26. PATROKLOKSEN RUUMISSAATTO.
Kun Akhilleus palasi leiriin, antoi hän koko myrmidonien joukon ensiksi kulkea kolmasti Patrokloksen ruumiin ympäri. Mutta Hektorin ruumiin heitti hän virumaan kentälle. Sitten kutsui hän tuhatlukuiset sotilaat kokoon ja tarjosi heille suuren muisto-aterian. Vihdoin pyysi hän Agamemnonilta, että akhaialaisten sotajoukko saisi seuraavana päivänä auttaa häntä polttorovion valmistuksessa. Ja saatuaan Agamemnonin suostumuksen, meni hän lopuksi meren rantaan, etsi sieltä sellaisen kohdan, jonka maininki oli huuhtonut puhtaaksi, ja heittäytyi siihen pitkälleen.
Uupunut kun oli valvonnasta, surusta ja taistelusta, nukkui hän pian sikeään uneen. Silloin lähestyi häntä Patrokloksen haamu. Se oli kooltaan, muodoltaan, ääneltään ja pukimiltaan aivan kuin ilmielävä Patroklos.
— Makaatko sinä, ystäväni, kuuli Akhilleus haamun kysyvän, ja unohdatko sinä minut nyt, vaikka eläissäni muistit minua joka hetki? Polta kiireellä ruumiini ja kätke maahan, sillä sitä ennen eivät henget laske minua virran yli luokseen, vaan täytyy minun koditonna harhailla ulkopuolella Hadeksen portteja. Auta minua; sitä pyydän sinulta kyynelsilmin! Heti kun olen kunnialla palanut tulessa, en enää milloinkaan tule takaisin maan päälle. Sinä itsekin olet seuraava minua sangen pian. Ja yhtä vielä anon sinulta: aseta niin, ettei oma tuhkasi tule etäälle minusta, vaan että meidän molempain luut lepäisivät samassa kultaisessa uurnassa, niinkuin eläissämmekin olemme yhdessä vaeltaneet!
— Kaikki teen, mitä pyydät, huokasi Akhilleus. Mutta astu lähemmäksi, että saamme syleillä toisiamme ja yhdessä valittaen huojentaa suruamme!
Hän ojensi kätensä ystävää kohti. Mutta hän tapasi vaan tyhjää ilmaa. Uikuttavalla äänellä katosi haamu maahan niinkuin savu. Akhilleus heräsi ja hypähti pystyyn, ja kun ei hän ketään nähnyt, alkoi hän valittaa sitä, että vainajat olivat vaan katoavia varjoja.
Aamulla lähetti Agamemnon suuren miesjoukon Merioneen johdolla noutamaan Idavuorelta polttopuita. Edellä ajettiin aaseja, ja niitten jälessä kulkivat miehet kirveineen ja köysineen. Suuri määrä puita kaadettiin ja tehtiin haloiksi. Halot sälytettiin aasien selkään ja sitäpaitse kantoi miehistä vielä jokainen yhden suuremman puun olallaan. Kun miehet olivat palanneet takaisin, laskivat he kuormansa maahan ja istuivat katselemaan hautajaisjuhlallisuuksia.
Akhilleus käski myrmidonien pukeutua täysiin aseihin. Vaunutaistelijat asettuivat hevosineen ruumissaaton etunenään. Keskellä kantoivat Patrokloksen ruumista hänen lähimmät ystävänsä paareilla; päätä kannatti Akhilleus, Ystävät olivat leikanneet suortuvia omista hiuksistaan ja peittäneet koko ruumiin niillä. Jälestä seurasi loppumaton jono jalkamiehiä. Kun saatto oli tullut määrätylle paikalle, laskettiin ruumis maahan ja halot pinottiin rovioksi, joka oli nelisivuinen, sata jalkaa läpimittaan. Akhilleus leikkasi pitkät, ruskeat kiharansa ja asetti ne ystävävainajansa käteen. Sitten nostettiin ruumis paareineen keskelle rovion harjaa. Suuri määrä lampaita ja kärkiä teurastettiin, ja kaikista niistä otti Akhilleus rasvaa, jolla peitti vainajan kiireestä kantapäähän. Lähimmäksi paareja asetti hän öljy- ja hunaja-astioita, sekä niitten ulkopuolelle lampaitten ja härkien ruumiit. Sitäpaitse antoi hän vielä teurastaa neljä muhkeata hevosta ja kaksi parhainta koiraansa, jotka myös nostettiin roviolle. Vihdoin toi hän esille ne kaksitoista troialaista nuorukaista, jotka oli vangeiksi ottanut, surmasi heidät ja viskasi samaan rovioon. Kun kaikki siten oli valmiina, sytytti hän rovion tuleen ja huusi:
— Terve sinulle, Patroklos! Kaikki mitä olen luvannut, täytän nyt.
Kaksitoista etevimpien troialaisten poikaa seuraa sinua tuleen. Mutta
Hektoria en pane seuraasi; hänet repikööt koirat.
Kun liekit eivät heti ottaneet kohotakseen, nouti Akhilleus kultaisen maljan ja teki juoma-uhrin tuulienjumalille Pohjoiselle ja Lännelle. Ne saapuivatkin mereltä, lennättäen pilviä edellään, ja antoivat vauhtia tulelle. Koko yön seisoi Akhilleus malja kädessään rovion vieressä ja manasi kuolleen henkeä. Kun aamu valkeni, oli rovio räytynyt, ja niin pitkälle kuin hiilustaa ulottui, antoi Akhilleus kaataa viiniä. Sitten kerättiin luitten jätteet, ja siinä eroitettiin tarkasti Patrokloksen luut, jotka olivat keskustassa, troialaisten ja uhri-eläinten luista, jotka olivat syrjemmällä. Patrokloksen luut käärittiin kahdenkertaiseen ihrakalvoon ja kätkettiin kultaiseen uurnaan. Sitten mitattiin maahan ympyrä, mutta Akhilleuksen määräyksestä tehtiin se vaan kohtalaisen suuri, sillä hänen oman kuolemansa jälkeen piti sitä isonnettaman, sanoi hän. Ympyrän piiriin asetettiin kiviä kehäksi ja keskelle luotiin maasta kumpu.
Kun kumpu oli valmis, aikoivat akhaialaiset ruhtinaat poistua kukin telttaansa. Mutta Akhilleus pyysi heitä jäämään vielä ja sanoi aikovansa pitää taistelukisat vainajan kunniaksi.
Ensiksi pantiin toimeen kilpa-ajot, joissa ensimmäisenä palkintona oli kaunis ja taitava naisorja sekä suuri kolmijalka, toisena kuusitalvias hevonen, kolmantena loistava kattila, neljäntenä kaksi talenttia kultaa ja viidentenä kaksoismalja. Kun kaikki palkinnot oli tuotu nähtäville, sanoi Akhilleus:
— Tässä näette palkinnot, jotka odottavat voittajaa. Jos itse voisin ottaa osaa kilpailuun, veisin varmaan ensimmäisen niistä, sillä kuolemattomat hevoseni ovat epäilemättä nopeimmat kaikista. Tällä kertaa ne sentään seisovat ja surevat kunnon ajajaansa ja ovat senvuoksi kilpailun ulkopuolella. Mutta koettakaahan nyt te toiset valjakoitanne.
Viisi urhoa nousi ylös ja asettui riviin: Eumelos, Diomedes, Menelaos, Antilokhos ja Meriones. Akhilleus näytti matkan määräksi erään kuivuneen kelon kahden vaaleanharmaan kiven välissä [kilpa-ajossa oli kierrettävä soikean radan toisessa päässä oleva patsas tai kivi], ja lähetti vanhan Phoinixin sinne valvomaan, että kaikki kävisi täsmällisesti. Sillä aikaa antoi Nestor pojalleen Antilokhokselle hyviä neuvoja.
— Sinulla on hitaimmat hevoset, sanoi hän, mutta ei voitto riipu yksinään siitä. Tyhmä on se mies, joka antaa hevostensa laukata mielensä mukaan ja kulkea rataa omin päinsä. Joka on viisas, hän pitää matkan päämäärän aina silmissään ja pyörtää siellä ympäri juuri parhaalla hetkellä. Hellitä oikeanpuolisen hevosen ohjasta ja kovista sitä sekä huutaen että ruoskalla, mutta kallistu itse vasemmalle ja pidä senpuolista hevosta niin lähellä kiveä, että pyörä miltei koskee sitä! Mutta varo kaikella mokomin ajamasta kiveen kiinni, sillä se olisi kauhea häpeä! Kun kerran olet päässyt kääntymään ympäri ja tullut hiukankin toisista edelle, ei kukaan enää voi ajaa ohitsesi.
Määrätyllä merkinannolla lähtivät kaikki yht'aikaa liikkeelle; pöly ryöppysi kuin paksu pilvi, hevosten harjat hulmusivat ja vaunut olivat milloin maassa, milloin pitkät matkat kokonaan ilmassa. Alussa olivat kaikki jotensakin tasaväkisiä, mutta määräpatsaan kierrettyä alkoi heidän välinsä tulla hyvinkin epätasaiseksi. Ensimmäisenä saapui käännekohtaan Eumelos erinomaisilla hevosillaan, sitten Diomedes Aineiaalta ryöstämällään valjakolla niin lähellä Eumeloksen kintereitä, että hänen hevosensa olivat törmätä Eumeloksen vaunuihin. Ja samassa tuokiossa kävikin heidän molempain hyvin hullusti. Diomedes pudotti ruoskansa ja oli itkeä harmista. Eumelokselta taas särkyi ies, hevoset irtaantuivat toisistaan ja väli-aisa putosi maahan. Itse hän suistui kentälle ja loukkasi pahasti kyynärpäänsä, nenänsä ja leukansa; kyyneleet nousivat hänelle silmiin, eikä hän saanut edes ääntä suustaan. Nyt pääsi Diomedes hänen ohitsensa ja heti hänen jälessään seurasi Menelaos. Mutta juuri kun Menelaos oli päässyt erääseen kohtaan, jossa kevättulva oli uurtanut kuoppia maahan, tulla rytyytti Antilokhos huutaen ja meluten aivan hänen rinnalleen. Menelaos alkoi pelätä, että he törmäisivät yhteen, ja huusi Antilokhokselle, että tämä väistyisi syrjemmälle. Mutta nuorukainen oli kuin kuuro ja sokea ja hosusi hevosiaan yhä pahemmin vaan. Nyt täytyi Menelaoksen hillitä omia hevosiaan välttääkseen kaatumista, ja siinä pääsi Antilokhos hänen ohitsensa.
— Sinä olet hurjapää, Antilokhos, huusi hän kiukuissaan, mutta ennenkuin palkinnon saat, pitää sinun tottavie tehdä vala, että olet menetellyt rehellisesti.
Piirissä istuivat akhaialaiset ruhtinaat ja tähystelivät jännityksellä ryöppyäviä pölypilviä. Idomeneus oli noussut eräälle lähellä olevalle kunnaalle, paremmin nähdäkseen.
— Näenkö oikein vain väärin? huusi hän. Eumeloksen on mahtanut käydä jollain tavoin hullusti, sillä minusta näyttää nyt niinkuin Diomedes olisi etummaisena.
— Elä höpise, sanoi Aias lokrilainen; olet vanha ja heikkonäköinen jo, eikä sinun pitäisi puhua mitään, sillä täällä on kyllä nuorempia ja terävämpiä silmiä. Tietysti Eumelos vielä on etunenässä.
— Sinä ilkeä tyhjänpuhuja, huusi Idomeneus, tule tänne, niin lyömme vetoa! Olkoon Agamemnon todistajana!
Aias nousi kiivaasti ylös, mutta Akhilleus pyysi heitä rauhoittumaan, sillä pianhan nähtäisiin, kumpi heistä oli oikeassa. Ja samassa saapuikin Diomedes perille, pölyn peittämänä, hevoset vaahdossa. Sitten tuli Antilokhos ja heti hänen kintereillään Menelaos. Noin keihäänheittoa jälempänä seurasi Meriones ja viimeisenä kaikista onnettomuuden kärsinyt Eumelos, ajaen hevosia edellään ja vetäen itse vaunujansa. Akhilleus katseli säälivästi Eumelosta ja sanoi:
— Minkä vaurion vuoksi nämä hevoset saapuvat viimeisinä, vaikka ne kuitenkin ovat parhaat kaikista? Olkoon ensimmäinen palkinto Diomedeksen, mutta toinen on kohtuuden mukaan annettava Eumelokselle.
— Ei, Akhilleus, huusi Antilokhos kiivaasti, minun palkintoani et saa antaa kellekään muulle. Eumelos on kyllä taitava ja olisikin varmaan tullut ensimmäisenä perille, jos hän todellisella hartaudella olisi rukoillut jumalilta menestystä. Mutta sen hän on tänään jättänyt tekemättä. Jos tahdot häntä jollain tavoin korvata, on se oma asiasi, mutta minä en luovu palkinnostani; sen otan vaikka taistelemalla ketä vastaan tahansa.
Akhilleus hymähti hänen innostukselleen ja antoi sen sijaan tuoda
Eumelokselle lahjaksi komean pronssihaarniskan. Mutta nyt astui
Menelaos suuttuneena esiin, otti eräältä airueelta valtikan käteensä ja
lausui:
— Kuulehan, Antilokhos, asetu nyt ruoska kädessä vaunujesi viereen, niinkuin tapa aina on ollut, ja vanno Poseidonin kautta, ettet tahallasi estänyt minua vapaasti ajamasta!
— Olet vanhempi minua ja voimakkaampi, vastasi Antilokhos nöyränä, ja tiedät siis hyvin kyllä, kuinka helposti kiivas ja ajattelematon nuorukainen voi hairahtua. Suonet sentähden minulle anteeksi; luovun kernaasti palkinnosta ja suostun ennemmin maksamaan sinulle sovinnoita, kuin että saisin sinut vihamiehekseni.
Sen sanottuaan otti hän hevosen ja talutti sen Menelaoksen eteen.
— Nyt on minun vuoroni myöntyä, sanoi Menelaos silloin iloisena; nuoruutesi on voittanut sydämmeni, Antilokhos, ja olettehan sitäpaitse sekä sinä itse että veljesi ja isäsi kärsineet paljon minun tähteni. Mutta varo toistain käyttämästä tuollaisia poikamaisia kujeita!
Menelaos ei ottanut hevosta vastaan, vaan tyytyi kolmanteen palkintoon.
Talentit sai Meriones, ja nyt oli enää vaan malja jälellä. Sen ojensi
Akhilleus Nestorille muistoksi Patrokloksen hautajaisista, ja ukko
kiitteli häntä pitkässä, kauniissa puheessa.
Sitten piti alkaa kilpailun nyrkkitaistelussa. Akhilleus talutti esille kuusivuotiaan muulin, vikurin mutta vahvan ja työkuntoisen; sen piti oleman ensimmäisenä palkintona. Toiseksi tuli kaksipäinen pikari.
Silmänräpäyksessä hypähti esille suuri nyrkkitaistelija Epeios, joka samalla oli taitava rakennusmestari. Hän löi kätensä muulin lautasille ja lausui:
— Tämä on minun! Mutta jos joku teistä haluaa pikaria, hän astukoon esiin! Olen suurimmalla mielihyvällä murtava hänen luunsa ja taittava niskansa, ja parasta on, että hän heti ottaa mukaansa apulaisia, jotka voivat kantaa hänet pois.
Euryalos, yksi Diomedeen ystävistä, otti vastaan tämän ystävällisen tarjouksen. Molemmat vyöttivät vahvasti vyötäreensä, käärivät vaatteensa ylös ja kietasivat nyrkkiensä ympärille puhvelinnahkaiset viilekkeet, niin että ne tulivat koviksi kuin puunuijat. Siten varustettuina ottivat he yhteen. Katsojain oli mahdoton nähdä heidän nyrkkiensä liikkeitä, mutta läimäykset kyllä kuuluivat. Vihdoin teki Epeios kovan ponnistuksen ja iski Euryalosta korvalle, niin että tämä ponnahti korkealle maasta ja kaatui kumoon. Hän nosti sitten kaatuneen ylös ja käski hänen ystäväänsä tulla korjaamaan häntä. Ja hyvään tarpeesen olikin, että he ottivat huostaansa sekä hänet itsensä että hänen pikarinsa, sillä hän oli aivan tajuttomana ja sylki verta.
Nyt seurasi kilpailu paininlyönnissä. Siinä asetti Akhilleus ensimmäiseksi palkinnoksi kahdentoista härän arvoisen kolmijalan ja toiseksi käsitöitä taitavan naisorjan, jonka arvo oli neljä härkää. Aias Telamonidi ja Odysseus sonnustivat itsensä ja iskivät yhteen. Heidän selkänikamansa rutisivat, ja mistä vaan he tarttuivat toisiinsa kiinni, joko olkapäistä tai kyljistä, siihen jäi aina punaiset sormien sijat. Ottelu kesti niin kauvan, että katsojat alkoivat menettää malttinsa.
— Nosta minut maasta, muuten nouset itse! huusi Aias.
Hän kohotti vastustajansa ilmaan, mutta juuri silloin potkasi viekas Odysseus häntä kantapäällään polven taipeeseen niin voimakkaasti, että hän horjahti ja kaatui selälleen, Odysseus sylissään. Odysseus koetti nyt kohottaa häntä, mutta ei jaksanutkaan, vaan molemmat yhdessä tuuskahtivat uudestaan maahan. Kun he kolmatta kertaa yrittivät yhteen, sanoi Akhilleus:
— Kyllä tämä jo riittää; te olette voittaneet kumpainenkin, ja minä annan teille molemmille saman palkinnon.
Kun palkinnot oli annettu, asettuivat kaikki paikoilleen taas, ja nyt alkoi kilpailu pikajuoksussa. Ensimmäisenä palkintona oli siinä sirotekoinen sidomlainen hopeamaljakko, toisena härkä, kolmantena puoli talenttia kultaa. Aias lokrilainen, Odysseus ja Antilokhos asettuivat rinnatusten riviin, Akhilleus näytti määrämatkan, ja kilpailijat lähtivät juoksuun. Aias ennätti heti edelle toisista, mutta Odysseus pysyi niin lähellä häntä, että hänen huohotuksensa tuntui Aiaan niskaan. Voitonkiihkoisena rukoili Odysseus suojelusjumalattareltaan lisää voimia ja ponnisteli eteenpäin minkä polvista lähti. Juuri kun molemmat olivat tapaamaisillaan hopeamaljakkoa kouraansa, luiskahti Aiaan jalka ja hän tupertui suin päin pölyiseen kenttään. Odysseus tempasi maljakon, mutta heti kun Aias oli päässyt maasta ylös, tarttui hän härkää sarviin, sylkäsi lian suustaan ja sanoi:
— Varmaan on Athene noitunut jalkani; hän kärkkyy joka paikassa auttamassa rakasta Odysseustaan, niinkuin äiti poikaansa.
Kaikilta pääsi sydämmellinen nauru. Kun sitten Antilokhos hetkisen päästä saapui perille kolmantena miehenä, otti hän puolitalenttiaan, ja lausui:
— Kylläpä näkyy, että kuolemattomat suosivat vanhempia miehiä yksin pikajuoksussakin. Aias tosin ei ole minua paljoa vanhempi, mutta Odysseus kuuluu jo menneeseen sukupolveen, eikä sentään kukaan voi kilpailla hänen kanssaan juoksussa — paitse Akhilleusta itseään, tietysti.
— Sanoitpa todellakin sanan, joka ansaitsee korvauksen, vastasi
Akhilleus mairiteltuna; minä lisään palkintoosi vielä puoli talenttia.
Hän pisti talentin ystävänsä käteen ja määräsi sitten kilpailtavaksi peitsitaistelussa. Voittaja tulisi saamaan hopealla helatun miekan, ja sitäpaitse jaettaisiin vielä ylimääräisesti Sarpedonin komeat varustukset kummankin taistelijan kesken tasan. Diomedes ja Aias Telamonidi kävivät otteluun. Aias osasi Diomedeen kilpeen, mutta Diomedes työnsi Aiaan kilven syrjään ja suuntasi peitsen suoraan hänen kaulaansa. Silloin riensivät toiset ruhtinaat taistelevien väliin. Diomedes sai miekan ja Serpedonin varustuksista otti kumpikin osansa.
Sitten seurasi pallonheitto. Akhilleus otti esiin suuren, rosoisen rautapallon. Sitä piti heitettämän ja parhaan heittäjän oli määrä saada se sama pallo palkinnoksi. Riviin astuivat nyt Polypoites ja Leonteus sekä Aias Telamonidi ja Epeios. Epeios ei jaksanut heittää palloa kuin pikkuisen matkaa, ja kaikki nauroivat hänelle. Hiukan parempi oli Leonteuksen heitto. Mutta Aias viskasi koko joukon ylitse määrämatkan. Vihdoin tarttui Polypoites palloon ja pyörähytti sen huimaa vauhtia hyvän matkaa ulkopuolelle koko piiriä. Miehet päästivät suosiohuudon ja Polypoitoksen ystävät kantoivat pallon hänen laivaansa.
Nyt tuli jousi-ampujain vuoro. Akhilleuksen miehet pystyttivät maahan laivasta irroitetun maston, sitoivat sen huippuun hienon rihman ja kiinnittivät rihman toiseen päähän kyyhkysen jalastaan kiinni. Palkinnoksi lupasi Akhilleus parhaalle ampujalle kymmenen kaksiteräistä kirvestä ja kymmenen yksiteräistä parhaimman jälkeiselle. Teukros ja Meriones astuivat esiin ja vetivät arpaa ensimmäisestä vuorosta. Se lankesi Teukrokselle. Hänen nuolensa sattui rihmaan, niin että se katkesi, ja kyyhkynen lensi korkealle ilmaan. Miehistö oli riemuissaan sellaisesta ammunnasta. Mutta Meriones, joka jo oli varolle ottanut nuolen viinestään esille, tempasi silmänräpäyksessä jousen Teukroksen kädestä, asetti nuolen jänteelle, tähtäsi ja ampui. Nuoli meni kyyhkysen siipiluun läpi ja putosi sitten maahan aivan hänen eteensä, painuen syvälle hiekkaan. Kyyhkynen lentää räpytteli maston nenään ja jäi siihen istumaan pää ja siivet riipallaan, mutta putosi sitten hetken kuluttua maahan. Miehet katselivat ihmeissään tällaista mestari-ampujaa, kun hän astui esiin ja otti palkintonsa.
Viimeiseksi asetti Akhilleus piiriin kattilan, joka oli yhden härän arvoinen, ja sen viereen keihään. Ne olivat palkinnot taitavimmille keihäänheitossa. Meriones ja Agamemnon nousivat kilpailemaan.
— Atreuksen poika, sanoi Akhilleus kohteliaasti, kaikki tiedämme entuudesta, että sinä olet voittamaton keihäänheitossa. Ota siis tämä palkinto ilman kilpailua! Keihään annan Merionekselle, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.
Hyvillään sellaisesta ylistyksestä otti Agamemnon kattilan, ja Meriones sai keihään. Airueitten päämiehelle Talthybiokselle antoi Akhilleus lopuksi erityisen palkinnon.