22. TAISTELU PATROKLOKSEN RUUMIISTA.
Hektorin ajaessa Automedonia takaa koetti Euphorbos anastaa Patrokloksen ruumista. Mutta se jäi häneltä tekemättä, sillä Menelaos kaatoi hänet ja alkoi nyt vuorostaan riistää hänen varustuksiaan. Mutta juuri silloin palasikin Hektor turhaan juostuaan takaisin ja hyökkäsi hurjasti huutaen esiin.
— Voi minua, sanoi Menelaos itsekseen, pitääkö minun nyt jättää noin kauniit aseet ja sen lisäksi vielä Patroklos, joka kuitenkin menetti henkensä juuri minun tähteni? Aivan varmaan halveksuvat kaikki akhaialaiset minua siinä tapauksessa. Mutta jos yksinäni jään tähän, joudun saarroksiin, sillä Hektorin mukanahan näkyy olevan kokonainen joukko. Kuitenkin — vaan mitä minä epäilen? Joku jumala tahtoo nähtävästi auttaa Hektoria; kuinka rohkenisin silloin asettua vastarintaan? Toinen asia olisi, jos voisin hakea Aiaan apuuni; me kaksi yhdessä saattaisimme vastustaa vaikka jotakuta kuolemattomistakin.
Menelaos juoksi hakemaan Telamonidia ja palasi hänen kanssaan takaisin, juuri kun Hektor oli kumartuneena Patrokloksen ruumiin yli. Kun Hektor näki Aiaan ryntäävän paikalle, suuri kilpi suojanaan niinkuin torni, tempasi hän kiireellä Patrokloksen varustukset ja juoksi niitten kanssa pakoon, sekä käski miehiään viemään niitä kaupunkiin.
— Hektor, huusi silloin Glaukos, suuri on maineesi, mutta ansaitsematta olet sinä sen saanut. Tästä lähin saat tulla parhaasi mukaan toimeen omine troialaisinesi; me lykialaiset olemme kärsineet tarpeeksi teidän kiittämättömyyttänne. Mitä apua olisikaan meillä vähäväkisemmillä odotettavissa sinulta, koska vast'ikään sallit akhaialaisten ryöstää Sarpedoninkin, joka kuitenkin oli sinun kestiystäväsi? Jos lykialaiset taipuvat minun tahtooni, niin jätämme teidät. Olisipa sinussa ja teikäläisissä yleensä vähänkin miehuutta, niin helposti anastaisimme Patrokloksen ruumiin, ja silloin täytyisi akhaialaisten vaihettaa se Sarpedoniin. Mutta Aias on väkevämpi sinua, ja senvuoksi luikit pakoon.
— Luulin tosiaankin sinulla olevan enemmän järkeä, sanoi Hektor katkerasti. En ole milloinkaan ollut pelkuri, mutta rohkeimmankin täytyy väistyä, ellei Zeus suo hänelle voittoa. Mutta seuraa nyt minua, niin näet olenko arka!
Hän lähti juoksemaan niitten miehien jälestä, jotka oli pannut viemään Patrokloksen varustuksia kaupunkiin, otti ne pois heiltä ja puki päälleen. Mutta pilvienkokooja Zeus pudisti säälivästi päätänsä ja sanoi:
— Oi onneton, et aavista, kuinka lähellä on oma kuolemasi. Nyt pukeudut maailman parhaaseen sotisopaan, mutta ei milloinkaan ole Andromakhe auttava sitä päältäsi pois. Mutta hyvitykseksi siitä annan sinulle sentään vielä tänään voiton.
Hektor juoksi pitkin liittolaisten rivejä ja huusi kaikuvalla äänellä:
— Kuulkaa minua, liittolaiset! En ole kutsunut teitä tänne lisätäkseni omaa valtaani tai saadakseni johtaa suuria joukkoja, vaan siksi, että olisitte apunani puolustamassa kotia ja kontua muukalaisten hyökkäykseltä. Juuri siitä syystä, enkä mistään muusta köyhdytän kokonaan omankin kansani, hankkiessani teille elantoa ja lahjoja. Rynnätkää siis suosiolla eteenpäin vaan! Se, joka tuo Patrokloksen ruumiin meidän puolelle, saa puolet saaliista.
Kun Aias näki troialaisten taas lähestyvän, sanoi hän Menelaokselle:
— Onpa tosiaan soma nähdä, kuinka tämä leikki päättyy. Ei ruumiiseen nähden, sillä se jää kuitenkin koirien ja korppien saaliiksi, vaan mitä tulee omiin päihimme. Näytäpä, voitko huutaa ketään taisteluveikoistamme apuun!
Menelaos avasi suunsa ja huusi kuin torvesta. Kohta saapuikin Aias lokrilainen sekä monta muuta, rynnäten, ja nyt alkoi ylen kiivas ottelu. Aurinko paistoi polttavana kentälle, ei pilven hattaraa näkynyt taivaalla, ja miehet uupuivat siihen määrään, että heidän tavan takaa, niin ystävän kuin vihollisenkin täytyi istahtaa maahan levähtämään, vastapäätä toisiaan. Mutta Patrokloksen ruumiin päälle laski Zeus paksun pilven, niin että niitä, jotka siinä lähinnä taistelivat vaivasi samalla kertaa sekä kuumuus että pimeys.
Ja siinä raastoivat he kaatunutta sankaria puolelta toiselle, sillä troialaiset olivat lujasti päättäneet viedä ruumiin omakseen, ja akhaialaiset puolestaan koettivat pelastaa sitä laivoihin. Hurjasti siinä taisteltiin, peitsien kärjet välähtelivät, ja miestä kaatui molemmin puolin. Moni akhaialainen lausui: ystävät, kunniamme ei salli meidän väistyä; ei, nielköön meidät kaikki ennemmin maa, ennenkuin jätämme hänen ruumistaan troialaisille voittosaaliiksi! Ja moni urhea troialainen taas sanoi: veljet, vaikka Kohtalo olisi määrännyt, että meidän tähän täytyy kaatua viimeiseen mieheen, niin elköön kukaan väistykö taistelusta!
Vähän matkaa sivummalla seisoivat Akhilleuksen hevoset paikoillaan. Ne olivat saaneet tietää, että heidän rakas hoitajansa nyt oli kaatunut. Automedon puheli niille milloin ystävällisesti, milloin uhkaavasti, läimäyttipä toisinaan ruoskallakin. Mutta ne seisoivat paikoillaan vaan, alakuloisina lerpattavin harjoin ja päät nuokuksissa, ja niitten silmistä välähteli suuria kyyneleitä. Kun Zeus näki hevosten surun, sanoi hän säälivästi:
— Eläin raukat, miksi lahjoitimmekaan teitä, jotka olette kuolemattomat, kuningas Peleukselle, kuolevaiselle miehelle? Säälittävin kaikkien luotujen joukossa, jotka maan päällä elävät, on sittenkin ihminen. Mutta Hektorin käsiin en teitä sentään milloinkaan anna; olkoon hänelle kylliksi siinä, että sai Peleuksen pojan aseet!
Hän valoi uutta voimaa hevosten suoniin. Ne kohottivat päitään, pudistivat pölyn harjoistaan, ja laukkasivat pois. Hektor ja Aineias koettivat turhaan ottaa niitä kiinni, ja kun eivät siinä onnistuneet, kääntyivät he uudestaan Menelaosta, kumpaakin Aiasta, Idomeneusta ja Merionesta vastaan, jotka puolustivat Patrokloksen ruumista. Menelaos huusi Athenea avuksi. Siitä oli jumalatar sangen hyvillään, että hänelle annettiin etusija, ja hän vahvisti Menelaoksen rohkeutta sekä lisäsi voimaa hänen jänteihinsä.
Mutta kaikki akhaialaisten ponnistukset raukesivat sittenkin turhaan.
Aias Telamonidi itki kiukusta ja huusi:
— Tyhminkin voi nyt jo huomata, että Zeus on troialaisten puolella. Heidän nuolensa sattuvat aina kohdalleen, mutta meidän putoovat maahan. Eikö kukaan voisi keksiä keinoa, kuinka saisimme ruumiin mukaamme ja pääsisimme hengissä pois? Eikö ole sitä miestä, joka nyt juoksisi sanomaan Akhilleukselle, missä pälkähässä olemme! Hän ei varmaankaan vielä tiedä mitään kasvinveljensä kuolemasta. Mutta tässähän on niin pimeäkin, ettei näe eteensä. Oi Zeus, ylijumala, pelasta nyt poikasi armollisesti pimeydestä ja anna meidän edes päivän valossa kaatua, jos sellainen on tahtosi!
Samassa häipyikin pimeä pilvi ja aurinko paistoi kirkkaana taas. Aias pyysi Menelaoksen toimittamaan Antilokhosta sanan viejäksi Akhilleukselle. Kun Antilokhos kuuli Patrokloksen kaatuneen, puhkesi hän kyyneliin, eikä saanut sanaa sanotuksi. Mutta hän lähti sentään heti juoksujalassa viemään surusanomaa, jättäen päällikkyyden veljelleen Thrasymedeelle.
— Sanan kyllä Akhilleus nyt saa, sanoi Menelaos Aiaalle, mutta tuskinpa hän saapuu tänne, sillä hänellähän ei ole aseita, ja niin saamme sittenkin suoriutua omin neuvoimme.
— Niin tosiaankin, Menelaos, vastasi Telamonidi; nyt ei muuta keinoksi, kuin että sinä Merioneen kanssa alat kantaa ruumista ja me molemmat Aiaat suojaamme teitä takaa päin. Me kaksi, joilla on sama nimi ja sama rohkeus, pidämme kyllä yhdessä puoliamme niinkuin ennenkin.
Menelaos ja Meriones alkoivat kantaa ruumista, mutta kun troialaiset huomasivat sen, ryntäsivät he hurjasti huutaen estämään heitä. Mutta heti kun jokukaan heistä tuli liian lähelle, tekivät Aias-urhot täysikäännöksen ja karkoittivat ahdistajan.
Sillä aikaa oli nopsajalkainen Antilokhos ennättänyt leiriin. Akhilleus istui laivansa luona ihmetellen akhaialaisten viipymistä, ja oli täynnä pahoja aavistuksia.
— Oi ystäväni, sanoi Antilokhos itkien, että minun täytyy tuoda sinulle näin kauhea sanoma! Patroklos on kaatunut, ja nyt parhaillaan taistellaan hänen alastomasta ruumiistaan! Kaikki varustukset riisti häneltä Hektor.
Tämän kuultuaan tarttui Akhilleus molemmin käsin maahan ja hieroi hiekkaa hiuksiinsa ja kasvoihinsa. Sitten heittäytyi hän kuin mielipuoli pitkälleen ja repi tukkaansa. Orjattaret juoksivat kauhuissaan sinne tänne ja löivät rintoihinsa. Mutta Antilokhos pelkäsi, että Akhilleus mielensä murtuessa katkaisee vielä kaulansa, ja tarttui senvuoksi hänen käsiinsä kiinni.
Poikansa epätoivoisen valituksen kuuli jumalatar Thetis hopealuolaansa meren pohjalla. Nyt alkoi hänkin valittaa ja kaikki merenneidot yhtyivät häneen. Ja heidän seurassaan kohosi hän merestä Troian rannikolle. Siinä istui Akhilleus surunsa vallassa.
Thetis nousi maalle, syleili poikansa rakasta päätä ja lausui nyyhkytellen:
— Mitä itket, poikani? Mikä suru painaa mieltäsi? Aukaise vaan sydämmesi minulle! Onhan Zeus täyttänyt kaikki, mitä häneltä ennen kohotetuin käsin rukoilit.
— On, on, vastasi Akhilleus, mutta mitä auttaa minua kaikki se, kun kasvinveljeni on kaatunut. Ainoa ajatukseni on nyt vaan kosto hänen surmaajalleen Hektorille.
— Hektorin kuolemasta omaan kuolemaasi on taival sangen lyhyt, sanoi
Thetis itkien.
— Olkoon, jos niin on ollakseen, ja jos Zeus sekä muut jumalat sen tahtovat, vastasi Akhilleus. Kyllikseni olenkin jo vetelehtinyt täällä laivain luona, tarpeettomana olentona maan päällä, mielettömän vihan sokaisemana. Nyt lähden ystäväni surmaajaa tapaamaan; kaikki hellyytesi ei riitä estämään minua, minä en sinua tottele.
— Kuinka vaan tahdot, poikani, vastasi Thetis, mutta eihän sinulla ole aseitakaan. Huomenna varhain tuon sinulle uudet varustukset, mutta siihen mennessä elä sekaannu taisteluun ollenkaan.
Sitten heitti hän hyvästi ja liiteli Olympokseen.
Mutta kentällä koettivat Menelaos ja Meriones kantaa Patrokloksen ruumista talteen, ja vaikka molemmat Aias-urhot suojelivat heitä hyökkäyksiltä, seurasi Hektor yhtäkaikki niin lähellä heidän kintereillään, että hän kolme kertaa tarttui Patrokloksen jalkaan. Joka kerta täytyi hänen kuitenkin hellittää. Mutta hän läheni yhä uudestaan ja yhä rohkeampana. Kun Hera näki tämän, alkoi hän pelätä, että Hektor vihdoin onnistuisi, ja senvuoksi lähetti hän salaa Iriksen pyytämään Akhilleusta, että hän saapuisi pelastamaan ystävänsä ruumiin.
— Se olisi hartahin haluni, vastasi Akhilleus, mutta olenhan menettänyt kaikki aseeni, ja äitini on kieltänyt minua menemästä taisteluun, ennenkuin hän hankkii minulle uudet. Enkä tiedä muita aseita, jotka olisivat käypiä minulle, kuin Aias Telamonidin kilven, vaan sekin on tietysti nyt hänellä itsellään.
— Tiedämme kyllä kaikki, että aseesi ovat ryöstetyt, sanoi Iris, mutta tällä kertaa tarvitsee sinun ainoastaan tulla vallihaudalle ja näyttäytyä vihollisille.
Akhilleus lähti kernaasti. Athene nosti kauhua herättävän Aigis-manttelinsa hänen hartioillensa ja ympäröi hänen päänsä kullankimaltelevalla pilvellä, joka säteili kaikille suunnille niinkuin tulessa palava kehä. Siten varustettuna juoksi Akhilleus vallihaudan reunalle ja päästi ankaran huudon. Ja samalla huusi myös Athene, niin että heidän äänensä kajahti kauvas kentille, niinkuin vaskitorven raikuva puhallus. Silloin hiljeni taistelun melu ja kaikki kuuntelivat, hevoset perääntyivät säikähtyneinä, ja kun troialaiset näkivät tulikehän Akhilleuksen pään ympärillä, joutuivat he kauhun valtaan. Kolmasti kohotti sankari huutonsa ja kolmasti joutuivat viholliset sen johdosta täydelliseen hämminkiin. Sitä käyttivät Patrokloksen puolustajat hyväkseen. Ponnistaen viimeiset voimansa nostivat he uudestaan ruumiin maasta ja toivat sen juoksujalassa vallihaudan yli omalle puolelleen.
Aurinko oli nyt laskenut ja yön pimeys levisi maille mantereille. Hektor kokosi päällikkönsä sotaneuvotteluun. Kaikki seisoivat; niin säikähtyneitä ja levottomia he olivat.
— Ystävät, sanoi Polydamas, nyt on tarpeen, että tarkastamme asemaamme joka taholta. Minun neuvoni on, että heti palaamme kotiin ja odotamme huomisen päivän tapahtumia kaupungin muurien suojassa. Niin kauvan kun tuo hirviö oli kiukuissaan Agamemnonille, ei ollut mitään hätää taistellessa akhaialaisia vastaan. Minäkin riemuitsin seistessäni heidän laivainsa luona ja toivoin näkeväni ne liekkien vallassa. Mutta nyt, kun Akhilleus jälleen on ryhtynyt taisteluun, onkin kysymyksessä meidän oma kaupunkimme ja kaikkien meidän kotimme. Tällä kertaa ainoastaan yö pidättää häntä. Jos hän kohtaa meidät aamulla tässä samassa paikassa, niin uskokaa pois, moni meistä jää koirien ja korppikotkien ruuaksi. Palatkaamme siis kaupunkiin ja olkaamme siellä torilla koossa aamuun asti! Onhan meillä korkeat tornit ja vahvat portit. Aamun koittaissa asetumme muureille täysissä varustuksissa. Vaikeaksi käy Akhilleukselle silloin taistella meitä vastaan alhaalta päin, ja ajakoon hän sitten parivaljakollaan kentällä ristiin rauhaan niin paljon kuin häntä haluttaa; ei hän kuitenkaan voi murtaa muurejamme.
— Vastoin minun mieltäni puhut, Polydamas sanoi Hektor tuimasti, kun kehoitat meitä lymyymään kaupunkiin taas. Emmekö todellakaan ole vielä kyllästyneet istumaan muurien suojassa? Ennen oli kaupunkimme kuulu suurista rikkauksistaan, oli vaskea ja oli kultaa. Mutta nyt ovat parhaat kalleutemme tuhlatut tämän sietämättömän sodan tarpeihin. Ei, Polydamas, kun Zeus nyt kerrankin on suonut minulle sen onnen, että olen voinut karkoittaa akhaialaiset rantaan saakka, niin elä tuo silloin kuuluville niin mitättömiä neuvoja! Määräykseni on, että syömme illallisen täällä kentällä ja seuraamme tarkasti vihollisen liikkeitä. Aamulla varhain rynnistämme taas eteenpäin. Ja jos ylpeä Akhilleus todellakin silloin ilmestyy taisteluun, niin sitä pahempi hänelle! Asetun kasvot kasvoja vastaan hänen kanssaan; voittakoon meistä sitten kumpi tahansa!
Troialaiset hyväksyivät kaikuvilla suosiohuudoilla hänen määräyksensä, söivät illallisen ja jäivät kentälle odottamaan aamua.
Mutta myrmidonien leirissä seisoivat ruhtinaat Patrokloksen ruumiin ääressä. Akhilleus antoi pestä sen haalealla vedellä, voidella öljyllä ja nostaa komealle kuolinvuoteelle. Polttamisen ja hautauksen jätti hän tuonnemmaksi.
— Olen viettävä sinulle hautajaiset, huusi hän kuolleelle, mutta ensin riistän surmaajasi röyhkeän pään ja hänen aseensa, ja kaksitoista nuorukaista Troian parhaista suvuista on seuraava sinua sovintouhrina roviolle!