25. HEKTOR KAATUU.
Korkealla tornissa seisoi vanha Priamos, ja nähdessään sieltä, kuinka Akhilleus ahdisti troialaisia, tuli hän valitellen alas ja sanoi vartijoille:
— Työntäkää portti auki, että pakenevat meikäläiset pääsevät sisään!
Mutta sulkekaa se sitten taas ja pankaa salvat lujasti kiinni!
Akhilleus on aivan heidän kintereillään, ja pelkään, että hän ryntää
muureille.
Pian saapuivatkin troialaiset pölyisinä ja janoon nääntymäisillään. Ja kun he huomasivat portin olevan auki, juoksivat he siitä sisään. Mutta Akhilleus huomasi sen myöskin ja olisi ennättänyt hyökätä yhtaikaa heidän kanssaan kaupunkiin ellei Agenor olisi pidättänyt häntä pyhän pyökkipuun luona. Sydän tykytti Agenorin rinnassa, mutta hän sanoi itsekseen:
— Mikä on oikeastaan miehiään tuo Akhilleus, joka ahdistaa minua? Eikö peitsi ollenkaan pysty häneen? Eikö hänellä ole kuolevainen ruumis niinkuin muillakin ihmisillä?
Hän kohotti kilpensä suojakseen ja viskasi peitsensä. Se sattui Akhilleuksen sääreen, niin että säärisuojus rämähti pahasti, mutta kimmosi siitä takaisin. Kun Akhilleuksen nyt piti heittää, tempasi Apollon Agenorin mustassa pilvessä kentältä pois. Sitten muutti Apollon itse itsensä Agenorin haahmuun ja alkoi juosta vehnävainioiden poikki Skamandrokselle päin. Akhilleus kiirehti verenjanoisena perässä, mutta kun Apollon siten oli vietellyt sankarin kylläksi etäälle portista, kääntyi hän ympäri ja sanoi ilvehtien:
— Miksi juokset minun jälessäni, Akhilleus? Etkö enää väiltäkään troialaisista, kun lasket heidät rauhassa kaupunkiinsa? Minua et kuitenkaan voi surmata.
— Olet siis tahallasi pettänyt minua pelastaaksesi rakkaat ystäväsi! huudahti Akhilleus suutuksissaan. Usko minua, kauko-ampuja, ankarasti kostaisin sinulle, jos vaan voisin.
Uhkamielisenä kääntyi hän sitten kaupungin porttia kohti takaisin. Mutta silloin olivat kaikki troialaiset jo ennättäneet sisään. He pyyhkielivät hikeä, sammuttivat janoaan, ja nojautuivat muurien rintavarustuksiin. Hektor yksinään oli jäänyt muurien ulkopuolelle. Kun Priamos näki Akhilleuksen lähestyvän peljättävä peitsi kädessään, löi hän käsillään otsaansa ja kohotti ne sitten taivasta kohti.
— Hektor, Hektor, huusi hän tuskissaan pojalleen, elä jää yksinäsi odottamaan tuota kauheata murhaajaa, joka nyt lähestyy sinua! Liian monta poikaa on hän minulta jo ryöstänyt. Niistäkin, jotka tänään lähtivät taisteluun, on taas kaksi kateissa — oi mikä murhe heidän äidilleen ja minulle, jos Polydoros ja Lykaon ovat kaatuneet! Mutta surkeampaa olisi meille sekä koko Troialle, jos sinä Hektor kaatuisit. Sääli siis meitä, eläkä menetä sitä henkeä, joka meille kaikille on niin kallis! Ethän tahtone, että minun pitäisi nähdä se päivä, jolloin kaikki poikani ovat surmatut, kaikki tyttäreni raastetut pois ja kaikki lastenilapset lyötyinä mäsäksi maahan, ja jolloin minun omat kurttuiset raajani ja harmaat hapseni viskattaisiin verenhimoisille koirille?
Kun ukko näki Hektorin seisovan järkähtämättä paikoillaan, repi hän epätoivoisena hiuksiaan. Ja hänen rinnalleen ilmestyi Hekabe. Hän repi vaatteitaan, riisti rintansa paljaaksi ja huusi:
— Hektor, poikani, muista että kerran olet levännyt tällä povella ja kuule äitisi ääntä! Vältä tuota kauheaa vihollista! Jos hän sinut surmaa, niin ei ole suotu minulle eikä puolisollesi kääriä ruumistasi kuolinliinoihin, tai itkeä vuoteesi ääressä!
Mutta Hektor ei ottanut korviinsa vanhan äitinsäkään rukouksia. Hän nojasi vaan kilpeensä muurin edustalla ja kuunteli niitä ääniä, jotka kuiskailivat hänen sisässään.
— Voi minua, sanoi hän itsekseen; väistyisinkö nyt portin kautta muurien suojaan, niin voisi Polydamas täydellä syyllä moittia minua ylpeydestäni. Viime yönä kehoitti hän minua viemään troialaisia kaupunkiin, ja hyvä olisi ollut, jos hänen neuvoaan olisin seurannut, mutta sitä en tehnyt. Nyt, kun hullussa uhkarohkeudessani olen saattanut kansani häviön partaalle, saattavat troialaiset, niin miehet kuin naiset, niin ylhäiset kuin alhaiset osoittaa minua sormellaan ja sanoa: Liiaksi itseensä luottaen on Hektor vienyt kansamme häviöön. Niin he varmaan sanoisivat, ja silloin on todellakin parempi käydä Akhilleusta vastaan ja voittaa tai kaatua kunnialla. Mutta — mitä, jos riisuisinkin aseeni, astuisin hänen eteensä ja lupaisin luovuttaa hänelle Helenan aarteineen sekä sen lisäksi vielä puolet kaikesta kaupungin omaisuudesta? — Vaan mistä tulee tällaisia ajatuksia mieleeni? Kuinka voi pälkähtää päähäni, että rupeisin rukoilemaan tätä miestä? Hän surmaisi minut armotta, vaikka olisin aseettomanakin. Ei. hänen kanssaan ei laverrella, niinkuin poika lavertelee tytölle jossain tammen alla tai vuoren siimeksessä. Parasta on iskeä yhteen — sittenpä nähdään, kummalle Zeus suo elämän ja kunnian.
Mutta kun Akhilleus tuli lähemmäksi, säihkyvin katsein ja hammasta purren, Pelionpeitsi oikealla olallaan, valtasi Hektorin vastustamaton kauhu, eikä hän voinut seisoa paikallaan vaan pakeni. Hän juoksi isoa valtatietä pitkin muurien sivutse, ohi tornin, viikunalehdon ja molempain lähteitten. Mutta nopeajalkainen Akhilleus otatti jälessä ja ajoi häntä niinkuin metsäkoira ajaa saalistaan, Hektor koetti päästä muurin suojaan, siinä toivossa, että troialaiset auttaisivat häntä heittämällä ylähältä peitsiään Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleus pysyttelihe aina lähempänä kaupunkia kuin hän ja ennätti juoksussaan joka kerta hänen eteensä, niin että hänen täytyi paeta loitommalle taas. Akhaialaiset seisoivat jouset kohotettuina, valmiina ampumaan Hektoria. Mutta Akhilleus viittasi heille, ettei kukaan saisi tulla avuksi, sillä hän tahtoi yksinään niittää koko kunnian Hektorin surmaamisesta.
Siten juoksivat he kolmasti ympäri kaupungin, ja jumalat istuivat
Olympoksessa katsellen sitä.
— Minua säälittää katsella Hektoria, sanoi Zeus säälivästi, sillä hän on antanut minulle monta uhria, niin Idavuorella kuin kaupungin linnassakin. Emmeköhän punnitse, täytyykö meidän todellakin antaa hänen kaatua, vai saattaisimmeko ennemmin temmata hänet pois kuoleman käsistä?
— Mitä sanotkaan, isä! huudahti Athene. Tämän kuolevaisen miehen, josta Kohtalo jo on arpansa heittänyt, hänetkö aikoisit pelastaa kuolemasta? No, tee tahtosi, mutta me toiset emme koskaan hyväksy sitä.
Juuri samalla hetkellä olivat Hektor ja Akhilleus saapuneet kolmannen kerran lähteitten kohdalle. Zeus otti esille kultaisen vaakansa, asetti sen kumpaisellekin laudalle kuoleman arvan, toisen Hektorille, toisen Akhilleukselle. Sitten tarttui hän keskeä kiinni vaakaan ja punnitsi, ja Hektorin arpa painui Hadesta kohti. Samassa silmänräpäyksessä jätti Apollon Hektorin, jonka läheisyydessä hän siihen saakka oli pysytellyt. Mutta Athene astui alas auttamaan Akhilleusta.
— Nyt, jalo Akhilleus, sanoi hän, on Hektorin arpa langennut, eikä hän enää pääse käsistäsi. Voit huoletta levähtää hiukan. Minä käyn Hektorin luo ja viettelen hänet kaksintaisteluun kanssasi.
Akhilleus jäi riemuissaan seisomaan, nojaten peitseensä. Mutta Athene lähestyi Deiphoboksen haamussa Hektoria.
— Oi vanhempi veljeni, sanoi hän, kovin ahdistaa sinua nyt Akhilleus. Mutta käykäämme yksissä tuumin häntä vastaan ja karkoittakaamme hänet takaisin.
— Sinä, Deiphobos, olet aina ollut minulle rakkain kaikista veljistäni, vastasi Hektor hilpeästi, mutta nyt annan sinulle vieläkin suuremman arvon, koska minun tähteni olet rohjennut tulla muurien ulkopuolelle.
— Rakas veli, sanoi Athene, kyllähän ne kaikki polvillaan rukoilivat, etten lähtisi, mutta sydäntäni kirvelsi, kun näin sinut sellaisessa vaarassa. Käykäämme rohkeasti eteenpäin nyt ja elkäämme säästäkö peitsiämme! Sittenpä näemme, kumpainen teistä toisensa kaataa, sinäkö vai Akhilleus.
Niin haastoi kavala jumalatar ja astui Hektorin edellä Deiphoboksen haamussa Akhilleusta vastaan. Rohkeana riensi Hektor jälestä.
— Nyt, Peleuksen poika, olen kolmasti juossut edelläsi kaupungin ympäri rohkenematta kääntyä vastaasi, huusi hän. Mutta tällä hetkellä käskee sydämmeni minua taisteluun. Ensiksi kuitenkin käskekäämme jumalat todistajiksi erääseen sopimukseen välillämme! Jos Zeus suo voiton minulle, tahdon kunniakkaasti kohdella sinua kaatuneena ja antaa ruumiisi akhaialaisille, heti kun olen riisunut aseesi. Anna sinä minulle sama lupaus!
— Elä puhu sopimuksista, sinä sietämätön lörpöttelijä! vastasi Akhilleus tylysti. Ei tee leijona sopimuksia ihmisten kanssa, eivätkä sudet ja lampaat astele käsitysten rinnakkain; ei, heidän välillään vallitsee ainoastaan kiihkein viha. Samoin sinun ja minun välillä; meidän keskemme eivät tule mitkään sopimukset kysymykseen, ainoastaan taistelu elämästä ja kuolemasta.
Rajusti lennähti hänen peitsensä, mutta Hektor huomasi heiton ja kumartui polvilleen, niin että peitsi meni ylitse.
— Harhaan osui! huusi Hektor; vielä ei ole Zeus antanut kohtaloani sinun käsiisi.
Sitten heitti hän, ja hänen peitsensä sattui keskelle Akhilleuksen kilpeä. Mutta kilpi kesti ja peitsi kimmosi kauvas takaisin, Hektor meni murheelliseksi ja loi katseensa maahan. Hänellä ei ollut toista peistä mukanaan ja hän huusi Deiphobosta tuomaan omaansa lainaksi.
Mutta Deiphobosta ei kuulunutkaan, ja kun Hektor katsahti taakseen, oli hän kadonnut.
— Voi minua, sanoi Hektor, nyt ymmärrän kaikki. Luulin varmasti, että se oli Deiphobos, mutta se olikin vaan Athene, joka petti minua harhanäyllä; Deiphoboshan seisoo tuolla muurilla. Muinoin auttoivat minua Zeus ja Apollon, mutta nyt on kohtaloni saavuttanut minut. Vaan kurjana en kuole, enkä maineetta. Tahdon tehdä jotain suurta vielä, joka elää jälkimaailman muistossa.
Hän sivalsi miekkansa huotrasta, heilautti sitä päänsä päällä ja syöksyi Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleuskin ryntäsi eteenpäin, peitsen kärki välähdellen ilmassa, tuuhea kypärinharja heilahdellen ja mahtava kilpi loistaen huikaisevasti. Säkenöivin katsein tarkasteli hän vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Hän tunsi hyvästi Hektorin varustukset, ja tiesi, että ne jättivät ainoastaan yhden kohdan suojaamatta, sen paikan kaulan alapuolella, missä solisluut yhtyvät. Siihen työnsi hän koko voimallaan peitsensä, kärki tunkeutui syvälle ja Hektor vaipui maahan.
— Mieletön, huusi Akhilleus voitosta riemuitsevalla äänellä, luulit olevasi varma hengestäsi, kun ryöstit sankari Patrokloksen, mutta et muistanutkaan, että hänelle jäi kostaja eloon ja että se kostaja olen minä. Nyt ovat polvesi lamassa ja pian olet joutuva hänen hautajaiskemuissaan koirien ja lintujen saaliiksi.
— Omien vanhempaisi nimessä pyydän sinulta, sanoi Hektor raukeasti, että otat ne lunnaat, jotka isäni tarjoo, ja lähetät ruumiini troialaisille, että he saisivat kunnioittaa minua tulella!
— Elä pyydä minulta mitään, koira, karjahti Akhilleus raivoisana; kappaleiksi tahtoisin sinut silpoa kaikkien pahaintöittesi palkkioksi, siihen määrään sinua vihaan! Vaikkapa he tarjoisivat kymmen- tai kaksikymmenkertaisia lunnaita, vaikkapa isäsi tarjoisi oman painosi kultaa, ei äitisi sittenkään ole käärivä ruumistasi kuolinliinoihin. Vapaasti saakoot koirat ja korppikotkat aterioida pääsi ympärillä!
Kuolevana lausui vielä Hektor:
— Sinut tunsin kyllä, ja tiesin, ettei sinua mikään voi liikuttaa. Rinnassasi on rautainen sydän. Varo kuitenkin, etten minä vedä jumalain vihaa päällesi sinä päivänä, jolloin Paris ja Phoibos Apollon yhdessä sinut surmaavat Skaialaisen portin luona, niin urhea kuin oletkin!
Sen sanottuaan hän kuoli. Mutta ylpeä Akhilleus huusi vielä:
— Kuole sinä vaan! Minä otan kyllä osani vastaan, siiloin kun Zeus ja muut jumalat tahtovat sen minulle antaa.
Sitten kiskasi hän vaskikärkisen peitsensä haavasta ulos, heitti sen sivulle ja riisti kaatuneelta hänen veriset varustuksensa.
Akhaialaiset riensivät ihailemaan kaatuneen komeata vartaloa, ja jokainen pisti häntä peitsensä kärjellä.
— Nyt hän tuntuu olevan paljoa pehmeämpi pidellä, sanoivat he, kuin silloin, kun hän seisoi tulisoihtu kädessä laivaimme luona.
— Ylös, ystävät, huusi Akhilleus, ja hyökätkäämme heti muureja vastaan, niin näemme, vieläkö troialaiset voivat pitää puoliaan, vai joko heittävät linnansa meille, kun Hektor ei enää ole heitä johtamassa! Mutta mitä minä hourailenkaan? Hautaamatta ja itkemättä makaa vielä Patroklos leirissä, ja häntä kohtaan on minulla kaikista tärkein velvollisuus täyttämättä. Liikkeelle siis nuorukaiset ja virittäkää voiton virsi, meidän viedessä tätä kaatunutta mukanamme, tätä Hektoria, jota troialaiset kunnioittivat kuin jumalaa.
Hän tarttui Hektoria jalkoihin ja sitoi hänet niistä vaunujensa taakse kiinni. Sitten nousi hän itse vaunuihinsa, iski hevosia ruoskalla, ja niin laahasi Hektorin ruumis pölyssä ja hiekassa hänen jälessään.
Kun Hekabe muureilta näki tämän röyhkeän teon, tarttui hän hiuksiinsa, viskasi huntunsa repaleina luotaan ja puhkesi katkeraan itkuun. Priamos hyökkäsi portille ja tahtoi ulos, ja kun troialaiset estivät häntä, heittäytyi hän maahan, rukoili ja pyysi heitä jokaista nimeltään, että he antaisivat hänen täyttää tahtonsa.
— Rakkaat ystävät, pyysi hän, laskekaa minut menemään! Tahdon niin hellästi rukoilla tuota julmaa, kauheata miestä. Ehkä hän säälii harmaita hapsiani. Hänen omakin isänsä on jo vanhuuttaan harmaa!
— Kuolema on nyt paras minullekin, äiti paralle, nyyhkytti Hekabe, koska sinä Hektor olet kuollut, sinä joka olit ylpeyteni ja kunniani sekä meidän kaikkien ainoa turva ja pelastus!
Ja molempain vanhusten ympärillä vaikeroivat kaikki troialaiset, niin miehet kuin naiset. Mutta kaatuneen palatsissa istui Andromakhe ja kutoi ahkerasti loistavaa, kahdenkertaista kangasta, kirjaillen sitä monenmoisilla vaihtelevilla kuvioilla.
Hän oli vast'ikään käskenyt naisorjiaan asettamaan suurta kattilaa tulelle ja lämmittämään kylpyvettä, että Hektorille olisi kylpy valmiina, kun hän väsyneenä palaa taistelusta. Hän ei ollut vielä saanut vähintäkään tietoa miehensä kohtalosta. Mutta äkkiä kuuli hän valitusta ja suruhuutoja tornista. Hänen jäsenensä vavahtivat ja sukkula putosi hänen kädestään.
— Seuratkaa minua te kaksi, sanoi hän molemmille lähimpänä seisoville apulaisilleen; tahdon mennä katsomaan, mitä siellä on tapahtunut. Äsken juuri kuulin anoppini äänen tuolta ulkoa. Rintani lyö kiihkeästi, mutta jalat jäykistyvät allani. Varmaan on Hektorille tapahtunut jotain; pelkään, että Akhilleus on hänen kimpussaan ja tekee kauhean lopun hänen onnettomasta uhkarohkeudestaan!
Tuskan vallassa ja tykyttävin sydämmin juoksi hän molempain naisorjainsa kanssa muureille päin. Ja kun hän oli sotilasten tungoksen läpi päässyt muurille ja alkoi tähystellä alas, näki hän heti Akhilleuksen vaunut ja niitten perässä Hektorinsa laahaamassa pitkin pölyistä maata. Tämä näky pimitti hänen silmänsä, hän horjahti taapäin ja pyörtyi, ja otsakoriste, hiusside, tanu ja huntu lensivät kaikki maahan hänen päästään. Priamoksen tyttäret ja miniät riensivät apuun ja nostivat hänet ylös, mutta kauvan makasi hän aivan tajuttomana. Kun hän vihdoin heräsi, heräsi samalla myös muisto hänen menetetystä puolisostaan, ja hän huokaili itkien ja nyyhkyttäin:
— Hektor, Hektor, niinkö sinun piti jättää minut ja pieni viaton poikamme! Missä löytää nyt orpo raukka turvan, kun hänet työnnetään halpana syrjään? Ei missään muualla, kuin yksinäisen, itkevän äitinsä luona! Toisin käy nyt, kuin olisi käynyt sinun eläissäsi! Silloin ei hänelle ollut mikään liiaksi hyvää; silloin sai hän istua polvellasi ja nauttia herkullisimpia ytimiä ja pehmeintä lampaanlihaa, ja kun hän sitten oli leikkinyt uuvuksiin saakka, sai hän suloisesti nukahtaa hoitajansa sylissä vuoteen hyllyville patjoille, kylläisenä, tyytyväisenä ja iloisena sydämmessään. Mutta nyt olet sinä poissa, sinä, joka olit meidän kaikkien turva; siellä makaat sinä nyt runneltuna ja alastomana, ja kaikki juhlavaatteesi, joita olemme sinulle kutoneet ja ommelleet, riippuvat hyödyttöminä täällä palatsissa. Oi, ne minä kerään nyt kaikki ja poltan loimuavassa tulessa, sillä sinä, Hektorini, et ikänä enää pue niitä päällesi.
Niin itki ja valitti hän, ja hänen ympärillään vaikeroivat surun vallassa kaikki Troian naiset.