24. RAIVOAVA AKHILLEUS.
Nyt oli päivä valjennut ja kaikkialla leirissä varustauduttiin taisteluun. Akhilleus veti päälleen uudet varustuksensa, ja ne sopivat erinomaisen hyvin; kaikki jäsenet taipuivat notkeasti ja hän tunsi itsensä miltei valmiiksi lentämään. Hän koppasi käteensä Pelionpeitsensä, hyppäsi vaunuihin hevostensa ajajan Automedonin rinnalle ja huusi jyrisevällä äänellä:
— Nyt, Xanthos ja Balios, ette saa jättää minua kentälle niinkuin eilen jätitte Patrokloksen.
Hänen nuhteensa karvasteli hevosten mieliä. Xanthos painoi päänsä ja harjansa alas, ja hetkeksi antoi Hera sille kuolemattomalle elukalle puhelahjan.
— Ei ollut meidän hitautemme tai huolimattomuutemme syynä siihen, että Patroklos kaatui, sanoi hevonen, hänet kaatoi mahtava Apollon. Luulemme pystyvämme kilpailemaan vaikka länsituulen kanssa, ja tänään kyllä tuomme sinut kotiin. Mutta pian olet kuitenkin saapa surmasi — niin on Kohtalo määrännyt erään jumalan ja erään kuolevaisen käden kautta.
— Miksi ennustat minulle kuolemaa, Xanthos? sanoi Akhilleus nyrpeänä. Se ei ole sinulle ollenkaan tarpeellista, ystäväni, ja sitäpaitse tiedän kyllä itsekin aivan hyvin, että minun pian täytyy kuolla. Mutta piehtaroitkaamme ensin troialaisten kanssa, että he saavat mielitekonsa täytetyksi.
Sitten päästi hän kiihkeän huudon, ja hevoset nelistivät eteenpäin.
Sillä aikaa kun akhaialaiset ja troialaiset asestautuivat, piti Zeus neuvoittelua. Siinä olivat saapuvilla kaikki jumalat ja jumalattaret, muitten muassa jokienkin jumalat sekä lehdikoitten, lähteitten ja niittyjen neidot. Zeus julisti, että suuri, ratkaiseva taistelu oli nyt alkamassa. Itse sanoi hän tyytyvänsä katselemaan sitä Olympoksesta, mutta muut jumalat saisivat kaikki mielensä ja halunsa mukaan ottaa osaa taisteluun.
Sitä hänen ei tarvinnut sanoa kahta kertaa. Akhaialaisten luo riensivät Hera, Athene, Poseidon, Hermes ja Hephaistos, troialaisten joukkoon taas yhtyivät Aphrodite, Ares, Apollon, Artemis ja Leto, sekä joenjumala Skamandros, Athene kulki milloin meren rannalla, milloin valleilla, milloin taas kaivannossa, ja kaikkialla päästi hän kauhua herättäviä huutoja. Ares karjahteli toisinaan Ilionista, toisinaan Simoeisjoesta, Poseidon tärisytti maata, niin että Idavuori, Troia ja koko laivaleiri vapisivat. Tärinä oli niin kova, että manalan jumala Hades hypähti kauhuissaan valtaistuimeltaan, peläten maan repeävän ja hänen varjoisien asunnoittensa joutuvan kaikkien nähtäviksi. Aluksi jumalat eivät sentään ottaneet osaa itse taisteluun, tyytyivät vaan kehoittelemaan ystäviään ja pitämään epäluuloisina toinen toistaan silmällä.
Akhilleus syöksyi keskelle troialaisten joukkoja, etsien Hektoria.
Ensimmäinen päällikkö, jonka hän kohtasi, oli Aineias.
— Kuinka rohkenet tulla näin etäälle toisista, raukka? huusi hän Aineiaalle. Aiotko ehkä kunnostaa itseäsi, niin että aikain kuluessa pääset Troian hallitsijaksi? Muistatko, kuinka pakenit minua Idavuoren rinnettä alas, niin ettet ennättänyt takasi vilkaisemaan? Ja muistatko, kuinka kuuman lähdön sait sittemmin Lyrnessoksesta? Silloin pääsit jumalien turviin, mutta tokko nekään tänään enää auttavat sinua. Matele siis takaisin miestesi joukkoon, sen neuvon annan sinulle.
— Elkäämme löpiskö turhia niinkuin pahat lapset! vastasi Aineias. Voisimmehan kyllä molemmatkin syytää suustamme niin paljon haukkumasanoja, ettei satasoutuinen laiva voisi niitä kantaa, sillä kieli on hyvin notkea ruumiin elin, ja sanoja löytyy monenlaisia. Mutta miksi seisoisimme tässä uhaten, herjaten ja riidellen niinkuin kaksi kateellista akkaa? Antakaamme heti toistemme tuntea, miltä vaski maistuu!
Hän heitti peitsensä ja se puhkasi molemmat vaskikerrokset Akhilleuksen kilvessä, mutta tarttui kultakerrokseen. Kun sitten Pelionpeitsi suhahti ilmassa, kumartui Aineias, ja se lennähti yli. Vaikka Poseidon oli troialaisten vihollinen, tunsi hän sentään sääliä Aineiasta kohtaan ja tempasi hänet pois, sekä varoitti toistain rupeamasta otteluun Akhilleuksen kanssa.
Suuttuneena ryntäsi Akhilleus uudestaan troialaisten joukkoon ja kohtasi Polydoroksen, joka Troiloksen kuoleman jälkeen oli Priamoksen nuorin elossaoleva poika. Häntä oli ankarasti käsketty pysyttelemään jälkiriveissä, mutta nuoruuden rohkeudella ja nopeihin jalkoihinsa luottaen olikin hän rientänyt etujoukkoihin. Akhilleus hyökkäsi raivoisana häntä vastaan ja lävisti hänet. Tämän nähtyään ei Hektor voinut enää pysyä paikoillaan, vaan työnsi etumaiset miehet syrjään ja astui peitsi koholla Akhilleusta vastaan. Akhilleus päästi riemuhuudon.
— Siinäpä siis on vihdoinkin ystäväni surmaaja, huusi hän, astu lähemmäksi vaan, pian on elämäsi mitta täynnä!
— Eivät minua uhkauksesi säikytä! vastasi Hektor. Tunnen rohkeutesi ja tiedän, että olet minua väkevämpi. Mutta kaikki on lopultakin jumalain käsissä.
Hän heilautti peistään ja heitti. Mutta Athene puhalsi peitseen, niin ettei se koskenutkaan Akhilleukseen, vaan lennähti takaisin Hektorin omiin jalkoihin. Varmana voitosta syöksähti nyt Akhilleus päin, mutta Apollon peitti Hektorin paksuun pilveen. Kolmasti työnsi Akhilleus peitsensä pilven puhki, mutta ei tavannut ketään.
— Taaskin pääsit karkuun, koira! karjasi hän. Varmaan auttoi sinua nytkin Apollon, häntä kun herkeämättä rukoilet. Mutta kerran vielä tapaan sinut. Siihen mennessä lävistäköön peitseni muita miehiäsi.
Ja niin kävikin. Kaatuneita jäi läjittäin hänen ympärilleen ja kauhistuneina pakenivat troialaiset hänen raivoaan. Kun he saapuivat Skamandroksen rantaan, hajaantuivat he kahteen joukkoon. Jotkut juoksivat joen vasenta puolta kenttää ylös, mutta Hera heitti heidän eteensä sellaisen pimeyden, etteivät he tienneet missä olivat. Senvuoksi saavutti Akhilleus heidät helposti ja kaatoi heistä useita. Toinen joukko pakenevia oli heittäytynyt Skamandroksen vaahtoaviin pyörteihin, kahlatakseen yli, mutta joutui ahdingossa sellaiseen sekasortoon, että moni kadotti pohjan jalkainsa alta. Hevosia ja miehiä vyöryi sekaisin virrassa, ajautui syvempään veteen ja upposi. Vesien syvyydet kuohuivat ja kohisivat, ja rannat kaikuivat hukkuvien hätähuudoista, Akhilleus asetti peitsensä tamariskipensaan nojaan, juoksi miekka kädessä aaltoihin ja pisti ja löi joka taholle, niin että vesi alkoi punertaa verestä. Vaan kun hän lopulta oli väsynyt murhaamiseen, otti hän toisen toisensa jälestä kiinni kaksitoista troialaista nuorukaista, jotka ponnistelivat virtaa vastaan, ja veti heidät tunnottomina rannalle. Siinä irroitti hän hihnat heidän rautapaidoistaan ja sitoi niillä heidän kätensä selän taakse yhteen. Sitten jätti hän heidät miestensä huostaan ja sanoi heistä tehtävän sovinto-uhrin Patrokloksen haudalla. Nyt hyökkäsi hän jälleen virtaan ja otti kiinni erään troialaisen juuri kun tämä oli pääsemäisillään toiselle rannalle. Hämmästyen huomasi hän, että se oli Lykaon.
— Mikä ihmeitten ihme tämä on! huusi hän suutuksissaan. Enkö myynyt kerran tätä samaa miestä Lemnokseen orjaksi, ja nyt hän on täällä taas! Mutta saammepa nähdä, palaako hän vieläkin uudestaan takaisin.
Hän kohotti peitsensä. Mutta Lykaon juoksi kumarassa lähemmäksi ja tarttui toisella kädellään Akhilleuksen polviin, toisella hänen peitsensä varteen.
— Armoa, Akhilleus! rukoili hän. Kaksitoista päivää sitten onnistui minun paeta Lemnoksesta, ja nyt on kova kohtaloni heittänyt minut taas sinun käsiisi. Sinä möit minut sadasta härästä, mutta nyt tahdon kernaasti maksaa sinulle henkeni lunnaiksi kolmesataa.
— Hullu, vastasi Akhilleus ivallisesti, elä vaivaa korviani lunnaista lörpöttelemällä! Ennen Patrokloksen kuolemaa olisin ehkä voinut sellaiseen suostua. Mutta nyt ei pääse kukaan elävänä käsistäni, kaikkein vähimmin Hektorin veljet. Turhaan valitat, ystäväni. Ja mikset kuolisi? Patroklos oli parempi mies kuin sinä, ja hänenkin täytyi kuolla. Ja minua itseänikin, joka olen jumalattaren poika, lähestyy väkivaltainen Kohtalo: jonakuna aamuna, iltana tai puolipäivän aikaan lennähtää se peitsi tai nuoli, joka jäykistää jäseneni.
Kun Lykaon kuuli nämä julmat sanat, hellitti hän kätensä peitsestä ja avasi sylinsä, odottaen kuolemaa. Akhilleus iski hänet miekallaan kuoliaaksi, ja viskasi, jaloista kiinni käyden, hänen ruumiinsa jokeen, huutaen samalla:
— Makaa nyt siellä ja anna kalojen syödä valkeata lihaasi! Ja saman lopun saakoon teistä jokainen; ei Skamandroskaan kaikella voimallaan voi estää minua ottamasta teidän kurjia henkiänne.
Joen haltija suuttui hänen röyhkeydestään ja huusi hänelle, että hän väistyisi syrjään eikä enää tahraisi laineita verellä. Akhilleus tottelikin aluksi. Mutta kohta hän sentään juoksi uudestaan jokeen surmatakseen muutamia pakenevia troialaisia. Silloin julmistui Skamandros. Hän kuohutti joen tulvilleen, pani aallot kohisten vyörymään, viskasi ruumiit rannalle ja tempasi Akhilleuksen käsistä kaikki ne, joissa vielä oli henki. Sameana kiehui vesi Akhilleuksen ympärillä ja pärskyi hänen kilpeään vastaan. Hän horjahteli ja tarttui hädissään rannalla kasvavaan jalavaan. Mutta vesi irroitti puun juurineen maasta ja sorti sen mukana vielä kappaleen rantatörmää jokeen, niin että siihen syntyi oikea pato. Akhilleus nousi padolle ja harppaili pitkin askelin rantaa kohti. Mutta joki ei seisahtanut, vaan vyöryi hirveällä kohinalla hänen kintereillään. Joka kerta, kun Akhilleus koetti pysähtyä, huuhtoivat aallot hänen hartioitaan, ja kun hän tuskan vimmassa loikkasi korkealle ilmaan, löivät ne hänen jalkansa sivulle ja veivät maan hänen altansa.
— Oi taivaitten haltija Zeus, huusi hän silloin hädissään, anna minun kuolla millä muulla tavalla tahansa, mutta elä tällaisella! Kuinka usein onkaan äitini sanonut, että olen kaatuva miekkain kalskeessa, ja nyt täytyy minun tällaisessa surkeudessa hukkua niinkuin kurjan sikopaimenen! Oi, että olisin saanut surmani Hektorin peitsestä: sankarin kädestä sankarin kuoleman!
Athene ja Poseidon kuulivat hänen hätähuutonsa, lähestyivät häntä kahden miehen haahmussa ja auttoivat häntä molemmista käsistä tukemalla. Mutta Skamandroksen viha ei ollut vielä lauhtunut, vaan kutsui hän ystävänsä, Simoeisjoen haltijan avukseen.
— Veli, huusi hän, täytä silmänräpäyksessä uomasi kaikkien lähteittesi ja purojesi vedellä! Nouse korkealle ja murra kuohuvilla aalloillasi kaikki puut ja kivet tuota raivoisaa murhamiestä vastaan, joka luulee olevansa jumalain vertainen! Ei auta häntä silloin voima eikä kauneus, eikä nuo komeat aseet; ne makaavat piankin minun syvimmässä helmassani ja hänet itsensä peitän minä kivillä ja soralla. Siinä saakoon hän hautansa; akhaialaisten ei tarvitse vaivata itseään etsimällä hänen luitaan tai luomalla hänelle hautakumpua.
Yhdistynein voimin hyökkäsivät molemmat joet Akhilleuksen kimppuun, vyörytellen hyrskeisten aaltojensa harjoilla verisiä ruumiita.
Nyt alkoi jo Herakin peljätä, että Akhilleus hukkuisi kokonaan. Ja senvuoksi kehoitti hän Hephaistosta hillitsemään jokien haltijoita. Hephaistos kiirehti paikalle. Hän singahutti tulisoihtunsa veteen ja poltti sillä kaikki aalloilla ajelehtivat vainajat. Sitten käänsi hän säihkyvän tulensa itse jokia vastaan, ja pian olivat kaikki tamariskit, pajukot, jalavat, vesiruohot ja kaislikot pitkin rantoja ilmiliekeissä. Ankeriaat menehtyivät kuumuudesta ja kaikki kalat ailahtelivat, aallot kiehuivat niinkuin kattilassa ja valkea höyry kohosi syvyyksistä. Liekkien masentamana nosti silloin Skamandros päänsä vedestä ja rukoili Hephaistosta ja Heraa, että he kaikin mokomin sammuttaisivat tulen. Jos he tämän tekisivät, ei hän välittäisi vähintäkään troialaisista, vaan antaisi Akhilleuksen kernaasti menetellä heidän kanssaan kuinka häntä vaan haluttaisi. Hera ja Hephaistos leppyivät, tuli sammui ja jokien haltijat painautuivat syviin uomiinsa takaisin.
Sillä aikaa oli monissa muissa jumalissa herännyt taisteluhalu. Ares kävi Athenea vastaan. Mutta Athene viskasi häntä suurella kivellä kaulaan, niin että hän kaatui. Aphrodite nosti hänet ylös ja kuljetti pois taistelusta. Mutta silloin hyökkäsi Athene jälestä ja työnsi Aphroditea rintaan, niin että tämä pyllähti kumoon. Hera puolestaan tarttui Artemiksen molempiin käsiin, tempasi häneltä jousen ja läimäytteli sillä häntä korville, niin että onneton metsästyksen jumalatar ihan vääntelihe tuskasta ja itki, kun näki kaikki kauniit nuolensa putoilevan murskaksi maahan.
Hetken kuluttua väsähtivät sentään jumalat sotaleikkiinsä ja palasivat
Olympokseen. Ainoastaan Apollon yksinään meni Troiaan ollakseen mukana
Hektorin ja Akhilleuksen viimeisessä ottelussa.