I.
Käsittelymme alaisena oleva teos siirtää meidät aikaan, joka on miespolven takanamme, mutta joka on yhtä vieras Saksan nykyiselle polvelle kuin jos siitä olisi kulunut vuosisata. Ja kuitenkin se oli Saksan 1848 vuoden vallankumoukseen valmistumisaika, ja kaikki mitä on tapahtunut meille sitten on ainoastaan 1848 aikakauden jatkumista, se on vallankumouksen testamentin viimeisen tahdon täyttämistä.
Juuri samalla tavalla kuten Ranskassa kahdeksannellatoista vuosisadalla, samoin Saksassa yhdeksännellätoista vuosisadalla, pyrkii vallankumouksellisen filosofian käsitteet murskaamaan olevat poliittiset laitokset. Mutta kuinka suuresti eroavana nämä kaksi ilmeneekään! Ranskassa jouduttiin avonaiseen taisteluun kaikkien tunnustettujen tieteiden, kirkon ja valtion kanssa, vallankumouksellisten kirjoitukset julkaistiin maan rajojen ulkopuolella Hollannissa tai Englannissa, ja vallankumoukselliset itse usein joutuivat Bastiljin vankilaan. Saksalaiset päinvastoin olivat professoreja, valtion nimittämiä nuorison opettajia; heidän kirjoituksensa, tunnustetut oppikirjansa ja heidän määrätty järjestelmänsä maailmankaikkeudellisesta kehityksestä — hegeliläisyys — nousi ja sai tunnustuksen kuin jos se olisi ollut preussilaisen hallituksen rojaalinen filosofia. Ja voiko vallankumous kätkeä itsensä näiden professorien vaikeasti tajuttavien pedagogisten opetuksien ja heidän väsyttävän pitkämielisyytensä taakse? Eivätkö juuri ne henkilöt, joita pidettiin vallankumouksen johtajina, vapaamielisinä, olleet ajatuksia muuntavan filosofian katkerimpia vihollisia? Mutta se mitä eivät hallitusherrat eikä vapaamieliset kyenneet näkemään, sen näki ainakin yksi mies, ja tämä mies oli Heinrich Heine.
Ottakaamme esimerkki. Ei mikään filosofien lausunto ole siinä määrin aiheuttanut kiitoksia ahdasmielisten hallitusten taholta ja toiselta puolen kiukkua yhtä ahdasmielisten vapaamielisten taholta kuin Hegelin kuuluisa lausunto: "Kaikki mikä on todellista on järjellistä ja kaikki mikä on järjellistä on todellista".
Tämä oli ehdottomasti kaiken olemassaolevan siunaamista, se oli filosofinen siunaus despotismille, poliisihallitukselle, luokkaoikeudelle ja sensuurille. Niinpä Friedrich Wilhelm III ja hänen alamaisensa varsin hyvin ymmärsivätkin sen; mutta, Hegelin mukaan, ei sentään kaikki ilman poikkeusta, mitä oli olemassa, ollut todellista. Nimitys todellisuus kuuluu vain sille mikä on samalla välttämätön. Joku hallituksellinen säädös tai toimenpide — Hegel itse mainitsee esimerkkinä vissinlaisen "verotuslain" — ei hänen mielestään ole todellinen, jos siltä puuttuu muita kelpoisuusehtoja. Mutta mikä on välttämätön, on loppukädessä myöskin todellinen, ja sovellutettuna preussilaiseen hallitukseen, Hegelin oppi, niinmuodoin ainoastaan merkitsee, että se on järjellinen niin kauan kuin se on välttämätön, ja jos se näyttää meistä sietämättömältä, mutta siitä huolimatta sen olemassaolo yhä jatkuu, niin hallituksen varjopuolet löytävät oikeutensa selityksellä, että se johtuu sen alamaisten varjopuolista. Preussilaisilla niinmuodoin oli siihen aikaan sellainen hallitus kuin ansaitsivatkin.
Mutta todellisuus ei ollut Hegelin mukaan suinkaan ominaisuus, joka olisi kuulunut vissille poliittiselle tai yhteiskunnalliselle olotilalle kaikissa tapauksissa ja kaikkina aikoina. Päinvastoin. Rooman tasavalta oli todellinen, mutta Rooman keisarikunta, joka otti sen paikan, oli myöskin todellinen. Ranskan monarkia taas oli tullut epätodelliseksi v. 1789, se on, se oli menettänyt kaiken tarpeellisuutensa ja oli niin ollen kaikkea järjellisyyttä vastaan siinä määrin, että se murskasi itsensä Suuressa Vallankumouksessa, josta Hegel aina puhuu suurella innostuksella. Tässä siis, monarkia oli epätodellinen ja vallankumous todellinen. Niinpä kehityksen kulussa kaikki aikaisempi todellisuus tulee epätodellisuudeksi, menettämällä välttämättömyytensä, järjellisyytensä; kuolevan todellisuuden sijalle tulee elinvoimainen uusi todellisuus, se tulee rauhallisesti silloin jos vanha on kylliksi järkevä astuakseen kuolemaan ilman taistelua, mutta väkivaltaisesti silloin kun se on pakotettu taistelemaan tätä välttämättömyyttä vastaan. Näin hegeliläinen selitys hegeliläisen dialektiikan kautta kääntyy itsensä vastaiseksi — kaikki se mikä on todellista inhimillisen historian kehityksessä, käy ajan vaihteissa epäjärjelliseksi ja on niinmuodoin pyrkimykseltään järjetön, ja on heti alkujaan perinyt viisauden puutteen, kun taas kaikki se, mikä on järjellistä ihmisten mielissä, on tuleva todelliseksi, kuinka suuressa määrin hyvänsä se mahdollisesti onkin vastakkainen vallitseville olosuhteille. Väite kaiken todellisen järkiperäisyydestä kumoaa itse itsensä, hegeliläisen ajatustavan mukaan hänen toisessa väitteessään "Kaikki mikä kykenee seisomaan, on ainoastaan siinä määrin arvokas, että sen täytyy luhistua".
Mutta juuri tässä lepääkin hegeliläisen filosofian merkitys ja sen vallankumouksellinen luonne (johon meidän täytyy tässä kiinnittää huomiomme, koska siihen päättyy sitten Kantin saavutettu edistys), sillä siinä kerta kaikkiaan annetaan siunaus inhimillisen järjen ja toiminnan tuloksille. Totuus, jonka tunnustaminen on filosofian tehtävä, ei enään ole valmiiksi kerätty väitössarja, jonka kerran joku viisas oppinut on löytänyt; totuus on nyt löydettävissä tietoisuuden itsensä kehityksessä, pitkän historiallisen kehityksen oppineisuudessa, joka kiipeää alhaalta aina yhäti ylempiä korkeuksia kohti, milloinkaan saavuttamatta n.k. absoluuttisen totuuden huippukohtaa, josta se ei voisi edetä edemmäksi, josta se ei voisi enään katsoa eteenpäin, paitsi ainoastaan ristiä kätensä rinnoilleen ja ihmetellä sitä absoluuttista totuutta mikä on jo saavutettu. Ja juuri samalla tavalla kuin on laita filosofian huippukohdan saavuttamisen kanssa, sama pitää paikkansa kaikkeen muuhunkin tietoisuuteen nähden, yksinpä käytännöllisen liike-elämänkin tietojen suhteen. Ja juuri yhtä vähän kuin tietoisuus, voi historiakaan löytää ihanteellista inhimillisyyden olotilaa, täydellistä yhteiskuntaa, täydellistä valtiota; nämä ovat seikkoja, jotka voivat olla olemassa ainoastaan mielikuvituksissa; päinvastoin kaikki toisiaan seuraavat historialliset olosuhteet ovat ainoastaan korpivaellusta inhimillisen yhteiskunnan loppumattomassa kehityksellisessä prosessissa, joka pyrkii alhaalta yhä ylhäisempiin muotoihin. Jokainen askel on välttämätön ja hyödyllinen aikanaan ja niissä olosuhteissa joista ne saavat alkunsa, mutta nämä askeleet tulevat heikoiksi ja epäoikeudellisiksi uusissa ja korkeimmissa olosuhteissa, jotka kehittyvät vähitellen kunkin aikakauden omassa kohdassa; vanhojen olosuhteiden ja muotojen täytyy väistyä uusien korkeimpien muotojen tieltä, jotka taas vuorostaan rappeutuvat ja häviävät. Samoin kuin porvaristo suuremman teollisuuden, kilpailun ja mailman markkinain valtaamisen kautta murskasi kauan seisoneet ja suuresti kunnioitetut vanhat laitokset, samoin tämä dialektinen filosofia murskasi kaikki teoriat absoluuttisesta totuudesta ja sen kanssa sopusointuisasta absoluuttisesta inhimillisyydestä. Näin ollen ei mitään lopullista, absoluuttista tai pyhää ole olemassa, kaikki kätkee itseensä säälimättömän kuolevaisuuden, eikä mikään voi säilyä olemassaolossa sen edessä, paitsi taukoamaton olemassaoloon tulemis- ja katoamiskehitys, herkeämätön siirtyminen alhaisemmista muodoista korkeimpiin, josta ajattelijan aivostokin on vain pelkkä heijastus. Totuudella on kuitenkin vanhoillinen puolensakin, se ottaa huomioon tietoisuuden ja yhteiskunnan soveltuvaisuuden visseissä olosuhteissa aikaan ja oloihin nähden, mutta ainoastaan tässä mielessä se on vanhoillinen. Tämä filosofisen näkökannan vanhoillisuus on suhteellinen, kun taas sen vallankumouksellinen luonne on absoluuttinen, ainoa absoluuttinen jonka olemassaolon se sallii.
Meidän ei tässä kohdin tarvitse asettaa kyseenalaiseksi onko tämä filosofia läpeensä yhtäpitävä sen luonnollisen tieteen nykyiseen asemaan nähden, joka ennustaa maapallon ja sen asujaimiston häviämistä, joka on ilmeisen varma asia; joka niinmuodoin ottaa huomioon myöskin sen tosiasian, että inhimillisessä historiassa on ei ainoastaan kasvava ja elävä osa, vaan myöskin häviävä osa. Me olemme kuitenkin vielä huomattavan kaukana käännekohdasta, missä yhteiskunnan historia alkaa laskukautensa, joten emme voi odottaakaan, että hegeliläinen filosofia takertuisi kysymykseen, jota ei tiede vielä silloin ollut asettanut päiväjärjestykseen.
Mutta mitä meidän on muistettava tästä seikasta, on, ettei hegeliläinen kehitys Hegelin mukaan osoita itseään kyllin selvänä. Se johtuu välttämättömästi siitä, ettei hän milloinkaan ottanut tutkimusmetodissaan huomioon tätä perinpohjaisuutta. Ja tästä yksinkertaisesta syystä, koska hän oli pakotettu kehittämään järjestelmän, ja filosofisen järjestelmän tulee, kaikkien sille asetettujen vaatimusten mukaisesti päättyä jossain absoluuttisen totuuden määritelmällä. Niinpä Hegel, logiikassaan väitti, ettei tämä absoluuttinen totuus ole mikään muu kuin loogillinen, se on, historiallinen kehitys itse; tästä huolimatta hän pakottaa itsensä asettamaan rajan tälle kehitykselle, koska hänen täytyy päästä loppupäätökseen järjestelmäänsä nähden tavalla tai toisella. Hän saavuttaa tämän lopun alkamalla jälleen logiikasta, ja näin hän tekee johtopäätöksen — absoluuttinen aate, joka on absoluuttinen ainoastaan vissillä tavalla, sillä hän ei voi sanoa siitä mitään selventävää — ilmaisee itsensä luonnossa, se on, tulee muuntuneeksi, ja myöhemmin hengessä, se on, ajatuksissa ja historiassa, tulee jälleen omaksi itsekseen. Mutta lopullisessa filosofisessa analyysissa, alkuperäisyyteen palaaminen on mahdollinen ainoastaan yhdellä tavalla, nimittäin jos joku asettaa lopun historialle sen seikan perusteella, että ihmiskunta kykenee pääsemään tietoisuuteen absoluuttisesta totuudesta, ja selittää että tämä absoluuttinen aate on löydettävissä hegeliläisestä filosofiasta. Mutta tällä koko hegeliläisen filosofian dogmaattinen sisältö absoluuttiseen totuuteen nähden tulisi selitetyksi vastakkaisesti hänen dialektiikalleen, täten päästettäisiin valloilleen kaikki dogmaattiset menetelmät ja vallankumouksellinen puoli joutuisi vanhoillisen savun peittoon. Ja se mitä voidaan sanoa filosofisesta tietoisuudesta, voidaan myöskin sanoa historiallisesta kokemuksesta. Ihmiskunta, se on, Hegelin persoonassa, on saapunut absoluuttisen aatteen löytämiskohtaan, jolloin sen on myöskin täytynyt käytännöllisesti päästä niin pitkälle, että voi julistaa absoluuttisen aatteen todellisuudeksi. Hänen aikalaisensa eivät voineet kiristää tämän abstraktisen aatteen poliittisia vaatimuksia liian pitkälle. Ja niinpä me Oikeuksien Filosofian johtopäätöksenä huomaamme, että absoluuttisen aatteen tulee toteutua rajoitetussa monarkiassa, jota William III niin vakuuttavasti, mutta petollisesti lupasi alamaisilleen; siis rajoitetussa, siedettävässä, omistavien luokkien epäsuorassa hallinnassa, joka soveltuu Saksan pikkuporvaristolle, jonka rinnalla aateliston olemassaolon säilyttäminen keinotekoisine muotoineen oli välttämätön.
Tämän järjestelmän ehdoton käytännöllisyys on riittävä selittämään kuinka vallankumouksellista ajattelutapaa käyttäen voitiin muodostaa näinkin kehno johtopäätös. Tähän johtopäätökseen erikoisena aiheuttajana oli se, että Hegel oli saksalainen, ja kuten hänen aikalaisensa Goethe'kin, hän oli jonkin verran filistealainen (Filistealainen — muinaisen Filistean asukas. Filosofiassa tarkoitetaan filistealaisella "olla liiaksi käytännön mies tieteen kustannuksella". — Suom. muistutus.) Sekä Goethe että Hegel olivat kumpikin Olympian Zeus [Olympian Zeus — kreikkalaisten ylijumala Zeus, jonka he otaksuivat asuskelevan Olympoksen vuorella. — Suom. muistutus.] omalla alallaan, mutta kumpikaan heistä ei ollut kokonaan vapaa saksalaisesta filistealaisuudesta.
Mutta tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö hegeliläinen järjestelmä olisi näytellyt verrattoman paljon suurempaa osaa kuin mikään edellinen filosofinen järjestelmä, ja tämän järjestelmän ansiota on se ajatusrikkauksien kehittyminen joka on hämmästyttävä vielä tänäkin päivänä. Ajatuksen fenomenologia (Fenomenologia — oppi ajatusilmiöitten kehityksestä, jonka voi rinnastaa ajatuksen sikiökehitysopin ja paleontologian [Paleontologia — oppi muinaisjäännöksistä.] kanssa), inhimillisen tietoisuuden kehitys, eri vaiheiden lävitse, selitti yhtenäisesti sen luomiskehityksen minkä lävitse ihmisen tajunta on historiallisesti vaeltanut — logiikan, luonnonfilosofian, ajatusfilosofian, ja myöhemmin erotteli sen erinäisiin historiallisiin alaosastoihin — filosofian historiaan, oikeusfilosofiaan, uskonnonfilosofiaan, filosofian historiaan, estetiikkaan (Estetiikka — kaunotaide.) j.n.e. Hegel työskenteli kaikilla näillä eri historiallisilla aloilla, löytääkseen ja todistaakseen kehityksen jäljet, hän ei ollut ainoastaan luova suurkyky, mutta mies, joka omasi ensyklopedisen (Ensyklopedinen — kaikki inhimillisen tieteen alat käsittävä — monitieteellinen.) lahjakkuuden, hän oli täten, kaikessa suhteessa historiallinen loistotähti. On ilmeistä, että välttämättömyyden pakosta hän "Järjestelmä"-teoksessaan joutui usein hakemaan suojaa pakkorakennelmissa, josta hänen matalat vastustajansa vielä tänäkin päivänä pitävät niin suurta ääntä. Mutta nämä rakennelmat olivat ainoastaan raameja ja pylväitä hänen työlleen; joka ei pysähdy tarpeettomasti näihin, vaan tunkeutuu syvemmälle hänen rakennukseensa, löytää sieltä lukemattomia rikkauksia, jotka pitävät täysin paikkansa vielä tänäkin päivänä. Mitä tulee kaikkiin filosofeihin, heidän järjestelmänsä on tuomittu kuolemaan, ja seuraavasta syystä, koska se lähtee ihmissielun kuolemattomasta halusta, halusta hävittää kaikki ristiriitaisuudet. Mutta jos kaikki ristiriitaisuudet yht'äkkiä ja ainaiseksi lopetetaan, olemme me saavuttaneet niin kutsutun absoluuttisen totuuden, historia on loppuun eletty, ja kuitenkin se yhä jatkuu ja menee eteenpäin, vaikka sillä ei ole enään mitään tekemistä — se jatkuu koskaan ja yhä vaikeammin ratkaistavia ristiriitaisuuksia kohti. Niin pian kuin me kerran olemme tulleet täydellisiksi — ja Hegel auttoi meitä täydellisentymään enempi kuin kukaan toinen — merkitsee tällainen työ filosofialle juuri samaa kuin jos yksi filosofi suorittaisi kaiken mikä on mahdollinen ainoastaan koko ihmiskunnalle suorittaa sen edistyksellisen kehityskauden aikana — ja niin pian kuin me ymmärrämme tämän, täytyy meidän niin sanoaksemme ryhtyä uudestaan alusta alkaen tutkimaan filosofiaa. Tällä tavoin me hylkäämme absoluuttisen totuuden ja pidämme sen saavuttamattomana yksilölle ja sen sijalle me etsimme relatiivista (suhteellista) totuutta positiivisen tieteen avulla, ja keräämme sen tieteen totuuksia dialektista ajattelutapaa noudattaen. Hegelin universaalinen [Universaalinen — maailmankaikkeudellinen] filosofia haaksirikkoutui myöskin siinä, että hän pyrki yhdistämään järjestelmäänsä kaiken kehityksen suurimmassa mahdollisessa laajuudessa; ja toiselta puolen siksi, että hän pyrki näyttämään meille tietä, huolimatta siitä kykenikö hän itsekään tämän järjestelmän labyrinthin [labyrintti — tuhatkamarinen eli monisokkeloinen] keskellä löytämään maailman positiivista todellista tietoisuutta.
Joku voi ihmetellä että minkä tavattoman vaikutuksen hegeliläinen filosofia mahtoikaan tehdä filosofiaa kuolettavassa saksalaisessa ilmapiirissä. Sen riemukulku kesti kymmenen vuotta eikä suinkaan kuollut Hegelin mukana. Päinvastoin, vuodesta 1830 vuoteen 1840 hegeliläisyys vallitsi ylinnä ja takertui vastustajiinsa suuremmassa tai pienemmässä määrin. Tällä ajalla Hegelin näkökannat, tietoisesti tai tiedottomasti tunkeutuivat erinäisiin tieteisiin ja kuvasti itsensä kansantajuisessa kirjallisuudessa ja päivälehdissä, josta jokapäiväinen n. k. kulttuuriluokka ammensi henkisen ravintonsa. Mutta tämä voitto kautta linjan oli vain sen omissa riveissä syntyvän taistelun edelläkävijä.
Hegelin opit jättivät kauttaaltaan, kuten olemme huomanneet, riittävästi sijaa tuoda esiin sen nimessä mitä vastakkaisimpia käytännöllisiä mielipiteitä, ja silloin käytännöllinen teoreettinen Saksa käsitti kaksi asiaa — uskonnon ja politiikan. Joku joka antoi suurimman painon hegeliläiselle järjestelmälle, voi olla kohtuullisen konservatiivinen näissä molemmissa asioissa, kun taas se joka antoi suurimman huomion Hegelin dialektisella metodille, kuului äärimmäiseen vasemmistoon sekä uskonnossa että politiikassa. Hegel itse, huolimatta lukuisista vallankumouksellisista myrskyn purkauksista teoksissaan, oli kokonaisuudessaan taipuvainen konservatiivismiin. Hänen järjestelmänsä, mieluummin kuin hänen metodinsa oli maksanut hänelle paljon raskasta ajattelua. Yhdeksännentoista vuosisadan kolmannen vuosikymmenen lopun lähestyessä jakaantuminen hegeliläisessä koulukunnassa kävi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Vasemmisto, niin kutsutut nuorhegeliläiset oikeauskoisessa herännäisyystaistelussaan antautuivat vähitellen, joka merkitsi filosofian taka-askelta päivän polttaviin kysymyksiin nähden.
Ensi aluksi salli valtio nuor-hegeliläisten levittää oppejaan, vieläpä heitä suojelikin, mutta Friedrich Wilhelm IV:nnen mukana nousi kruunuun myöskin oikeaoppinen herännäisyys ja absoluuttinen feodalismi, jolloin avonaista taistelua ei enään voitu välttää. Taistelua käytiin yhä edelleenkin filosofisilla aseilla, mutta ei enään pitemmälti abstraktisissa filosofisissa merkeissä; nuorhegeliläiset kielsivät suoraan vallitsevan uskonnon ja vallassaolevan valtiovallan, ja vaikkakin "Deutschen Jahrbücher'issa" [vanhoillisten tiedemiesten tieteellinen aikakausjulkaisu] yhä puettiin käytännölliset päämäärät hegeliläisen filosofian fraseologian pukuun, viskasi nuorhegeliläinen koulukunta lehdessään "Rheinische Zeitung" pois filosofisen kaapun, taistelevien radikaalien filosofian puolustajina ja käytti filosofiaa ainoastaan pettääkseen sensuuria.
Mutta politiikka oli silloin sangen vaarallinen ala, joten päätaistelu kohdistettiin uskontoa vastaan. Mutta tämä oli myöskin, varsinkin 1840 luvun jälkeen epäsuorasti poliittista taistelua. Straussin "Das Leben Jesu", joka julkaistiin 1835, oli antanut ensimmäisen aiheen tähän. Tästä syntyi väittely, koskeva uskonnon salaperäisyyttä, kysymykseen takertui myöhemmin Bruno Bauer, esittäen lisää todistuksia kuinka koko sarja evankelisia taruja on niiden kirjottajain keksimiä. Väittely näiden kahden välillä tapahtui filosofian verhoomana, kuten järjen taistelu aineen kanssa; kysymys, olivatko ne ihmeelliset evankeliset tarut syntyneet yhteiskunnan kohdun tiedottoman salaperäisyyden sopukassa, tai olivatko ne evankelistani yksilöllisiä keksintöjä, laajeni kysymykseksi oliko ihmissukukunnan, järjen ja aineen historia täysipainoinen, ja viimeksi ilmestyi Stirner, uudenajan anarkismin profeetta — bakunilaisuus on lainannut paljon häneltä — ja kumosi tajunnan voiman omalla yksilöllisellä voimallaan.
Me emme seuraa hegeliläisen koulukunnan hajaantumista tältä kannalta tämän pitemmälle. Meille on tärkeämpää seuraava: joukko päättävimpiä nuorhegeliläisiä ajautui takaisin englantilais-ranskalaiseen materialismiin sen välttämättömyyden takia, että he taistelivat positiivista uskontoa vastaan. Tässä taistelussaan he joutuvat vastakkain koulukuntansa opetuksen kanssa. Materialismin mukaan luonto on olemassa varmana todellisuutena, hegeliläisessä järjestelmässä se oli olemassa vain pelkkänä lisäkkeenä absoluuttiselle aatteelle, ikäänkuin se olisi ollut häväistys tälle aatteelle; kaikessa tapauksessa ajatus ja ajatuksen tuotteet, aate, tämän näkökannan mukaan, ilmeni alkuperäisenä, luonto taas oli olemassa vain tämän aatteen tuloksena, ja tämän vastakohdan he voivat sivuuttaa niin hyvin tai niin huonosti kuin saattaa otaksua.
Sitten ilmestyi Feuerbachin "Wesen des Christenthums". Yhdellä iskulla se hävitti tämän vastakohdan, asettaen materialismin valtaistuimelle jälleen ilman mitään viisasteluja. Luonto on olemassa riippumattomana kaikista filosofioista. Se on peruste, jolleka me, itsekin ollen luonnon tuotteita, olemme rakennetut. Ulkopuolella ihmisen ja luonnon ei mitään ole olemassa, ja ne korkeammat olennot, jotka meidän uskonnolliset mielikuvittelijamme ovat luoneet, ovat ainoastaan meidän yksilöllisyytemme mielikuvaheijastuksia. Vanne rikkoutui, järjestelmä hajaantui ja murskaantui, koska se oli perustunut ainoastaan mielikuvitukselle, ja ristiriita oli ratkaistu. Voidakseen täysin käsittää tämän teoksen voimakkaan vaikutuksen, olisi täytynyt olla itse sen näkemässä. Sen aikaansaama innostus oli yleinen, me olimme kaikin silloin Feuerbachin seuraajia. Joka on lukenut Marxin "Pyhä Perhe"-teoksen, saa käsityksen kuinka suurella innostuksella Marx tervehti tätä uutta ajatusta, huolimatta niistä muistutuksista mitä hän sitä vastaan teki.
Juuri tämän teoksen virheet antoivat sille hetkellisen vaikutuksen. Sen kirjallisuus-, mieltäkiinnittävä ja yksinpä sen pommittava tyyli saivat sille suuren lukijakunnan, ja koitui se jatkuvaksi virkistykseksi monivuotisen abstraktisen ja sekavan hegeliläisyyden jälkeen. Saman vaikutuksen antoi tuhlaava rakkauden ylistely, joka saa anteeksiannon, ellei juuri oikeutuksensa, kun vertaa sitä sietämättömään puhtaan järjen ylistelyyn. Mutta mitä me emme saa unohtaa on se, että juuri näille Feuerbachin heikkouksille perustuva "todellinen sosialismi" tarttui valistuneeseen Saksaan, kuten riehuva kulkutauti jälkeen vuoden 1844. Tämä "sosialismi" asetti kirjallisuusfraaseja tieteellisten totuuksien sijalle, vapauttaen ihmiskunnan rakkauden avulla, sen sijaan että se olisi pyrkinyt vapauttamaan proletariaatin tuotantovoimain taloudellisen muunnoksen kautta; toisin sanoen, se hukutti itsensä viljaviin kauniisiin kirjoituksiin ja sairaaseen sentimentaalisuuteen, jonka tyypillisiä kirjoittajia oli herra Karl Grün.
Me emme saa myöskään unohtaa, että vaikkakin hegeliläinen koulukunta oli hävitetty, ei hegeliläinen filosofia ollut lopullisesti hävinnyt. Strauss ja Bauer edustivat niistä toinen toista puolta ja toinen toista ja kävivät polemiikkia keskenään. Feuerbach murskasi hegeliläisen järjestelmän ja viskasi sen kokonaan syrjään. Mutta kukaan ei voi tehdä loppusuoritusta jonkun filosofisen järjestelmän kanssa yksinkertaisesti julistamalla sen valheelliseksi, ja niin suuren työn käsittävä filosofia kuin Hegelin, jolla oli kansakunnan henkisyyteen niin suunnaton vaikutus, ei antanut niin vain syrjäyttää itseään yhdellä iskulla. Se oli tuhottava sen omalla menettelyllä, joka merkitsee sitä, että sen muoto on murskattava vakaumuksella, mutta säästettävä ne uudet tiedon saavutukset mitä se oli luonut. Kuinka tämä tapahtuu, me tulemme näkemään tuonnempana.
Mutta toistaiseksi 1848 vuoden vallankumous viskasi syrjään kaiken filosofisen väittelyn, yhtä yksinkertaisesti kuin Feuerbach oli syrjäyttänyt Hegelin filosofian. Ja silloin Feuerbach itse tuli hukutetuksi.