18. ÖINEN VAKOILURETKI.
Agamemnon ei saanut hetkeksikään unta. Kuinka päin hän väänsi ja käänsikin itseään vuoteellaan, yhäti pilkoittivat troialaisten vartiotulet hänen silmissään, ja ajatellessaan sitä vaaraa, joka nyt uhkasi akhaialaisten laivoja, repi hän tuskissaan hiuksiaan. Aivan neuvottomana nousi hän vihdoin ylös ja päätti lähteä Nestorin luo. Hän veti ihonutun päällensä, pisti anturat jalkaansa ja heitti hartioilleen leijonantaljan, joka ylettyi maahan saakka. Juuri kun hän tarttui peitseensä, näki hän jonkun miehen astuvan sisään. Se oli Menelaos. Ei hänkään ollut voinut nukkua, vaan tuli nyt kysymään, eikö olisi viisainta lähettää joku vakoilija tarkastelemaan, mitä troialaiset hommasivat. Agamemnon pyysi häntä herättämään Idomeneusta ja Aias Telamonidia. Itse lähti hän Nestorin luo. Nestor loikoi vuoteellaan, vieressään kaksi peistä, kilpi ja kypäri sekä komeankirjava vyö. Kun ukko kuuli jonkun tulevan, nousi hän ryntäilleen ja kysyi:
— Ken olet sinä, yksinäinen yökulkija, joka luuhit pimeällä leirissä, silloin kun muut ihmiset makaavat? Etsitkö jotakuta toveriasi, vai onko aasisi kateissa? Puhu! Elä lähesty minua, ellet vastaa! Mitä tahdot?
— Minä olen Agamemnon, vastasi tulija, ja olen niin rauhaton, että jäseneni vapisevat ja sydämmeni on hypätä rinnasta ulos. Kuka tietää, eivätkö troialaiset ole aikeissa yllättää meitä tänä yönä! Eikö meidän pitäisi mennä tarkastamaan, täyttäväkö vartijamme velvollisuutensa?
— Kylläpä todellakin, vastasi Nestor, Mene kutsumaan Diomedes, Odysseus ja Aias Lokroista! Jonkun pitäisi myös herättää Aias salamilaisen ja Idomeneuksen, joka asuu uloimpana leirissä. Minä pidän kyllä Menelaoksesta, sen teen tosiaankin, mutta pitäisipä hänenkin sentään tällaisena yönä oleman hiukan tarkkaavaisemman, eikä maata ja nukkua ja heittää kaikkia huolia sinulle.
— Voipi kyllä olla syytä häntä joskus moittiakin, vastasi Agamemnon, ei hitaudesta eikä tyhmyydestä, vaan siitä, että hän aina ensiksi katsahtaa minuun ja odottaa, että minä panisin asiat alulle. Mutta tällä kertaa oli hän jalkeilla ennen minua, ja on jo mennyt herättämään juuri niitä, jotka mainitsit.
Se oli Nestorin mielestä oikein tehty. Sitten lähtivät he ja ottivat Odysseuksen mukaansa, ja kun he nyt kaikin kolmin tulivat Diomedeksen leiriin, näkivät he tämän makaavan telttansa edustalla täysissä tamineissa, puhvelin talja allaan ja komea vaippa kokoon käärittynä päänalaiseksi. Ympärillä makasivat hänen miehensä kilvet päänalaisina ja peitset vieressä, pistettyinä pystyyn maahan. Nestor nyhkäsi Diomedesta hiukan jalallaan ja kehoitti nousemaan ylös. Diomedes oli heti pystyssä herkästä unestaan, ja nähdessään Nestorin, sanoi hän hämmästyneenä:
— Eikö todellakaan ole enää koko leirissä ketään nuorempaa juoksemaan ympäri ja herättämään miehiä? Vanhusten pitäisi suoda itselleen hiukan lepoa.
— Saatathan olla oikeassa, vastasi Nestor, mutta tällä kertaa on hätä niin suuri, ettei kukaan meistä jouda nukkumaan. Sillä asiain nykyisellään ollessa riippuu kaikki veitsen tutkaimesta, jäämmekö elämään, vai pitääkö meidän kurjasti kuolla. Mutta jos vanhuuttani säälit, niin käy sitten puolestani herättämään Aias Lokrilaista.
Diomedes tekikin sen, ja sitten lähtivät päälliköt joukolla vallikäytävälle. Vartijat olivat kaikki paikoillaan, kaikki valveilla, ja tähystelivät tarkkaavaisina kentälle.
— Se on oikein pojat, sanoi Nestor tyytyväisenä; näyttäkää, ettei uni eikä vihollinen saa teitä yllättää!
Hän antoi sitten vartiopäälliköitten Thrasymedeen ja Merioneen seurata mukana toiselle puolelle vallihautaa ja etsi sieltä sopivan paikan, johon voi istahtaa ja pitää neuvoittelua.
— Kuulkaahan nyt, ystäväni, sanoi hän, onko teidän joukossanne ketään, joka rohkenisi mennä tuonne kentälle ottamaan selkoa mitä ne toimivat, ja jos mahdollista saamaan jotain vihiä niitten keskustelusta?
— Kyllä, minäkin, vastasi Diomedes, mutta kernaasti ottaisin jonkun toisen mukaani.
Heti tarjoutui useampia: Thrasymedes ja Meriones, molemmat Aias-urhot,
Menelaos ja Odysseus. Agamemnon pelkäsi, että Diomedes valitsisi
Menelaoksen, ja riensi sen vuoksi sanomaan:
— Valitse oman mielesi mukaan, Diomedes, katsomatta syntyyn tai sukuun, eläkä pelkää jättää syrjään jotakuta, vaikkapa hän arvonsa puolesta olisi ensimmäinen kaikista!
— Jos vaali on minusta riippuva, niin kernaimmin kaikista valitsen Odysseuksen, vastasi Diomedes; hän on kekseliäs mies ja suoriutuu mistä vaikeuksista tahansa. Seuratkoon hän minua! Me kaksi palaamme takaisin vaikka liekkien läpi.
— Pois turhat ylistyspuheet, sanoi Odysseus, meillä ei ole nyt aikaa niihin.
Kumpikaan heistä ei ollut täysissä varustuksissa, ja saivat senvuoksi vartiopäälliköiltä lainaan, mitä tarvitsivat lisää. Thrasymedes antoi Diomedeelle kaksiteräisen miekkansa, kilven ja härännahkaisen hattunsa. Odysseus taas sai Merioneelta miekan, jousen nuolineen, sekä kypärin, joka oli punottu nahkaviilekkeistä, sisustettu villavaatteella, ja harjalta metsäsian hampailla koristettu.
Siten varustettuina lähtivät molemmat sankarit kiireellä kentälle. Oikealla puolellaan kuulivat he haikaran äännähtelevän, vaikka pimeän vuoksi eivät voineet sitä nähdä. Mutta he pitivät sitä Athenen antamana onnellisena enteenä, ja lupasivat jumalattarelle runsaan uhrin, jos heidän vakoilunsa onnistuisi.
Samaan aikaan oli myös Hektor päälliköineen pitänyt neuvoittelua, jossa oli tehty aivan sama esitys, kuin akhaialaistenkin puolella.
— Kuka teistä haluaa mennä vakoilulle akhaialaisten leiriin, sanoi hän, ottamaan selkoa, onko heillä etuvartijoita, vai hankkivatko he poislähtöä? Joka ottaa tämän tehtävän täyttääkseen, hän saa vastaisesta sotasaaliistamme vaunut ja parhaan parivaljakon.
Eräs Dolon niminen mies nousi ylös. Hän oli pienikasvuinen ja ruma, mutta erinomainen juoksija.
— Lupaatko minulle Akhilleuksen valjakon sanoi hän, niin hiivin heidän leiriinsä aina Agamemnonin teltalle saakka, jossa hän varmaan juuri tällä hetkellä neuvoittelee päälliköittensä kanssa paosta tai taistelusta?
Hektor lupasi hänelle mitä hän pyysi.
Silloin heitti Dolon hallavan sudentaljan hartioilleen, pani näädännahkaisen kypärin päähänsä sekä otti aseikseen jousen ja peitsen. Niin varustettuna juoksi hän kenttää alas ja oli pian jättänyt kauvaksi jälkeensä miehiä ja hevosia kihisevän leirin.
Kun hän oli juossut jonkun matkaa, huomasi hänet Odysseus ja kuiskasi
Diomedeelle:
— Näetkö, tuolla tulee joku mies troialaisten leiristä. Lieneekö hän vakooja vai ruumisten ryöstäjä? Annetaan hänen mennä ohitsemme ja hyökätään sitten hänen kimppuunsa! Kyllä me hänet piankin saavutamme. Jos hän olisi meitä nopeampi, niin ahdista häntä alas leiriin päin, ettei hän pääse pyörtämään takaisin kaupunkiin!
He lyyhistyivät piiloon tien viereen kaatuneitten ruumisten taa ja antoivat tuon varomattoman juosta ohi. Ja kun hän oli päässyt vähän matkaa eteenpäin, ryntäsivät he jälestä. Dolon seisahtui kuullessaan askelten töminää, sillä hän otaksui jälestä tulevia omiksi tovereikseen, jotka Hektor ehkä oli lähettänyt kutsumaan häntä takaisin. Mutta kun takaa-ajajat olivat tulleet keihään heittämän päähän, huomasikin hän ne vihollisiksi ja alkoi juosta kaikin voimin. Nämä juoksivat kaartain jälestä, niin että hänen täytyi painautua yhä lähemmäksi leiriä. Silloin alkoi Diomedes pelätä, että joku toinen akhaialaisista veisi heiltä varman saaliin, ja huusi kovalla äänellä:
— Seisahda heti, muuten lävistän sinut keihäälläni! Hän heittikin keihäänsä, mutta heitti sen tahallaan pakenevan ylitse, niin että se putosi pystyyn maahan hänen eteensä, Dolon seisahti kuin naulaan, hampaat kalisten pelosta. Ja samalla hetkellä tarttuivat Diomedes ja Odysseus läähättäen häneen kiinni. Dolon rupesi itkemään.
— Jättäkää minut henkiin, sammalsi hän, minä olen rikas ja annan teille lunnaiksi vaskea ja kultaa niin paljon kuin vaan mielenne tekee!
— Elähän ole noin peloissasi eläkä suotta ajattele kuolemaa, vastasi Odysseus, mutta ilmaise meille heti, millä asioilla kuljet! Hiivitkö täällä ruumiita ryöstämässä? Vai oletko Hektorin vakooja?
— Hektor vietteli minut, vastasi Dolon; hän lupasi minulle palkinnoksi
Akhilleuksen parivaljakon, jos hiipisin teidän leiriinne.
— Etpä totisesti tyydykään vähiin, sanoi Odysseus naurahtaen. Mutta sano nyt meille, missä oleskelee Hektor tällä hetkellä? Mitä aikeita on hänellä? Ja mitä tekevät toiset troialaiset? Nukkuvatko, vai ovatko varuillaan?
— Hektor neuvoittelee päälliköittensä kanssa Iloksen hautakummulla, vastasi Dolon, ja troialaiset pitävät vartiota nuotioitten luona, mutta liittolaiset nukkuvat.
— Hyvä on, sanoi Odysseus, mutta ovatko liittolaiset yhdessä troialaisten kanssa, vai ovatko he erillään?
— Erillään ovat, vastasi Dolon, ja reunimmaisina kaikista makaavat Thraakialaiset, He ovat vasta tulleet, ja heidän ruhtinaallaan Rhesoksella on suurimmat ja kauniimmat hevoset, mitä koskaan olen nähnyt, valkeat kuin lumi ja nopeat kuin vihuri. Hänen vaununsa ovat silatut kullalla ja hopealla, ja hänen aseensa ovat pelkkää kultaa. Nyt tiedätte kaiken, viekää siis minut laivojenne luo, tai sitokaa tähän, kunnes palaatte!
— Ohoh, ettäkö pääsisit pakoon, sanoi Diomedes, katse synkkänä. Jos nyt jäisit eloon, niin kohtaisimme sinut tietysti piankin taas joko vakoilemassa tai julkitaistelussa.
Vavisten nosti Dolon kätensä koskettaakseen rukoilevana tuon julman miehen leukaa. Mutta Diomedes iski hänet armotta hengiltä. Odysseus otti sitten kaatuneen varustukset ja ripusti ne lähellä olevaan tamariskipensaaseen. Ja löytääkseen ne varmasti jälleen, asetti hän muutamia oksia tielle pensaan kohdalle.
Tämän tehtyään kulkivat Diomedes ja Odysseus edelleen. Murskattujen aseitten ja mustien verilätäköitten yli saapuivat he vihdoin troialaisen leirin uloimpaan syrjään. Siinä näkivät he sotureita thraakialaisissa pukimissa makaavan kolmessa rivissä, ja jokaisen sotilaan vieressä oli hänen kiiltävä vaskipaitansa ja hevosensa. Keskustasta löysivät he päällikön ja hänen vaununsa sekä lumivalkeat hevosensa.
— Tuossa on miehemme, kuiskasi Odysseus. Riennä nyt ja irroita hevoset! Tai voit sinä puolestasi pitää huolta noista makaajistakin, jos minä hoidan hevosia.
Verenhimoinen Diomedes surmasi nyt yhden thraakialaisen toisensa perästä, ja Odysseus kulki hänen jälessään, kiskaisten jokaisen surmatun jaloista sivummalle, että saisi tietä auki hevosia varten. Vihdoin antoi Diomedes kuoliniskun Rhesoksellekin. Odysseus irroitti hiljaa hevoset, sitoi ne suitsista yhteen ja talutti ulos, sekä hätyytti niitä jonkun matkaa jousellaan eteenpäin; hän oli kiireessä unohtanut ottaa ruoskaa mukaansa. Sitten antoi hän hiljaa viheltäen merkin Diomedeelle, joka seisoi mietiskellen mitä vielä olisi tehtävää: vetääkö vaunut ulos ja ottaa nekin mukaan, vai surmatako vielä useampia thraakialaisia. Kuultuaan vihellyksen meni hän sentään Odysseuksen luo, ja molemmat nousivat nyt ratsaille. Odysseus hoputti hevosia jousellaan, ja ennenkun thraakialaiset olivat heränneet sikeästä unestaan, olivat seikkailijat jo kaukana matkalla omaa leiriään kohti. Tamariskipensaan luona astui Diomedes maahan, toi Dolonin varustukset Odysseukselle ja nousi taas kiireellä ratsunsa selkään.
Akhaialaisten päälliköt istuivat vielä samassa paikassa, johon olivat jääneet Diomedeen ja Odysseuksen lähtiessä. Äkkiä sanoi Nestor:
— Kuulenko oikein, vai hairaavatko korvani? On niinkuin kuulisin nelistäväin hevosten töminää. Tokkohan ne olisivat ystävämme? Mutta minä pelkään, että heidän on käynyt hullusti.
Mutta tuskin oli hän tämän sanonut, kun odotetut olivatkin jo heidän edessään ja hyppäsivät ratsailta alas. Kaikki riensivät iloisesti huudahdellen ottamaan heitä tervetulleiksi takaisin. Riemuissaan kertoi Odysseus, kuinka seikkailu oli onnistunut, ja sitten palasivat kaikki toiselle puolen vallihaudan. Hevoset jäivät Diomedeen saaliiksi, mutta Dolonin aseet ripusti Odysseus laivansa peräkeulaan pyhittääkseen ne Athenelle.
Kun kaikki oli kunnossa taas, menivät molemmat hikiset ja pölyiset sankarit meren rantaan peseytymään. Sitten ottivat he lämpimän kylvyn ja voitelivat koko ruumiinsa öljyllä. Lopuksi söivät he aamiaisen ja valoivat juoma-uhrin Athenelle, jolle he omistivat kunnian uhkarohkeasta yrityksestään.