21. PATROKLOKSEN UROTYÖT JA KAATUMINEN
Taistelun riehuessa valleilla, istui Patroklos ystävänsä Eurypyloksen luona ja hoiti hänen haavaansa. Mutta kun hän kuuli melskeen lähestyvän ja näki akhaialaiset pakosalla, löi hän kämmenillään polviinsa ja sanoi:
— Ei, Eurypylos, tämä ei kelpaa, että taistelu todellakin käy näin vaikeaksi. Minun täytyy juosta pyytämään Akhilleusta, että hän vihdoinkin auttaisi teitä. Ehkä jumalien avulla voin taivuttaa hänen mielensä.
Hän juoksi tarmonsa takaa, ja saavuttuaan Akhilleuksen eteen ojensi hän kätensä kuin rukoileva ja puhkesi itkuun.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Akhilleus kummastellen, Itkethän kuin pahanpäiväinen tyttöriepu, joka pitelee äitinsä hameesta ja huutaa: ota minut, ota minut! Oletko saanut huonoja viestejä kotoa? Onko Menoitios kuollut? Tai ehkä Peleus? Sillä ethän kuitenkaan akhaialaisten vuoksi ruikuttane tuolla tavoin?
— Elä pahastu, Akhilleus! sanoi Patroklos, mutta kuinka voit vieläkin pysyä noin taipumattomana? On mahdotonta, että vanhempasi olisivat jumalatar ja ihminen — sinä olet kylmän meren tai aution kallion poika, sillä sydämmesi on kova kuin kivi. No hyvä, jos sinua sitoo äitisi kielto tai joku ennustus, niin lainaahan minulle edes aseesi ja varustuksesi, ja anna minun myrmidonien kanssa lähteä taisteluun!
— Sen tietänet varsin hyvin, vastasi Akhilleus nyrpeästi, ettei minua pidätä kenenkään kielto eikä ennustukset. Mutta rintani täyttää katkera tuska joka kerta, kun joku suuremman valtansa nojalla tahtoo ryöstää ansaitun saaliin toiselta, joka muuten on täydelleen hänen vertaisensa. Sellainen minua suututtaa ja sellaisen konnantyön olen saanut kärsiä.
Minua on kohdeltu niinkuin muukalaista, eikä niinkuin vapasukuista, itsenäistä miestä. Mutta vähätpä siitä! Ei aikomukseni suinkaan ole ollut laskea troialaisia aivan silmilleni hyppäämään. Varustukseni saat kernaasti lainata, ja myrmidonitkin tulkoot mukaasi. Mutta paina tarkasti mieleesi, mitä nyt sanon sinulle: elä pyri liian lähelle Ilionia, ja karta rupeamasta taisteluun Hektorin tai jonkun jumalan kanssa! Käänny takaisin heti, kun olet karkoittanut troialaiset leiristä, ja anna taistelevien sitten keskenään tuhota toisiaan, minkä tahtovat! Parasta olisi, että he surmaisivat toisensa molemmin puolin viimeiseen mieheen, niin saisimme me kaksi yksinämme sortaa Ilionin muurit.
Tämän keskustelun kestäessä olivat troialaiset tulleet yhä lähemmäksi Aias Telamonidia. Heidän keihäänsä ja nuolensa räiskyivät hänen kypäriään vastaan ja hänen vasen kätensä alkoi hervahtua alinomaisesta raskaan kilven kieputuksesta, hänen rintansa kohoili kiivaasti, hiki valui virtanaan ja hengitys alkoi käydä huohottamalla. Hektor iski miekallaan poikki hänen pitkän keksipiikkinsä, niin että sen vaskinen kärki putosi helähtäen maahan, ja synkkänä katseli Aias kädessään sen katkennutta varren tynkää. Hänen täytyi nyt väistyä, ja heti antoi Hektor viskata palavia sytykkeitä laivaan. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli koko sen peräkeula ilmi tulessa.
Akhilleus seisoi telttansa ovella ja katseli Hektorin puuhaa.
Hämmästyneenä löi hän kämmenillään polviinsa ja huusi kiivaalla äänellä
Patroklokselle, että tämä koettaisi kiirehtiä. Ja kiireellä pukeutuikin
Patroklos sotatamineihin, mutta Pelionin suurta peistä ei hän ottanut,
koska sitä ei jaksanut pidellä kukaan muu paitse Akhilleus itse.
Automedon pani valjaihin kuolemattomat hevoset, ja itse juoksi
Akhilleus ympäri leiriä kutsumassa myrmidoneja telttansa edustalle,
jossa hän järjesti heidät suvuttain ja veljeskunnittain.
— Te olette kauvan valittaneet ja nurisseet, ettette ennemmin ole päässeet aseleikkiin, sanoi hän, mutta nyt te saatte näyttää, onko sydämmenne vielä oikeilla paikoillaan!
Hän astui telttaansa ja avasi siellä erään suuren kirstun, johon hänen äitinsä sotaan lähdettäissä oli sälyttänyt kaikellaista tarpeellista tavaraa, niinkuin ihonuttuja, vaippoja, peitteitä ja muuta sellaista. Sieltä otti hän esille kallisarvoisen maljan, jota hän käytti ainoastaan Zeukselle uhratessaan. Hän puhdisti sen tulikiven savussa ja huuhteli kirkkaalla lähdevedellä, pesi sitten kätensä, täytti maljan viinillä ja astui taas telttansa edustalle. Siinä valutti hän viinin maahan, katse taivaaseen kohotettuna, ja rukoili Zeukselta menestystä ystävänsä Patrokloksen yritykseen. Ja vietyään maljan takaisin kirstuun, tuli hän jälleen ulos katselemaan miestensä lähtöä.
Heti hyökkäsivät myrmidonit palavan laivan luo, ja Patroklos singahutti peitsen taajimpaan vihollisparveen. Troialaiset käännähtivät katsomaan, ja heidät valtasi kauhu, kun huomasivat ketä oli tulossa, sillä he uskoivat Akhilleuksen itsensä rynnistävän esiin. Patroklos ajoi lähimpänä seisovat pakoon ja antoi sammuttaa jo puoleksi palaneen laivan. Nyt saivat akhaialaiset uutta rohkeutta ja riensivät eteenpäin taas. Hektor ja Sarpedon koettivat pitää puoliaan, mutta heidän hurjasti pakenevat miehensä tempasivat heidät mukaansa niinkuin väkevä virta. Monet troialaisten hevosista nousivat pystyyn vallihaudalla, toiset seisattuivat, mutta toiset syöksyivät hautaan, taittoivat aisat ja kirmasivat sitten vauhkoina kentälle, jättäen vaunut ja miehet kirjavaan epäjärjestykseen haudan pohjalle. Mutta Akhilleuksen kuolemattomat hevoset menivät yhdellä potkasulla ylitse ja nelistivät huimaa vauhtia eteenpäin. Kun Patroklos siten oli päässyt jonkun matkan pakenijain edelle, antoi hän Automedonin kääntää valjakon poikkiteloin heidän eteensä, niin että paluutie kaupunkiin tuli heiltä katkaistuksi. Ja kun he koettivat kiertää häntä, ajoi hän heti heitä vastaan ja ahdisti rantaan päin takaisin.
Tämä odottamaton tappio suututti uljasta Sarpedonia, hän hyppäsi vaunuistaan alas ja kävi Patroklosta vastaan. Silloin tunsi Zeus sääliä häntä kohtaan ja sanoi Heralle:
— Kohtalo on määrännyt, että tämän minun suosikkini täytyy kaatua Patrokloksen käden kautta. Mutta olen kahden vaiheilla, annanko kohtalon tehdä tehtävänsä, vai pelastanko Sarpedonin hengissä kotimaahansa.
— Kuinka voit ajatellakaan sellaista? huudahti Hera. Veisitkö Kohtalon käsistä tuon kuolevaisen miehen, jonka elämän pää jo on varmasti määrätty! Kuinka kävisikään, jos me kaikki taivaalliset alkaisimme tehdä samalla tavalla? Ei, anna sinä hänen vaan astua kohti määrättyä osaansa! Vaan jos häntä aivan paljon säälit, niin voithan antaa Unen ja Kuoleman viedä hänen ruumiinsa omaisille Lykiaan.
Zeus myöntyi Heran ehdoitukseen. Sankarit iskivät yhteen, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin Patrokloksen peitsi lävisti Sarpedonin, niin että hän kaatui maahan ja tarttui kourin hiekkaan.
— Glaukos, ystävä rakas, huusi hän kuolevana, olisi suuri häpeä, jos antaisit vihollisen ryöstää ruumiini.
Kuullessaan ystävänsä äänen, tarttui Glaukos vasemmalla kädellään omaan haavoitettuun käsivarteensa ja pusersi sitä lujasti.
— Korkea Apollon, huusi hän, lienetkö nyt täällä Troiassa tai kotona
Lykiassa, mutta kuule kuitenkin ystävää, joka sinua hädässä rukoilee.
Koko käsivarttani särkee, veren vuoto ei ole vielä edes asettunut,
olkapääni on raskas ja jäykkä, ja minun on mahdoton pidellä peistä.
Mutta vahvista minua, että voisin puolustaa ystävääni!
Samassa hetkessä katosi särky käsivarresta ja hän tunsi voimainsa palaavan. Pitkin harppauksin haki hän Hektorin ja kiirehti hänen kanssaan Patroklosta vastaan. Sarpedonin ruumiista syntyi nyt ankara ottelu, eivätkä lopulta hänen lähimmät ystävänsäkään enää olisi voineet tuntea sitä; niin täynnä se oli kiireestä kantapäähän saakka keihästä ja nuolta, pölyä ja verta. Vihdoin voitti Patroklos. Hän riisti Sarpedonin varustukset ja käski erään miehistään kantamaan niitä laivoille.
Mutta itse ruumis oli samalla hetkellä kadonnut. Zeuksen käskystä astui Apollon alas, kantoi Sarpedonin Skamandrokseen, pesi hänet siellä virtaavalla vedellä ja voiteli ambrosialla, niin että haavat katosivat kaikki ja ruumis sai aivan nuortean ulkonäön. Sitten puki hän hänet puhtaaseen, loistavaan pukuun ja antoi kaksoisveljille Unelle ja Kuolemalle, jotka halki ilmojen lentäen kuljettivat hänet sukulaisille Lykiaan. Sukulaiset hautasivat hänet kaikella kunnialla sekä toimittivat kuolinuhrin.
Akhilleuksen määräyksen mukaan olisi Patrokloksen nyt ollut palattava leiriin takaisin. Mutta kevyesti saatu voitto oli tehnyt hänet ylpeän rohkeaksi, ja hän päätti omin päinsä valloittaa koko Troian. Hän hyökkäsi kaupungin muuria vastaan ja kolme kertaa onnistuikin hänen eräässä kohti kiivetä ylös saakka. Mutta kolmasti kohtasi häntä siinä Apollon, painoi kädellään hänen kilpeensä ja työnsi hänet joka kerta alas. Uhkamielisenä kiipesi Patroklos neljännen kerran muurille.
— Väisty, Patroklos! huusi silloin jumala kauhealla äänellä. Ei ole suotu edes Akhilleukselle hävittää Troiaa, ja hän on sentään monin verroin sinua voimakkaampi.
Vihdoin malttoi Patroklos mielensä ja vältti jumalaa. Mutta sen sijaan antautui hän taisteluun Hektorin kanssa, joka hevostenajajansa Kebrioneen keralla tuli häntä vastaan. Patroklos astui vaunuista alas, tempasi peitsen vasempaan käteensä ja oikeaan niin suuren kiven kuin nostaa jaksoi, sekä viskasi kiven kaikin voiminsa Hektoria kohti. Kivi sattuikin Kebrionesta otsaan, niin että otsaluu murtui ja mies suistui vaunuista maahan. Silloin huusi Patroklos ivallisesti:
— Kas, kuinka notkea mies! Kuin paras sukeltaja! Käyttäisipä hän vaan taitoaan kalarikkaassa meressä, niin moni saisi iloita hänen pyydystämistään ostereista, sillä pahimmassa myrskyssäkin voisi tuollainen veitikka sukeltaa laivasta meren pohjaan, päättäen siitä, että hän tekee noin vikkelän kuperkeikan vaunuista kentälle! Näkyypä todella löytyvän sukeltajiakin troialaisten joukossa.
Siten ivaten tarttui Patroklos kaatunutta jalkoihin. Mutta Hektorkin hyppäsi alas ja tarttui Kebrioneen pääpuoleen. Myrmidonit auttoivat Patroklosta, troialaiset Hektoria, ja niin raastoivat he pitkän aikaa kummatkin kuollutta omakseen. Vihdoin vei Patroklos voiton ja riisti Kebrioneen aseet. Kolme kertaa hyökkäsi hän sitten troialaisten joukkoon ja kaatoi kaikki, jotka hänen tielleen sattuivat. Mutta kun hän neljättä kertaa rynnisti, arveli Apollon, että hänen mittansa oli jo yllin kyllin täytetty. Pimeään pilveen peittyneenä asettui jumala hänen taakseen ja antoi voimakkaalla kädellään hänelle iskun keskelle hartioita, juuri kun hän hurjimmin raivosi vihollisiaan vastaan. Patrokloksen päätä huimasi, kypäri ja kilpi putosivat helähtäen maahan, peitsi lennähti hänen kädestään ja kaikki rautapaidan siteet ratkesivat. Iskun tainnuttamana seisoi Patroklos, kauhuissaan ja hämmentyneenä, eikä osannut liikauttaa jäsentäkään. Euphorbos pisti häntä peitsellään, mutta ei arvannut jäädä lähelle, vaan juoksi samassa takaisin. Voimattomana tahtoi Patroklos nyt vetäytyä Myrmidoniensa turviin. Vaan Hektor riensikin esiin ja lävisti hänet kokonaan.
— Haa, Patroklos, huusi hän, sinä tahdoit hävittää kaupunkimme ja viedä naisemme orjiksi, mutta nyt näet, että heidän miehensä voivat puolustaa heitä. Varmaankin antoi Akhilleus sinulle sellaisen määräyksen, että sinun pitäisi palatessasi tuoda vähintäin Hektorin rautapaita saaliinasi. Mutta se oletkin nyt sinä itse, joka jouduit korppien ruuaksi.
— Riemuitse vaan, Hektor, vastasi kuoleva Patroklos, mutta elä kuvittelekaan mielessäsi, että minä kaadun sinun voimastasi! Vaikkapa kaksikymmentä sinun veroistasi olisi tullut vastaani, olisi peitseni sentään heidät kaikki lävistänyt. Jumaluusvoimista ovat ne Kohtalo ja Apollon, jotka ovat minut voittaneet, ja ihmisten joukosta Euphorbos. Sinä, joka tulet kolmantena, sinä ainoastaan ryöstät minut. Mutta lyhyt on enää sinunkin aikasi; taipumaton Kohtalo seisoo rinnallasi: pian olet kaatuva Peleuksen pojan mahtavan käden kautta.
Tämän sanottuaan veti hän viimeisen hengähdyksensä.
— Miksi ennustat juuri minulle niin pikaista kuolemaa, Patroklos? sanoi Hektor kaatuneelle. Ken voi tietää, eikö yhtä hyvin Peleuksen poika saata kaatua minun käteni kautta?
Sitten veti hän peitsensä haavasta ja lähti juoksemaan Automedonin jälestä, ryöstääkseen Akhilleuksen parivaljakon.