, oli Diomedes.
Stheneloksen ohjaamilla sotarattaillaan ajoi hän ristiin rastiin kentällä niin nopeasti, että taistelevat joukot tuskin tiesivät, kumpaanko puoleen hän oikeastaan kulloinkin kuului, ja missä hän hyökkäsi esiin, siihen jäi aina läjittäin kaatuneita vihollisia. Kun Pandaros näki tämän, viritti hän jousensa ja ampui Diomedesta olkapäähän, niin että veri alkoi vuotaa haarniskan läpi. Pandaros riemuitsi, mutta Diomedes astui maahan ja pyysi Sthenelosta vetämään nuolen haavasta ulos. Sthenelos teki työtä käskettyä, mutta silloin purskahti veri korkealle haarniskan renkaitten lomista. Nyt rukoili Diomedes Athenea tyrehyttämään veren, antamaan hänelle voimia vielä ja saattamaan Pandaroksen hänen peitsensä ulottumalle. Athene kuuli rukouksen, ja samalla olivat Diomedeksen jäsenet voimakkaat taas ja keveämmät kuin linnulla.
— Nyt olet saanut voimasi takaisin, sanoi jumalatar, ja samalla olen poistanut silmistäsi sen kaihin, joka niitä ennen on peittänyt, niin että tästälähin voit eroittaa kuolevaiset kuolemattomista. Jos siis joku jumalista lähestyy sinua taistelussa, niin vältä häntä. Yhteen ainoaan, jos hän leikkiin sekaantuu, saat peitselläsi painaa merkin, ja se on Zeuksen tytär Aphrodite.
Diomedes ja Sthenelos ajoivat nyt entistään rohkeampina troialaisten joukkoon. Missä ikinä he hyökkäsivät esiin, harvenivat rivit heidän ympärillään. Kun Aineias näki tämän, juoksi hän taistelun tuiskeessa Pandaroksen luo.
— Missä on jousesi ja sulitetut nuolesi? sanoi hän. Tahdotko nyt säilyttää maineesi meidän parhaana ampujana, niin ammu ehdottomasti tuota miestä, joka kaikkialla murtaa rivimme hajalle ja tuottaa meille niin paljon tuhoa.
— Se on varmaan Diomedes, vastasi Pandaros, mutta joku jumalista kulkee hänen edellään ja tekee nuolet tehottomiksi. Äsken juuri lennätin nuolen hänen oikeaan olkapäähänsä, mutta se ei tuottanut hänelle pienintäkään vammaa. Tyhmä olen ollut, kun olen luottanut jouseeni, sillä kahta akhaialaista olen tänään turhaan ampunut, ensin Menelaosta ja sitten Diomedesta. Jos kerran vielä palaan kotiin, niin lyötäköön kalloni mäsäksi, ellen omin käsin murskaa koko jousta ja nuoliani ja viskaa niitä tuleen.
— Elä sano niin, tyynnytti Aineias häntä, tule ennemmin tänne minun luokseni, ja ota ruoska ja ohjakset, kun minä taistelen. Tai voit sinä ottaa peitsenkin, jos minä ohjaan hevosia.
Pandaros rupesi mieluummin peitsenheittäjäksi, he nousivat sotavaunuihin ja Aineias ajaa karahutti suoraan Diomedesta ja Sthenelosta vastaan.
— Tuolla tulee kaksi peljättävää miestä vastaamme, sanoi Sthenelos, toinen on Pandaros, toinen Aineias; nyt on parasta meidän välttää alta.
— Ei sanaakaan paosta, vastasi Diomedes rypistäen tuimasti kulmiaan. Mutta sinä voit kylläkin pysytellä syrjässä, minä astun taistelemaan heitä vastaan jalan. Yhtä asiaa sentään pyydän sinulta: jos minä voitan, niin sido valjakkomme kiinni ja riennä anastamaan Aineiaan hevosia! Ne ovat parhaat mitä olen nähnyt, ja meille olisi suureksi kunniaksi, jos voisimme viedä ne voittosaaliina leiriin.
Samassa tunki Pandaroksen peitsi läpi Diomedeksen kilven ja tapasi haarniskaa. Pandaros päästi jo voittohuudon, mutta aivan samalla hetkellä lennähtikin jo Diomedeksen heitto ja Athene ohjasi sen niin, että peitsi lävisti Pandaroksen kokonaan. Hän kaatui maahan niin että aseet rämähtivät ja hevoset kirmasivat vauhkoina sivulle. Vihan vimmassa hyppäsi Aineias alas ja asettui peitsi tanassa ystävänsä ruumiin eteen, valmiina lävistämään jokaisen, joka aikoisi sitä ryöstää. Nyt koppasi Diomedes kiven ja viskasi sillä Aineiasta lanteeseen, niin että lannenikama murskaantui ja kaksi jännettä katkesi. Aineias vaipui polvilleen, nojaten toiseen käteensä, ja hänen silmänsä pimenivät. Hän olisi ollut kuoleman oma, ellei Aphrodite olisi tarttunut häneen valkeilla käsillään, verhonnut häntä säteilevään huntuunsa ja vienyt taistelun tuoksinasta pois. Sillä aikaa oli Sthenelos anastanut Aineiaan hevoset. Mutta Diomedes oli nähnyt, että se oli Aphrodite, joka vei Aineiaan. Hän kiirehti jälestä ja pisti häntä peitsensä kärjellä. Terävä ase meni läpi jumalattaren hunnun, sattui hänen hienon pehmeään ranteeseensa ja särki nahan, niin että kirkasta ikoria pisarteli haavasta. Ääneensä valittaen jätti hän Aineiaan siihen ja pakeni ylös Olympokseen. Siellä olivat Hera ja Athene häntä vastassa, iva- ja pistosanat suussaan, ja pilkallisesti lausui Athene Zeukselle:
— Ethän pane pahaksesi, isä Zeus, jos sanon sinulle jotain? Varmaan on sisareni taas vietellyt jonkun naisen Spartasta troialaisten mukaan, joita hän niin tulisesti rakastaa, ja hyväillessään häntä saanut arvatenkin hänen kultasoljestaan naarmun käteensä.
Zeus hymähti partaansa, käski Aphroditen luokseen ja sanoi hänelle:
— Ei ole sinun osallesi, tyttäreni, määrätty sotilaan toimia, ne kuuluvat Athenelle ja Arekselle. Kujertele sinä vaan rakkauden hommissa!
Niin keskusteltiin korkealla Olympoksessa. Mutta alhaalla taistelukentällä raivosi Diomedes vielä. Samalla hetkellä kun Aphrodite jätti Aineiaan, oli Phoibos Apollon pilveen peittyneenä nostanut hänet syliinsä. Innoissaan ei Diomedes huomannut sitä, koetti vaan surmata Aineiaan ja saada hänen aseensa. Kolmasti hyökkäsi hän päin, ja kolmasti ponnahti hän takaisin, ja vasta kun jumala hänen neljättä kertaa yrittäissään säikäytti hänet julmalla karjahduksella, hillitsi hän itsensä. Apollon vei Aineiaan omaan temppeliinsä Ilionin huipulla ja jätti hänet sinne sisarensa Artemiin ja äitinsä Leton hoidettavaksi. He paransivat siellä hänen vammansa ja ohjasivat takaisin sotakentälle. Mutta Apollon meni Areksen luo, joka istui Simoeis ja Skamandros jokien yhtymäkohdassa taistelua katsellen, sekä kysyi, eikö hän suostuisi masentamaan röyhkeätä Diomedesta. Ares rupesi erään troialaisten liittosoturin muotoon ja heittäysi taistelun pyörteeseen.
Mutta kun Hera ja Athene huomasivat, että Ares auttoi troialaisia, vihastuivat he kovasti ja pyysivät Zeukselta lupaa ajaakseen hänet pois taistelukentältä. Saatuaan luvan laskeutuivat he alas samaan paikkaan, josta Ares juuri oli lähtenyt. Siihen jättivät he hevosensa vahvan pilven peittoon ja heittivät niille ambrosian sekaista rehua eteen. Itse lähtivät he keveästi kuin kyyhkyset astelemaan taistelevien joukkoon. Hera otti Stentorin muodon, joka oli vahva-äänisin mies kreikkalaisten joukossa [Stentorista johtuu sananparsi "stentorin ääni">[, ja huutaa kajahutti:
— Hävetkää, akhaialaiset miehet, sillä rohkeutta teillä riittää vaan niinkauvan kun Akhilleus on joukossanne! Hänen liikkuessaan eivät troialaiset rohjenneet pistää nenäänsä portista ulos, mutta nyt he ovat ajaneet teidät kohta jo laivoillenne saakka.
Athene juoksi Diomedeen luo, joka puhdisteli haavojaan, ja sanoi hänelle nuhtelevasti:
— Ei ole tullut isäänsä Tydeuksen poika. Isä oli ko'oltaan pieni, mutta hän oli sotilas.
— Sinut minä tunnen kyllä, jumalatar, vastasi Diomedes tyynenä, ja sen vuoksi ilmaisen sinulle asiain oikean laidan. Pelkuri en ole enkä hidas liioin, mutta juuri sinun oma määräyksesihän pidättää minua, etten saa käydä taisteluun ketään muuta kuolematonta, kuin Aphroditeä vastaan. Nyt näen kuitenkin tuolla troialaisten joukossa itse sodanjumala Areksen ja siitä syystä olen perääntynyt.
— Ah, rakas Diomedes, vastasi Athene, ei sekään ole nyt enää sinulle esteenä. Ohjaa vaan hevosesi häntä vastaan ja merkitse hänet oikein kunnollisesti peitselläsi! Minä kyllä autan sinua.
Näin sanoen työnsi hän Stheneloksen vaunuista alas ja nousi itse hänen tilalleen ystävänsä Diomedeen rinnalle. Sitten tempasi hän ruoskan ja ohjakset ja ajoi tulisella valjakolla huimaa vauhtia Aresta vastaan.
Ares kumartui hevosten yli pistämään Diomedesta, mutta Athene painoikin peitsen syrjään, niin että se lensi sivulle. Vaan kun Diomedes puolestaan työnsi peistänsä, ohjasi Athene sen Areksen kylkeen, niin että vaikea haava syntyi. Ja kun Diomedes veti aseensa takaisin, ulvahti jumala sellaisella äänellä, kuin yhdeksän eli kymmenentuhatta miestä olisi yhdestä suusta päästänyt sotahuudon, ja niin troialaiset kuin akhaialaisetkin jäivät kauhistuneina seisomaan. Mutta Diomedeen silmissä oli Ares ikäänkuin sysimusta pyörrevihuri, kun hän nousi ylös Olympokseen. Siellä näytti hän Zeukselle, kuinka ikor vuoti hänestä, ja syytti katkerasti Athenea. Mutta Zeuksen mielestä sai hän syyttää itseään, koska aina olikin ollut riitapukari. Hänen haavansa parannettaisiin kuitenkin. Kohta palasivat Hera ja Athenekin toimensa tehtyään takaisin Olympokseen, ja akhaialaiset ja troialaiset saivat nyt suoriutua taistelustaan omin päinsä.
Hetkeä myöhemmin kohtasi Diomedes taistelussa lykialaisen Glaukoksen.
— Ken olet sinä, jalo mies, sanoi hän, ja mikä on heimosi? Sinua en ole ennen tavannut, ja nyt rohkenet aivan yksinäsi käydä taisteluun kanssani! Et mahda vielä tietää, että jokainen joka käy peistäni vastaan, on kuolemaan tuomittu.
— Mitä sinua liikuttaa nimeni ja heimoni? vastasi Glaukos. Ihmisten suvut ovat lehtien kaltaisia: toisia putoo myrskyssä maahan, toisia puhkeaa kevään tulten tilalle!
Mutta kernaasti saat minun puolestani tietää sukuni, lisäsi hän. Isäni nimi on Hippolokhos ja isäni isä oli kuuluisa Bellerophontes.
Tämän kuultuaan painoi Diomedes peitsensä syvälle maahan ja huudahti iloisena:
— Tosiaankin, sinähän olet jo ammoisista ajoista minun kestiystäväni. [Kestiystävä. Muukalainen vieraassa maassa ei vanhoina aikoina nauttinut mitään turvaa, vaan kohdeltiin häntä vihollisena, ellei joku ottanut häntä "kestiystäväkseen", jolloin häntä pidettiin perheen jäsenenä. "Kestiystävyys" oli suuriarvoinen etu ja kulki perintönä, aivan kuin muutkin kalleudet.] Sillä isoisäsi vieraili kerran kaksikymmentä päivää minun isoisäni luona, ja erotessaan antoivat he toisilleen mitä kallisarvoisimpia lahjoja: minun isoisäni antoi hohtavan purppuravyön ja sinun antoi kultaisen kaksoismaljan, joka minulla vielä on perintönä tallessa kotonani Argoksessa. Siis mekin molemmat olemme vielä ystäviä emmekä saa taistella toisiamme vastaan. Minulla on kylläksi troialaisia peitseni varalle ja sinulla akhaialaisia. Vaihtakaamme nyt vanhan tavan mukaan aseita, että kaikki näkevät, kuinka suuressa arvossa pidämme perittyä ystävyyttämme!
Molemmat sankarit astuivat alas vaunuistaan, löivät kättä toisilleen ja lupasivat rikkomatta säilyttää ystävyytensä. Sitten riisuivat he kumpikin varustuksensa ja vaihtoivat ne. Mutta se, joka siinä kaupassa joutui häviölle, oli Glaukos, sillä hänen varustuksensa olivat kultaa ja sadan härän arvoiset, kun Diomedeksen pronssiset tamineet sen sijaan maksoivat vaan kymmenen härkää.