IV.
Strauss, Bauer, Stirner, Feuerbach, nämä olivat hegeliläisen filosofian pienempiä edustajia, sikäli kuin eivät he poikenneet filosofian alalta. Strauss on, teostensa "Jeesuksen elämä" ja "Dogmaatikot" lisäksi, kirjoittanut ainoastaan filosofisia ja uskonnollisia teoksia Renan malliin; Bauer työskenteli jonkin verran pelkästään alkukristillisyyden alalla, mutta siinä suhteessa tunnustusta ansaitsevalla tavalla; Stirner pysyi "ajattelemattomana kuohahtajana" senkin jälkeen kuin Bakunin oli sekottanut hänet Proudhonin kanssa ja luonut yhdistyneen "anarkismin." Feuerbach yksin jäi merkitykselliseksi filosofina; mutta filosofia ei jäänyt hänelle korkeimmaksi kaikkia muita tieteitä, kermaksi kaikista tieteistä sivuuttamattomana rajattomuudessaan, koskemattomana pyhänä tekijänä, hän on filosofian kokonaistuttaja; toinen puoli hänestä oli materialisti ja toinen idealisti. Hän ei ollut Hegelin vastuunalainen kritiikki, vaan hän yksinkertaisesti viskasi Hegelin summassa syrjään, samalla kun hän itse hegeliläisen järjestelmän monitieteelliseen rikkauteen verrattuna ei kyennyt luomaan mitään positiivisesti arvokasta, lukuunottamatta hänen korkeaäänistä rakkauden uskontoaan ja laihaa mitätöntä siveysjärjestelmäänsä.
Mutta hegeliläisen koulukunnan hajotessa syntyi toinen, ainoa koulukunta, joka on tuottanut todellisia hedelmiä ja tämä koulukunta liittyy Marxin nimeen (Minulle on sangen vaikeaa antaa personallista selitystä tässä kohden. Ihmiset ovat nimittäin viime aikoina kertoneet minun osuudesta tämän teorian kehittämisessä, joten minä tuskin voin olla lausumatta muutamaa sanaa tämän johdosta. Minä en voi kieltää, etteikö minulla olisi ollut neljänkymmenenvuotisessa yhteistyössä Marxin kanssa, vissiä itsenäistä osaa, ei ainoastaan pohjaperusteitten laskemisessa mutta myöskin teorian kehittämisessä. Mutta suurin osa johtavista ajatuksista, eritoten taloustieteen alalla ja sen lopulliset terävät väitelmät, kuuluvat Marxille. Sen mitä minä olen suorittanut, Marx olisi aivan hyvin voinut suorittaa ilman minua, lukuunottamatta paria erikoista soveltamista. Mutta mitä Marx on tälle teorialle antanut, en minä olisi voinut niinkään helposti antaa. Marx seisoi ylempänä, näki kauemmaksi, otti laajemman, selvemmän pikaisemman huomion kuin kukaan meistä. Marx oli todellinen nero, me muut parhaassa tapauksessa hänen oppipoikiaan. Ilman häntä ei se teoria, mikä tunnetaan marxilaisuuden nimellä, olisi sitä mitä se on tänä päivänä, kaukana siitä. Siksi se kantaakin hänen nimeään.).
Tässä tapauksessa eroaminen hegeliläisestä filosofiasta tapahtui materialistiseen maailmankatsomukseen palaamisella, se on, päätöksellä syventyä perinpohjaisesti varsinaiseen maailmaan — luontoon ja historiaan — sellaisena kuin se esittää itsensä jokaiselle meistä, ilman mitään ennakkoluuloista idealistista mieletöntä sekaantumista; se merkitsee säälimättömästi kaikkien ennakolta määrättyjen idealististen mielijohteitten uhraamista, jotka eivät sopeutuneet käytännöllisesti löydettyjen tosiasiain kanssa niiden keskinäisiin suhteisiin, kaikkea tarkastettiin ilman mitään harhanäkyjä. Ja materialismi yleensä ei vaadikaan enempää.
Nyt ensi kerran materialistisen filosofian historiassa, tehtiin vilpitön yritys ohjata sen tulokset kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka heräsivät tietoisuuden helmassa, tai ainakin sen luonteenominaisimpiin piirteisiin nähden.
Hegeliä ei yksinkertaisesti työnnetty syrjään, päinvastoin marxilainen koulukunta liittyi hänen vallankumoukselliseen puoleensa, omaksuen hänen dialektiisen metoodinsa. Mutta tämä metodi ei kyennyt palvelemaan marxilaisuutta hegeliläisessä muodossaan. Hegelin mukaan dialektiikka on aatteen itsekehitys. Absoluuttinen aate ei ainoastaan ollut olemassa iankaikkisuudesta, mutta se oli koko olevan maailman sielu. Se kehittyy itsestään omaksi itsekseen kautta kaikkien alkuvaiheiden, joita käsitellään yleispiirteisesti "Logiikka" teoksensa, ja jotka on kaikki sisällytetty siihen. Sitten se astuu ulos nahoistaan, muuttaen itseään luonnon mukana, jossa se, ilman itsetietoisuutta, verhottuna luonnon välttämättömyydeksi, käy läpi uuden kehityksen, ja lopuksi, ihmisessä itsessään, tulee itsetietoiseksi. Tämä itsetietoisuus ponnistelee eteenpäin aineen alemmista muodoista alati korkeampiin muotoihin, kunnes Absoluuttinen Aate jälleen havaitaan hegeliläisessä filosofiassa. Hegelin mukaan dialektinen kehitys luonnossa ja historiassa, se on, syysuhteellinen yhtenäinen kehitys alhaisemmasta muodosta korkeampiin, huolimatta kaikista sivuliikkeistä ja tilapäisistä taka-askeleista, on ainoastaan kirjapaino jäljennös ijäisyydestä kehittyneen Aatteen itsekehityksestä, jota ei kukaan tunne, mutta ollen itsenäinen kaikesta inhimillisen aivoston ajatuksesta. Tämä sekasotku-ideologia täytyi työntää syrjään. Me käsittelimme aatteita i materialistisina, kuvina todellisista esineistä, sen sijaan että olisimme käsitelleet todellisia esineitä kuvina tästä tai tuosta Absoluuttisen Aatteen kehitysvaiheesta. Tämän perusteella dialektiikka alennettiin tietoisuudeksi maailmankaikkeudellisten lakien liikkeistä — niin koko maailmaa koskevissa asioissa kuin ihmisen ajatuksissakin — nämä kaksi lakijärjestelmää ollen samanmukaisia sikäli kuin ne koskevat ainetta, mutta eroavat selityksensä suhteen, koska ihmisen järki voi käyttää niitä tietoisesti, kun taas luonnossa, ja tähän asti inhimillisessä historiassa, ne enimmäkseen ovat toimineet itsekseen, tiedottomasti, ulkonaisen välttämättömyyden pakottamina, lakkaamattoman sarjan, ilmeisten sattumien lävitse. Tässä dialektinen Aate itse tuli pelkäksi heijastukseksi todellisen maailman dialektisesta kehityksestä, ja näinmuodoin Hegelin dialektiikka tuli käännetyksi ylösalaisin, tai mieluummin sanoen, se asetettiin seisomaan jaloillaan eikä päällään, kuten se oli seisonut tähän asti. Ja tätä materialistista dialektiikkaa, joka sen jälkeen muodostui meidän parhaaksi työvälineeksemme ja terävimmäksi aseeksemme, emme me yksin löytäneet, vaan myöskin saksalainen työmies, Joseph Dietzgen huomattavalla tavalla ja riippumatta meistä.
[Joseph Dietzgen, saksalainen nahkuri, oleskeli Yhdysvalloissa kahteen kertaan, kirjoittanut useita huomattavia filosofisia teoksia, joista m.m. Chicagossa Charles Kerr & Co:n kustannuksella ilmestynyt "Positive Outcome of Philosophy" ja "Philosophical Essays", oli myöskin kuuluisan Haymarketin verilöylyn aikana 1888 Chicagossa ilmestyvän saksalaisen sosialistilehden toimittajana, johon toimeen hän tarjoutui, kun kukaan ei aikonut uskaltaa ottaa tointa vastaan vallitsevan luokan ankarien vainojen takia. — Suom. muistutus.]
Mutta juuri tässä kohden Hegelin filosofian vallankumouksellinen puoli jälleen omaksuttiin ja samalla kertaa vapautettiin se idealistisista sukelluksista, joiden kautta Hegel oli häirinnyt sen pääsemistä välttämättömiin tuloksiin. Suuressa perusajatuksessa, nimittäin, ettei maailmaa ole käsitettävä valmiista esineistä muodostuneeksi kokonaisuudeksi, vaan kehitykselliseksi kokonaisuudeksi, jossa näennäisesti pysyväiset esineet ei vähemmän kuin ajatuskuvat aivostossa — aate, synnyttävät särkymättömän olemassaoloon tulemisen ja häviämisen ketjun, jossa kaikenlaisten näennäisten tapaturmien kautta, ja huolimatta kaikista tilapäisistä taka-askeleista, kehitys kulkee edistyskulkuaan — tämä suuri perusajatus on, varsinkin Hegelin aikakauden jälkeen, siinä määrin vallinnut ihmisjoukkojen ajatuksia, että sitä yleisesti puhuen, ei nyt tuskin enään kielletä. Mutta tunnustaa sen yksityiskohdat ja soveltaa se todellisuudessa kaikkiin niihin olomuotoihin, jotka tulevat tarkastuksen alaisiksi, on kaksi eri asiaa. Mutta se joka horjumattomasti jatkaa tutkimuksiaan tältä historialliselta näkökannalta, myöskin joutuu asettamaan sulun heti ja ainiaaksi vaatimuksille lopullisista ratkaisuista ja ikuisesta totuudesta; sen täytyy tulla vakuutetuksi saavutetun tietoisuuden välttämättömistä rajoituksista, tämän ajatuksen mielikuvituksellisesta luonteesta, joka johtuu niistä olosuhteista, joissa se ajatus on syntynyt. Se joka tämän teorian omaa, ei voi myöskään enään painostaa vanhojen metafyysikkojen pauhaamista mitättömistä antiteeseistä totuudesta ja valheesta, hyvästä ja pahasta, samanlaisesta ja erilaisesta, välttämättömästä ja satunnaisesta; sillä tämän teorian omaaja tietää, että näillä antiteeseillä on ainoastaan suhteellinen merkityksensä, että sillä mikä tunnustetaan totuudeksi nyt, on salattu ja myöhemmin on sille ilmenevä valheellinen puolensa, juuri samoin kuin on nyt valheeksi tunnustetulla totuudellinen puolensa, jonka ominaisuuden nojalla se voi myöhemmin esiintyä totuutena; että niinkutsuttu välttämättömyys on muodostunut pelkästi satunnaisesta, ja että tunnustettu sattuma on muoto, jonka takana välttämättömyys piileksii j.n.e.
Vanhoilla tutkimus- ja ajatusmetodeilla, joita Hegel kutsuu metafyysillisiksi, jotka etupäässä kiinnittivät itsensä esineiden tutkimiseen sellaisina kuin ne olivat ja ilmenivät laadultaan, josta menetelmästä vieläkin on merkkejä ihmisten päissä, oli siihen aikaan suuri historiallinen oikeutuksensa. Oli ensin tutkittava esineitä ennen kuin voitiin tutkia niiden kehitysvaiheita; ihmisen täytyi ensin tietää mitä ensin oli ennen kuin hän voi tutkia siinä tapahtuneita aikaisempia muutoksia. Ja näin oli laita luonnontieteenkin. Vanha metafysiikka, joka käsitti esineitä paikallaan pysyvinä, johtui filosofiasta, joka tutki kuolleita ja eläviä sellaisina esineinä, joita pidettiin seisovina. Mutta sen jälkeen kuin tämä tutkimus oli ulotettu niin pitkälle, että ratkaiseva askel oli mahdollinen, nimittäin systemaattinen noiden esineiden aikaisemmin tapahtuneiden muutosten tutkiminen, syventymällä luontoon itseensä, silloin sai vanha metafysiikka kuoleman iskun filosofian helmassa, ja, jos kerran tiede edellisen vuosisadan lopussa oli pääasiallisesti tietoisuuden keräämistä varten, tiedettä jokapäiväisistä esineistä, on tiede meidän päivinämme pääasiallisesti tietoisuuden järjestämistä, tiedettä tapahtuneista muutoksista, esineiden alkuperästä ja kehityksestä ja niiden keskinäisestä yhteydestä, joka sitoo nämä muutokset luonnossa yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Fysiologia, joka tutkii kasvien ja eläinten varhaisempien muotojen organismia; sikiökehitysoppi, joka käsittelee alkuperäisen organismin kehitystä itiöstä täydellisyyteensä; geologia, joka tutkii asteettaista maanpinnan muodostamista — kaikki nämä tieteen haarat ovat meidän vuosisatamme tuloksia.
Mutta ennen kaikkea, on kolme suurta löytöä, jotka ovat tehneet mahdolliseksi meidän tietoisuutemme luonnon kehitysvaiheiden keskinäisestä yhtenäisyydestä mennä eteenpäin harppa-askeleilla. Ensinnäkin, solun keksiminen, yksikkö kertaantumisesta ja jakaantumisesta, josta kasvi- ja eläin-aine kehittyy siten, että sen kasvussa ja kehityksessä huomataan, ei ainoastaan korkeimpien organismien kaikki korkeimmat luokat seuraavan maailmankaikkeudellista lakia, mutta tämä sama maailmankaikkeudellisen lain mukainen kehitys huomataan toteutuvan solun jakautumisessa, jonka jakaantumiskehityksen kautta myöskin organismit kykenevät muuttamaan muotoaan ja siten lisäämään itsenäistä kehitystä. Toiseksi, ne energian muodonmuutokset, jotka ovat osoittaneet meille, että kaikki niinkutsutut todelliset voimat epäorgaanisessa luonnossa, mekaaniset voimat ja niiden täydentäjät, niinkutsutut potentiaaliset energiat, lämpö, valosäteily (valo, valosäde-lämpö), sähkö, magnetismi, kemiallinen energia, ovat eri muotoja maailmankaikkeudellisesta liikunnasta, joka visseissä olosuhteissa siirtyy toisesta toiseen, niin että niiden sijalle, jotka katoavat, vissi määrä toisia ilmestyy, niin että koko luonnon liikunta rajottuu tähän ikuiseen yhdestä toiseen siirtymisprosessiin. Lopuksi, Darwin kehitti ensimmäisen loogillisen todistuksen, että luonnon orgaaniset tulokset meihin nähden, ihminen niihin luettuna, ovat seurauksia pitkäaikaisesta kehityksellisestä edistymisestä muutamasta alkuperäisestä yksinkertaisesta solusta, ja nämä taas, kemiallisen prosessin vaikutuksesta ovat kehittyneet protoplasmasta [Protoplasma Alkuaine Suom. muistutus.] eli munanvalkuais-aineesta.
Kiitos näille kolmelle suurelle löydölle ja niistä seuraukselliselle tieteen voimakkaalle edistymiselle, me nyt olemme saavuttaneet sen kohdan, jossa me voimme löytää yhtymäkohdat luonnossa tapahtuneille muutoksille, ei ainoastaan erikoistapauksissa, mutta myöskin näiden erikoistapausten suhteessa kokonaisuuteen, ja siten me voimme antaa näköalakuvan luonnon keskinäisestä yhteydestä suunnilleen tieteellisessä muodossa, niiden tosiasiain nojalla, jotka kokemusperäinen tieto itse on meille osoittanut. Tämän täydellisen kuvan valmistaminen oli aikaisemmin niinkutsutun luonnon filosofian tehtävä. Se voi tämän suorittaa ainoastaan asettamalla tuntemattomien keskinäisten yhdyssiteitten tilalle aatteellisia ja mielikuvituksellisia otaksumia, täyttämällä puuttuvat lenkit mielikuvituksilla ja silloittamalla kuilut tyhjillä olettamuksilla. Sillä oli monta iloista ajatusta näissä (mielikuvituksen) siirroissa, se aavisti monta myöhempää löytöä, mutta se aiheutti myöskin jälkeentuleville huomattavasti mielettömyyksiä, jotka ovat haitanneet tähän päivään asti, mutta joka ei ole muuten voinut olla. Nykyisin, kun luonnon tutkimusten tulokset tarvitsevat enään ainoastaan dialektista täydentämistä, se on, niiden keskinäisen läheisen yhteenliittymisen kannalta, päästäksemme meidän ajallemme tyydyttävään luonnon järjestelmään, jolloin keskinäisyhtenäisyyden dialektinen piirre tunkee itsensä kokemusperäisten tiedemiesten metafyysillisesti harjoitettuihin aivostoihin, vastoin heidän tahtoaan; nykyisin on luonnonfilosofia lopullisesti pantu pois viralta, jokainen yritys sen uudelleen palauttamiseksi, olisi turha vaiva, se olisi vain taka-askel.
Mutta mikä pitää paikkansa luontoon nähden, joka on täten tunnustettu historiallisessa prosessissa, pitää myöskin paikkansa yhteiskunnan historiaan nähden kaikissa sen eri haaroissa, ja kokonaisuudessaan kaikkiin niihin tieteisiin nähden, jotka käsittelevät inhimillisiä ja jumaluusopillisia asioita. Tämän mukaan myöskin oikeustieteen, historian, uskonnon j.n.e. filosofia sisältyy tähän, että tapahtumain todellisten keskinäisten yhtenäisyyksien sijaan, asetettiin filosofin mielessä alkunsa saanut ajatus; että historia, sekä kokonaisuudessaan että eri osissaan, muodostui asteittaisesta aatteiden käsittämisestä, mutta luonnollisestikin aina filosofin omista matalista aatteista.
Tähänastinen historia, epätietoisesti mutta välttämättömästi pyrkii vissiin ennalta määrättyyn, suunniteltuun, ihanteelliseen päämäärään, kuten esim. Hegelin laita oli, kohti hänen Absoluuttisen Aatteensa toteuttamista, ja vääjäämättömästi kallistuessa tätä Absoluuttista Aatetta kohti, muodosti historiallisten tosiasiain sisäisen yhtenäisyyden. Todellisen ja tähän asti tuntemattoman keskinäisen yhteyden sijalle, ihminen asetti uuden salaperäisen päämäärän, tiedottoman tai asteittaisen tietoisuuteen tulemisen. Ja niinmuodoin oli välttämätöntä tässä tapauksessa, samoin kuin luonnonkin suhteen, työntää syrjään nämä keinotekoiset keskinäiset yhteydet, keksimällä todellinen, tehtävä joka lopulta kruunautui maailmankaikkeudellisten lakien edistyskulun keksimisellä, jotka lait ovat osottautuneet inhimillisen yhteiskunnan historian määrääviksi tekijöiksi.
Yhteiskunnan laajentamishistoria näyttää kuitenkin aivan erilaiselta kuin luonnonhistoria. Luonnossa on löydettävissä, mikäli jätämme pois näköpiiristä ihmisen taantumuksen luonnon suhteen — pelkät tiedottomat sokeat tekijät jotka vaikuttavat toinen toisiinsa, ja niiden keskinäisissä vuorovaikutuksessa maailmankaikkeudellinen laki toteuttaa itsensä. Kaikesta tästä johtuu, huolimatta lukemattomista ilmeisistä tapaturmista, jotka ilmenevät pinnalla, tai näiden tapaturmien sattumuksista lopullisina tuloksina, ettei mitään sellaista tapahdu, joka johtaisi toivottuun tietoiseen tulokseen. Päinvastoin taas yhteiskunnan historiassa, yksin pelkät näyttelijätkin ovat kaikki tietoisuudella varustetut; ne ovat tekijöitä, varustettuna harkitsemiskyvyllä ja innostuksella, ihmisiä, jotka työskentelevät määrätyn päämäärän saavuttamiseksi; mitään ei ilmene niiden toiminnassa ilman määrättyä tarkoitusta, ilman toivottua päämäärää. Mutta tämä erotus, niin tärkeä kuin se onkin historiallisen tarkastuksen kannalta, erikoisesti sen yksityiset vaihekaudet ja tapahtumat, ei voi tehdä eroitusta siihen tosiasiaan nähden, että historian kulku on maailmankaikkeudellisten sisäisten lakien hallitsema. Ja tässä myöskin, huolimatta kaikkien yksilöryhmien erilaisista toivomuksista, monissa tapauksissa tapaturmat ovat pintailmiöinä. Se mitä toivotaan, sangen harvoin tapahtuu. Useimmissa tapauksissa lukuisat toivotut päämäärät joutuvat ristiriitaan ja häiritsevät toinen toistaan, ja silloin joko nämä päämäärät ovat kykenemättömiä toteutumaan tai sitten niiden välikappaleet ovat tehottomia. Täten lukemattomat yksilöllisten toivomusten ja yksilöllisten toimenpiteiden taistelut historian helmassa johtavat lopputulokseen, joka kokonaisuudessaan on samanmukainen sille mitä tapahtuu luonnon helmassa, joka on määrättyä tarkoitusta vailla. Toimenpiteiden päämäärät ovat tarkoituksellisia, mutta seuraukset jotka johtuvat näistä toimenpiteistä eivät ole tarkoituksellisia, tai sikäli kuin ne näyttävät täyttävän toivomukset, lopullisissa tuloksissaan ne ovat kokonaan eroavia toivotuista päämääristä. Historialliset tapahtumat näinmuodoin kokonaisuudessaan osoittautuvat sattuman ohjaamiksi. Mutta yksimpä siinäkin, missä pintapuolisesti tarkastaessa näyttää tapaturma näyttelevän osaansa, se on, itseasiassa, kiinteästi näkymättömien, sisäisten lakien hallitsema, ja ainoaksi kysymykseksi näin ollen jää, tulla tuntemaan nämä lait.
Ihmiset luovat oman historiansa siten, että jokainen seuraa omia toivottuja pyrkimyksiään, riippumattomana seurauksista, ja näiden monien toivomusten seuraukset toimivat eri suuntiin, ja niiden moninaisuuden vaikutukset mailmaan muodostavat historian. Se riippuu näin ollen yksilöiden suuren enemmistön pyrkimyksistä. Tahdon määrää halu tai mielikuvitus, mutta välineet joihin halu tai mielihalu heti kohdistuvat, saattavat olla sangen erilaisia. Joskus se voi kohdistua ulkonaisiin olosuhteisiin, joskus aatteellisiin motiiveihin, kunniantuntoon, totuuden ja oikeuden harrastukseen, persoonalliseen vihaan, tai sitten kaikenlaisiin puhtaasti yksilöllisiin erilaisiin ajatuksiin. Mutta toiseltapuolen me olemme nähneet historiasta, että monien yksilöjen tahdot saavat aikaan vaikutuksia, suurimmaksi osaksi vastakkaisia heidän toivomuksilleen — usein, itseasiassa sangen vastakkaisia — heidän toimintamotiiveillaan samalla tavalla, on ainoastaan pintapuolinen merkitys yleisiin tuloksiin nähden. Toiseltapuolen herää kysymys: Mitkä pakottavat voimat ovat näiden toimintamotiivien takana; mitä ovat ne historialliset syyt, jotka muuntavat itsensä toimintamotiiveiksi ihmisten aivostoissa?
Vanha materialismi ei milloinkaan asettanut tätä kysymystä itselleen. Sen historian filosofia, sikäli kuin sillä sitä voidaan erikoisesti sanoa olleen, on siis ehdottomasti sekava; se arvostelee kaikkea pikaisten motiivien näkökannalta; se jakaa historialliset tekijät hyvään ja pahaan, ja huomaa lopputuloksena, että hyvä joutuu aina syrjäytetyksi ja paha suoriutuu voitokkaana, josta sitten johtuu, että sikäli kuin on kyseessä vanha materialismi, ettei siinä löydy mitään rakentavaa, jota voitaisiin käyttää hyödyksi historian tutkimisessa, ja meille vanha materialismi historiaan nähden osottautuu valheelliseksi, koska se tahtoo määritellä aatteelliset mielijohteet lopullisiksi, sen sijaan että se osottaisi mitä niiden takana on, sitä mikä on näiden mielijohteiden kiihotin. Syynä loogillisen johtopäätöksen epäonnistumiseen ei ole se seikka, ettei aatteellisia mielijohteita tunneta, vaan siinä, ettei tarkasteta niiden toiminnan etäisimpiä syitä. Filosofian historia sen sijaan, erikoisesti sikäli kuin Hegel sitä tulkitsi, käsitti, että näennäiset, eikä edes ihmisen todellisetkaan motiivit, jotka ilmenevät historiassa, ole millään muotoa lopullisia tekijöitä historiallisissa tapahtumissa, ja että näiden tapahtumien takana on muita liikuntavoimia, jotka täytyy löytää; mutta se ei etsi näitä voimia historiasta itsestään, vaan importeeraa ne enimmäkseen sen ulkopuolelta, filosofisesta ideologiasta historiaan. Sen sijaan, että Hegel esim. selostaisi vanhan Kreikan historiaa sen omien sisäisten yhdistelmäin kannalta, hän selittää ikäänkuin se olisi ollut työskentelyä jonkun kauniin yksilöllisyyden, taideluomien ja sellaisten hyväksi. Hän puhuu paljon vanhasta Kreikasta mikä on kaunista ja ylevää, mutta hän ei poista sillä meidän tämänpäiväistä tyytymättömyyttämme, sillä sellainen selostus on pelkkää fraseologiaa.
Jos me näin ollen aiomme löytää ne pakottavat voimat, jotka tunnettuina tai tuntemattomina, ja suurimmalta osalta tuntemattomina, seisovat taustalla historiallisina tekijöinä ja muodostavat historian todelliset lopulliset voimat, me emme voi ottaa huomioon niinkään paljon joidenkin yksilöiden motiiveja, olivatpa ne kuinka valtavia tahansa, kuin niitä, jotka panevat liikkeelle suuret joukot, kokonaiset kansakunnat, kuin myöskin jokaisen kansakunnan kokonaiset luokat, ja tämä myöskin, ei äkillisesti leimahtavissa ja nopeasti sammuvissa liekeissä, vaan tuskallisen toiminnan kautta kirkastuu suurena historiallisena muutoksena. On löydettävä ne suuret pakottavat voimat jotka vaikuttavat toimivien joukkojen ja heidän johtajainsa, aivoissa n.k. suurmiesten aivoissa, joko tietoisina motiiveina, selvinä tai epäselvinä, suoranaisesti tai ideologisesti tai vaikkapa vain yliluonnollisessa muodossa, se on ainoa menettely, joka voi saattaa meidät sen lain jäljille, mikä kontrolloi koko historiaa, samoin kuin erilaisia aikakausiakin ja kaikkia yksityisiä maita. Kaikki mikä panee ihmiset liikkeelle, täytyy ensin vaikuttaa heidän aivostoonsa, mutta se voima joka toimii heidän aivoissaan, riippuu sangen suuresti olosuhteista. Työläiset eivät millään muotoa ole tulleet ystävällisiksi kapitalistien konevoimalle, vaikkakaan he eivät enään murskaa koneita kappaleiksi kuten he tekivät 1848 Rheinin maakunnassa.
Mutta samalla kun näiden historian pakottavien voimien keksiminen on ollut täysin mahdottomuus kaikille muille aikakausille, kun otetaan lukuun niiden monimutkainen keskinäinen yhteys, on meidän aikakautemme siinä määrin yksinkertaistuttanut nämä suhteet, että nämä kysymykset voidaan nyt ratkaista. Sitten suurteollisuuden alkamisen, varsinkin sitten 1815 Euroopan rauhan solmimisen, ei ole ollut enään Englannissa kellekään salaisuus, että koko poliittinen taistelu on ollut taistelua ylivallasta kahden luokan välillä nimittäin maanomistaja-aristokratian ja keskiluokan välillä. Ranskassa, bourbonien jälleen valtaan päästyään sama tilanne on vallinnut; historiankirjoittajat Thierry'stä Guizot'iin, Mignet'tiin ja varsinkin Thiersiin, tunnustavat sen olevan avaimen Ranskan historian ymmärtämiseen, eritoten sitten keskiajan. Ja sitten vuoden 1830 työväenluokka — proletariaatti — on tunnustettu kolmanneksi kilpailijaksi herruudesta kummassakin maassa. Olosuhteet ovat käyneet niin yksinkertaisiksi ymmärtää, että ken tahansa voi sulkea silmänsä ja sittenkin nähdä näiden kolmen luokan välisen taistelua ja niiden etujen ristiriitaisuuden olevan uudenajan historian liikkeellepanevina voimina, ainakin näissä kahdessa enimmän edistyneessä maassa.
Mutta kuinka nämä luokat ilmestyivät olemassaoloon? Jos suurilla vanhanaikaisilla feodaalisilla maaomaisuuksilla on alkunsa poliittisissa syissä, alueitten pakollisen valtaamisen muodossa, tätä samaa tekijää ei voida sovelluttaa porvaristoon eikä proletariaattiin. Näiden kahden suuren taloudellisen luokan alkuperä ja kehittyminen on selvästi ja ilmeisesti selitettävissä taloudellisissa syissä. Ja yhtä selvää on myöskin, että maanomistajaluokan ja porvariston, eikä vähempää porvariston ja proletariaatin välisissä taisteluissa taloudelliset edut ovat kaikkein tärkeimmät, poliittinen voima palvellen ainoastaan välikappaleena tarkoitusten edistämiseksi.
Sekä porvaristo että proletariaatti ovat kumpikin seurauksia muuttuneista taloudellisista olosuhteista, tai tarkemmin sanoen, muutoksista tuotantomenetelmissä.
Siirtyminen ensiksi ammattikuntien kontrollin alaisesta käsityöstä manufaktuuriteollisuuteen ja sittemmin manufaktuuriteollisuudesta suurteollisuuteen, höyry- ja konevoimalla käypään teollisuuteen, on kehittänyt nämä kaksi luokkaa. Vissillä asteella porvariston käytäntöön ottamat uudet tuotantovoimat, samanaikaisesti tapahtuneen työnjaon, yhtenäisessä manufaktuuriteollisuudessa syntyneiden erinäisten työväen unioitten, vaihtomenetelmäin ja vaihdonvaatimusten edelleen kehittyessä, nämä olivat ristiriidassa historiallisesti jäljellä olevien lakimääräisten tuotantomenetelmien kanssa, se on ammattikuntien ja lukemattomien persoonallisten ja muiden feodaalisen yhteiskuntajärjestelmän etuoikeuksien (jotka etuoikeudettomille merkitsivät vain niin monta feodaalista kahletta) kanssa. Porvariston käytäntöönottamat tuotantovoimat nousivat kapinaan ammattikuntamestarien ja feodaalisten maaloordien tuotantomenetelmiä vastaan, jonka kapinan seuraukset ovat meille tunnetut; feodaaliset kahleet viskattiin syrjään, Englannissa asteettain, Ranskassa yhdellä iskulla, Saksassa ei tämä prosessi ole vielä päättänyt [lukijalle muistutetaan, että tämä teos on kirjoitettu 1888. — Suom. muistutus.].
Samalla tavoin kuin manufaktuuri teollisuuden harjoittajat joutuivat ristiriitaan vissillä kehityksen asteella feodaalisen tuotantomuodon kanssa, samoin on suurteollisuus liittynyt porvarillisen teollisuus järjestelmän kanssa, voittaakseen itselleen pysyvän sijan. Tämän järjestelmän vaikutuksesta, johtuen tuotantomenetelmän ahtaista rajoista, ilmenee jatkuva kansan pohjakerrosten muuntaminen proletariaatiksi, ja toiselta puolen lakkaamatta lisääntyvä sellaisten tuotteiden kasvaminen, joille ei löydy markkinoita. Ylituotanto ja pohjajoukkojen lisääntyvä kurjuus, kumpikin aiheuttaen toinen toisensa, tämä on se mieletön ristiriitaisuus johon kapitalistinen tuotantojärjestelmä johtaa, ja joka välttämästi vaatii tuotantovoimien kontrollia, muuttuneitten tuotantomenetelmien kautta.
Nykyajan historia siis ainakin näin muodoin todistaa että kaikki poliittiset taistelut ovat luokkataisteluja, ja että kaikki vapauden puolesta käytävät luokkataistelut, huolimatta niiden välttämättömästi poliittisesta muodosta (jokainen luokkataistelu on poliittista taistelua) niiden lopullinen päämäärä on taloudellinen vapautus. Siis ainakin tässä kohden käy selville, että valtio, poliittinen rakenne, on vähäarvoisempi, porvarillinen yhteiskunta, taloudellisten suhteiden järjestelmä, määräävä tekijä. Vanhanaikainen filosofia, jolle yksimpä Hegel antoi arvoa, näki valtiossa määräävän tekijän ja porvarillisessa järjestelmässä sen määräysten alaisen elementin. Pintailmiöt vastasivat tätä aatetta. Samoin kuin kaikkien yksityisten henkilöiden toimintavaikuttimet kulkevat hänen aivostonsa lävitse, jonka välityksellä ne muuntuvat hänen tahtonsa motiiveiksi, saadakseen hänet työhön, samoin täytyy porvarillisen yhteiskunnan toivomusten kanssa, olkoonpa vallitsevana mikä luokka hyvänsä, valloittaa valtion tahto, saadakseen yleisen hyväksymisen laeilleen. Tämä on muodollinen puoli asiassa, mikä on ilmeinen, kysymykseksi vain jää, mikä on tämän muodollisen tahdon sisältö — niin, tämänkö vain haluamme tietää eikä mitään muuta? Jos me tarkastamme tätä asiaa pitemmälle, niin me huomaamme, että nykyajan historiassa, että valtion tahdon kokonaisuudessaan määrää joko sen tai tämän luokan hallitsemisen kautta, porvarillisen yhteiskunnan muuttuneet tarpeet, loppukädessä tuotantovoimien ja vaihdon olosuhteiden kehityksen kautta.
Mutta jos meidän nykyisenä aikanamme, jättiläismäisine tuotantomenetelmineen ja kauppaliikkeineen, valtio ei ole itsenäisesti kehittynyt riippumaton tekijä, vaan että sen olemassaolo, samoin kuin sen kehityskin on selitettävissä viime kädessä yhteiskunnan taloudellisten olojen nojalla, sitä enemmän täytyy sama asia olla totta kaikkiin aikaisempiin aikoihin nähden, jolloin elämän välttämättömyyksien tuotantoa ei voitu edistää laajoilla apukeinoilla, jossa niin ollen elämän välttämättömyyksien tuotanto täytyi suuremmassa määrin hallita ihmisten elämän ylitse. Jos valtio tänä päivänä, suurten teollisuuksien ja höyryrautateiden aikana, voidaan summata kokonaisuudessaan pelkäksi sen luokan taloudellisen tahdon heijastukseksi, joka kontrolleeraa tuotantoa, on sen täytynyt näin ollen olla sitä vieläkin suuremmassa määrin silloin, jolloin ihmispolven on täytynyt kuluttaa suurin osa yhdistetystä elämän energiastaan aineellisten tarpeittensa hankkimiseen, ja ihminen oli, näin ollen, paljon suuremmassa määrin riippuvainen niistä kuin mitä me olemme tänä päivänä. Historian aikaisempien vaiheiden tarkastaminen, sikäli kuin se tehdään vilpittömästi tässä mielessä, todistaa tämän meille runsailla esimerkeillä, mutta me emme voi käsitellä tätä asiaa tässä laajemmin.
Jos valtio ja yleinen laki on taloudellisten olosuhteiden luomia, niin myös ilmeisesti on yksityinen laki, joka ainoastaan pyhittää yksilöjen keskinäiset suhteet vissien normaalisten taloudellisten olosuhteiden vallitessa. Muodot missä nämä ilmenevät, saattavat kuitenkin olla suuresti vaihtelevia. Joissakin tapauksissa voidaan, kuten tapahtui Englannissa, säilyttää suurelta osalta vanhat feodaaliset lait ja antaa niille keskiluokkalais-sisältö, yksimpä antaa keskiluokkalaismerkitys feodaalisille nimillekin, mutta toiselta puolen saattaa tapahtua kuten Euroopan mannermaan länsiosissa, että käytetään ensimmäistä yleistä tavaratuotanto-yhteiskunnan lakia, roomalaista, perusteena jossa on ihmeteltävän tarkat säädökset tavarain omistussuhteinen laillisista suhteista (tavaran myyjille, ostajille, velkojille ja velallisille, sopimuksille, sitoumuksille j.n.e.), joka voidaan sovelluttaa yleiseksi laiksi ja käyttää sitä vielä pienporvarillisessa ja puoleksi feodaalisessa yhteiskunnassa, tai puoleksi valistuneitten ja moraalisten juristien avulla (joka on kyllä paha lailliselta kannalta) se voidaan muokata erikoisen yhteiskunnan oloihin soveltuvaksi (preussilainen maalaki). Ja edelleen, jälkeen suuren porvarillisen vallankumouksen, kuten Ranskassa "siviililakikokoelma" voidaan muokata. Jos siis porvarilliset lait ainoastaan ilmaisevat yhteiskunnan taloudelliset olosuhteet, nämä lait voivat olla joko hyviä tai pahoja, riippuen olosuhteista.
Valtiossa esiintyy ensimmäinen ideologinen pakkovoima ihmisten ylitse. Yhteiskunta muovailee itselleen orgaanin, suojelemaan yleisiä etujaan sekä ulkopuolisilta että sisäisiltä hyökkäyksiltä. Tämä orgaani on valtion pakkovoima. Se töin tuskin oli syntynyt kun se jo vallitsi yhteiskuntaa, ja siinä suhteessa kuin se muodostui erikoisen luokan orgaaniksi, se saattoi voimaan tämän luokan ylivallan. Näin ollen alamaisen taistelu vallitsevaa luokkaa vastaan muodostuu välttämättä poliittiseksi, ensi kädessä taisteluksi tämän vallitsevan luokan poliittista vallintaa vastaan. Tietoisuus tästä poliittisen taistelun yhteydestä taloudellisten johtavien syiden kanssa, käy yhä hämäräpäisemmäksi ja saattaa kokonaan kadota näköpiiristä. Ellei nyt kokonaan näin ole asianlaita taisteleviin luokkiin ja niiden yksilöihin nähden, pitää se jokseenkin paikkansa historioitsijoihin nähden. Rooman tasavallan historian muinaislähteistä ainoastaan Appian antaa meille valaisevat ja selvät tiedot, osottaen sen perustuneen maanomistukselle.
Mutta kun valtio muodostui yhteiskuntaa vallitsevaksi riippumattomaksi voimaksi, sikäli se myöskin näytteli suurempaa aatteellista osaa. Jokapäiväiset politikoitsijat ja lakitieteen teoritsijat, ja erikoisesti juristien keskuudessa, tämä tosiasia on kokonaan kadonnut näköpiiristä. Koska jokaisessa yksityisessä tapauksessa taloudellisen seikan täytyy pukeutua juridiseen muotoon, jotta se voitaisiin hyväksyä lain muodossa, ja koska, näin ollen, täytyy tarkastaa koko lakijärjestelmän menneisyys, josta on seurauksena, että juridinen muoto näyttää olevan kaikki kaikessa ja asian taloudellinen sisältö ei mitään. Yleisiä ja yksityisluontoisia lakeja aletaan pitää riippumattomana alana, joilla on oma itsenäinen historiallinen kehityksensä, joita pidetään pätevästi edustuksellisina ja ajan tarpeita vastaavana, kun niistä on jatkuvasti karsittu pois sisäisiä ristiriitaisuuksia.
Vieläkin korkeammat ideologiset käsitykset, se on, vieläkin etäämpänä taloudellisista perusteista, ottavat filosofian ja uskonnon muodon. Näissä aatteiden kosketus olemassa olevien materialististen olosuhteiden kanssa käy yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin huomattavaksi, niitä yhdistävien renkaitten moninaisuuden vuoksi, mutta tämä yhteys on olemassa. Renesanssi aina viidennentoista vuosisadan keskivaiheilta saakka, oli kokonaisuudessaan kaupunkielämän tuote, ja niin ollen porvariston vaikutuksen alainen, niin myös oli filosofia, kun se tämän jälkeen uudestaan virkosi. Sen sisältö oli yksinomaan ajatusten filosofista tulkintaa pien- ja keskiluokkalaisporvariston kehittymisestä suurporvaristoksi. Myöhemmillä vuosisadoilla englantilaisten ja ranskalaisten keskuudessa, jotka olivat suurimmalta osalta yhtä hyviä poliittisen taloustieteen tuntijoita kuin he olivat filosofejakin, tämä on sangen silmiinpistävää, ja meillä on siitä sangen elävä todistus hegeliläisessä koulukunnassa.
Luokaamme nyt pikainen silmäys uskontoon, koska se osoittautui olevan etäämmällä ja kaikkein vierain aineelliselle elämälle. Uskonto syntyi ihmiskunnan kehityksen sangen varhaisella aikakaudella, raakalaisasteella, ihmisten eräitten erheellisten ja barbaaristen käsitysten vaikuttimista, jotka käsitykset koskivat ihmisiä itseään ja niiden ympäröivää maailmaa. Jokainen ideologinen mielijohde, joka kerran on syntynyt, kuitenkin myöskin kehittyy; se kasvaa ja edelleen kehittyy sille aatteelle annetuista lisäyksistä, ilman tätä ei olisi olemassa ideologiaa, se on, ei olisi olemassa mitään ajatuksia riippumattomana ajatusjärjestelmänä, joka kehittyy riippumattomasti ja on ainoastaan omien lakien alainen. Että näiden ihmisten aineelliset elämän ehdot, joiden päissä tämä ajatuskoneisto työskentelee, loppukädessä määrittelee tämän ajatusprosessin, ei ollut tunnettu heille, muussa tapauksessa ideologiaa ei olisi olemassa. Nämä alkuperäiset uskonnolliset mielijohteet näin muodoin, jotka ovat suurimmaksi osaksi samanmukaisia kaikille samalla asteella oleville kansaryhmille, kehittyvät näiden ryhmien jakaantuessa, jokaiselle heimolle erinäiseen suuntaan, niiden erilaisten olosuhteiden mukaan missä he kukin elävät, ja tämä kehitys on osoitettu sellaisille kansan ryhmille kuin indo-eurooppalaisille vertailevan mytologian avulla. Jokaisen heimokunnan itselleen kehittämät jumalat olivat kansallisia jumalia, joiden valta ei ulottunut etäämmälle kansallisen alueen rajoja; rajantakainen alue oli toisten jumalien valta-aluetta. Jumalien olemassaolo käsitettiin ainoastaan kansakunnan olemassaolon yhteydessä. Ne kukistuivat kansakunnan kukistuessa. Tämä vanha nationalistinen käsitys syntyi Rooman valtakunnan vaiheiden yhteydessä, jonka taloudellisia olosuhteita meidän ei tarvitse tässä nyt lähemmin tarkastaa. Kun roomalaiset, jotka olivat asettuneet Rooman kaupungin ahtaitten rajojen sisälle, hävisivät, hävisivät myöskin heidän vanhat kansalliset jumalansa. Pyrkimys muodostaa valtakunta maailman valtakunnaksi maailmanlaajuisen uskonnon kautta, näkyy selvästi yrityksissä antaa Roomassa tunnustus ja tilaisuus jumalan palveluksien viettoon kaikkien ulkomaalaisten jumalien hyväksi, kotimaisten jumalien rinnalla. Mutta maailman uskontoa ei voitu muodostaa tällaisen imperialistisen päätöksen kautta. Uusi mailman uskonto, kristinusko, oli jo syntynyt salaisesti, muodostuen orientaalisten uskontojen sekoituksesta, varustettuna juutalaisella teologialla, kansantajuistettuna kreikkalaisella filosofialla ja erikoisesti stoalaisella filosofialla. Meidän täytyy ensiksi vaivautua tarkastamaan minkälaisena tämä uskonto alkuperäisesti ilmeni, sillä sen virallinen muoto, sellaisena kuin se on meille annettu, on pelkkä valtion uskonto, joksi se tehtiin kirkko-isien neuvoston kautta. Se seikka jo yksistään, että tiima uskonto kahdensadan viidenkymmenen vuoden olemassaolonsa jälkeen muodostui valtion uskonnoksi, on kylliksi osoittanut meille, että se oli uskonto, joka vastasi ajan vaatimuksia. Keskiajalla se todisti tämän sangen selvästi. Sikäli kuin feodalismi kehittyi, samassa suhteessa löi se leimansa uskontoon, kirkon hierarkia vastaten kirkollisessa järjestelmässä feodalismia yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Ja kun porvaristo nousi, muuntui uskonto protestanttiseksi herännäisyydeksi, mikä asettui sotajalalle katolisia feodalismia vastaan, tämä tapahtui ensiksi Etelä-Ranskassa, albigenien keskuudessa, mikä siihen aikaan oli korkeimmalle kehittyneiden vapaa-kaupunkien tyyssija. Keskiaika oli liittänyt itseensä kaikki vielä jäljellä olevat aatteelliset muodot, kuten filosofian, politiikan ja oikeustieteen, pelkiksi lisäkkeiksi teologiaan. Se pakotti näin ollen kaikki yhteiskunnalliset ja poliittiset liikkeet omaksumaan teologisen muodon; lopulta, kun kansan syvien rivien mielet oli täytetty uskonnolla, oli välttämätöntä osottaa heidän etunsa uskonnon muodossa, voidakseen nostattaa heitä kapinaan. Samoin kuin porvariston komento heti alusta alkaen toi näyttämölle omaisuudettomat plebeijit, päivätyöläisinä ja kaikenlaisina palvelijoina, ilman että heillä olisi ollut minkäänlaista omaisuutta tai asemaa kaupungeissaan, samoin herännäisyys jakaantui jo sangen varhain kahteen haaraan, toinen maltillinen, kansalaisia varten, toinen vallankumouksellinen, plebeijejä (varsinaisten proletaarien edeltäjiä) varten, jota viimemainittua uskonnon haaraa porvarilliset herännäiset katkerasti vihasivat.
Protestanttista herännäisyyttä ei kyetty pysäyttämään enempi kuin porvaristonkaan nousevaa voimaa siihen aikaan; ja sikäli kuin tämä voima kasvoi, kasvoi myöskin taistelu feodaali-ylimystöä vastaan, tämä taistelu ollen ensin paikallista, mutta sittemmin saaden yleiskansallisen luonteen. Ensimmäinen suuri taistelu tapahtui Saksassa n.k. reformaationa. Porvariston voima ei ollut kylliksi suuri eikä myöskään kylliksi kehittynyt avonaista taistelua varten, liittääkseen mukaansa kapinaan kaupunkilais-plebeijit, pienemmän aateliston ja talonpoikaisväestön. Ensimmäinen isku tähdättiin aatelistoa vastaan, talonpojat ottaen koko vallankumouksen johdon käsiinsä, kaupungit jättäen heidät yksin ja niin vallankumouksen johto jäi maalaisväestön käsiin, joka myöskin niitti siitä voiton itselleen. Tämän vuoksi Saksa katosikin kolmeksi sadaksi vuodeksi itsenäisten, energisesti kehityskykyisten maiden joukossa. Mutta saksalaisen Lutherin jälkeen nousi ranskalainen Calvin, Ranskalaisen luonteen terävyydellä hän osotti kirkollisessa vallankumouksessa porvarillisen luonteen, tasavaltalaistettuna ja kansanvaltaistettuna. Samalla aikaa kuin lutherilainen reformatsioni Saksassa häipyi, calvinistisuus palveli tasavaltalaisuuden aseena Genevessä, Hollandissa, Skotlantissa, vapauttaen Hollandin, Saksan ja Espanjan vallanalaisuudesta ja varusti porvarillisen vallankumouksen toisen näytöksen aatteellisella verholla, joka jatkui Englannissa. Täällä kalvinismi muodostui olemassa olevan porvarillisen vallan etujen luonnolliseksi aatteelliseksi kaavuksi, eikä jatkanut pitemmälle kuin mitä saavutettiin 1689 vuoden kompromississa osan aateliston ja keskiluokan kanssa. Englannin vallitseva kirkko saatettiin jälleen valtaan, mutta ei entisessä muodossaan, jonka mukaan kuninkaan tuli olla Paavin käskyläinen, vaan voimakkaasti kalvinismin aatteiden omaksumana. Vanha vallitseva kirkko oli viettänyt ainoastaan katolisia sunnuntaita ja taistellut jatkuvaa kalvinistisen sunnuntaita vastaan, uusi porvarillinen kirkko otti viimemainitun käytäntöön ja siten lisäsi paljon Englannin viehättäväisyyttä.
Ranskassa kalvinistinen vähemmistö tukahdutettiin 1685, joko tehtiin heistä katolilaisia tai karkotettiin maasta. Mutta mitä hyvää siitä oli? Heti tämän jälkeen vapaa-ajattelija Pierre Bayle aloitti työnsä ja Voltaire [lue Voltäär. — Suom. muistutus.] syntyi v. 1694. Louis XIV:sta tyrannihallitus vain helpotti Ranskan porvarillisen vallankumouksen syntymistä poliittisessa muodossa, jotta se lopullisesti vastaisi edistysmielisen ateistisen porvariston vaatimuksia. Protestanttien sijasta vapaa-ajattelijat ottivat sijansa kansalliskokouksessa. Näin joutui kristinusko viimerappuselleen. Se oli tullut kykenemättömäksi palvelemaan enään mitään edistysmielistä luokkaa aatteellisena välikappaleena, se muodostui yhä enemmän vallitsevien luokkien yksinoikeudeksi ja he käyttivät sitä yksinomaan hallitusvälikappaleenaan, pitääkseen alempia luokkia valtansa alaisuudessa. Niinpä jokainen näistä luokista käytti heille soveltuvaa uskontoa, maanomistajat käyttivät katolista jesuiittamaisuutta tai protestanttista oikeaoppisuutta, vapaamielinen ja radikaalinen porvaristo vaapa-aatteisuutta, eikä ollut mitään väliä näin ollen uskoivatko näiden uskontojen käyttäjät itse näitä aatteitaan tai ei.
Täten me näemme, että uskonto, joka on kerran syntynyt materialistisista traditsioneista, on siis kaikissa aatteellisissa asioissa suuri taantumuksellinen voima. Mutta siinä tapahtuvat muutokset johtuvat luokkasuhteista, se on, niiden ihmisten taloudellisista olosuhteista, jotka ottavat nämä muutokset suorittaakseen. Ja tämä riittäköön tässä kohden tästä asiasta.
Tällä kertaa on meille mahdollista antaa ainoastaan yleiset piirteet marxilaisen filosofian historiasta ja erikoisesti sen ilmiöistä. Sille löydetään todisteet historiasta itsestään, ja minä haluaisin sanoa, että se on riittävästi osotettu muissa kirjoituksissamme. Tämä filosofia on kuitenkin viimeinen filosofia historiassa, juuri samalla tavalla kuin dialektinen luonnon filosofiakin teki kaikki muut luonnon filosofiat mahdottomiksi. Itseasiassa ei ole tarpeellista selostaa keskinäisiä suhteita, vaan etsiä ne itse asiain yhteydessä. Sen sijaan että me pakottaisimme filosofian ulos luonnosta ja historiasta, jäljelle jää enään ainoastaan puhdas ajatuksen tuote, ajatteluprosessin, logiikan ja dialektiikan opettaminen.
1848 vallankumouksen aikana "valistunut" Saksa antoi taisteluhaasteen teorialle ja ryhtyi toimintaan. Pienteollisuudesta riippuva käsityö ja manufaktuuriteollisuus joutui pyyhkäistyksi pois suurteollisuuden tieltä ja Saksa ilmestyi jälleen maailman markkinoille. Uusi erikoistunut Saksa hävitti kaikessa tapauksessa huutavimman epäjärjestyksen, minkä pienten valtioiden hallitukset, feodalismin jätteet ja byrokraattinen talouden pito olivat luoneet ajallaan; mutta juuri samassa suhteessa kuin keinottelijat ylenantoivat filosofian tutkimisen, ottaakseen paikkansa pörssissä, se suuri teoreettinen ajattelu, mikä oli ollut Saksan ylpeys sen syvimmän poliittisen ahdingon aikana, oli ollut merkki puhtaasta tieteellisestä edistyksestä, huolimatta käytännöllisistä, hyödyllisistä tuloksista, ja huolimatta siitä, ettei sitä ollut poliisit hyväksyneet, tämä kaikki hävisi nyt valistuneesta Saksasta. On totta, että Saksan virallinen luonnontiede säilytti edelleen asemansa, erikoisesti yksilöllisten löytöjen alalla, ollen siinä ajastaan edellä, mutta nyt huomauttaa amerikalainen tieteellinen aikakausilehti "Science" (Tiede), että mitä tulee etenemiseen laajemmassa mittakaavassa, johon sisältyy erinäisten yksityisten tosiasiain keskinäisten suhteiden selostus ja niiden harmoniseeraaminen yhden lain alaisiksi, siinä suhteessa on Englanti ratkaisevasti edellä, sen sijaan että aikaisemmin oli Saksa juuri tässä suhteessa etevämpi. Ja mitä tulee historiallisiin tieteisiin, filosofia niihin luettuna klassisen filosofian kanssa, vanha teoreettinen henki, joka ei välitä persoonallisista saavutuksista, kaikki tämä aluksi kokonaan hävisi. Näiden sijaan astui ajattelematon — sen mikä miellytti ihmisiä — hyväksyminen, ahnas taaksepäin katsominen ja ennen kaikkea tulot, nämä harrastukset mitä alhaisimmassa muodossa astuivat edellisten tilalle. Tämänlaisen tieteen viralliset edustajat ovat muodostuneet avomielisiksi porvariston ja valtiovallan ideoiogisteiksi, aikana, jolloin nämä molemmat asettuvat avonaisesti vihamieliselle kannalle työväenluokkia vastaan.
Ainoastaan Saksan työväenluokkalaisten keskuudessa henkiset ajatteluharrastukset edelleen jatkuvat. Heistä sitä ei voida hävittää. Heidän keskuudessaan me emme näe katseltavan taaksepäin, heitä ei kannusta voitonhimo, heille ei ojenneta suojelevaa kättä yläluokkalaisten taholta, työväenluokka kulkee yhä itsenäisemmin ja yhä esteettömämmin tieteen mukana eteenpäin, ja sitä enemmän se huomaa olevansa sopusoinnussa luokkansa etujen ja pyrkimysten kanssa. Se uusi suunta, joka työväen kehityksen historiassa teki tunnetuksi yhteiskunnan yleismaailmallisen historian ymmärtämisen avaimen, esitti itsensä ensikädessä työväenluokalle ja löysi sen keskuudessa lämpimän vastaanoton ja hyväksymisen, jota se ei hakenut eikä odottanutkaan viralliselta tieteeltä. Saksan työväenliike on Saksan klassisen filosofian perillinen.