28. AKHILLEUKSEN VIIMEISET KOHTALOT.
Jonkun ajan kuluttua Hektorin hautajaisten jälkeen näkivät troialaiset aseilla varustetun joukon tulevan ratsain kaupunkiin päin. Etunenässä ratsasti nuori, kaunis nainen, ja koko hänen joukkonsa oli samoin pelkkiä naisia. Se oli kuuluisa ruhtinatar Penthesileia sota-impineen, joita kutsuttiin amatsoneiksi. Hän saapui auttamaan Priamosta akhaialaisia vastaan.
Riemuiten juoksivat troialaiset uusia liittolaisiaan tapaamaan.
Priamoskin tuli katsomaan heitä ja vei heidät palatsiinsa. Hän piti
Penthesileialle upeat kemut ja antoi hänelle kalliita lahjoja.
Ihastuksissaan teki silloin Penthesileia pyhän lupauksen, että hän
surmaisi Akhilleuksen ja polttaisi akhaialaisten laivat.
Varhain seuraavana aamuna hyppäsi hän ratsunsa selkään ja otti kaksi peistä vasempaan käteensä sekä kaksiteräisen sotakirveensä oikeaan. Toiset amatsonit seurasivat häntä ratsain ja heidän jälestään tulivat troialaiset sotavaunuissaan tai jalan, Pariksen ja Hektorin toisten veljien johtamina. Akhaialaiset hämmästyivät, kun näkivät niin kummallisen näköisiä vihollisia niin peräti oudolla tavalla hyökkäävän kimppuunsa. [Peräti oudolla tavalla; akhaialaiset ja troialaiset eivät milloinkaan taistelleet ratsain.] Alkoi tulinen ottelu, ja molemmin puolin kaatui miehiä, sekä amatsonejakin.
Ainoastaan pieni osa akhaialaisia oli viitsinyt lähteä taisteluun, sillä he ajattelivat, ettei troialaisista Hektorin kaaduttua ollut enää paljoakaan vaaraa. Useat sankarit olivat senvuoksi jääneet leiriin.
Niitten joukossa oli Akhilleuskin ja hänen sukulaisensa Aias Telamoninpoika. He loikoivat Patrokloksen hautakummulla ja pahoittelivat, ettei heillä enää ollut edes kunnollista vastustajaa, jonka kanssa olisi maksanut vaivan mitellä voimiaan.
Kun he siinä olivat joutilaina pitkällään, kuuli Aias sotahuudon lähenevän. Hän nosti päätään ja katsahti Akhilleukseen.
— Sotaveikko, sanoi hän, mikähän ääni se tuolta saapui korvaani? Se oli minusta niinkuin ankaran taistelun melua. Käydäänpä katsomaan, mitä siellä on tekeillä!
Akhilleus nousi ylös ja kuunteli. Ryske kuului yhä kovemmin. Molemmat sieppasivat aseensa, nousivat vaunuihinsa ja ajoivat kentälle. Siellä näkivät he amatsonien hyökkäävän eteenpäin kaatuneitten akhaialaisten yli. Kun Penthesileia keksi Akhilleuksen, viskasi hän heti peitsensä häntä kohti. Mutta peitsi kimmahti takaisin hänen kilvestään. Akhilleus silmäili terävin katsein naissoturia sekä hänen ratsuaan ja lausui:
— Sano minulle nainen, kuinka rohkenet käydä minua vastaan, jonka edessä itse Hektorinkin on täytynyt kaatua? Olet varmaan menettänyt järkesi. Mutta nyt on viimeinen hetkesi tullut.
Tämän sanottuaan työnsi hän Pelion-peitsensä puhki Penthesileian kilven ja sisään hänen rintaansa. Sotakirves putosi immen kädestä ja hänen silmänsä pimenivät. Hän oli silmänräpäyksen kahdella päällä, vetääkö miekkansa ja puolustaa itseään, vai heittäytyäkö ratsultaan Akhilleuksen jalkoihin ja rukoilla armoa. Mutta Akhilleus ei antanut hänelle aikaa pitkiin epäilyksiin, Julmistuneena immen rohkeudesta työnsi hän uudestaan peitsensä ja lävisti sekä hänet että hänen ratsunsa, niin että molemmat yhdessä suistuivat kumoon maahan. Sitten irroitti hän kypärin hänen päästään. Mutta nähtyään siinä Penthesileian ihanat kasvot, joissa vielä kuolleenakin oli häntä kohtaan suunnattu rukoileva ilme, valtasi hänet surumielisyys. Joukko akhaialaisia, joka juuri ikään oli paennut hänen sotakirvestään, juoksi paikalle ja tahtoi vielä peitsillään runnella häntä. Innokkain niistä oli tuo inhoittava Thersites. Mutta Akhilleus pidätti heitä ja kielsi koskemasta kaatuneeseen impeen, hänet oli vahingoittamatta jätettävä troialaisten airueille, että hänen ystävänsä saisivat antaa hänelle kunniallisen hautauksen.
— Mikä pöllö onkaan tuo mahtava Akhilleus! kirkui Thersites pilkallisesti. Tuossa hän nyt seisoo allapäin mokoman tytön vuoksi, joka on tehnyt meille niin paljon pahaa! Kauniit kasvot ovat tarpeeksi saattamaan hänen heikot aivonsa sekaisin. Mutta hänestä huolimatta joutuu tyttö kuitenkin koirien ja korppikotkien saaliiksi.
Samassa työnsi hän keihäänsä kaatuneen immen silmään. Mutta se olikin herjaajan viimeinen teko. Raivoisana kohotti Akhilleus nyrkkinsä ja iski häntä korvalle sellaisella voimalla, että hän kaatui hengettömänä maahan. Mykkinä kauhusta väistyivät kaikki toiset syrjään.
Taistelu oli nyt loppunut, ja Priamokselta saapui airut pyytämään aselepoa, että molemmin puolin voitaisiin luovuttaa kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi. Siihen oli Akhilleus myöntyväinen. Penthesileian ja muut kaatuneet amatsonit polttivat ja hautasivat troialaiset.
Niin surkealla tavalla surmansa saanut Thersites oli Diomedeen sukulainen. Tämä rupesi nyt vaatimaan hyvitystä hänen tapostaan ja sai siinä Agamemnonin puolelleen. Mutta siitä vihastui Akhilleus niin, että antoi työntää laivansa vesille ja purjehti Lesboksen saareen, jatkaakseen sieltä matkaa kotiinsa. Hädissään kiirehti silloin Odysseus hänen jälestään ja sai hänet taivutetuksi palaamaan sentään takaisin Troiaan.
Amatsoniruhtinattaren kaaduttua olivat Troian päälliköt menettää kaiken toivonsa voitosta. Muutamat tekivätkin jo sellaisen ehdoituksen, että olisi viisainta jättää koko Troia akhaialaisille, ottaa palladion [= Pallas Athene jumalattaren vanhanaikuinen puusta veistetty kuva] ja isien luut mukaan ja vaeltaa jonnekin vieraille maille perustamaan uutta kaupunkia. Mutta parhaillaan kun siitä asiasta väiteltiin, saapui vartijoita, jotka kertoivat, että uusi apujoukko oli ratsain lähestymässä. Se oli mahtava sotilasruhtinas Memnon, joka hallitsi ethiopien maata.
Kun Thetis sai kuulla Memnonin tulosta, riensi hän kiireellä pyytämään Akhilleusta, ettei hän ryhtyisi taisteluun ethiopeja vastaan. Sillä jos hän sen tekisi, niin hän kyllä kaataisi Memnonin, mutta kaatuisi heti sen tehtyään itse. Akhillleus lupasi pysyä poissa ja antaa muitten akhaialaisten suorittaa taistelun yksinään.
Seuraavana aamuna näkivät akhaialaiset suuren joukon tummahipiäisiä sotilaita lähestyvän leiriään. Heidän keskellään ratsasti loistavissa varustuksissa komea nuorukainen, jonka pää kohosi yli koko muun joukon. Se oli Memnon. Ensimmäisen hyökkäyksensä suuntasi hän Nestorin väkeä vastaan. Kaksi Nestorin miehistä kaatui heti, ja samalla lennähti nuoli, joka tappoi toisen hevosen hänen omain vaunujensa edestä. Kun ukko näki Memnonin lähestyvän peitsi tanassa, huusi hän Antilokhosta avuksi. Nuorukainen saapuikin, asettui suojaksi Nestorin eteen ja viskasi suurella kivellä Memnonia kypäriin. Mutta kypäri ei edes särkynyt, ja Memnon lävisti Antilokhoksen, joka siten omalla hengellään pelasti isänsä.
Epätoivoisena kääntyi Nestor takaisin, riensi Akhilleuksen leiriin ja kertoi, että nyt oli sekin mies kaatunut, josta Akhilleus Patrokloksen jälkeen oli enimmin pitänyt; häntä ryösti nyt Memnon parhaillaan. Tämän kuullessaan joutui Akhilleus raivoon, ja huolimatta äitinsä kiellosta juoksi hän sotavaunuihinsa ja hyökkäsi Memnonia vastaan. Heidän keskensä alkoi pitkä ja vimmattu kaksintaistelu, sillä molemmat olivat jättiläisiä voimiltaan ja taitavia aseitten käyttäjiä. Vihdoin onnistui Akhilleuksen työntää peitsensä Memnonin rintaan. Mutta kaatuneen varustuksia ei hän voinut ryöstää; ei liioin syntynyt mitään taistelua ruumiista. Sillä Zeus lähetti tuulien jumalat paikalle ja ne veivät kaatuneen Memnonin heti hänen omaan kotimaahansa.
Kun Memnon oli kaatunut, perääntyivät ethiopit ja troialaiset ja Akhilleus ajoi heitä takaa aina Troiaan saakka. Hän oli nyt lujasti päättänyt rynnätä sisään kaupunkiin, maksoi mitä maksoi. Huolimatta peitsistä tai nuolista mitään juoksi hän porttiholviin. Siinä tarttui hän portteihin kiinni ja koetti yliluonnollisilla voimillaan reväistä niitä salvoista irki, avatakseen siten tien toisille akhaialaisille.
Mutta nyt astui Apollon suuttuneena alas ja kävi vastustamaan Akhilleusta, niinkuin hän ennen kävi Patroklostakin vastaan. Jumalan silmät säkenöivät, nuolet helisivät viinessä hänen kupeellaan, maa järähteli hänen jalkainsa alla, ja jyrisevällä äänellä käski hän Akhilleusta poistumaan.
— Joko olet taas tielläni, kauko-ampuja? huusi Akhilleus uhkamielin. Kerran ennen tahdoit ikään riistää voiton käsistäni. Mutta nyt neuvon sinua lähtemään takaisin toisten jumalain luo, muuten saattaa peitseni ylettyä sinuun, niin kuolematon kuin oletkin.
Kuohahtaen vihasta kääntyi Apollon Pariksen puoleen ja kehoitti häntä ampumaan Akhilleusta. Paris jännitti heti jousensa ja ampui. Ja Apollon suuntasi nuolen siten, että se lävisti Akhilleuksen kantapään, ainoan kohdan, johon häntä voi kuolettavasti haavoittaa. Pistävä kipu kävi läpi koko sankarin ruumiin aina sydämmeen saakka, ja aivan kuin torni, jonka perustus on kaivettu ontoksi, kaatui hän romahtaen kumoon.
— Kuka ampui tämän kavalan nuolen? huusi hän, katsellen julmistuneena ympärilleen. Oi, että voisin tavata hänet rehellisessä taistelussa, niin repisin hänet kappaleiksi ja lähettäisin hänen kurjan henkensä Hadekseen! Minä aavistan, että se on ollut viekas Paris, ja että Apollon itse on suunnannut hänen nuoltaan.
Kiivaasti nykäisemällä tempasi hän nuolen haavasta ja viskasi sen kauvas luotaan. Sitten harppasi hän terveellä jalallaan ja peitseensä nojaten keskelle troialaisten joukkoa, ja surmasi kaikki, jotka vaan käsiinsä sai. Toiset pakenivat kauhun vallassa. Silloin työnsi hän peitsensä maahan, pysyttelihe sen nojalla seisaallaan ja huusi siinä karmealla äänellä pakenevien jälkeen. Mutta pian alkoivat hänen jäsenensä jäykistyä, hänen kätensä heltisivät peitsen varresta ja hän vaipui hengettömänä maahan.
Riemuhuudolla juoksi Paris esiin ja kehoitti troialaisia ryöstämään Akhilleuksen ruumista. Mutta samassa olivat siinä jo akhaialaisetkin pelastamassa sitä. Aias Telamonin poika kiskoi sen jälessään muurista loitommaksi ja Odysseus suojeli häntä hyökkääjiltä. Vihdoin saivatkin he yhdessä ruumiin turvalliseen paikkaan.
Taistelu jäi nyt muutamiksi päiviksi, sillä molemminpuolin oli paljon kaatuneita. Akhaialaisten leirissä poltettiin ja haudattiin ensin Antilokhos ja sitten Akhilleus. Akhilleuksen hautajaisiin tuli myös hänen äitinsä Thetis, kaikki merenneidot mukanaan; ruumiin ympärille asettuivat kaikki yhdeksän olympolaista runotarta laulamaan itkuja, ja Thetis ja Briseis ilmaisivat suruaan valittavissa virsissä. Polttamisen jälkeen kätkettiin Akhilleuksen luut samaan uurnaan ja samaan kumpuun kuin Patrokloksenkin.
Kun hautajaiskemut oli vietetty, pani Thetis toimeen taistelukisat ja jakoi suuria kalleuksia palkintoina voittajille. Vihdoin ilmoitti hän tahtovansa lahjoittaa poikansa verrattomat aseet sille akhaialaiselle sankarille, jonka avulla hänen ruumiinsa etupäässä saatiin pelastetuksi.
Silloin riensivät samalla kertaa esiin Aias, joka ruumista oli kantanut, ja Odysseus, joka sitä oli suojellut. He kaksi eivät olleet milloinkaan olleet oikein sovussa keskenään; Odysseus oli aina pitänyt enemmän Diomedeesta, Aias taas sukulaisestaan Akhilleuksesta. Kumpainenkin tahtoi nyt pitää puoliaan, ja he vaativat, että Agamemnon, Nestor ja Idomeneus ratkaisisivat asian. Nestor vei molemmat toiset syrjään ja kuiskasi, ettei heidän akhaialaisina ruhtinaina sopinut ruveta tätä asiaa ratkaisemaan, sillä päättivätpä he sen kummin päin tahansa, joka tapauksessa saisivat he toisen kilpailijoista vihamiehekseen, joko väkevän Aiaksen tai viekkaan Odysseuksen. Parasta oli hänen mielestään tuoda esille ne troialaiset, jotka ruumiista taisteltaissa olivat joutuneet vangeiksi, ja antaa heidän tuomita.
Niin tehtiinkin. Vangitut troialaiset tuotiin käräjäpaikalle ja vietiin istumaan tuomarien istuimille, ja Aias ja Odysseus tekivät uudestaan kaiken miehistön kuullen vaatimuksensa. Vangit, jotka taistelussa olivat kärsineet enemmän sen miehen kädestä, joka puolusti ruumista, kuin sen, joka sitä kantoi, selittivät Odysseuksella olevan suuremman ansion.
Iloisena otti Odysseus vastaan ihanan palkintonsa. Mutta Aias lähti äänetönnä telttaansa ja istahti sinne, katsomatta ollenkaan puolisoonsa Tekmessaan tai poikaansa Eurysakeeseen, tai puhumatta heille sanaakaan. Tuli yö, mutta Aias ei ajatellut unta, ajatteli vaan sitä häpeää, että häntä pidettiin Odysseusta huonompana. Niin kauvan mietiskeli hän sitä, ja niin rajaton oli hänen vihansa, että hän vihdoin menetti järkensä. Keskellä yötä hyökkäsi hän ulos. Kentällä lähellä hänen telttaansa oli akhaialaisten syöttökarjaa laitumella. Sokean hävityshalun vallassa ryntäsi hän keskelle karjalaumaa, ja löi ja pisti joka suunnalle. Kun hän siten oli tarpeekseen raivonnut, meni hänen hulluuskohtauksensa ohi, ja hän tuli järkiinsä taas ja huomasi, mitä oli tehnyt. Silloin kauhistui hän ja häpesi kurjaa tekoaan. Synkkänä asteli hän telttaansa takaisin ja heitti hyvästit puolisolleen ja pojalleen. Sitten veti hän huotrasta sen saman miekan, jonka oli saanut Hektorilta kunnialahjaksi heidän kaksintaistelunsa jälkeen, ja asetti sen kahvasta maata vastaan, kärjen ylöspäin. Ja kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui:
— Yhtä asiaa rukoilen sinulta, Zeus: lähetä veljeni Teukros tänne heti kun minä olen kuollut, ja anna hänen ottaa ruumiini huostaansa, ettei se jää kentälle virumaan! Mutta sinä aurinko, joka nyt juuri nouset loistavissa vaunuissasi taivaan lakea kiertämään, kun sinä olet ennättänyt Salamiin kukkivain niittyjen kohdalle, niin tiukenna siinä ohjaksiasi ja ilmoita vanhalle isälleni ja onnettomalle äidilleni heidän poikansa katkera kohtalo!
Tämän sanottuaan syöksyi hän miekkaansa ja kuoli.