19. HEKTOR TUNKEUTUU LEIRIIN.
Aamu valkeni ja molemmat sotajoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Zeus asettui Gargaroksen vuorelle katselemaan taistelua.
Agamemnon taisteli tänä päivänä epätoivon hurjuudella. Aluksi antoikin Zeus hänelle menestystä, niin että troialaisten täytyi perääntyä, ensiksi Iloksen hautakummulle, sitten viikunalehdon ohitse aina pyhän pyökkipuun kohdalle ja vihdoin skaialaisen portin edustalle saakka. Agamemnon oli riemuissaan eikä säästänyt ketään. Vihdoin työnsi kuitenkin Antenorin poika Koon peitsen hänen käsivartensa läpi. Agamemnon vavahti tuntiessaan peitsen kärjen ruumiissaan, mutta hän ei lakannut taistelemasta, vaan hyökkäsi eteenpäin yhä ja kaatoi Koonin. Ja niinkauvan hän pisti ja löi ja heitteli kiviä, kun haava oli tuore, mutta sittenkun veri alkoi hyytyä, tuli hänelle ankarat tuskat. Silloin huusi hän akhaialaisille, että he yhä pitäisivät puoliaan, mutta itse antoi hän vaunuillaan saattaa itsensä laivain luo.
Agamemnonin poistuttua taistelusta, vei Hektor taas joukkonsa eteenpäin. Hetken kuluttua haavoittuivat Diomedes ja Odysseus niin pahasti, että heidänkin täytyi kannatuttaa itsensä laivoille, ja vähää myöhemmin sai lääkäri Makhaon nuolen olkapäähänsä. Nestor otti hänet vaunuihinsa ja saattoi leiriin.
Akhaialaiset kääntyivät nyt pitkin koko rintamaa pakosalle. Ainoa, joka viimeiseen saakka piti puoliaan, oli Aias Telamonidi. Hänkin tosin väistyi ylivoiman alta mutta hitaasti, askel askeleelta, kääntyen tuon tuostakin lukuisampia mutta heikompia ahdistajiaan vastaan, jotka joukolla häärivät hänen jälessään ja mursivat peitsiään hänen jättiläiskilpeensä.
Ja niinkuin pojat lyövät sauvansa säpäleiksi aasin selkään, joka heidän paimennuksestaan huolimatta on murtanut viljapellon aidan, eikä poistu sieltä lasten voimalla, paitse yksin askelin, sittenkun on saanut mahansa täyteen, samalla tavoin hätyyttivät troialaisetkin Telamonin poikaa, rotevata Aiasta.
Kun Eurypylos näki Aiaan sellaisen vihollisparven ahdistamana, riensi hän apuun. Mutta hänen kävi niin onnettomasti, että Pariksen nuoli sattui hänen oikeaan sääreensä, ja hänen täytyi poistua taistelusta.
Sillä aikaa oli Nestor tullut haavoittuneen Makhaonin kanssa leiriin. Akhilleus, joka laivansa peräkeulassa seisten oli katsellut akhaialaisten pakoa, oli huomannut heidät, ja huusi Patroklosta luokseen.
— Kuulehan hyvä veli, sanoi hän, mene kysymään Nestorilta, kuka on se haavoittunut mies, jota hän toi taistelusta! Minusta oli hän selkäpuoleltaan Makhaonin näköinen, mutta en nähnyt hänen kasvojaan, ne kun ajoivat niin kovaa.
Patroklos juoksi heti Nestorin telttaan. Ukon aseenkantaja Eurymedon oli riisunut hevoset. Nestor oli Makhaonin kanssa istahtanut hetkiseksi meren rannalle, antaen viileän tuulen vilvoitella hikeä vähemmäksi. Mutta sitten olivat he yhdessä menneet telttaan, asettuneet vuoteille ja virkistäneet itseään maljallisella viiniä. Ja juuri kun he siinä olivat päässeet keskustelun alkuun, ilmestyi Patroklos teltti-aukolle. Nestor nousi ylös, tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä istumaan.
— Minulla ei ole aikaa, sanoi Patroklos, Olen vaan lähetetty kuulemaan, ketä haavoitettua sinä kuljetit, ja nyt näenkin hänet itse. Riennän heti takaisin kertomaan sitä Akhilleukselle; tunnethan hänen kärsimättömyytensä.
Mutta Nestor pidätti Patroklosta ja alkoi katkerasti valittaa, kuinka tyly ja leppymätön Akhilleus oli, varsinkin siihen nähden, mitä hän, Nestor oli nuoruutensa päivinä ollut. Ja hän kertoi laveasti kaikista niistä urotöistä, joita hän silloin oli toisten hyväksi tehnyt. Lopuksi muistutti hän, kuinka Patrokloksen oma isä Menoitios heidän sotaan lähteissään oli kehoittanut häntä olemaan hyvänä neuvonantajana ja esikuvana Akhilleukselle.
— Riennä nyt, lopetti Nestor, ja puhu hänelle hyviä sanoja, että hän muuttaisi mielensä! Mutta ellei mikään auta, niin pyydä edes, että hän päästäisi sinut ja myrmidonit taisteluun! Silloin saattavat troialaiset luulla sinua häneksi, ja väistyvät jonkun verran, niin että me toiset saamme edes hiukan hengähtää tässä kauheassa ottelussa.
Liikutettuna vanhuksen rukouksista riensi Patroklos takaisin kertomaan asiaansa. Mutta saavuttuaan käräjäpaikan kohdalle, tuli hänen ystävänsä Eurypylos siinä häntä vastaan, ontuen pahasti ja pidellen säärtään, jonka nuoli oli haavoittanut. Hiki valui hänen otsaltaan ja verta vuoti tulvanaan haavasta, mutta lujaluontoisena koetti hän sentään nilkuttaa asuntoonsa päin.
— Kuinka teidän käy, Eurypylos? kysyi Patroklos sääliväisesti.
— Kurjasti vallan, vastasi Eurypylos. Ei ole enää mitään pelastusta, kohta makaamme kaikki kaatuneina. Mutta auta, rakas ystävä, minua laivalleni ja tarkasta tuota haavaa! Olethan Akhilleukselta oppinut lääketaitoa. Ei ole saatavissa ainoaakaan lääkäriä; Makhaon on itse haavoittunut ja Podaleirios on parhaillaan taistelussa.
— Mitä minun nyt on tehtävä? valitti Patroklos. Akhilleus odottaa minua levottomana, mutta enhän voi sinuakaan jättää tähän avuttomaksi tuskiisi!
Hän kantoi Eurypyloksen hänen omaan telttaansa ja antoi palvelijan siellä levittää häräntaljan hänen allensa. Sitten irroitti hän veitsellään nuolen kärjen haavoittuneen säärestä ja pesi haavan haalealla vedellä, otti povestaan muutamia katkeria, parantavia juuria, hieroi ne hienoksi kämmenissään ja siroitti haavaan. Heti tyrehtyi verenvuoto ja tuskat katosivat.
Kentällä jatkui taistelu yhä ja Troialaiset olivat tunkeutuneet jo vallihaudalle saakka. Hektor tahtoi heti karahuttaa hevosineen sen yli, mutta reunalle tultuaan korskahtivat hevoset vauhkoina ja seisattuivat, sillä ne pelkäsivät terävää paalutusta ja haudan leveyttä. Hektor antoi nyt kaikkien vaunutaistelijain astua maahan ja jakoi koko sotajoukon viiteen osastoon. Ensimmäistä ja suurinta osastoa johti hän itse, toista johti Paris, kolmatta Helenos ja Deiphobos, neljännen päälliköksi asetti hän Aineiaan ja viidennen Sarpedonin ja Glaukoksen. Kaikki hyökkäsivät eteenpäin, toiset siltain kautta, toiset haudan yli.
Juuri kun Hektor oman osastonsa kanssa oli menossa yli, näkivät he onnettoman enteen. Heidän vasemmalla puolellaan liiteli korkealla ilmassa kotka, pitäen kynsissään suurta punakeltaista käärmettä. Käärme näytti olevan jo melkein henkiheittona, mutta kiemurteli sentään vielä kiukkuisena tuskasta. Vihdoin sai hän iskettyä kotkaa kaulaan, niin että tämän täytyi hellittää saaliinsa ja lentää pahasti kirkuen tiehensä. Käärme putosi aivan troialaisten keskelle, ja heitä pöyristytti, nähdessään sen sähisevänä kiemurtelevan maassa.
— Hektor, puhkesi Polydamas sanoihin, totelkaamme tätä ennettä, jolla jumalat ovat tahtoneet meitä varoittaa! Me luulemme, että akhaialaiset nyt ovat meidän kynsissämme. Mutta jos menemme vielä eteenpäin, iskevät he meitä kurkkuun, niin että meidän täytyy jättää heidät ja kuolettavasti haavoitettuina paeta. Ei kukaan tietäjä voi selittää tätä ennettä muulla tavalla.
— Varmaan ovat jumalat soaisseet järkesi, Polydamas, vastasi Hektor tuimalla katseella, muuten et voisi tosissasi loruta tuolla tavalla. Pitäisikö meidän nyt uskoa taikoja, ennusmerkkejä ja lentäviä lintuja, juuri kun vihdoinkin olemme valmiit nujertamaan vihollisen ja pelastamaan Troian turmiosta! Minä en välitä mokomista enteistä, lentävätpä ne oikealle eli vasemmalle, itään tai länteen. Ei, me seuraamme ainoastaan sitä ohjetta, jonka Zeus on painanut sydämmiimme, hän, joka hallitsee sekä kuolemattomien että kuolevaisten kohtaloita. Ja yksi enne on paras kaikista: puolustaa isänmaata.
Tämän sanottuaan hyökkäsi hän kaivoshaudan yli, ja miehensä seurasivat häntä huikealla huudolla. Zeus puhalsi Ida-vuorelta kohahtavan pyörretuulen, joka nosti hiekkaa ja pölyä päin akhaialaisten silmiä. Troialaiset kiipesivät vallille ja koettivat repiä rintavarustusta alas sekä särkeä torneja ja portteja. Mutta vallin harjalla juoksivat edestakaisin molemmat Aias-urhot ja kiihoittivat akhaialaisia vastarintaan, molemmin puolin lensi kiviä, nuolia ja keihäitä, ja kaikkialla kaikui huuto ja aseitten räminä.
Sarpedon ja Glaukos olivat joutuneet sitä tornia vastaan, jota Menestheus athenalaisineen puolusti. Sarpedon kääntyi ystävänsä puoleen ja lausui:
— Glaukos, miksi pidetään meitä siellä kotipuolella Lykiassa suuremmassa arvossa kuin muita, miksi tarjotaan meille aina parhainta ruokaa ja suurimmat maljat, miksi asetetaan meidät aina kunniasijoille, melkein kuin jumalat? Miksi annettiin meille Xanthoksen rantakunnaista ne, jotka kasvavat tulisinta viiniä ja parasta vehnää? Eiköhän senvuoksi, ystävä, että me aina olisimme etummaisina taistelussa ja veisimme kansaamme suuriin urotöihin, niin että Lykian kulmilla vielä kauvan meidän jälkeemme sanottaisiin: emme suotta antaneet heille parhaita maita, emme turhaan syöttäneet heille lihavimpia lampaita tai juottaneet hunajanmakeaa viiniä — kukaan ei voittanut heitä voimassa eikä rohkeudessa, he olivat aina joukkojen etunenässä?
Glaukos oli samaa mieltä ja seurasi ystäväänsä. Mutta kun Menestheus näki heidät, säikähti hän ja alkoi katsastella, eikö näkyisi apua mistään, Sivummalla olivat kyllä Aias Telamonidi ja Teukros, mutta melu oli niin kauhea, ettei huuto voinut kuulua sinne. Hän lähetti senvuoksi sanansaattajansa heidän luokseen ja he riensivätkin apuun. Teukros ampui Glaukosta käsivarteen. Silloin hiipi Glaukos salaa pois, ettei Teukros saisi ivata hänen huonoa onneaan. Raivostuneena siitä tarttui Sarpedon jäntevillä kourillaan ylimpään paalulaitokseen kiinni ja veti kaikin voimin. Osa paalutusta sortui ja tilalle jäi niin suuri aukko, että useita miehiä mahtui siitä rinnakkain hyökkäämään sisään. Ulkopuolella paalutusta seisoivat lykialaiset, sisäpuolella akhaialaiset, ja pitkään aikaan ei kumpainenkaan puoli saanut toistaan väistymään.
Hektor oli hyökännyt sitä suurta porttia vastaan, joka oli vallin keskustassa. Se oli kaksipuolinen, vahvoilla metallikoukuilla ja paksuilla puutelkimillä suljettu. Hektor katsahti ympärilleen ja näki vallissa suuren, kulmikkaan, toisesta päästään teräväsärmäisen kiven, ja vaikka se oli hyvin kahden miehen nostettava, otti hän sen yksinään syliinsä ja kantoi portille. Siinä asettui hän vakavaan asentoon, jalat levällään, ja survasi sitten rajulla voimalla kiven porttia vastaan. Teljet murtuivat, koukut katkesivat ja koko portti lensi pirstaleiksi, niin huima oli heitto. Kivi putosi portin jäännösten sekaan maahan ja aukosta hyökkäsi sisään Hektor, voitonriemuisena, kaksi peistä kädessään. Lähimmät troialaiset riensivät hänen jälessään ja toiset juoksivat ylös vallille.
Kun akhaialaiset näkivät pääportin murretuksi, pitivät he koko valliaan menetettynä ja pakenivat avoimelle kentälle laivainsa edustalle.