17. ÖINEN NEUVOITTELU.
Alakuloisuus ja tuska vallitsi akhaialaisten leirissä. Agamemnon käski airueitten juosta ympäri ja kutsua ruhtinaat kaikessa hiljaisuudessa neuvoitteluun. He tulivatkin koolle ja istuivat murhemielin paikoilleen. Agamemnon seisoi ensin hetken ja itki, mutta sitten alkoi hän syvästi huokaillen valittaa Zeuksen julmuutta ja selitti lopuksi, ettei hänen mielestään nyt ollut muuta keinoa, kuin työntää laivat vesille ja purjehtia kotiin. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi jonkun aikaa koko joukossa. Vihdoin sanoi Diomedes:
— Mielettömältä kajahti nyt puheesi, Agamemnon. Toissa päivänä soimasit sinä minua pelkuriksi ja heikoksi. Nyt voivat kaikki nähdä, kehenkä tuo soimaus sattuu. Yhden edun on Zeus sinulle antanut, nimittäin kuninkaallisen vallan ja kunnian, mutta rohkeutta, joka kuitenkin on tärkein kaikista, ei hän ole sinulle suonut. Eivät kaikki ole tässä sentään niin miehuuttomia kuin sinä: jos niin innokkaasti toivot kotimaahasi, niin lähde sitten. Tie on vapaa ja tuossa rannassa ovat laivasi, joita toit joukottain Mykenestä. Mutta toiset akhaialaiset jäävät tietysti tänne, kunnes Troia on kukistettu. Mutta — olkoon heilläkin sentään vapaus lähteä kotiin, jos heitä haluttaa! Minä ja Sthenelos jatkamme silti taistelua, sillä me tahdomme antaa Troialle osansa. Me kaksi, me luotamme jumalain lupaukseen.
Ruhtinaat ilmaisivat korkealla äänellä hyväksymisensä, ja Nestor lausui:
— Olet nuori vielä, Diomedes, ja kelpaisit ikäsi puolesta nuorimmaksi pojakseni, mutta puhunut olet viisaasti kuin vanha mies. Nyt asettakaamme ensiksi vartijoita kaivoksen käytäville, ja sitten saa Agamemnon tarjota meille illallisen; vasta sen jälestä saatamme keskustella enemmän.
Siten tehtiin. Seitsemän nuorta urhoa, niitten joukossa Thrasymedes ja Meriones, määrättiin kenttävartioston päälliköiksi. Jokainen heistä sai sata miestä ja he lähtivät joukkoineen valleille ja sytyttivät nuotioita.
Sitten kerääntyivät etevimmät ruhtinaista Agamemnonin kemuihin, ja kun he olivat syöneet ja juoneet kyllikseen, puhui Nestor:
— Nyt tahdon minä puolestani lausua, mikä minusta näyttää parhaalta, ja luulen melkein, ettei kukaan voi parempaa neuvoa antaa. Siitä päivästä pitäen, jolloin Agamemnon otti Briseiksen, on minun mielestäni kaikki käynyt huonosti, ja tulee vastakin niin käymään, ellei Akhilleusta lepytetä hyvillä sanoilla ja runsailla lahjoilla.
— Oikeassa olet, vanhus, vastasi Agamemnon; minä olen erehtynyt enkä sitä kielläkään. Vaan koska kerran olen antanut pahan tahtoni vallita, niin tahdon nyt mielelläni sovittaa rikokseni. Ja loukkaukseni sovitukseksi olen valmis antamaan Akhilleukselle seuraavat lahjat: kymmenen talenttia kultaa ja seitsemän kolmijalkaa [talentti, painomäärä, jonka suuruutta Homeroksen aikakaudelta ei kuitenkaan tunneta. Sitä ei silloin vielä käytetty rahana; arvon mittaajana käytettiin sen sijaan härkiä, niin että joku tavara oli niin ja niin monen härän arvoinen, — kolmijalat ja kattilat; erilaisia keittoastioita], jotka eivät kertaakaan ole vielä tulella olleet, sekä kaksikymmentä kirkasta kattilaa ja kaksitoista vahvaa hevosta, jotka kaikki ovat kilpailuissa palkitut. Rikkaana saattaisi jo pitää itseään se mies, jolla olisi kaikki se kulta, niitä näillä hevosilla olen palkintoina ansainnut. Sitäpaitse annan seitsemän orjatarta, kauniita ja työtaitoisia, kaikki siitä voittosaaliista valituita, jonka Akhilleus itse toi Lesboksesta; vihdoin Briseiksen itsensä, jonka aina olen pitänyt kunniassa, niinkuin pyhällä valallani voin vakuuttaa. Kaiken tämän saa hän nyt heti. Mutta jos jumalat kerran suovat meidän valloittaa Troian, ja siinä päästään saaliin jakoon, silloin on hän purjehtiva täältä laivansa lastattuna vaskella ja kullalla, mukanaan kaksikymmentä orjatarta, valitut Troian kauniimmista naisista. Ja kun me sitten saavumme kotimaahan taas, otan hänet vävykseni ja pidän yhtä suuressa kunniassa kuin ainoata poikaanikin, Orestesta. Kolme tytärtä on minulla kotona; valitkoon niistä, kenen tahtoo. Kihloja hänen ei tarvitse lunastaa, mutta minä annan puolestani hänelle suuremmat myötäjäiset, kuin kukaan kuningas on koskaan tyttärelleen antanut, nimittäin seitsemän väkirikkaimmista ja varakkaimmista kaupungeistani. Ne hän omistakoon ja kantakoon niistä veroa. Tällaiset lahjat minä annan, kun hän vaan leppyy vihastaan.
— Ei ole todellakaan hyleksittävä korvaus, jonka tarjoot Akhilleukselle, sanoi Nestor. Valitse nyt heti muutamia miehiä viemään tarjoustasi perille! Tahi — minäkin voin ne yhtä hyvin tässä heti valita, ja toivon, että valitsemani eivät vetäydy syrjään. Ensiksi Phoinix, sitten miehekäs Aias, ja kolmanneksi älykäs Odysseus; ja näitten lisäksi vielä airueet Eurybates ja Hodios.
Kun oli miehissä annettu jumalille juomauhri, lähtivät Nestorin valitsemat leirimajasta. Hän katsoi heitä vielä vakavasti silmiin ja kehoitti, että he kaikin mokomin koettaisivat taivuttaa Akhilleusta. Enimmin luotti hän sukkelasuiseen Odysseukseen.
Hartaassa onnistumisen toivossa astelivat lähettiläät pitkin meren hyrskyävää rantaa ja saapuivat myrmidonien leiriin ja Akhilleuksen komeaan asuntoon.
He tapasivat sankarin soittamassa helkkyvää lyyraa, sirotekoista ja taitehikasta, jonka kielien pitimet olivat hopeaa. Hän oli sen saanut retkillään sotasaaliina, ja nyt huvittelihe hän sillä, laulaen samalla sankarien urotöistä. Vastapäätä häntä istui Patroklos yksinään, äänettömänä odottaen laulun loppumista. Silloin astuivat miehet sisään, jalo Odysseus etunenässä, ja seisahtuivat Akhilleuksen eteen. Molemmat hämmästyivät suuresti nähdessään tulijat, ja nousivat ylös istuimiltaan.
Akhilleus laski lyyransa pois ja ojensi tulijoille kättä.
— Terve teille! sanoi hän. Mikä nyt on hätänä? Mutta se on yhdentekevää; te olette joka tapauksessa tervetulleita.
Hän vei heidät sisemmäksi ja käski istumaan purppuravaatteisille tuoleille.
— Ota suurempi astia, Patroklos, jatkoi hän, täytä se parhaalla viinillä, ja aseta maljat jokaiselle! Ovathan kattoni alla nyt ne miehet, jotka ovat minulle rakkaimmat koko meikäläisessä sotajoukossa!
Kiireimmän kautta valmistettiin ateria. Patroklos nosti tulen valoon pitkän rahin ja otti esille pukin, oinaan ja porsaan selkäkappaleita. Akhilleuksen hevostenajaja Automedon piteli niitä rahilla, ja sankari itse leikkeli niistä suurella taitavuudella pieniä paloja paistinvartaisiin. Sillä aikaa lisäsi Patroklos tulta, ja kun kaikki puut olivat palaneet, tasoitti hän hiilet, nosti vartaat hahloihin hiilustalle ja käänteli niitä siinä, niin että lihapalat hyvin paistuivat joka taholta, ja riputteli pyhää suolaa päälle. Sitten latoi hän kaikki palat kauniiseen järjestykseen laudalle ja ojensi sen Akhilleukselle, joka nyt tarjosi niitä vieraille, samalla kun Patroklos tarjosi punotusta vitsakorista leipää. Mutta ennen aterian alkamista käski Akhilleus Patrokloksen valamaan juoma-uhrin jumalille, ja itse viskasi hän samoin ensimmäisen palan lihasta uhriksi tuleen. Vieraat tulivat pian kylläisiksi, sillä hehän olivat vast'ikään aterioineet Agamemnonin luona. Hetken kuluttua vihjasi Aias salaa Phoinixille, että tämä alkaisi puhua. Mutta Odysseus huomasi sen ja kiirehti ensimmäisenä puhumaan. Hän täytti maljansa, joi Akhilleuksen kunniaksi ja lausui:
— Terve sinulle, Peleuksen poika! Emme voi toivoa parempia pitoja, kuin mihin tänä iltana olemme joutuneet, ensiksi Agamemnonin luo ja sitten tänne. Mutta tänne emme ole saapuneet syömään ja juomaan, vaan rukoilemaan sinun apuasi hädässämme. Troialaiset majailevat vallihautamme vieressä, tuolla kentällä loimuavat heidän nuotionsa, ja Hektor uhkaa sytyttää laivamme tuleen. Auta meitä nyt, ennenkuin kaikki on myöhäistä! Muuten kadut vielä vastaisuudessa kovuuttasi. Oi ystäväni, muistelehan mitä isäsi lausui silloin, kun me olimme sinua hänen luotaan noutamassa, kuinka hän kehoitti sinua hillitsemään ylpeätä luontoasi ja karttamaan kaikkea turmiollista riitaa! Katso, Agamemnon rukoilee sinulta sovintoa, ja tarjoo mitä rikkaimpia lahjoja.
Sitten luetteli Odysseus kaikki, mitä Agamemnon oli luvannut sovinnoiksi. Mutta enempää miettimättä vastasi Akhilleus:
— Jalo Laerteen poika, tahdon heti antaa sinulle avomielisen ja suoran vastauksen, niin ettei kenenkään enää tarvitse tulla vaivaamaan minua turhilla valituksillaan. Ei Agamemnon eikä kukaan muukaan voi minua enää taivuttaa. Hänen isännyydestään ja määräyksistään olen saanut kyllikseni. Enkö ole tehnyt hänelle suuria palveluksia? Enkö ole yhtenään asettanut elämääni alttiiksi hänen tähtensä? Kuinka monta unetonta yötä, kuinka monta veristä päivää olen elänytkään, hänen maatessaan rauhassa! Kaksitoista kaupunkia voitin minä merellä ja yksitoista ryöstin maalla, ja kaiken saaliin jätin hänen jaettavakseen, mutta minkä kiitoksen sain? Sen, että hän rosvosi minulta sen, jota minä pidin kalleimpana. Ei, nyt tunnen hänet kyllin hyvästi. Tulkoon hän toimeen parhaansa mukaan sinun ja muitten ruhtinasten avulla! Onhan hän ilman minua tehnyt jo oikeita suurtöitä: valleja ja torneja on hän rakentanut, ja näitten ulkopuolelle on hän teettänyt kaivannon joka on pitkä, leveä ja syvä ja paalutuksella vahvistettu. Minun aikanani ei meillä ollut mitään sellaisia komeuksia, eikä Hektor sentään silloin rohjennut kertaakaan ulommaksi skaialaista porttia ja pyhää pyökkipuuta; siellä oli hän kerran pientä veljeään hakemassa, ja pelastui itse hädin tuskin hengenvaarasta. Mutta mitä varten taistelisin minä enää Hektorin kanssa? Mitä riitaa saattaisi meidän välillämme olla? Ei mitään! Kun minä huomenna aamun koittaessa olen uhrannut Zeukselle ja hinannut laivani mereen, niin saat katsella, jos se sinua huvittaa, kuinka minä purjehdin pois yli Hellespontoksen ja kuinka reippaasti mieheni käyttävät airojaan. Jos Poseidon antaa suotuisan tuulen, olen kolmantena päivänä kotirannoillani taas, kaukana hävyttömästä Agamemnonista. Sille miehelle en anna hiuskarvan vertaa arvoa ja minä syljen hänen lahjoihinsa. Vaikka hän tarjoisi minulle kymmenen, vaikkapa kaksikymmentä kertaa koko omaisuutensa, ja vielä kaiken senkin, mitä hän vastaisuudessa ehkä tulee saamaan, niin vaikkapa hän tarjoisi minulle niin paljon kultaa kuin meressä on hiekkaa, ei siitä sittenkään olisi hänelle apua. Ja hänen tyttärensä kanssa minulla ei ole hituistakaan tekemistä, vaikkapa he olisivat kauniita kuin Aphrodite ja viisaita kuin Athene itse. Valitkoon hän heille toisia akhaialaisia, jotka ovat ylhäisempiä ja sopivampia hänen vävyikseen kuin minä! Minä olen tyytyväinen entiseen naimiseeni ja haluan nyt vaan kotiin, lepoon ja rauhaan vaimoni ja lasteni luo. Äitini Thetis on jo kauvan sitten sanonut, että minulla oli kaksi kohtaloa valittavana. Jos jään tänne Troian edustalle taistelemaan, niin kaadun, mutta maineeni elää iankaikkisesti. Jos taas palaan kotimaahani, silloin on suuri maineeni mennyt, mutta sen sijaan saan pitkän elinajan.
Teille toisillekin tahtoisin antaa sen hyvän neuvon, että heti lähtisitte matkaanne. Ilionia ette koskaan valloita ilman minua. Hyvä, jos akhaialaiset ruhtinaat jollain keinoin voivat pelastaa edes laivansa. Minulta he eivät saa apua, se on tervehdykseni heille! Mutta Phoinixin täytyy jäädä meidän luo lepäämään hiukan; huomenna voi hän seurata minua kotimatkalle, jos niin haluaa, sillä pakoittaa en häntä tahdo.
Lähettiläät istuivat vaiti, hämmästyneinä siitä voimasta, jolla
Akhilleus oli puhunut. Vihdoin alkoi vanha Phoinix itkeä ja vaikeroida:
— Rakas Akhilleus, sanoi hän, kuinka luulet, että minä voisin jäädä tänne sinun jälkeesi — isäsihän on lähettänyt minut mukaan vartavasten sinulle neuvonantajaksi. Sellaista ei pälkähtäisi päähäni, ei sittenkään, vaikka joku jumala lupaisi muuttaa minut ryppyisestä vanhuksesta kukoistavaksi nuorukaiseksi, jommoinen olin nuoruuteni onnellisina päivinä. Ah, meitä kahta, mehän olemme niin kauvan olleet yhdessä! Kuka on tehnyt sinut niin suureksi, ellen juuri minä? Olen rakastanut sinua hellästi aina lapsuudestasi saakka. Et koskaan tahtonut lähteä vieraisille ilman minua, et kotonakaan tahtonut syödä, ennenkuin minä otin sinut polvelleni ja tarjosin ruokaa, jonka aivan sinua varten olin paloitellut, ja viiniä, jota sinun varallesi olin maljaan kaatanut. Oh, kuinka usein sinä valutit viinin pienestä suustasi ulos ja tahrit minun ihonuttuni ensimmäisinä lapsuusvuosinasi! Niin, paljon olen kärsinyt ja ahertanut sinun tähtesi, Akhilleus, kaikki siinä toivossa, että saisin pitää sinua niinkuin omana poikanani, koska itselläni ei poikaa ole. Kuuntele nyt siis puhettani ja heitä kauhea vihasi pois! Ellei Agamemnon katuisi niin vilpittömästi, ja ellei hän tarjoisi niin suuria lahjoja, en puhuisi sinulle mitään. Mutta nyt antaa hän sinulle heti paikalla sellaiset hyvitykset ja lupaa vast'edes lähettää vielä enemmän. Ota siis vastaan, mitä sinulle tarjotaan, ja lähde mukaamme! Silloin kunnioittavat kaikki akhaialaiset sinua niinkuin jumalaa.
— Sitä en kaipaa, vastasi Akhilleus, sillä kunniaa on minulta kylliksi, niin kauvan kun käsivarteni taipuu ja sydän tykkii rinnassani. Elä kiusaa minua enää rukouksillasi Agamemnonin puolesta; hän on vihamieheni, ja oikeastaan pitäisi hänen oleman sinunkin vihamiehesi. Viekööt toiset hänelle minun vastaukseni, mutta sinä saat täältä pehmeän vuoteen levätäksesi. Aamulla varhain voimme sitten keskustella, lähdemmekö kotiin vai jäämmekö tänne.
Hän antoi silmää iskien vihjauksen Patroklokselle, että tämä laatisi ukolle vuoteen kuntoon. Toiset kyllä sitten ymmärtäisivät poistua, ajatteli hän.
— Lähtekäämme, Odysseus, sanoi Aias, meillä ei kuitenkaan ole enää mitään tekemistä täällä. Kuinka iloton vastauksemme onkaan, täytyy meidän sentään kiireimmän kautta saattaa se toisille akhaialaisille, jotka levottomina odottavat paluutamme. Hurja ja taipumaton sydän on sukulaisellani Akhilleuksella rinnassaan, eikä häntä liikuta edes entisten tovereittensa ystävyys, vaikka he ovat kunnioittaneet häntä enemmän kuin ketään muuta. Moni on ottanut sovintosakkoja murhatusta veljestä, vieläpä murhatusta pojastakin. Mutta sinä, Akhilleus, olet yhden ainoan orjattaren tähden niin täynnä vihaa, ettei sinua lepytä edes sekään, että tarjotaan seitsemää orjatarta tuon yhden tilalle, ja vielä paljo muuta! Vielä kerran: lauhtuos uhkamielisestä vihastasi!
— Olet kyllä puhunut viisaasti, miehekäs Aias, vastasi Akhilleus, mutta joka kerta kun ajattelen Agamemnonin tekemää häväistystä, paisuu sydämmeni vihasta. Senvuoksi olkoon tämä viimeinen sanani: kun Hektor on polttanut laivanne ja tuhonnut teidät itsenne, ja saapuu tänne tehdäkseen samoin minulle laivoineni ja miehineni, silloin vasta tartun minä jälleen miekkaan, mutta en ennen.
Nyt ottivat kaikki maljansa ja valoivat uhrin jumalille. Sitten palasivat Odysseus ja Aias airueitten kera takaisin Agamemnonin asuntoon. Ruhtinaat hyökkäsivät ylös maljat kourassa ja kyselivät kiihkeästi, mitä Akhilleus oli vastannut. Innokkain kaikista oli Agamemnon itse.
— Akhilleus on kovempi kuin koskaan ennen, vastasi Odysseus. Hän uhkaa aamulla varhain purjehtia matkaansa ja kehoittaa meitä toisia tekemään samoin. Phoinixin pidätti hän luonaan, mutta Aias ja nämä kaksi rehellistä airuetta voivat vakuuttaa, että puhun totta.
— Oi Agamemnon, puhkesi Diomedes harmissaan, parempi olisi, ettet koskaan olisi tuhlannut rukouksia sen miehen tähden. Hän oli tarpeeksi ylpeä ennenkin ja nyt on hän tullut vielä ylpeämmäksi. Elkäämme huoliko hänestä enää mitään, se on minun ajatukseni. Menköön tai jääköön, kummin päin häntä vaan haluttaa! Kyllä hänessä kerran vielä herää taistelu-intokin. Mutta syökäämme ja juokaamme me, ja menkäämme sitten levolle. Huomenna käymme uusilla voimilla taisteluun taas.