16. HEKTOR VALLIHAUDALLA.
Seuraavana aamuna kutsui Zeus kaikki jumalat kokoon ja antoi määräyksen, ettei kukaan heistä sinä päivänä saanut sekaantua taisteluun. Ken sitä ei tottelisi, hänet viskattaisiin rangaistukseksi manalan syvimpään kuiluun, vielä syvemmälle, kuin maa ja itse manala ulottuivatkaan.
— Silloin hän huomaa, lisäsi Zeus, että minä teistä kaikista sentään olen väkevin.
Kaikki istuivat äänettöminä, sillä Zeuksen sanoissa oli ollut erityinen voima ja paino.
Vihdoin avasi kuitenkin Athene suunsa:
— Tiedämme kyllä, ettei kukaan voi sinua vastustaa, ja sentähden pysymme poissa taistelusta. Mutta antanethan meidän sentään hiukan auttaa akhaialaisia hyvillä neuvoilla, etteivät he heti joudu alakynteen?
Zeus hymähti ja vastasi hänelle:
— Elä ole huolissasi, lapseni! Enhän tarkoittanut ihan täyttä totta.
Sinua kohtaan tahdon aina olla lempeä.
Sitten nousi hän vaunuihinsa ja meni Ida vuoren korkeimmalle huipulle, Cargarokselle, missä hänellä oli lehto ja alttari. Siihen hän istahti, niin että hänellä oli näkyvissään koko Skamandroksen laakso, Troia, laivaleiri sekä kaikki ympärillä olevat vedet ja maat. Alahalla alkoi jo tulla elämää ja liikettä. Akhaialaiset olivat syöneet aamiaisensa ja pukeutuneet taisteluvalmiiksi, Troian porteista virtasi taas heidän puolen sotureita ulos. Näitä jälkimäisiä oli luvultaan vähemmän, mutta he olivat täynnä intoa, sillä taistelivathan he kotinsa, vaimojensa ja lastensa puolesta. Zeus katseli, kuinka sotajoukot iskivät yhteen, ja antoi heidän ponnistella koko aamupäivän.
Kun vielä oli varhainen aamu ja aurinko teki hiljalleen nousuaan, sattuivat nuolet tarkasti, ja miestä kaatui molemmin puolin kuin heinää. Mutta kun aurinko oli ennättänyt keskitaivaalle, silloin otti Zeus esiin kultaisen vaakansa ja asetti siihen kaksi katkeran turmion arpaa, toiseen puoleen troialaisille, toiseen akhaialaisille, ja tarttui sitten vaakaan keskeä kiinni. Akhaialaisten arpa painui syvälle kohti viheriöivää maata, mutta troialaisten kohosi kohti siintävää taivasta. Itse jyrisytti Zeus ankarasti Ida vuorta ja lähetti leimahtavat salamansa akhaialaisten joukkoon, jotka kauhistuen katselivat niitä ja kalpenivat pelosta.
Akhaialaiset väistyivät ja Hektor heitti ivasanoja heidän jälkeensä.
— Lapsekkaita narreja, huusi hän omille miehilleen, kun luulevat mokomain vallien tekevän meille haittaa! Eivät ne pidätä meitä, ja tuollaisten kaivosten yli kulkevat hevosemme astumalla. Mutta kun olemme päässeet heidän laivainsa luo, niin olkaa valmiina tulisoihtuinenne, että voimme sytyttää heidän laivansa tuleen ja sitten surmata heidät kaikki savun sekaan hämmentyneinä.
Kuullessaan tämän Hektorin uhkauksen, käännähti Hera niin kiivaasti, että hänen valtaistuimensa jalat rusahtivat, ja ehdoitti Poseidonille, että he yhdessä tuumin karkoittaisivat troialaiset takaisin. Mutta Poseidon vastasi, ettei maksanut vaivaa ruveta tottelemattomaksi kaikkivoipaa Zeusta kohtaan.
Akhaialaiset tulivat nyt työnnetyiksi vallihautaansa, yli siltojen ja läpi porttien omalle puolelleen takaisin. Ahdinko oli niin suuri, että kapea käytävä vallin ja kaivoksen välissä oli tungokseen saakka täynnä vaunuja ja jalkaväkeä. Aias Telamonidi ja hänen veljensä Teukros koettivat viimeiseen saakka estää troialaisia. Teukros asettui jousineen veljensä jättiläiskilven suojaan, ja lähetti sieltä surmaavia nuoliaan taajimpaan troialaisjoukkoon. Ja joka kerta kun hän osasi paikalle ja joku vihollinen keikahti kumoon, vetäytyi hän jälleen lähemmäksi Aiasta, niinkuin lapsi äitinsä helmojen turviin.
— Oikein, Teukros, huusi Agamemnon, jatka vaan samaan tapaan, niin tulee sinusta ilo kaikille akhaialaisille ja kunnia isällesi, ja saatpa aimo palkinnon, kun Troia on valloitettu!
Kehoituksesta innostuneena tähtäsi Teukros nuolensa Hektoriin. Mutta nuoli ei sattunutkaan häneen, vaan kaatoikin nuoren Gorgythionin, jonka pää painui raskaana maahan.
Vielä kerran tähtäsi Teukros Hektoria. Mutta nytkin sattui nuoli toiseen, nimittäin hänen hevostensa ajajaan. Silloin hyppäsi Hektor julmistuneena vaunuista ja sieppasi käteensä särmikkään kiven, ja juuri kun Aias painoi kilpeään alemmaksi, että Teukros paremmin olisi nähnyt ampua, singahti Hektorin kivi Teukroksen olkaluuhun ja kaatoi hänet tainnoksiin maahan. Aias riensi suojelemaan häntä kilvellään, ja pari toveria kantoi hänet laivain luo.
Kun Hera näki Olympokseen akhaialaisten hädän, ehdoitti hän Athenelle, että he yhdessä lähtisivät auttamaan heitä. Athene suostui heti, ja sittenkun Hera oli valjastanut hevoset ja Athene pukeutunut isänsä varustuksiin, lähtivät he liikkeelle. Mutta Zeus huomasi heidät heti ja vihastui ankarasti. Hän lähetti Iriksen viemään heille sellaiset terveiset, että elleivät he silmänräpäyksessä käänny takaisin, iskee hän salamansa heidän niskaansa. Silloin heidän hevosensa lamaantuisivat, vaunut menisivät pirstaleiksi, ja he itse kärventyisivät niin, ettei olisi paranemisen toivoa kymmeneen vuoteen. Iris riensi heitä vastaan ja vei Zeuksen terveiset. Silloin näkivät he parhaaksi kääntyä ympäri, mutta pahasti olivat he harmissaan palattuaan takaisin istuimilleen Olympokseen. Pian saapui Zeuskin kotiin. Poseidon riensi häntä vastaan, riisui hevoset ja työnsi vaunut niitten tavalliseen säilytyspaikkaan sekä peitti liinavaatteella. Sitten nousi Zeus kultaiselle istuimelleen. Syrjässä hänestä istuivat Hera ja Athene, yksinään ja happamina, eivät puhuneet mitään eivätkä vastanneet kysymyksiin. Zeus katsoi heihin ja sanoi:
— Mitä te siellä niin alakuloisina istutte? Ketterästi palasitte kotiin tällä kertaa, luulen minä? Ja oikein se olikin, sillä jos minun olisi täytynyt lingota salamani teihin, ette istuisikaan siinä nyt, uskokaa minua. Ja sinulle, Hera, voin kertoa, että rakkaat akhaialaisesi pysyvät tappiolla siihen asti, kunnes Hektor on tunkeutunut heidän laivoilleen saakka ja Akhilleus lähtee uudestaan leikkiin.
Siksi päiväksi oli taistelu kuitenkin lopussa, sillä aurinko meni jo mailleen. Hektor etsi nyt lähellä joen ja vallihaudan yhtymäkohtaa sellaisen paikan, jossa ei ollut aivan paljoa kaatuneitten ruumiita, ja piti siinä päälliköineen neuvoittelun. Nämä kuuntelivat, seisten vaunujensa vieressä, ja Hektor puhui, nojaten pitkään peitseensä:
— Nyt olisi akhaialaisten viimeinen hetki koittanut, mutta yö ennätti väliin. Viettäkäämme me nyt yö täällä kentällä! Tuokaa tänne härkiä ja lampaita, viiniä ja leipää, sekä puita riittämään saakka, niin että voimme sytyttää vartionuotioita tuohon rinteelle leirin takana. Airueet lähtekööt heti Troiaan ja käskekööt ukkoja ja nuorukaisia tähystelemään torneista ja naisia virittämään tulet kaikkiin taloihin, niin ettei mikään vihollisjoukkue voi hiipiä kaupunkiimme eikä yllättää sitä. Aamun valjetessa uudistamme me hyökkäyksemme.
Troialaiset seurasivat Hektorin käskyä, ja pian loimusivat vartiotulet kentällä. Jokaisella nuotiolla makasi viisikymmentä miestä ja sivummalla seisoivat hevoset vaunujen vieressä ja purivat rehujaan. Kaukana näköpiirissä häämöittivät vuorien monisärmäiset huiput, ja kaiken yläpuolella kaareutui rajattomana kirkas ja korkea taivaan laki, vilkuttaen tuhansia tähtiään.