20. HEKTOR RYNNISTÄÄ LAIVOILLE SAAKKA.
Zeus oli kaiken aikaa seurannut taistelun menoa Gargaroksen vuorelta. Mutta annettuaan Hektorin päästä vallin sisäpuolelle, käänsi hän salamoivan katseensa leiristä pois ja silmäili muutteeksi kaukaisia maita toisella suunnalla. Tämän oivalsi Poseidon, joka oli istunut Samothraken saaren korkeimmalla metsävuorella, josta hänellä oli vapaa näköala Idaan, Troiaan ja akhaialaisten laivaleiriin. Hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Hän astui suurin askelin vuorelta alas, niin että kalliot ja metsät vapisivat hänen jalkainsa alla. Kolme askelta hän otti eteenpäin ja neljännellä oli hän jo matkansa päässä, syvässä lahden poukamassa meren rannalla, jossa hänellä oli kultainen linna. Siellä valjasti hän kultaisten vaunujensa eteen vaskella kengitetyt hevosensa, pukeutui itsekin pelkkään kultaan, sieppasi ruoskan käteensä ja ajaa karahutti aalloille. Delfiinit nousivat karkeloimaan hänen ympärilleen, sillä he tunsivat kuninkaansa, meri halkesi kahtia hänen edellään, ja hevoset nelistivät sellaista vauhtia, että vaunujen pyörät tuskin kastuivat. Ja niin ajoi hän keveällä valjakollaan Troian rantaa kohti.
Syvimmän lahden pohjukassa Tenedoksen ja Imbroksen välissä oli hänellä avara luola. Vietyään hevosensa sinne, lähti hän taistelukentälle, rupesi tietäjä Kalkhaan haamuun ja kulki edestakaisin akhaialaisten joukossa rohkaisemassa heitä. Mutta siitä ei ollut apua; Hektor troialaisineen tunkeutui vastustamattomasti eteenpäin ja läheni askel askeleelta ylintä laivariviä.
Eivät teltoissa olijatkaan olleet enää suojassa. Nestor, joka istui ja jutteli haavoittuneen Makhaonin kanssa, kuuli kuinka taistelun ryske tuli yhä lähemmäksi. Hän otti kilven ja peitsensä, ja riensi lähellä olevalle kunnaalle katsomaan taistelun menoa. Ja kun hän huomasi, kuinka lähellä laivoja taistelevat jo olivat, kauhistui hän ja ihmetteli, mitä olisi tehtävä. Hän rupesi kiireellä etsimään Agamemnonia, ja kuljettuaan jonkun matkaa, kohtasikin hän hänet Diomedeen ja Odysseuksen seurassa. He olivat kaikki haavoittuneina ja pääsivät vaivoin eteenpäin peitsiinsä nojaten.
— Joko sinäkin luovut taistelusta, Nestor? huusi Agamemnon. Silloin pelkään, että Hektor täyttää lupauksensa ja polttaa koko laivastomme tuhaksi. Oi, että kaikki akhaialaiset vihaavat minua niinkuin Akhilleuskin, eikä kukaan tahdo enää suojella laivojamme.
— Huonosti käy todellakin, sanoi Nestor, valli on revitty, ja kaikilta tahoilta ahdistetaan meitä ankarasti. Nyt olisivat hyvät neuvot kallisarvoiset.
— En tiedä muuta, kuin yhden keinon, huokasi Agamemnon. Kaivanto ja valli, joihin panimme niin paljon työtä, eivät ole voineet suojella meitä; työntäkäämme siis heti mereen alin laivarivi ja asettukaamme niihin, kunnes yö pimenee! Sittenhän näemme, herkeävätkö troialaiset sen verran taistelusta, että saamme vesille toisetkin laivat. Parempi paeta kuin joutua vangiksi.
— Mitä puhutkaan! puhkesi Odysseus. Olisit edes pienemmän joukon päällikkö, mutta kun sinulla on näin paljon urhoollista väkeä, niin silloin et saa hourailla! Mekö pakenisimme kaiken tämän kurjuuden kestettyämme? Elä päästä moisia sanoja yhdenkään akhaialaisen kuuluville! Pahimman taistelun raivotessa tahdot sinä hinata laivat vesille. Sehän olisi troialaisten voitto ja meille selvä perikato, sillä heti kun miehemme näkisivät laivoja työnnettävän rannasta, heittäisivät he viimeisenkin toivon taistelun menestymisestä!
— Ei millään muotoa, vastasi Agamemnon, minä en yksinäni vaadi sitä, ellei se ole teidän toistenkin tahto. Kunhan vaan löytyisi jokukaan, nuori tai vanha, joka voisi keksiä paremman keinon, hän olisi minulle sydämmeni ystävä!
— Tässä on mies, vastasi Diomedes, ja minun neuvoni on se, että heti riennämme rohkaisemaan taistelevia.
He tekivätkin niin ja lähtivät, Agamemnon etunenässä, taistelevien luo.
Siellä hääri Poseidonkin vielä kiihoittamassa akhaialaisia. Tämän näki Hera Olympokseen ja oli erittäin hyvillään, että hän rohkeni tehdä vastoin Zeuksen kieltoa, ja päätti auttaa häntä kaikin voimin. Siinä tarkoituksessa meni hän Unen jumalan luo, joka oli Kuoleman jumalan kaksoisveli. [Uni ja Kuolema; Kreikan kielellä Hypnos ja Thanatos] Hän tarttui Unen jumalaa käteen ja lausui:
— Mahtava Uni, sinä joka hallitset sekä jumalia että ihmisiä. Jos olet milloinkaan välittänyt minun toivomuksistani, niin tee nyt, mitä sinulta pyydän, ja ikuisesti kiitän sinua siitä! Hiivi Zeuksen luo ja paina hänet pikkuisen nukahtamaan!
— Kenen tahansa muun painaisin uneen, vastasi Unenjumala, mutta Zeusta en rohkene. Kerran ennen viettelit minut tekemään sen. Se oli silloin, kun Herakles oli merellä ja sinä tahdoit tuhota hänet. Mutta siitähän joutui Zeus aivan raivoihinsa, ja minä olisin ollut mennyttä kalua, ellen olisi heittäytynyt Yön syliin. Hänen helmassaan ei hän tohtinut vainota minua.
— Mieletön, sanoi Hera, kuinka voit luulla, että troialaiset olisivat
Zeukselle yhtä rakkaita kun Herakles? Tule vaan heti auttamaan minua!
Minä annan sinulle palkinnoksi yhden nuorista sulottarista, itse
Pasithean, jota aina olet toivonut puolisoksesi.
— No jos niin on, vastasi Unenjumala iloisena, silloin rohkenen tehdä mitä tahansa. Mutta vanno minulle ensiksi vala manalan pyhän joen Styxin nimessä, ja kosketa toisella kädelläsi maa-emoa, toisella läikkyvää merta, ja kutsu samalla kaikki manalan voimat todistajiksi, että todella annat minulle nuoren sulottaren, itse Pasithean, hänet, jota aina olen toivonut kainaloiseksi kanakseni!
Hera teki heti, mitä häneltä vaadittiin. Ja kun Unenjumala oli kuullut hänen valansa, lensi hän nopeana pilvenhattarana heti Ida-vuorelle, lymysi mahtavan hongan havuiseen latvaan Gargaroksen korkeimmalla laella, ja painoi sieltä raskaan väsymyksen Zeuksen silmiin. Tämän tehtyään kiirehti hän laivaleiriin ja kertoi asian Poseidonille.
Nyt sai taistelu heti toisen käänteen, Diomedes, Odysseus ja Agamemnon kulkivat pitkin akhaialaisten rivejä ja jakelivat uusia aseita, heikommille miehille keveitä, vahvoille raskaampia. Poseidon itse asettui joukon etunenään ja heilutti kädessään kauhean pitkää miekkaa, joka välähteli kuin salama.
Vastapäätä Poseidonia järjesti Hektor joukkojaan. Hän heitti keihäänsä Aiasta vastaan, ja se sattui rintaan, mutta juuri miekan ja kilven kannatusvöitten risteykseen, niin ettei se tehnyt mitään vahinkoa. Suuttuneena vetäytyi Hektor miestensä joukkoon takaisin. Mutta äkkiä sieppasi Aias yhden niistä suurista kivistä, joita oli asetettu laivojen tukeiksi, ja heilautti sen menemään, niin että ilma vonkui. Se meni Hektorin kilven ylitse ja tapasi häntä rintaan, heti kaulan alapuolelle. Hektorilta singahti keihäs syrjään, kilpi putosi kädestä, kypäri päästä, ja vaskivarustukset rämähtivät, kun sankari kaatui maahan. Kovasti karjaisten hyökkäsivät akhaialaiset tavoittamaan häntä vangiksi, ja pilvenä lensi keihäitä troialaisia vastaan. Mutta Aineias, Agenor, Polydamas, Sarpedon ja Glaukos ehtivät samalla hetkellä Hektorin eteen ja toiset troialaiset suojelivat häntä kilvillään, niin ettei ainoakaan heitto koskenut häneen.
Lähimpänä olevat nostivat hänet ylös maasta ja kantoivat vaunuihin, ja niillä lähdettiin nopeasti saattamaan häntä kaupunkiin. Hektor hengitti vaikeasti ja hänen rintansa korahteli, niin että saattajamiehet nostivat hänet kahlauspaikalle tultuaan maahan ja valelivat kylmällä vedellä. Silloin hengitti hän taas kevyemmästi, avasi silmänsä, nousi polvilleen ja rykäsi suustaan suuren joukon hyytynyttä verta. Sitten vaipui hän tainnoksiin taas ja pimeys peitti hänen silmänsä.
Hektorin jouduttua taistelusta pois, täytyi troialaisten perääntyä. He pakenivat paalutuksen ja haudan yli, ja pysähtyivät vasta vaunujensa luona, kalpeina pelosta ja tuskasta.
Mutta aivan samalla hetkellä heräsi Zeus unestaan. Hän kohautti äkkiä päätään, ja näki kuinka akhaialaiset Poseidonin johdolla ajoivat troialaisia edellään. Hän etsi katseellaan Hektoria ja huomasi hänen makaavan joen äyräällä ystävien ympäröimänä, mutta hän hengitti raskaasti ja sylki verta. Silloin täyttyi Zeuksen mieli säälistä ja suuttumuksesta.
— Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala ja ilkeä Hera! huudahti hän. Jos oikein tekisin, antaisin sinulle nyt ankaran rangaistuksen.
— Olkoot taivas ja maa ja manalassa pyörteilevä Styx todistajinani, että minä en ole viekoitellut Poseidonia taisteluun, vastasi Hera säikähtyen! Hän on tehnyt sen aivan omalla uhallaan. Minä pikemminkin olisin neuvonut häntä tottelemaan sinun määräystäsi.
Zeus hymyili leppyneenä ja lausui:
— Jos sinä, Hera, aina olisit minun puolellani, niin täytyisi
Poseidonin piankin taipua meidän mukaamme. Mutta jos se on totta ja
sydämmestä puhuttua, mitä äsken sanoit, niin kutsu heti tänne Iris ja
Apollon!
Hera totteli, ja pian saapuivat Iris ja Apollon. Iriksen lähetti Zeus käskemään Poseidonia taistelusta pois, mutta kun Iris oli vienyt perille tämän määräyksen, vastasi Poseidon vihastuneena:
— Kylläpä hän todella on liian röyhkeä, kun aikoo pakoittaa minua, joka kunniassa olen täydelleen hänen vertaisensa! Meitä on Kronoksen ja Rhean poikia kolme veljestä: Zeus, minä itse ja Hades. Meidän kolmen kesken jakoi Kronos arvan mukaan perinnön, minä sain vaahtoavan meren, Hades manalan usvaisen maan, Zeus avaran taivaan ja pilvet, mutta maa ja korkea Olympos jäivät meille yhteisomaisuudeksi. Sen vuoksi en välitä Zeuksen käskyistä, nauttikoon vapaasti sitä valtaansa, jonka on saanut, minä olen oma herrani, enkä pelästy hänen uhkauksiaan! Parempi olisi, että hän isän tavoin opastaisi omia lapsiaan, uhkamielisiä poikiaan ja tyttäriään, sillä ne hän ehkä voisi vallallaan pitää sopivassa kurissa.
— Pitääkö minun todella viedä tällainen vastaus Zeukselle? kysyi Iris.
Etkö tahdo hiukan muuttaa sanojasi, ennenkuin on myöhäistä?
Poseidon mietti hetkisen.
— Sinä olet oikeassa, Iris, sanoi hän sitten, ja on varsin hyvä, että sanansaattaja voi antaa järkeviä neuvoja. Zeuksen röyhkeys sai minut raivostumaan. Mutta sen sanon sinulle, että jos hän lopultakin vastoin meidän kaikkien tahtoa, niin minun ja Heran ja Athenen kuin Hermeen ja Hephaistoksenkin, pelastaa Troian, emme koskaan anna sitä hänelle anteeksi.
Sen sanottuaan sukelsi meren jumala aaltojen syvyyteen ja jätti akhaialaiset omin neuvoinsa taistelemaan.
— Phoibos, poikani, sanoi silloin Zeus, lähde nyt alas auttamaan lyötyä ystävääsi!
Apollon totteli ilolla. Kun hän lähestyi Hektoria, oli Hektor jo noussut istumaan ja tullut tajuihinsa taas, niin että tunsi kaikki ympärillä seisojat; kylmää hikeä ei enää valunut hänen otsaltaan ja hän hengitti tasaisemmin. Kuitenkin oli hän vielä kovin raukea. Mutta Apollon virkisti häntä ja palautti hänen voimansa, niin että hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua nousi jo jaloilleen ja kiirehti taisteluun takaisin.
Joukkojensa etunenässä hyökkäsi hän nyt uudestaan vihollista vastaan, Ja aivan hänen edessään kulki Apollon, karjahdellen kauheasti ja heiluttaen peistänsä. Useimmat akhaialaisista menettivät rohkeutensa, hajaantuivat ja pakenivat haudan ja vallin yli. Apollon ajoi heitä takaa, ja missä hän vaan kulki eteenpäin, siinä survasi hän askeleillaan etuvarustukset luhaksi, niin että paalut murtuivat poikki, kaivanto täyttyi ja valli sortui maan tasalle. Jumalan jäljissä seurasivat Troian sankarit vaunuissaan ja lähenivät hurjasti ajaen ylimpää laivariviä. Eivät he kuitenkaan voineet tunkeutua laivojen väliin eivätkä telttoihin saakka, sillä heitä oli sentään akhaialaisiin nähden paljoa vähemmän, ja enimmät akhaialaisista nousivat laivainsa peräkeuloihin, tehden sieltä vastarintaa pitkillä, terävillä kekseillään, joita oli varattu laivoihin meritaistelua varten. Etummainen laiva oli se, joka oli ollut Protesilaoksen oma. Sen perässä seisoi Aias Telamonidi. Hän ei kuitenkaan pysynyt aina samassa kohti, vaan hyppeli pitkillä harppauksilla laivasta laivaan, ja tuhosi julmalla keksillään jokaisen troialaisen, joka rohkeni lähestyä häntä. Vihdoin tarttui sentään Hektor Protesilaoksen laivan emäpuuhun ja piteli siitä hellittämättömästi kiinni, huutaen miehilleen, että he toisivat sytykkeitä ja virittäisivät laivan tuleen. Aias koetti kyllä karkoittaa häntä siitä, mutta sai vastaansa sellaisen nuolisateen, ettei hänen jättiläiskilvestäänkään enää ollut apua. Hän väistyi nyt peräkeulasta ja asettui keskelle laivaa tuhtolaudalle, tähystellen siinä kaikille tahoille ja heilutellen keksiään. Hektorin käskystä yrittivät troialaiset yksi toisensa jälestä lähestyä laivaa palavat soihdut käsissään, mutta Aias lävisti heidät jokaisen vaskikärkisellä keksillään.