III.
Koska Feuerbachin idealismi on ilmeisesti eroava muista idealistisista aatteista, joudumme me tarkastamaan hänen filosofiaansa uskonnosta ja siveysopista. Hän ei millään muotoa tahdo hävittää uskontoa; hän tahtoo täydentää sitä. Filosofian itsensäkin on sulauduttava uskontoon. "Inhimilliset kehitysvaiheet ovat merkittävissä ainoastaan uskonnollisilla muutoksilla. Ainoastaan silloin tapahtuu todellista historiallista edistystä, milloin se tunkeutuu ihmisten sydämiin. Sydän ei ole uskonnon asuinpaikka, että se sentähden täytyisi olla sydämessä, mutta se on uskonnon olemus itse." Feuerbachin mukaan uskonto on tunnelma-asia — rakkauden tunnelma ihmisen ja ihmisen välillä, joka tähän asti on etsinyt toteutumismahdollisuutta todellisuuden mielikuvitusten heijastusten olettamuksissa — inhimillisten ominaisuuksien mielikuvitusten heijastusten yhden tai useamman jumalan välityksellä — mutta nyt se hakee ilmaisumuotonsa rakkaudella "itsensä" ja "lähimäisensä" välillä, suoranaisesti ja ilman välitystä. Feuerbachin mukaan rakkaus eri sukupuolien välillä on, ellei korkein muoto, vähintäin yksi korkeimpia muotoja hänen uuden uskontonsa toteuttamismuodoista.
Mieltymystunnelmat ihmisen ja ihmisen välillä, ja erikoisesti kahden sukupuolen jäsenten välillä ovat olleet olemassa niin kauan kuin ihmiskuntakin. Sukupuolirakkautta on kehitetty erikoisesti varsinkin viimeisen kahdeksantoista sadan vuoden ajan ja on se voittanut täten itselleen sen sijan mikä sillä nykyisin on, niin että se on tullut pakolliseksi motiiviksi kaikelle runoudelle. Olemassa olevat positiiviset uskonnot ovat sen sijaan rajoittaneet toimintansa tässä suhteessa siihen, että ovat tahtoneet asettaa sukupuolirakkauden valtion säännöstelyjen alaiseksi, joten uskonto voi täydellisesti hävitä huomenna, tekemättä mitään häiriötä rakkaus- ja ystävyystunnelmille. Niimpä esim. kristinuskon Ranskassa kävi täten, joutuen se niin täydellisesti häviölle vuosien 1793 ja 1798 välillä, ettei edes Napoleon kyennyt sitä uudelleen palauttamaan voimaan ilman suurta vastustusta ja vaikeuksia, eikä tällä väliajalla tunnettu mitään sijaisuskontoa kaivattavan, joten Feuerbachin väite, että kansa kaipaa uskontoa, ei pitänyt tässäkään paikkaansa.
Feuerbachin idealismiin tässä sisältyy se, ettei hän yksinkertaisesti ainoastaan pidä selvänä, ihmisten keskinäisiä ja vuorovaikutuksellisia tunnelmia toisiinsa nähden, sellaisia kuin sukupuolirakkaus, ystävyys, myötätuntoisuus, itsensä uhrautuvaisuus j.n.e., mutta hän väittää, että niiden täydellinen toteutuminen ensi kerran on mahdollista vasta sen jälkeen kun nämä tunnelmat tapahtuvat uskonnon nimessä. Pääasia hänelle ei ole, että nämä puhtaat inhimilliset suhteet ovat olemassa, vaan että ne ilmeneisivät uutena todellisena uskontona, Ne voidaan täydellisesti toteuttaa vasta silloin kun ne on merkitty uskonnollisuuden leimalla. Uskonto sana johtuu latinalaisesta "religare" sanasta, joka tarkoittaa alkuperäisesti "kiinnittämistä." Näinmuodoin jokainen side ihmisten välillä on uskonto. Tällainen kielitieteellinen keinotekoisuus on idealistisen filosofian viimeinen turvapaikka. Sille ei merkitse mitään mitä sana tarkoittaa historialliselle kehitykselle sen todellisessa merkityksessä, vaan mitä sen tulee merkitä sen alkulähteen selittäjälle, ja niin sukupuolirakkaus ja sukupuolien keskinäiset suhteet selitetään "uskontoon" kuuluvaksi, tämä tehdään sen takia, jotta sana uskonto, joka on rakas idealistiselle mielelle, ei häviäisi kielestä. Monivärinen pariisilainen reformisti Louis Blanc puheli samaan tapaan kahdeksannentoista vuosisadan neljäkymmentä-luvulla, sillä he voivat käsittää ihmistä ilman uskontoa ainoastaan petoeläimenä, ja niin he tapasivat sanoa meille "Ateismi siis on teidän uskontonne."
Feuerbachin yritys asettaa todellinen uskonto materialistisen filosofian pohjalla, on samaa kuin yrittää yhdessä uudenaikainen kemia alkemian kanssa. Ja jos uskonto voi olla olemassa ilman jumalaa, niin silloin alkemiakin voisi olla olemassa ilman filosofien kiveään. Olkoon muuten huomautettu, että alkemian ja uskonnon välillä on olemassa sangen läheinen yhteys. Filosofien kivellä on monta vanhan jumalan ominaisuutta, ja egyptiläis-kreikkalaisilla alkemisteilla on meidän aikakautemme kahdella ensimmäisellä vuosisadalla ollut osuutensa kristinuskon oppien kehittämisessä, kuten Kopp ja Berthelot todistavat.
Feuerbachin väitelmä, että ihmiskunnan kehityksen eri aikakaudet voidaan merkitä uskonnollisilla muutoksilla, on valheellinen. Suuret historialliset muunnoskaudet ovat tapahtuneet yhdenmukaisesti uskonnollisten muutosten kanssa vain sikäli kuin on kyseessä kolme nykyajan suurinta uskontoa, nimittäin buddhalaisuus, kristinusko ja muhamettilaisuus. Vanhat heimokuntauskonnot ja kansalliset uskonnot saivat alkunsa luonnosta, ne eivät olleet minkään propagandan tuloksia ja menettivät kaiken voimansa niin pian kuin näiden heimojen tai kansojen itsenäisyys tuhottiin. Saksalaisille esimerkiksi oli sangen vähäinen yhteys häviävän Rooman valtakunnan ja sen kautta kriitillisen maailman uskonnon kanssa, joka oli soveltuva sen taloudellisille, poliittisille ja aatteellisille vaatimuksille. Ensinnäkin mitä tulee näihin enempi tai vähempi keinotekoisiin maailmanlaajuisiin uskontoihin, eritoten kristinuskoon ja muhamettilaisuuteen, voidaan panna merkille, että mitä enemmän yleismaailmallinen historia saa uskonnollisen leiman, ja eritoten mikäli se koskee kristinuskoa, uskonnon leima yleistä merkitystä ansaitsevissa vallankumouksellisissa liikkeissä menetti sangen pian merkityksensä porvariston vapautustaistelussa, joka riehui kolmannestatoista vuosisadasta kahdeksanteentoista vuosisataan, eikä uskonto tällöin enään näyttäytynyt, kuten Feuerbach väittää, ihmisten sydämissä ilmenevänä uskonnon janona, vaan esiintyi se läpi koko aikaisemman keskiajan historian, joka ei tiennyt mistään muista aatteellisista harrastuksista kuin uskonnosta ja teologiasta. Mutta heti kun porvaristo oli kahdeksannellatoista vuosisadalla kyllin voimakas omaksumaan oman ideologiansa, se suoritti oman suuren ja lopullisen vallankumouksensa Ranskassa, vetoamalla puhtaasti juridisiin ja poliittisiin aatteisiin, ja näki vaivaa uskontoon nähden vain sikäli kuin se asettui sen tielle. Porvarillisen vallankumouksen mieleen ei milloinkaan juolahtanut perustaa uutta uskontoa vanhan tilalle; jokainen tietää mikä sekasotku tuli Robespierren yrityksestä.
[Maximilies François Marie Isidore de Robespierre (1758—94), yksi Ranskan Suuren Vallankumouksen huomattavimpia merkkimiehiä, kuuluen n.k. Jakobiinien ryhmään, joiden toimesta hänet valittiin tasavallan Yhteishyvän valiokuntaan 1793, heinäk. 27 p., jossa hän sangen pian kohosi huomattavaan ja johtavaan asemaan. Toukokuulla 1794 sai hän tasavallan kommuunihallituksen ja konventin päätöksellään tunnustamaan Korkeimman Olennon olemassaolon, jolle hän määräsi toimeenpantavaksi mahtavat juhlallisuudet, juhlakulkueessa kulki Robespierre kaukana etunenässä yksikseen, tahtoen siten antaa ymmärtää itsensä olevan tuo korkein olento, tai ainakin sen korkein edustaja. Mutta nämä puuhat johtivat siihen, että Robespierre menetti päänsä mestauslavalla, 28 p. heinäk. samana vuonna jolloin juhlallisuudet toimeenpantiin. — Suom. muistutus.]
Puhtaasti inhimillisten tunteiden mahdollisuus ihmisten keskisessä kanssakäymisessä nykyaikana tulee meidän nähdäksemme suuresti häirittyä yhteiskunnassa, missä luokkaennakkoluuloisuus ja luokkaylivalta on vallalla. Meidän ei siis tarvitse vaivata itseämme näiden tunnelmien toteuttamiseksi uuden uskonnon perustamisella. Ja aivan samalla tavalla kuin historioitsijat ovat peitelleet suurten historiallisten luokkataistelujen totuuksia, eritoten Saksassa, samalla tavalla suurten historiallisten luokkakamppailujen ymmärtämistä häiritään nykyisellä historian kirjoitustavalla, ilman että meidän tarvitsisi ryhtyä muuttelemaan näitä kamppailuja pelkiksi uskonnollisen historian lisäkkeiksi. Tämä seikka osoittaa sen ilmeisen tosiasian kuinka kaukana me olemme tänä päivänä Feuerbachista. Hänen mitä kauneimmat ylistysvirret rakkauden uudesta uskonnosta ovat nykyään sietämättömiä meille.
Kristinusko, länsimaailman yleinen yksijumaluudelle perustuva uskonto oli ainoa mitä Feuerbach tutki lähemmin. Hän todistaa että kristinuskon jumala on ainoastaan mielikuvituksellinen heijastus ihmisen otaksumisista. Mutta että jumala itse on abstraktisuuden kehityksen pitkäaikainen tulos, korkein muoto aikaisemmista heimokunta- ja kansallisista jumalista. Ja myöskin että ihminen, jonka mielikuvitus tämä jumala on, ei ole todellinen ihminen, vaan samanlainen korkein muoto monista todellisista ihmisistä, abstraktinen ihminen, ja niin ollen ajatuksen luoma olento. Sama Feuerbach, joka teoksensa jokaisella sivulla saarnaa järkevyyttä, upoten konkreettisuuteen ja todellisuuteen, tulee täydellisesti abstraktiksi heti kun hän alkaa puhua jostain enemmästä paitsi varsinaisesta kanssakäynnistä ihmisten kesken.
Tässä vuorovaikutuksessa ainoastaan toinen puoli näyttäytyy hänelle, nimittäin moraalinen, ja tässä esiintyy Feuerbachin hämmästyttävä tiedonpuute, verrattuna Hegeliin. Viimemainitun siveysoppi tai mieluummin moraalinen oppi on Oikeuden Filosofia: 1, Abstraktinen oikeus; 2, Moraali; 3, Moraalinen käytös, joka käsittää: perheen, porvariston, yhteiskunnan ja valtion. Vaikkakin muoto tässä on idealistinen, on sisältö realistinen. Laki, talous ja politiikka on tässä siveysopin rinnalla. Feuerbachilla taas päinvastoin. Hän on realistinen muotoon nähden; hän alkaa ihmisestä, mutta tällä keskustelulla ei ole ehdottomasti mitään tekemistä maailman kanssa, jossa hän elää, ja niin, ihmisen sijasta, abstraktinen ihminen saarnaa seremonioita uskonnonfilosofiasta. Tämä ihminen ei ole äidin poika; hän on kehittynyt yksijumaluuden uskontojen jumalasta. Hän ei elä todellisissa historiallisissa olosuhteissa eikä maailman historiassa. Hän joutuu suhteisiin muiden ihmisten kanssa, mutta kaikki nämä ovat yhtä abstrakteja kuin hän itsekin. "Uskonnon filosofiassa" meillä oli vielä miehiä ja naisia, mutta "siveysopissa" pieninkin eroavaisuus on hävinnyt. Silloin tällöin toistaa Feuerbach sellaiset väitteensä, kuten: "Ihminen ajattelee eri tavalla palatsissa kuin töllissä." "Silloin kun teillä ei ole mitään nälän ja kurjuuden poistamiseksi, teillä ei voi olla mitään moraalisuutta teidän päissänne, mielissänne eikä sydämissänne." "Politiikka täytyy olla uskontoa," jne. Mutta Feuerbach oli ehdottomasti kykenemätön selittämään näiden huomautusten merkitystä; ne pysyivät pelkkinä kirjallisina mielipideilmaisuina; ja yksimpä Starcke oli pakotettu myöntämään että poliittinen tiede oli ylitsepääsemätön haitta Feuerbachille, ja yhteiskuntatiede, sosiologia, oli hänelle terra incognita [Terra incognita — asia josta hän ei tiedä mitään. Tai kansankielellä sanottuna — pelkkää latinaa. — Suom. muistutus.].
Hän näyttää yhtä vähän innostuneelta verrattuna Hegeliin, kun hän käsittelee antiteesiään hyvästä ja pahasta. "Joku luulee lausuvansa jotain suuremmoista", Hegel muistuttaa, "lausuessaan että ihmiskunta luonnostaan on hyvä, mutta silloin unohdetaan että joku lausuu jotain vieläkin suurempaa sanoessaan": "ihminen on luonnostaan paha!" Hegelin mukaan pahe on se muoto, jossa kehityksen mekaaninen voima ilmaisee itsensä, ja tosiaankin tähän sisältyy se kaksoisajatus, että jokainen uusi askel eteenpäin ilmenee hyökkäyksenä jotain pyhää vastaan, kapinaa vanhaa kuolevaa Vastaan, mutta tottumuksen, pyhityksen, olosuhteiden ja toiseltapuolen luokkavaistojen heräämisen kautta, ihmisen pahetaipumukset, halut ja valloituspyyteet tulevat historiallisen kehityksen vipusimiksi, josta esimerkiksi feodalismin ja porvariston historia antaa pettämättömiä todistuksia. Mutta Feuerbach ei vaivaa itseään moraalisten paheitten osuuden tutkimisella. Se on hedelmätön ja epämiellyttävä ala. Yksimpä hänen väitelmänsä, "Ihminen sellaisena kuin hän kohosi luonnosta, alkujaan oli pelkkä luontokappale eikä ihminen." "Ihminen on inhimillisen yhteiskunnan, kasvatuksen ja historian tuote." Yksimpä nämäkin selostukset hänen näkökannaltaan saavat jäädä kokonaan hedelmättömiksi.
Meidän kannalta on Feuerbachin työ moraalin suhteen siis jotenkin ahdasmielistä. Pyrkimys onnellisuuteen on ihmisessä itsessään syntynyt halu ja niinmuodoin sen täytyy muodostua perusteeksi kaikelle moraalille. Mutta tämä onnekkuuden halu on rajoitettu kahdella tavalla; ensiksi, meidän toimintaamme luonnollisten tulosten kautta; mässäystä seuraa päänkipu, ylenmääräisen nautinnon seurauksena on sairaus; toiseksi onnekkuuspyrkimysten seurauksena yhteiskunnassa on — ellemme me ota toisten ihmisten samanlaisia onnellisuus haluja huomioon, että he asettuvat vastarintaan ja tekevät tyhjäksi meidän onnekkuutemme. Tästä seuraa, että voidaksemme menestyä onnellisuuspyrkimyksissämme, meidän toimintamme täytyy olla oikein arvioitu, ja toiselta puolen, meidän täytyy antaa toisille tilaisuus samanlaisten pyrkimysten toteuttamiseen. Käytännöllinen itsehallitsemiskyky itseemme ja rakkauteen nähden, aina, rakkauteen nähden, ollessamme kanssakäymisessä lähimmäistemme kanssa, ovat näinmuodoin perussäännöt Feuerbachin moraalille, josta kaikki muu johtuu, eikä Feuerbachin innostava aika, enempi kuin Strake'n ylistelyt voi peittää näiden kahden seikan laihuutta ja köyhyyttä. Onnekkuuden halu tyydyttää itseään sangen riippumattomasti, eikä suinkaan hyödyttääkseen jotakuta itseään, tai muita ihmisiä. Mutta se tarvitsee ulkonaista mailmaa — tyydyttääkseen itseään — siis toiminnan välineitä, toisen sukupuolen yksilön, kirjan, konventionin, väittelyaiheen, toimintaa, nämä tyydytyksen välineet ja aineet ovat käytännön ja työn välikappaleita. Feuerbachin moraalinen järjestelmä joko olettaa, että nämä tyydytyksen välineet ja aineet annetaan jokaiselle ihmiselle ikäänkuin itsestään, tai, koska hänen järjestelmänsä antaa hänelle ainoastaan sangen epäkäytännöllisen neuvon, hän olettaa etteivät ne ihmiset joilla ei näitä välineitä ole, ole niiden arvoisia. Ja tämän Feuerbach itse selvään osoittaa omilla voimakkailla sanoillaan, "Joka asuu palatsissa, ajattelee eri tavalla kuin se joka asuu töllissä." "Ihmisellä jolla nälän ja kurjuuden johdosta ei ole voimaa ruumiissaan, ei hänellä myöskään ole moraalista voimaa aivostossa, mielessä eikä sydämessä."
Ovatko välikappaleet paremmat toisten ihmisten samanlaisiin onnekkuus taipumukseen verraten? Feuerbach esittää tämän väitelmän ehdottomana, kaikkina aikoina ja kaikkiin olosuhteisiin soveltuvana. Mutta onko se milloinkaan toteutunut? Oliko vanhalla ajalla milloinkaan orjan ja hänen herransa tai keskiajalla maaparonin ja maaorjan välillä kysettäkään tasa-arvoisesta onnekkuudesta? Eikö alistetun luokan onnekkuuspyrkimyksiä uhrattu vallassaolevan luokan onnellisuudelle, huolimatta kaikesta ja huolimatta laeista? — ja vaikkakin se oli epämoraalista, mutta siitä huolimatta oikeuksien tasa-arvoisuus tunnustetaan nykyisin — tunnustetaan ainoastaan sanoissa, sillä porvaristo taistelussaan feodalismia vastaan ja kapitalististen tuotantomuotojen puolesta, oli pakotettu hävittämään kaikki silloiset etuoikeudet, se on, persoonalliset ja luokkaetuoikeudet, ja myöntämään ensi kerran tasaiset oikeudet kaikille yksilöille, sen jälkeen myöskin valtiolliset oikeudet ja tasa-arvoisuuden lain edessä. Mutta onnellisuuspyrkimykset käsittävät ainoastaan vähäisen osan aatteellisista oikeuksista, ja perustuvat suurimmalta osalta aineellisille tyydytysvälineille, ja tässä suhteessa on otettava huomioon, että tasaisilla oikeuksilla varustettujen henkilöiden suuri enemmistö saa ainoastaan niukan toimeentulon, eikä niin ollen voi pitää tasa-arvoisia oikeuksia onnekkuuteen pyrkimisessä tuskin parempana kuin orjat tai maaorjat voivat tehdä. Ja olemmeko me paremmassa asemassa henkiseen onnellisuuteen nähden — se on, valistus välineisiin nähden? Vai eikö Sadowan [Sadowa (Königgrätz) Böömissä, Adlerin ja Elben jokien yhtymäkohdassa oleva kaupunki. — Suom. muistutus.] koulumestari ole pelkkä ihmishaamu?
Edelleen, Feuerbachin siveysopin mukaan on pörssi moraalisuuden korkein temppeli, edellyttäen että henkilö keinottelee siellä oikeudenmukaisesti. Jos siis minun onnellisuustaipumukseni johtaa minut pörssiin, ja minä, liikealallani, hoidan asiani niin hyvin, että minä otan ainoastaan sen mikä on minulle kuuluvaa eikä millään tavoin minulle vahingollista, se on, jos minä voitan jatkuvasti, on Feuerbachin moraalikaava toteutettu. Tällä tavoin menetellen minä en häiritse kenenkään toisten samanlaisia onnekkuus taipumuksia, nähkääs kun joku toinen henkilö menee pörssiin samalla tavalla vapaaehtoisesti kuin minäkin, ja hänen liiketoimiensa päätyttyä, kumpikin löytää toisissaan onnekkuutensa taipumusten tyydytyksen, joka on ainoastaan rakkauden toteuttamista, joka täten on käytännöllisesti toteutettu. Ja jos minä täytän tehtäväni suuremmalla huolella ja niinmuodoin suuremmalla menestyksellä, olen minä täyttänyt tehokkaammin Feuerbachin moraalin filosofian maximin ja minä tulen rikkaaksi mieheksi tässä liikkeessä. Toisin sanoen, Feuerbachin moraali muodostuu oivaksi aseeksi tämänpäiväiselle kapitalistiselle järjestelmälle, niin vähän kuin hän ehkä sitä toivoi tai ajatteli sen siksi muodostuvan.
Mutta rakkaus, niin rakkaus, on erikoisesti ja ikuisesti yliluonnollinen jumala joka, Feuerbachin mukaan voittaa kaikki käytännöllisen elämän vaikeudet, ja vieläpä tekee sen yhteiskunnassa, joka on jakautunut kahteen luokkaan, joiden edut ovat jyrkästi toisilleen vastakkaiset. Täten viimeinenkin jyvänen vallankumouksellisesta piirteestä häviää hänen filosofiastaan ja jälelle jää vanha tyhjä uskonnollinen fraasi — "rakastakaa toinen toistanne" — langetkaa toinen toistenne syliin, riippumatta mistään sukupuoliseikoista tai yhteiskunnallisesta asemasta — yleinen anteeksianto -juopumus.
Lyhyesti sanottuna, Feuerbachin moraalinen teoria osoittautui olevan sama kuin kaikkien hänen edeltäjäinsä. Se on kaikkien aikojen sekasotku, soveltuva kaikille ihmisille ja kaikkiin olosuhteisiin, mutta ei sovellu tällaisena mihinkään aikakauteen eikä mihinkään oloihin, ja käytännölliseen elämään nähden se on yhtä voimaton kuin Kantin "Kategorinen imperatiivi." Tosiasiassa jokaisella luokalla, jokaisella ammatilla on oma moraalinen järjestelmänsä, ja yksimpä sekin murtuu milloin se voidaan välttää ilman rangaistusta; ja rakkaus, jonka pitäisi yhdistää kaikki ihmiset, ilmenee nykyään sotina, väittelyinä, oikeusjuttuina, kotimaisina kuohumisina ja mahdollisimman laajalle ulottavana toinen toistensa riistämisenä.
Mutta miten on mahdollista, että se tavaton voimakkuus mikä ilmeni aluksi Feuerbachin opeissa, kääntyi niin hyödyttömäksi itse Feuerbachille? Yksinkertaisesti siksi, ettei Feuerbach kyennyt täyttämään ulospääsytietä abstraktisuudesta — jota hän niin kuolettavasti vihasi — elävään todellisuuteen. Hän ei omannut taitoa selostaa meille millään tavalla todellista luontoa ja todellista ihmistä. Me voimme löytää eläviä ihmisiä Feuerbachin abstraktisista ihmisistä, jos me otamme ne aktiivisina historiallisina tekijöinä. Feuerbach kompastui tähän, siksi vuosi 1848, jota hän ei käsittänyt, merkitsi hänelle yksinkertaisesti lopullista eroamista todellisesta maailmasta, vetäytymistä yksinäisyyteen. Saksalaisten olosuhteiden päälle lankeaa suureksi osaksi se rikos, että hän joutui kärsimään suurta puutetta.
Mutta ne askeleet, joita Feuerbach ei kyennyt ottamaan, tulivat otetuiksi myöhemmin. Abstraktisuudessa olevan ihmisen määrätyn uskonnollisen käsityksen sijalle, joka oli Feuerbachin uskonnon siemen, tuli asettaa elävien ihmisten tietoisuus ja heidän historiallinen kehityksensä. Tämä Feuerbachin näkökantaa kauemmaksi ulottuva käsitys julkaistiin Marxin teoksessa "Pyhä perhe" 1845.