27. HEKTORIN HAUTAJAISET.
Kilpailun jälkeen hajaantuivat katselijat ja jokainen riensi telttaansa illalliselle sekä levolle. Mutta Akhilleusta vaivasi yhä muisto vastahaudatusta ystävästään. Hän kääntelihe vuoteellaan sinne tänne, milloin suulleen, milloin kyljelleen, mutta ei saanut hituistakaan unta silmiinsä. Lopulta nousi hän ylös ja lähti lohduttomana meren rantaan, jossa käveli aamun koittoon saakka. Sitten valjasti hän hevosensa, sitoi Hektorin ruumiin vaunuihinsa kiinni ja laahasi sitä jälessään kolmeen kertaan Patrokloksen haudan ympäri. Ellei kukaan olisi suojellut ruumista, olisi se sellaisesta rääkkäyksestä mennyt aivan muodottomaksi. Mutta sitä ennen oli Aphrodite yöt päivät vaalinut sitä, ja tällä kertaa suojeli sitä Apollon.
Kun jumalat näkivät Akhilleuksen julman menettelyn kaatunutta vihamiestään kohtaan, valtasi heidät kaikki, Heraa lukuunottamatta, säälin tunne, ja he pyysivät kekseliästä Hermestä varastamaan ruumista pois. Kahdentenatoista päivänä Hektorin kuolemasta sanoi Apollon:
— Kuinka te jumalat sentään olette julmia ja katkeria! Ette suo Hektorille edes kunniallista hautausta, vaikka hän niin usein antoi teille runsaita uhreja. Autatte vaan kauheaa Akhilleusta, joka ei tiedä kohtuudesta mitään, vaan miettii ainoastaan väkivallan töitä, aivan kuin raaka ja verenhimoinen leijona. Onhan moni menettänyt veljensä tai ainoan poikansakin ja leppyy sentään vihdoin. Mutta tämä sitoo vihollisensa, jonka ensin on surmannut, vaunuihinsa kiinni ja raastaa häntä kuolleen ystävänsä haudan ympäri, niinkuin siitä muka olisi jotain hyötyä tai kunniaa haudassa makaajalle. Katsokaa, kuinka hän hurjassa raivossaan häpäisee hengetöntä ruumista!
— Puhu mitä tahdot, vastasi Hera ilkeästi, mutta ethän kuitenkaan voi verrata Hektoria ja Akhilleusta toisiinsa! Hektor oli vaan tavallinen ihminen, mutta Akhilleuksen äiti on jumalatar. Olithan itsekin hänen häissään, sinä kavala lyyransoittaja ja petturi!
— Noin karvaita sanoja et saa suustasi päästää, sanoi Zeus ankarasti. Eiväthän jumalatkaan ole kaikki saman arvoisia, ja ihmisistä oli Hektor minulle rakkain. En kuitenkaan anna Hermeen varastaa hänen ruumistaan, sillä siitä tulisi vaan pahoja panetteluja, mutta kutsukaa tänne Thetis, niin pyydän hänen antamaan pojalleen terveellistä opastusta!
Iris riensi heti hopealuolaan ja kutsui Thetistä mukaansa. Thetis kietasikin mustan viitan ympärilleen ja lähti kutsujan matkaan. Aallot halkesivat heidän edessään, ja pian olivat he maan päällä sekä nousivat ylös Olympokseen. Athene tarjosi istuimensa Thetikselle, ja Hera ojensi hänelle tervetulijaisiksi kultaisen maljan.
— Olet surun painama, sen tiedän hyvin, sanoi Zeus, mutta olen sentään kutsunut sinut tänne ja tahdon heti ilmaista syyn kutsuuni. Yhdeksän päivää ovat jumalat kiistelleet Hektorin ruumiista, ja onpa ollut jo kysymys siitäkin, että annettaisiin Hermeen varastaa pois se. Mutta en ole tahtonut saattaa Akhilleukselle sellaista häpeätä, sillä olen aina kunnioittanut sinua niinkuin ystävää. Riennä nyt tervehtämään poikaasi ja sano hänelle, että me olemme sangen vihaisia siitä, ettei hän suostu ottamaan lunnaita Hektorin ruumiista.
Thetis laskeutui myrmidonien leiriin ja astui poikansa telttaan. Hän istahti hänen viereensä, hyväili kädellään hänen poskeaan ja sanoi:
— Rakas poikani, kuinka kauvan aijotkaan tärvätä aikaasi kyyneleihin ja huokauksiin? Vähän on enää elämääsi jäljellä; nauti siis siitäkin vähästä, mikä sinulle vielä on suotu! Minä tuon nyt sinulle terveisiä itse Zeukselta; jumalat, sanoo hän, ovat sinulle suutuksissaan sen vuoksi, ettet vihassasi tahdo ottaa lunnaita Hektorin ruumiista.
— Jos tämä on Olympolaisen tahto, vastasi Akhilleus, en rupea sitä vastustamaan, vaan otan kernaasti lunnaat, kunhan vaan joku tarjoo niitä.
Äidin ja pojan tällä tavoin keskustellessa, lensi Iris Zeuksen käskystä Ilioniin. Siellä kohtasi hän vaan surua ja valitusta. Kuninkaan palatsin edustalla istuivat Priamoksen pojat ja itkivät, ja heidän keskellään virui vanhus maassa, kaivaen käsillään hiekkaa ja sirotellen sitä päähänsä. Palatsin sisäpuolelta kaikui kuninkaan tyttärien ja miniäin valitus. Iris lähestyi Priamosta, kuiskasi hiljaa hänen nimensä, sekä lausui Zeukselta sellaiset terveiset, että hänen pitäisi lähteä tarjoamaan Akhilleukselle lunnaita poikansa ruumiista. Priamos kuunteli vapisevana, ja kun jumalatar oli kadonnut, hypähti hän ylös ja määräsi, että heti oli valjastettava kahdet vaunut, toisten eteen hevoset, toisten eteen muulit. Sitten meni hän varastohuoneeseensa, joka oli sisustettu seeteripuulla, ja toi sieltä joukon kalliita tavaroita. Hän huusi Hekaben luokseen ja kertoi hänelle aikomuksensa.
— Oletko kokonaan menettänyt järkesi! alkoi Hekabe nyyhkyttää. Jos tuo kavala ja verenjanoinen mies kerran vaan saa sinut käsiinsä, niin ei hän tiedä säälistä eikä hävystä mitään. Oh, minä tahtoisin iskeä hampaani hänen maksaansa saakka ja niellä sen!
— Tällä kertaa en kuuntele sinun onnettomia ennustuksiasi, vastasi Priamos, sillä olen omin silmini nähnyt jumalattaren ja kuullut hänen äänensä. Vaan jos kohtalo todellakin on määrännyt, että minun on kuoltava akhaialaisten laivain luona niin kaikki hyvin, surmatkoon hän minut siellä, tuo ylpeä Akhilleus, kunhan vaan ensin olen saanut syleillä poikaani ja itkeä tarpeekseni.
Hän avasi arkkujensa kannet ja otti esille ne lunnaat joita aikoi tarjota: kaksitoista juhlapukua, kaksitoista peitettä, kaksitoista mattoa, kaksitoista ihonuttua ja saman määrän päällysvaippoja, kymmenen talenttia kultaa, neljä kattilaa, kaksi kolmijalkaa sekä yhden kallisarvoisen maljan. Sitten ajoi hän sauvallaan ulos kaikki troialaiset, jotka olivat kerääntyneet pylväskäytävään.
— Ulos, laiskurit, huusi hän pojilleen! Soisin, että te kaikki olisitte kuolleet ennen Hektoria! Pankaa vaunut heti kuntoon ja asettakaa kunnollisesti kaikki nämä tavarat niihin, että pääsen pian lähtemään matkalleni.
Säikähtyneinä vanhuksen kiivaudesta sälyttivät pojat kaikki kalleudet suureen laatikkoon, nostivat sen tukeville nelipyöräisille ja valjastivat parin vankkoja muuleja eteen. Itse otti Priamos Idaioksen mukaansa ja valjastutti omain vaunujensa eteen hevoset. Kun kaikki oli kunnossa, ojensi Hekabe hänelle maljan käteen ja pyysi hänen uhraamaan siitä Zeukselle ja rukoilemaan ennusmerkkiä. Kaikki kohottivat katseensa taivasta kohti. Silloin näkivät he kotkan, joka siivet levällään liiteli kaupungin yli oikealle päin. Tämän onnellisen enteen nähtyään astui Priamos riemuissaan vaunuihinsa, antoi Idaioksen lähteä edelle muulikuorman kanssa, ja ajoi sitten itse jälestä, niin että porttiholvi kumahteli. Poikansa seurasivat häntä muureille saakka, mutta kääntyivät siitä takaisin.
Mutta vanhukset kulkivat eteenpäin, ajoivat tavallisesta kaalauspaikasta Skamandroksen yli, sitten Iloksen hautakummun ohitse, ja pysähtyivät kotvaseksi aikaa juottamaan muuleja ja hevosia joesta. Airut tähysteli tuskallisena ympäristöä iltahämärässä.
— Tuolla lähestyy joku mies, sanoi hän, ja pelkäänpä, että hän tekee lopun meistä molemmista. Paetkaamme hevosinemme — tai ehkä ennemmin astumme maahan ja rukoilemme häneltä armoa!
Hiukset nousivat pystyyn Priamoksen päässä ja koko hänen ruumiinsa vapisi pelosta. Mutta vastaan tulija olikin Hermes, ei tosin jumalallisessa muodossaan, vaan nuoren kuninkaanpojan haahmussa.
Hän astui esiin, tarttui Priamoksen käteen ja lausui:
— Isä, minne olet matkalla yön pimeydessä, kun kaikki muut ihmiset nukkuvat? Etkö pelkää akhaialaisia, joitten leiri on juuri tuossa edessäsi. Jos joku heistä keksisi sinut suuret tavarat mukanasi, joutuisi hän helposti kiusaukseen ryöstää kuormasi, eikä teissä kummassakaan olisi enää miehen vastusta, sillä molemmat näytätte jo vanhoilta. Mutta minä en tee sinulle mitään pahaa, vaan päinvastoin suojelen sinua, sillä oletpa kovasti oman kunnianarvoisan isäni näköinen.
— Kyllä tämä on tosiaankin uhkarohkea teko, johon olen ryhtynyt, vastasi Priamos. Mutta varmaan suojelee minua joku jumalista, koska minulle on lähetetty niin hyvä matkatoveri kuin sinä näytät olevan.
— Aiotko tällä tavoin pelastaa jonkun osan aarteitasi? kysyi Hermes. Vai joko jätätte kaikki Troian, kun poikasi Hektor ei enää ole sitä puolustamassa?
— Kuka olet sinä, rakas ystävä, joka puhut niin hellästi onnettomasta pojastani Hektorista? kysyi Priamos vuorostaan.
— Minä näin hänet usein, vastasi Hermes, kun me myrmidonit seisoimme etäältä taistelua katsellen; olen yksi Akhilleuksen miehistä.
— Koska niin on laita, sanoi Priamos innostuneena, niin kerrohan minulle heti, vieläkö poikani makaa laivarannassa, vai onko Akhilleus hänet jo silponut kappaleiksi ja heittänyt koirille?
— Hän on vielä ihan samallainen kuin kaksitoista päivää sitten, vastasi Hermes; Akhilleus on kyllä rääkännyt häntä, mutta hän ei ole siitä sentään ollenkaan vahingoittunut. Sinä hämmästyisit, jos näkisit kuinka puhtaana ja entisensä näköisenä hän siellä makaa. Veri on pesty pois ja hänen monet haavansa ovat silinneet umpeen.
— Ota minulta tämä kaunis malja, ystäväni, puhkesi vanhus iloisena, ja opasta minua kuningas Akhilleuksen telttaan!
— Elä viettele minua lahjoilla, vanha mies! sanoi Hermes. Akhilleuksen tietämättä en ota mitään niistä kalleuksista, jotka ovat aijotut hänelle itselleen. Minä kyllä opastan sinua rehellisesti ilman palkintoakin.
Hän astui vaunuihin, otti ohjakset ja ajoi hevosia, niin että he pian saapuivat vallihaudalle. Siinä istui vartijoita syöden illallistaan, mutta Hermes kohotti sauvansa heidän ylitsensä, niin että he painuivat uneen. Esteettä pääsi hän siten kaivannon yli, sai portit auki ja jälleen suljetuiksi. Sitten ajoi hän Akhilleuksen asuntoon, jota ympäröi vahva paalu-rita. Paalutuksessa oli portti ja siinä niin suuri petäjäinen salpa, että tarvittiin kolme miestä avaamaan ja sulkemaan sitä. Hermes avasi sen aivan yksinään ja ajoi vaunut avaralle pihamaalle. Siinä ojensi hän Priamokselle kättä ja sanoi:
— Vanha mies, minä olen Hermes, yksi kuolemattomista, ja Zeus itse on minut lähettänyt opastamaan sinua tällä matkalla. Nyt palaan takaisin, kun olen saanut sinut onnellisesti tänne. Mene nyt sisälle Akhilleuksen luo ja pyydä häntä poikansa, isänsä ja äitinsä nimessä, että hän hellyttäisi sydämmensä!
Tämän sanottuaan katosi Hermes. Priamos astui vaunuista alas ja riensi telttaan. Siellä istui Akhilleus ystäväinsä seurassa. He olivat juuri syöneet illallista ja pöytä oli vielä katettuna. Äkkiä syöksyi Priamos sisään, heittäytyi Akhilleuksen jalkoihin, tarttui hänen polviinsa ja suuteli hänen käsiään. Kaikki katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta Priamos sanoi:
— Ajattele isääsi, jumalallinen Akhilleus! Hänkin seisoo jo haudan partaalla, häntäkin ehkä vaivaa murhe, kun ainoa poikansa on kaukana poissa, eikä hänellä ole ketään turvanaan. Mutta hän tuntee sentään riemua rinnassaan joka kerta, kun viestit kertovat sinun vielä elävän, ja päivästä päivään toivoo hän, että sinä palaat takaisin. Mutta minä kurja, minä olen ainiaaksi menettänyt sen pojistani, joka oli minulle rakkahin; hänet olet sinä vast'ikään surmannut, kun hän puolusti isäinsä maata. Lunastaakseni hänen ruumistaan olen nyt tullut tänne mukanani runsaat lunnaat. Kavahda nyt jumalia ja ole armollinen minulle! Muista omaa isääsi ja ajattele, että minä olen paljoa surkuteltavampi kuin hän, sillä kukaan kuolevainen ei ole kärsinyt enempää kuin minä, minä, jonka täytyy suudella poikani surmaajan käsiä.
Akhilleus työnsi hiljaa vanhuksen käden luotaan. Hän itki omaa yksinäistä isäänsä, itki kuollutta ystäväänsä, ja hänen jalkainsa juuressa itki Priamos kaatunutta poikaansa. Mutta kun Akhilleus oli hetkisen keventänyt kyynelillä sydäntään, nousi hän ylös, kohotti vanhuksen polviltaan seisaalleen ja sanoi:
— Paljon olet todellakin kärsinyt, vanha mies. Mutta kuinka olet rohjennut tulla yksinäsi tänne poikiesi surmaajan luo? Sinulla mahtaa olla rautainen sydän. Mutta istuhan nyt tähän ja heitä hetkeksi huolet rinnastasi! Kaksi maljaa on Zeuksella aina vieressään, toisessa hyviä lahjoja, toisessa huonoja, ja niistä hän sekoittaa ihmisten kohtalot. Paljon hyvää on hän suonut minun isälleni: valtaa, rikkautta ja kuolemattoman puolison. Mutta niitä vastaan on hän antanut hänelle sen onnettomuuden, että hänen ainoa poikansa on kuoleva ennen aikojaan. Niin ovat jumalat sinullekin antaneet paljon hyvää, mutta samalla myös suruja ja rauhattomuutta. Mutta ellös surko herkeämättä; surusi ei kuitenkaan saata poikaasi eloon takaisin.
— Ei, ei, vastasi Priamos; niinkauvan kun Hektorini on hautaamatta, en tahdo tietää levosta mitään. Anna hänet heti haltuuni, ota tarjoomani lunnaat ja vie ne sitten mukanasi kotimaahasi.
— Elä vaivaa minua rukouksilla! sanoi Akhilleus kuohahtaen. Olen äitini kautta jo saanut tietää jumalain tahdon, että minun on lunnaita vastaan annettava poikasi ruumis takaisin. Ja senkin tiedän varsin hyvin, että joku kuolemattomista on tuonut sinut tänne, sillä muuten et olisi päässyt sivu vartijoitten etkä saanut porttini telkeä avatuksi. Elä siis tarpeettomasti kiusaa minua valituksillasi! Minä saatan helposti joutua tekemään sinulle väkivaltaa, Zeuksen käskystä huolimatta.
Vavisten totteli vanhus häntä. Akhilleus meni ulos, riisui hevoset ja muulit valjaista, sekä toi Idaioksen sisään ja tarjosi hänelle istuimen. Sitten antoi hän ottaa kuormasta esille kaikki Priamoksen tuomat lunnaat. Kaksi vaippaa ja yksi ihonuttu jätettiin sentään ottamatta, että ruumis kotimatkalla käärittäisiin niihin. Sitten käskettiin naisorjat ulos pesemään ja voitelemaan ja pukemaan ruumista. Tämä tapahtui kuitenkin syrjässä, niin ettei Priamos nähnyt sitä; sillä peljättiin, että hän nähdessään poikansa ruumiin voisi liiallisesti tulistua hänen surmaajaansa, ja sillä tavoin saattaa vielä itsensä tuhon omaksi. Kun naiset olivat tehneet tehtävänsä, ilmoittivat he siitä Akhilleukselle. Silloin tuli hän ulos ja asetti Hektorin paareille, jotka ystävät sitten nostivat muulien vetämiin vainuihin. Siinä huokasi Akhilleus ja lausui:
— Elä ole pahoillasi, Patroklos, jos siellä alahalla Hadeksessa huomannet, että luovutan Hektorin ruumiin hänen isälleen! Suuret olen saanut lunnaat, ja niistä saat sinä kohtuullisen osasi.
Hän meni nyt takaisin telttaansa ja tarjosi Priamokselle sekä Idaiokselle oivallisen aterian. Noustuaan syömästä tarkasteli Priamos ihmetellen ja hämmästyksellä Akhilleuksen suurta ja komeaa vartaloa, ja tämä taas puolestaan ihanteli vanhuksen kunnioitusta herättäviä kasvoja ja sointuvaa ääntä. Kun he olivat kyllikseen katselleet toisiaan, pyysi Priamos päästä levolle, sillä hän ei ollut maannut vuoteella eikä istunut pöydässä kertaakaan jälkeen poikansa kuoleman. Akhilleus antoi naisorjien valmistaa etusuojaan kaksi makuutilaa villaisista, purppuranvärisistä peitteistä.
— Asetu nyt levolle tuonne toiselle puolelle, vanhus! sanoi Akhilleus. Tänne sisään saapuu tavan takaa akhaialaisten kuninkaita neuvoittelemaan kanssani, ja jos nukkuisit tässä, saattasi joku heistä tuntea sinut ja kertoa sen Agamemnonille, ja silloin, luulen minä, tulisi sinulle koko joukon viivytystä poikasi ruumiin kanssa. Mutta sano nyt minulle, kuinka monta päivää tarvitset Hektorin hautaamiseen; tahdon sen ajan pidättää joukkomme taistelusta, että te saatte olla rauhassa.
— Jos sen tahdot tehdä, huudahti vanhus iloisena, niin teet minulle erinomaisen hyväntyön. Me olemme ahtaalle saarrettuina, ja puut polttorovioon ovat tuotavat vuorilta saakka. Yhdeksän päivää tahdomme pitää perhesurua poikani jälkeen, kymmenentenä poltamme hänet, ja yhdentenätoista luomme hänelle hautakummun. Kahdentenatoista voimme sitten taistella jälleen, jos se nyt todella on niin välttämätöntä.
— Tapahtukoon sinun toivosi mukaan, vastasi Akhilleus, yksitoista päivää annan akhaialaisten pitää aselepoa.
Kun tämä sopimus oli tehty, menivät sekä Akhilleus että hänen vieraansa levolle. Kaikki muutkin nukkuivat, sekä ihmiset että jumalat. Hermes yksinään valvoi, ja kun vanhukset olivat levänneet hetken, lähestyi hän Priamoksen makuutilaa ja sanoi:
— Etpä todellakaan ole pelkuri, ukkoseni, kun voit noin rauhallisesti nukkua keskellä vihollistesi leiriä. Akhilleus on kyllä säälinyt sinua ja ottanut lunnaat pojastasi, mutta kolme sen vertaa saisivat poikasi maksaa lunnaita sinusta itsestäsi, jos Agamemnon saisi tietää, että olet täällä.
Priamos nousi säikähtyneenä ylös ja herätti Idaioksen. Hiljaa valjastivat he hevoset ja muulit ja ajoivat kiireellä leirin läpi kentälle. Ja taas asetti Hermes kaikki siten, etteivät vartijat eikä kukaan muukaan huomannut mitään. Kun hän oli saattanut heidät kaalamolle, katosi hän ja palasi Olympokseen. Silloin oli yö jo kulunut niin pitkälle, että idän puolella alkoi sarastaa.
Troiassa oli valvottu koko yö, levottomina kuninkaan matkan vuoksi. Kassandra oli noussut linnan korkeimpaan torniin. Siellä hän seisoi ja tähysteli alas kaalamolle. Heikossa aamuvalossa huomasikin hän joelta päin jotain liikettä, ja kun se tuli lähemmäksi, näki hän jo selvästi hevoset ja isänsä sekä niitten takana Idaioksen muulivaunut ja ruumispaarit. Hän kirkasi kovasti ja huusi, että Priamos oli tulossa Hektorin ruumiin kanssa. Kaikki, jotka sen kuulivat, riensivät vastaan tielle ja ympäröivät vaunut. Priamos pyysi heitä väistymään syrjään ja ajoi ylös palatsiinsa.
Siellä muutettiin Hektor komealle ruumisvuoteelle. Ympärille asetettiin laulajia, jotka lauloivat kuolinrunoja, ja laulun väliajoilla puhkesivat naiset kova-ääniseen valitukseen. Andromakhe astui poikansa Astyanaxin kanssa kuolleen sankarin ruumiin luo, kietoi lumivalkeat käsivartensa hänen päänsä ympäri ja valitti:
— Rakastettu mieheni, elämäsi kukoistuksessa olet sinä mennyt manalle, ja minut ja tämän pienen poikamme sekä meidät kaikki olet sinä jättänyt turvattomiksi. Oi, Astyanax, laivoihinsa he vielä raastavat meidät; orjina saamme me molemmat palvella julmaa herraa. Tai saapuu ehkä joku akhaialainen soturi ja viskaa sinut tornista alas, kostoksi siitä, että hänen isänsä tai veljensä tai poikansa on kaatunut sinun isäsi voimakkaan käden kautta. Sillä et sinä ollut hempeäkourainen taistelussa, Hektorini. Katkera on nyt suru kansassasi, katkerampi vielä vanhemmillasi, mutta katkerimmin kaikista suree sinun Andromakhesi, jolle et kuolinvuoteelta ojentanut kättäsi, jolle et lähtöhetkelläsi lausunut ainoata sanaa, jonka hän öin päivin itkiessään olisi säilyttänyt muistona sydämmessään!
— Oi, Hektor, valitti Hekabe; jumalain suosikki olit eläissäsi ja jumalain suosikki olet vielä kuolleenakin. Kuinka hellästi he ovatkaan säilyttäneet sinua, kuinka tuoreena ja verevänä makaat vielä täällä palatsissa, aivan kuin sinua ei olisikaan surmattu, vaan joku Apollonin nuoli olisi kutsunut sinut täältä pois!
— Sinä, Hektor, niin puhui sitten Helena, sinä olit aina kaikista veljeksistäsi minulle paras. Monta vuotta on siitä jo vierähtänyt, kun yksi veljistäsi onnettomana hetkenä ryösti minut kotoani pois.
Paljon olen täällä saanut kärsiä. Mutta sinun suustasi en koskaan kuullut pahaa sanaa. Päinvastoin, jos joku yritti olla minulle ankara, pyörsit sinä hänet aina pois ja asetit hyväsydämmisenä asiat oikealle tolalleen. Syytä on minulla siis itkeä sinua ja itkeä itseäni, sillä nyt ei minulla enää ole Troiassa ainoaakaan lohduttavaa ystävää — ah, ne väistävät minua täällä kaikki!
Heidän näin valittaessaan nyyhkytti kansa ympärillä.
Mutta kun ensimmäinen suru oli ohitse, käski Priamos heti ryhtymään hautajaisvalmistuksiin. Metsiin lähetettiin miehiä, härkiä ja aaseja, ja yhdeksän päivää vedätettiin puita valtavaan rovioon, joka pystytettiin muurien ulkopuolelle. Kymmenentenä päivänä oli kaikki kunnossa. Silloin nostettiin Hektorin ruumis rovion harjalle ja puihin pistettiin tuli. Seuraavana päivänä sammutettiin kekäleet viinillä. Hektorin luut koottiin kultaiseen lippaaseen, se käärittiin purppuravaatteeseen ja asetettiin hautaan. Haudan ympäri tehtiin aitaus suurista kivistä, ja niitten keskelle luotiin kumpu. Kaiken aikaa seisoivat vartijat joka taholla tähystelemässä akhaialaisia, etteivät nämä saisi yllättää hautakummun tekijöitä. Vaan kun kumpu oli valmis, lähtivät kaikki ylös Ilioniin ja viettivät siellä loistavat hautajaiskemut.
Niin hautasivat troialaiset parhaan sankarinsa, hevosten tepastuttajan
Hektorin.