30. TROIAN HÄVIÖ.
Kun Paris oli kaatunut, otti Deiphobos ihanan Helenan puolisokseen. Tämä tapahtui kuitenkin vastoin Helenan tahtoa, sillä hän ei voinut sietää Deiphobosta, vaan tahtoi oman, laillisen miehensä luo takaisin. Deiphobos otti myös ylipäällikkyyden Troiassa ja löi useat kerrat akhaialaiset takaisin.
Eräänä päivänä nousi Kalkhas akhaialaisten ruhtinasten kokouksessa kertomaan ihmeellisestä enteestä, jonka hän vähää aikaisemmin oli nähnyt.
— Näin haukan ahdistavan kyyhkystä, sanoi hän, mutta kyyhkynen piiloutui kallion koloon, niin että haukka ei saanut sitä kynsiinsä, vaikka kuinkakin kauvan olisi vaaninut ulkopuolella. Silloin lymysi hän vihdoin lähellä olevaan pensaikkoon. Ja katso, heti rohkeni tyhmä kyyhkynen tulla piilostaan ulos ja nyt iski haukka hänen niskaansa ja tappoi hänet.
Kaikki istuivat syvästi ajatellen, mutta kukaan ei voinut antaa tyydyttävää selitystä tähän ennusmerkkiin, kunnes Odysseus nousi ylös ja lausui:
— Athene, viisauden jumalatar, on ilmaissut minulle selityksen tähän merkkiin. Minun neuvoni on, että me rakennamme puisen jättiläishevosen. Sen sisälle menevät sitten piiloon meidän rohkeimmat miehemme. Koko muu sotajoukko purjehtii pois Tenedoksen saareen. Ainoastaan yksi mies jää hevosen luo, ja hän viettelee troialaiset repimään aukon muuriinsa ja viemään puuhevosen kaupunkiin. Kun tämä on tehty, antaa hän merkin niille, jotka ovat Tenedoksessa ja toisen merkin niille, jotka ovat hevosen sisässä, ja silloin käy Troian valloittaminen meille varsin helpoksi.
Kalkhas ylisti Odysseuksen terävyyttä ja sanoi, että hänen selityksensä täytyi olla ainoan oikean. Neoptolemos ja Philoktetes tahtoivat vastatulleina koettaa rynnäkköä. Mutta kaikki muut arvelivat, että oli jo tarpeeksi saakka ryntäilty ja taisteltu, ja että nyt olisi seurattava Odysseuksen neuvoa.
Taitavin puuseppä ja kuvanveistäjä akhaialaisten joukossa oli Epeios, sama joka Patrokloksen hautajaisissa oli voittanut ensi palkinnon nyrkkitaistelussa. Hänet pantiin teettämään sitä suurta puuhevosta. Rakennusaineita tuotiin Ida vuorelta. Hirret veistettiin ja sahattiin paksuiksi pelkoiksi, jotka Epeioksen johdolla liitettiin yhteen ja muovailtiin hevosen muotoiseksi. Niskaan kiinnitettiin vahvasti jouhia, samoin häntään, ja silmiksi asetettiin suuret lasipallot. Kylkeen tehtiin aukko, joka suljettiin niin tiiviisti liitetyllä ovella, ettei sitä ulkoa päin kukaan voinut eroittaa. Ovi aukeni sisään päin ja siitä saattoi laskea portaat maahan. Kun nousi portaita ylös ja ryömi aukosta sisään, pääsi hevosen onttoon mahaan, joka oli niin suuri, että sinne mahtui useita täysikasvuisia miehiä.
Kolmen päivän kuluttua sai Epeios työnsä valmiiksi, ja kaikki akhaialaiset kokoontuivat ihmettelemään mestarin teosta. Sillä hevonen oli niin ilmielävän näköinen, että sen olisi luullut voivan hirnahtaa millä hetkellä tahansa.
Sillä aikaa oli Odysseus ollut herkeämättä toimessa. Saadakseen varman tiedon, kuinka hevosen sisään piiloutuneitten soturien oli meneteltävä, sittenkun he sen mukana olivat päässeet kaupunkiin, täytyi hänen hankkia tarkat tiedot kaikista Troian kaduista, porteista ja torneista. Hän pukeutui repaleiseksi orjaksi, ruoski ruumiinsa mustelmille ja raajansa pöhöttymiä täyteen, ja lähti sellaisena kaupunkiin. Kukaan ei pannut huomiota sellaiseen kerjäläiseen, vaan annettiin hänen vapaasti liikkua kaikkialla, niin että hän vihdoin pääsi linnaankin ja Deiphoboksen palatsiin. Ei sielläkään kukaan muu epäillyt häntä, paitse Helena. Niin rumennettu kuin hän olikin ja niin paljon kuin hän koettikin muuttaa ääntänsä, tunsi Helena hänet kuitenkin heti, vei hänet erilleen syrjäiseen huoneeseen ja sanoi, että hän oli Odysseus. Mutta hän lupasi pyhästi pitää asian salassa, sillä hänellä ei ollut enää ainoaakaan ystävää koko Troiassa, sanoi hän. Silloin ilmaisi Odysseus hänelle koko aikeensa, ja nyt kuljetti Helena häntä kaikissa palatseissa ja temppeleissä, siinä Athenen temppelissäkin, jossa palladionia säilytettiin. Ja kun hän oli kaikki kohdat tarkasti vakoillut, auttoi Helena hänet maanalaisen käytävän kautta onnellisesti ulos kaupungista.
Palattuaan leiriin, ehdoitteli hän Diomedeelle, että he yhdessä hiipisivät takaisin Troiaan ja varastaisivat palladionin. Diomedes myöntyi heti sellaiseen seikkailuun. Seuraavana yönä hiipivätkin he linnaan saman käytävän kautta, josta Helena oli opastanut Odysseuksen. Linnassa oli Helena heitä vastassa ja vei heidät Athenen temppeliin. He nujersivat vartijan hengiltä ja menivät sille alttarille, jolla palladionia säilytettiin. Papitar Theano, Antenorin puoliso, riensi kauhistuneena hätiin. Mutta Odysseus sanoi olevansa hänen miehensä kestiystävä, ja lupasi kaupungin valloituksessa säästää koko hänen perhettään, ja niin antoi Theano heidän viedä palladionin mukaansa.
Leirissä oli hevonen nyt valmis, sotajoukko kerääntyi käräjäpaikkaan, ja Odysseus nousi puhumaan.
— Nyt, akhaialaiset, sanoi hän, on työnnettävä laivat mereen, poltettava teltat ja purjehdittava Tenedokseen. Mutta yhden rohkean miehen me tarvitsemme, joka jää hevosen luo ja viettelee troialaiset hinaamaan sen kaupunkiinsa.
Eräs Sinon niminen nuori mies juoksi esiin ja sanoi olevansa siihen toimeen halukas. Odysseus vei hänet syrjään ja neuvoi tarkasti kaikki, mitä hänen piti tehdä ja puhua. Sinon lupasi täyttää kaikki täsmällisesti.
Useat akhaialaisten uljaimmista ruhtinaista pyrkivät Odysseuksen mukana hevosen sisään, niitten joukossa Diomedes, Menelaos, Aias lokrilainen, Neoptolemos ja Philoktetes. Odysseus antoi heidän nousta edellään ja ryömi itse viimeiseksi, veti sitten portaat jälestään ja sulki aukon.
Agamemnonin ja Nestorin johdolla työnnettiin laivat vesille, teltat pistettiin tuleen, ja koko laivasto purjehti Tenedoksen taa.
Troialaiset hämmästyivät suuresti nähdessään leirin tulessa, eivätkä olleet uskoa silmiään, kun näkivät laivaston laskevan merelle. Ja päästyään vakuutukseen, ettei se ollut harhanäkyä, vaan puhdasta totta, kohottivat he riemuhuudon ja juoksivat suurissa joukoissa kaupungistaan leiriin. Siellä näkivät he heti tuon suuren puuhevosen ja jäivät aluksi ihmeissään katselemaan sitä matkan päästä. Mutta kun hirviö ei liikahtanut, tulivat he lähemmäksi ja alkoivat perin pohjin tarkastella sitä joka puolelta.
Muutamat huusivat, että hevonen olisi heti vietävä voittomerkiksi kaupunkiin. Toiset taas kirkuivat, että se olisi heti poltettava tai työnnettävä mereen. Niitten joukossa, jotka innokkaimmin tahtoivat sitä tuhottavaksi, oli pappi Laoko'on.
— Ettehän toki liene niin mielettömiä, sanoi hän, että veisitte tämän akhaialaisten onnettomuuslahjan kaupunkiimme! Olkaa varmat siitä, että tässä piilee joku juoni. Ei, meidän täytyy varoa akhaialaisia, vaikka he tarjoovat lahjojakin.
Hän otti peitsen erään troialaisen kädestä ja viskasi sen hevosen kylkeen. Kärki upposi puuhun, varsi seisoi viipoittaen suorana ulospäin, ja hevosen sisästä kuului ontto kumahdus. Troialaiset hätkähtivät ja sanoivat kuulleensa jonkun jumalan äänen, joka oli vihastunut Laoko'onin teosta. Silloin otti Laoko'on mukaansa molemmat poikansa ja lähti meren rantaan uhraamaan Poseidonille ja rukoilemaan häneltä suojaa pois purjehtivia akhaialaisia vastaan.
Uteliaina lähentelivät troialaiset hevosta yhä, ja vihdoin uskalsivat muutamat rohkeat nuorukaiset mennä aivan sen alle. Silloin huomasivat he jotain liikettä hevosen jaloissa, ja kun katsoivat tarkemmin, näkivät he, että siinä makasi pitkään ruohoon lymynneenä nuori akhaialainen mies. He vetivät hänet esiin ja veivät Priamoksen luo, joka myöskin oli saapunut kummitusta katsomaan. Sinon ojensi kätensä kuningasta kohti ja rukoili nyyhkytellen armoa. Priamos pyysi häntä rauhoittumaan ja sanomaan kuka oli.
— Akhaialainen olen, vastasi vanki, sitä en tahdo kieltää, sillä jos Sinon onkin onneton mies, ei hän sentään ole valehtelija. Mielellään saat kuulla surullisen kohtaloni, ennenkuin surmautat minut. Minä olen sukulainen Palamedeelle, jonka akhaialaiset murhasivat ja minä uhkasin vaatia kostoa hänen murhastaan. Se joutui kavalan Odysseuksen korviin, ja hän vannoi, että minunkin piti kuoleman. Hänen toimestaan nousi tässä eräänä päivänä suuri valehtelija Kalkhas, tietäjä mukamas, ja julisti, että samoin kuin akhaialaisten täytyi uhrata nuori impi, ennenkuin pääsivät onnellisesti lähtemään tänne, täytyi heidän nyt uhrata nuori mies, jos toivoivat pääsevänsä kunnialla kotiin takaisin. Odysseus vaati kiihkeästi, että hän ilmaisisi uhrin nimen. Alussa tuntui tuo teeskentelijä välttelevän, mutta kun Odysseus oli häntä ahdistavinaan yhä kovemmin, nimitti hän vihdoin minut. Minut temmattiin heti kiinni, mutta pääsin yöllä karkuun ja lymysin kaislikkoon joen rannassa. Kun he sitten olivat lähteneet tiehensä, hiivin kaislikosta pois ja etsin suojaa tämän pyhän hevosen alla. Ja nyt saat tehdä minulle mitä tahdot.
— Elä pelkää, sanoi Priamos ystävällisesti, minä en aijo tehdä sinulle ollenkaan pahaa, kunhan vaan kerrot, mikä on tarkoitus tällä hevosella, jota kutsut pyhäksi.
— En tiedä, teenkö oikein, nyyhkytti Sinon, mutta ovathan maanmieheni itse hyljänneet minut, eivätkä jumalat siinä tapauksessa julmistune minuun, jos ilmaisenkin salaisuuden, Luulen siis voivani puhua tämän tärkeän asian. Odysseus ja muutkin akhaialaiset ovat aina panneet kaiken luottamuksensa Atheneen. Senvuoksi ovat he myös hiljattain ryöstäneet sen palladionin, joka näihin saakka suojeli teidän linnaanne. Mutta kaukana siitä, että he tällä ryöstöllä olisivat voittaneet hänen apunsa, he päinvastoin suututtivat vaan jumalattaren moisella teollaan. Heti kun Odysseus ja Diomedes olivat tuoneet palladionin leiriin, hypähti kuva kolme kertaa vihaisena jalustaltaan ylös. Silloin selitti Kalkhas, ettei heillä ollut nyt muuta keinoa, kuin palata kotimaahansa. Ja ettei suuttunut jumalatar tuhoaisi heitä, koettivat he lepyttää häntä mahtavimmalla uhrilahjalla, mitä milloinkaan oli nähty. Siksi rakensivat he tämän ihmeellisen hevosen. Mutta kun he hyvin ymmärsivät, että te tahtoisitte viedä sen kaupunkiin päästäksenne jumalattaren suosioon, päättivät he rakentaa hevosen niin suureksi, ettei se millään tavoin mahtuisi porteistanne sisään. He toivoivat, että te silloin suutuksissanne rupeisitte särkemään tätä pyhää esinettä ja saisitte jumalattaren vihat päällenne, johon tuo pappi teitä äsken juuri viettelikin.
Troialaiset seisoivat vielä kahden vaiheilla. Samassa kuului rannasta huikea huuto. Kaikki katsoivat sinne. Meren kalvo väikkyi tyynenä näköpiiriin saakka. Mutta Tenedoksesta nähtiin kaksi mahdottoman suurta käärmettä uivan rantaan päin; niitten kaulat ja rinta ja veripunaiset harjat kohosivat korkealle vedestä, ja muu ruumis kiemurteli kaukana pitkin pintaa. Ne nousivat maalle, kieputtivat kähisten päätään ja matelivat suoraan sitä alttaria kohti, jolla Laoko'on poikineen parhaillaan toimitti uhria. Ennenkuin onnettomat aavistivat mitään, olivat käärmeet kietoutuneet sekä isän että poikain ympärille, purreet heitä ja pusertaneet heidän ruumiinsa mäsäksi. Kun kaikki kolme olivat vetäneet viimeisen hengähdyksensä, suoristuivat käärmeet jälleen ja matelivat Ilionin huipulle. Siellä nähtiin niitten vihdoin katoavan Athenen temppelin alle.
Kauvan aikaa seisoivat troialaiset kalpeina kauhusta. Kaikkien mielestä olivat käärmeet Athenen lähettämät, rankaisemaan Laoko'onia hänen uhkauksistaan hevosta kohtaan. Ja kaikki innostuivat nyt viemään sitä Troiaan. Toiset asettivat pyöriä sen jalkain alle, toiset punoivat pitkiä köysiä sen ympärille. Mutta kun yksikään portti ei ollut kyllin avara, antoi Priamos särkeä osan kaupungin muuria. Riemusaatossa lähdettiin sitten liikkeelle. Priamos itsekin tarttui köyteen, ja nuorukaiset ja nuoret neitoset vetivät kaikki joukolla, virittäen tuon tuostakin ylistyslauluja Athenelle. Neljä kertaa tarttui hevonen kiinni ja joka kerta kuului sen sisästä kumea kaiku. Mutta se innostutti vetäjiä yhä enemmän vaan, eivätkä he hellittäneet, ennenkuin olivat saaneet hevosen keskelle toria kuninkaallisen palatsin vastapäätä.
Siinä pantiin toimeen suuret kemut, kun kerrankin oli päästy akhaialaisista ja saatu pyhä hevonen kaupunkiin. Ja Priamos ja Deiphobos riemuitsivat enimmin kaikista. Helenakin oli hyvillä mielin, sillä hän tiesi hevosen sisällä olevan pelastajansa, niitten joukossa Menelaoksenkin, Senvuoksi käveli hän kolmeen kertaan hevosen ympäri, taputteli sen pintaa ja huvitteli itseään huutamalla etevimpien akhaialaisten nimiä ja matkimalla samassa heidän vaimojensa ääntä. Tämä leikki olisi kuitenkin voinut päättyä varsin onnettomasti, ellei Odysseus olisi ollut mukana hevosen vatsassa. Sillä kun Diomedes ja muutkin kuulivat nimiään huudettavan, tahtoivat he väkipakolla vastata tai avata aukon. Mutta Odysseus sai töin tuskin hillityksi heidät.
Juhlaa kesti myöhään yöhön, ja paljon siinä syötiin ja paljon juotiin. Vihdoin hiljeni melu; huilut ja lyyrat vaikenivat; laulu ja tanssi lakkasi, ja kaikki troialaiset menivät levolle.
Mutta kun keskiyön hetki oli ohitse, nousi Sinon Skaialaisen portin päällä olevaan torniin, sytytti tulisoihdun ja heilutti sitä edestakaisin ilmassa. Hetkisen kuluttua näkikin hän pimeässä koko akhaialaisen laivaston tulevan Tenedoksen takaa esiin, suuntaavan suoraa päätä lahteen ja laskevan rantaan, ja heti sen jälkeen näki hän tummien joukkojen kiirehtivän maalle. Silloin hiipi hän puuhevosen luo ja kopautteli hiljaa sen kylkeen. Sankarit kuulivat koputuksen ja kääntyivät tarkkaavaisina Odysseuksen puoleen. Tämä esti innokkaimpia koluamasta, avasi itse äänettömästi aukon, pisti hiukan päätänsä ulos ja tähysteli kaikille suunnille. Kun ei hän nähnyt ketään muita paitse Sinonin yksinään, laski hän portaat alas, tuli maahan ja käski toisten tehdä samoin, kuitenkin niin hiljaa kuin mahdollista. Sitten käski hän muutamia nousemaan torneihin ja nujertamaan vartijoita sekä avaamaan portteja; toisia määräsi hän menemään lähestyviä akhaialaisia vastaan ja näyttämään heille revityn kohdan muurissa; vihdoin piti jälelle jääneitten hyökätä palatseihin, surmata troialaisten päälliköt ja anastaa suurimmat kalleudet.
Odysseus itse ja Menelaos riensivät kestiystävänsä Antenorin taloon ja kiinnittivät sen portille pantterin taljan, merkiksi siitä, että se oli rauhoitettu. Sitten murtautuivat he Deiphoboksen palatsiin. Deiphobos heräsi melusta ja pakeni, mutta Menelaos ajoi häntä takaa ja lävisti peitsellään. Sitten juoksi hän ympäri palatsia etsien Helenaa. Kauhistuneena sotamelskeestä ja peläten miehensä vihaa oli Helena kätkeytynyt erääseen pimeään kolkkaan. Sieltä löysi hänet Menelaos vihdoin, ja ajatellessaan sitä häpeää, jonka oli saanut hänen ryöstönsä tähden kärsiä, kohotti hän jo miekkansa ja aikoi upottaa sen entisen puolisonsa rintaan. Mutta samassa heltyi sentään hänen sydämmensä. Hän laski miekkansa alas, tarttui Helenan ranteeseen ja vei hänet hävityksestä pois, tervehtien häntä uudestaan omana kuningattarenaan.
Sillä aikaa pääsivät Aias ja Neoptolemos Priamoksen ja Hektorin palatseihin. Kassandra oli ensimmäisenä huomannut vaaran ja paennut Athenen temppeliin, kietoen siellä kätensä jumalattaren kuvan ympäri. Mutta Aias ryntäsi hänen jälessään, ja välittämättä vähääkään paikan pyhyydestä, tarttui ennustajan hiuspalmikkoihin kiinni ja tempasi hänet alas alttarilta. Neoptolemos hyökkäsi eteenpäin pitkin palatseja ja löi hengiltä useita Priamoksen pojista. Zeuksen alttarilta keskellä palatsinsa pihaa löysi hän itse isä Priamoksen. Neoptolemos pyörähytti veristä miekkaansa ja irroitti yhdellä iskulla vanhuksen harmaahapsisen pään. Sitten juoksi hän Hektorin huoneisiin, riisti siellä Astyanaxin Andromakhen sylistä, nousi poikarievun kanssa korkeaan torniin ja viskasi hänet sieltä alas mustaan syvyyteen.
Samalla tavoin raivosivat voittajat muissakin osissa kaupunkia. Päälliköistä eivät saaneet armoa muut kuin Antenor poikineen. Ainoa, jonka onnistui paeta, oli Aineias. Kun hän huomasi Troian auttamattomasti menetetyksi, otti hän vanhan isänsä Ankhiseen selkäänsä, talutti pientä poikaansa Askaniosta kädestä, ja hiipi liekkien ja savun läpi kaupungista ulos. Hän saikin välttäneeksi kaikki vaarat ja vihdoin onnistui hänen perustaa itselleen kokonaan uusi valtakunta.
Kun aamu valkeni tämän kauhean yön jälkeen, oli koko Troia liekeissä. Suunnattomia saaliita kantaen ja mukanaan suuri joukko troialaisia naisia, jotka oli ryöstetty orjiksi, palasivat akhailaiset viimeistä kertaa vanhalle leiripaikalleen takaisin. Ennenkuin he nousivat laivoihinsa, viivähtivät he Neoptolemoksen pyynnöstä hetkisen Akhilleuksen hautakummulla. Sillä Neoptolemos tahtoi, että suurimmalle troialaisen sodan sankareista oli annettava myös paras osa saaliista. Hänen katseensa kulki pitkin ylhäisimpien troiattarien riviä ja pysähtyi vihdoin Polyxenaan, nuorimpaan ja ihanimpaan Priamoksen vangeiksi otetuista tyttäristä. Hänet raastettiin Akhilleuksen hautakummulle ja uhrattiin kaatuneen sankarin varjolle.
Monivuotisen ankaran taistelun jälkeen olivat akhaialaiset nyt saavuttaneet päämaalinsa. Ryöstetty Helena oli voitettu takaisin ja ryöstäjän koko suku sekä hänen kaupunkinsa oli hävitetty jäljettömiin maan päältä. Voittajilla ei ollut nyt muuta tehtävää kuin palata kotimaahansa. Mutta jos heillä olisi ollut tietäjälahjoja, olisi heidän voittoriemunsa ollut sangen vähäinen, sillä useimpia heistä odotti vaikea ja surullinen kohtalo.
Kalliotörmälle Skamandroksen ja Simoeis-joen väliselle kannakselle, mistä akhailaiset ensi kerran tullessaan olivat nähneet mahtavan Troian tornien ja rakennusten kohoavan auringon säteilevässä valossa, jättivät he nyt ainoastaan savuavia raunioita. Kun palo sammui, peitti raunioitten sora ne kadut, joilla Hektor ja Andromakhe olivat astelleet, ja se on peittänyt niitä vuosituhansia, niin että kauvan on ihmetelty, tokko Priamoksen kaupunkia koskaan on ollut olemassakaan ja tokko Troian sota on ollut muuta kuin kaunis ja viehättävä tarina. Vasta meidän päivinämme on löydetty jätteitä runojen ylistämästä Ilionista.