1. PÄÄTÖS
Hallintoneuvos Wesselin huoneessa istui hänen poikansa, noin kahdenkymmenkahdeksan ikäinen Fritz Wessel, levollisena suuruspöydässä, joi kahviansa ja poltti sikaariaan lukien samalla lautasen viereen levitettyä sanomalehteä.
Sillä aikaa isä astui syviin mietteisiin vaipuneena edestakaisin huoneessa. Pitkä piippu vasemmassa kädessään hän oli pannut oikean kätensä selän taakse ja puhalteli melkein tietämättään paksuja, sinisiä, kiemuraisia savupilviä. Hänen silmäyksensä sattui aivan kuin raskaasti huolestuneena väliin poikaankin, — vaikkei tämä täydellisessä mielenrauhassaan näyttänyt aavistavankaan, että isän vakava, kenties tuskallinenkin mietiskely voisi koskea juuri häntä tai hänen tulevaisuuttaan. Minkä vuoksi oikeastaan? Sikaari maistui hänestä erinomaiselta ja samoin kahvi — lehdessä ei ollut pienintäkään aihetta kiihtymiseen tai huolestumiseen — hän ei välittänyt edes politiikasta — mistä muusta syystä siis olisi pitänyt nousta ryppyjä hänen otsalleen?
Fritz Wessel oli kaupungin suosituimpia muotokuvamaalareita, ja hänen teoksensa, varsinkin lastenkuvat, niin haluttuja, että hän aina sai vaatimansa hinnan eikä ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksiakaan. Sitäpaitsi pidettiin hänen isäänsä — äitinsä hän oli kadottanut jo monta vuotta sitten — ellei juuri rikkaana, niin ainakin varakkaana, ja Fritzillä ainoana poikana oli omassa talossa upea ja mukavasti sisustettu työhuone, jossa hän sai häiritsemättä luoda teoksiaan. Fritz Wessel antoikin siis rauhallisesti ajan mennä, ja kun hän ei itse ollut koskaan huolissaan, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että joku toinen hänen vuoksensa surisi.
Hallintoneuvoksen sydämellä lienee kuitenkin ollut jotakin sentapaista. Hän pysähtyi pari kertaa ottaen piipun suustaan ja katsoi poikaansa juuri sillä tavalla kuin olisi tahtonut jostakin hänelle puhua; ja kuitenkin hän yhä jatkoi kävelemistänsä, kunnes lopultakin näytti tehneen päätöksen, pysähtyi yhä levollisesti lukevan poikansa eteen ja sanoi vakavalla äänellä:
»Kuulehan kerta kaikkiaan, Fritz, tämä ei enää käy päinsä kauempaa!
Siinä täytyy tulla muutos.»
»Siinä — missä asiassa, isä?» kysyi Fritz hämmästyneenä katsahtaen lehdestään isäänsä, muuttamatta sentään vähääkään asentoaan.
»Missäkö asiassa? — ja sitä sinä vielä kysyt!» sanoi isä. »Kai sinä sentään varmastikin tiedät, mistä minä puhun?»
»En totisesti edes aavista, isä», sanoi Fritz kaikkein viattomin ilme kasvoillaan.
Isä katsoi häneen terävästi ja tutkivasti, sitten hän ravisti päätään ja jatkoi:
»En olisi ikinä uskonut, että juuri sinä osaisit noin teeskennellä. —
Tiedäthän kai, mitä viime yönä on tapahtunut?»
»Viime yönäkö? — Ei minulla ole aavistustakaan, isä. Mistä minun pitäisi se tietää?»
»Mistäkö sinä sen tietäisit? Kuulehan, Fritz, nyt tämä alkaa mielestäni jo käydä liian kirjavaksi, eikä kieltäminen sinua enää auta, sillä sinua vastaan on olemassa liian monta todistajaa. Minä olenkin ollut tähän saakka vaiti. Siitä, että tullessasi hiljan Soinnusta kotiin annoit yövartijalle selkään, en sanonut sanaakaan; todisteet eivät olleet kyllin selvät, jotta olisin saanut sinut kiikkiin, ja voinethan toki käsittää, etten suinkaan vanhimpana raatimiehenä halunnut nähdä omaa poikaani paljastettuna julkisesti tuollaisten — Zastewkujeiden vuoksi.»
»Mutta, isä», nauroi Fritz, »eiväthän yövartijat oikeastaan ole lasten kurmoitettavia, taikka ainakin pitäisi lasten olla koko isoja.»
»Aivan oikein; pidä nyt vielä minua pilkkanasi!» huusi isä harmistuneena. »Sen sinulle vain sanon, että olen saanut kyllikseni ja siitä täytyy nyt tulla loppu.»
»Mutta rakas, hyvä isä!» huusi Fritz, nyt siirtäen lehden syrjään, — »annan sinulle kunniasanani, etten tavuakaan tajua puheestasi, sillä ethän todenteolla uskone, että minä iltaisin ottaisin työkseni piestä yövartijoita? Se on ainakin väärinkäsitys.»
»Hyvä — luovun tuosta yhdestä tapauksesta», sanoi isä. »Olenhan jo ennen maininnut, että todisteet sinua vastaan olivat riittämättömät, ja se mahdollisuus on olemassa, että sinulle on vääryyttä tehty, mutta vastaa minulle kuitenkin yhteen kysymykseen: Kuka on eilen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä heittänyt rikki raatihuoneen kellon valaistun lasitaulun lyijyluodilla?»
»Mutta, isä hyvä, mistä minä sen tietäisin?» nauroi Fritz. »Olin jo neljänneksen yli kymmenen vuoteessani ja siihen aikaan jo luultavasti suloisesti ja makeasti nukkumassa.»
»Kiellätkö siis senkin?»
»Mutta annanhan sinulle sanani, että puhun totta — vaikkei otettaisikaan lukuun, että sellainen kepponen on minusta kaikin puolin kelvoton teko.»
Isä katseli häntä hetkisen vakavasti ja tutkivasti, mutta Fritz näytti tosiaan niin uskomattoman viattomalta, että isä itse alkoi epäröidä. Hän ravisti päätään.
»Mutta kaksi yövahtia kuitenkin otti sinut kiinni ja tunsi, eivätkä he senvuoksi kovinkaan pahoitelleet sitä, että riistit itsesi irti ja juoksit katua alas suoraan meidän taloamme kohti, jonne he eivät enää sinua seuranneet.»
»Siihen voin vain sanoa, isä», vastasi Fritz, »että toivoisin herrojen yövahtien paremmin hoitavan tehtäviänsä, niin että olisivat pitäneet kiinni tuon kevytmielisen herran — silloinhan voitaisiin tosiaan ehkä varmasti huomata olevamme tekemisessä aivan toisen yksilön kuin minun vähäpätöisyyteni kanssa. Vakuutan sinulle, en tiedä koko jutusta niin mitään.»
»Fritz!»
»Mutta isä, enempää en voi tehdä kuin antaa sanani. Näenhän muuten kyllä, että tässä on taaskin tuo vanha juttu — minulla lienee niin vietävän tavalliset kasvot, että olen lukemattomien ihmisten näköinen; ja joka hetki puhuttelevat minua ventovieraat ihmiset muilla nimillä näyttäen olevan erittäin riemastuneita minut tavatessaan, mutta sitten he hyvin kummastuvat ja usein myöskin tyhmistyvät huomattuaan erehdyksensä. Luuletko sinä, että koskaan vieraassa kaupungissa teatterissa käydessäni saan hattuuni vastamerkin? Kaikkea vielä, kirottu aitionvartija sanoo joka kerta: ’Oo, tunnen kyllä, herra Müller’, taikka 'herra Meier’, taikka mainitsee jonkun muun arkipäiväisen nimen. — 'Ette te tarvitse merkkiä!’ Sitäpaitsi tervehtii minua kadulla koko maailma, ja kun hiljan olin Berliinissä, kohtaa minut ventovieras mies, tulee suoraan vastaan ja sanoo: ’No, herra Berghuber, hauska tavata näin sattumalta — en päässyt näkemään teitä koko viime viikon kuluessa — olisiko kenties teille soveliasta suorittaa pikkuinen laskunne?’ — — Siitä voi tulla aivan hulluksi; olen jo ajatellut kasvattaa itselleni huomattavan parran saadakseni kasvoihini jotakin määrättyä, sillä tämä käy pitkän päälle kovin yksitoikkoiseksi.»
Isä oli sillä aikaa taas astellut edestakaisin huoneessa. Hän ei tietenkään uskonut, että hänen poikansa oli valehdellen antanut kunniasanansa, ja kuitenkin oli molempien yövartijoiden todistus niin varma ja ilman minkäänlaista epäilyä annettu, ettei hän oikeastaan tiennyt mitä uskoa. Koko puhelun päämäärästä hän kuitenkin näytti olevan selvillä, ja siksi hän sanoikin äkkiä, jääden pojan viereen seisomaan:
»Tämä ei enää kauempaa käy, Fritz, minä olen sitä miettinyt sinne ja tänne, mutta en näe muuta neuvoa: sinun täytyy mennä naimisiin.'»
»Höm», hymähti Fritz, hämmästyneenä tästä äkillisestä käänteestä; »tuo oli totisesti merkillinen johtopäätös, isä. Siis, koska minun epäillään antaneen yövartijalle selkään ja rikkoneen kellontaulun, täytyy minun oikopäätä akoittua. Mutta kenet minä naisin? saanen kai kysyä, sillä totta puhuen en ole itse sitä vielä silmänräpäystäkään ajatellut.»
»Paha kyllä», sanoi isä, »sillä nuorella miehellä sinun iässäsi olisi totisesti ollut aikaa edes väliin punnita tätä elämänsä tärkeintä askelta jo edeltäkäsin — etkö tiedä ketään?»
»En ainoatakaan sielua, isä», vastasi Fritz katsoen häneen rehellisesti ja avoimesti, — »en ainakaan yhtään tyttöä, johon tuntisin sellaista kiintymystä, että hänen kanssaan haluaisin viettää koko tulevan elämäni. Mutta eihän asia niin kiireellinen liene, ja kenties aikaa voittain jotakin keksitään. Totta puhuen, minä viihdyn tässä vanhassa talossa oikein hyvin ja tahtoisin vielä kauan aikaa pysyä ennallani.»
»Ei käy päinsä», sanoi isä päättävästi, »muutos täytyy saada, sillä koko tämä elämä alkaa käydä minulle itsellenikin epämieluisaksi. Sinä ansaitset kylliksi elättääksesi vaimon — muutut sitten toiseksi ihmiseksi.»
»Toiseksi ihmiseksi, isä?»
»Niin, irtaannut enemmän itsestäsi, saat enemmän tarmokkuutta —»
»Mutta, isä, jos uskot minun kurittavan yövartijoita —»
»Sitäpä juuri en ole käsittänyt», sanoi hallintoneuvos, »sillä sinä olet koko olemukseltasi taipuvainen hitauteen ja velttouteen. Sinä annat maailman mennä ja ellei Herra olisi antanut sinulle taiteellista kykyäsi, et sinä koskaan olisi raivannut itsellesi omaa uraa.»
»Mutta olenhan minä ahkera —»
»Sinä olet ahkera, koska työ on sinusta virkistävää ja tuottaa sinulle iloa. Mutta sinä et vielä laisinkaan tiedä, mitä on taistella oman itsensä kanssa ja kaikin voimin ja itsepäisen sitkeästi jotakin saavuttaa.»
»Pitäisikö vaimon auttaa minua siinä?»
»Sitä en tahdo juuri väittää», vastasi hallintoneuvos, »mutta sinä opit tuntemaan enemmän elämän vakavuutta ja sen huolia ja ajattelemaan myöskin muita eikä vain itseäsi.»
»Mutta isä, jos se on aviosäädyn koko hyöty —»
»Eihän sitä tarvitse nyt heti toimittaa», huomautti siihen isä.. »Semmoisessa asiassa ei saa hätiköidä — sinun pitää itse etsiä se olento, joka voittaa sydämesi, ja sitä tarkoitusta varten tahtoisin, että joksikin ajaksi lähtisit matkoille.»
»Päästäksesi minusta täällä eroon?»
»En päästäkseni sinusta, mutta toimittaakseni sinulle uusia näkökantoja. Muuten tunnustan sinulle suoraan, että toivoisin mielelläni sinun olevan vähän aikaa poissa; sillä ellet tosiaankaan ole noita nuoruudenkepposia tehnyt —»
»Mutta, isä, olenhan antanut sinulle sanani —»
»Eihän minulla ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Jos täällä siis on joku sinun näköisesi tekemässä syntiä sinun nimeesi, niin se taaskin uudistuu. Ja minä itse vapaudun siitä epäluulosta, että olisin kasvattanut yleisen rauhanrikkojan. Jo itsenikin vuoksi pyydän sinua matkustamaan joksikin ajaksi — työsi ei kai sinua tällä haavaa kauan pidätä.»
»Muutamia viikkoja kuitenkin — tiedäthän vasta äsken aloittaneeni lapsiryhmän, ja se on kaikissa tapauksissa valmistettava, ennenkuin voin lähteä.»
»Ja kuinka kauan se kestää?»
»Jos olen ahkera, kenties kolme viikkoa. Sen ohella on minulla kaikenlaista tehtävää, — mutta sitten kyllä minun puolestani.»
»Ellei kassasi ole kunnossa, autan sinua pulasta.»
»Hyvin ystävällistä, isä — mutta tiettävästi ei minun tarvitse käyttää hyväkseni suopeuttasi.»
»Ja onko sinulla selvillä, minne päin aiot suunnata retkesi?»
»Eikö se ole yhdentekevää?»
»Parempi on kuitenkin laatia suunnitelma —»
»Minä en tiedä — juuri tuollainen miellyttävä päämäärätön harhaileminen tuntuu minusta hauskimmalta, ja joka tapauksessa on siinä erikoinen viehätys, kun on aamulla tietämätön siitä, missä Saksan kaupungissa illallisensa haukkaa.»
»Siinä taas ilmenee leväperäinen luonteesi, Fritz», sanoi isä, »ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että vihdoin alkaisit vähemmänkin tärkeissä elämäsi käänteissä laatia varmaa suunnitelmaa. Luonteesikin muuttuisi sen kautta lujemmaksi ja varmemmaksi, ja se on välttämätöntä, sillä olethan jo oikeastaan ehtinyt miehen ikään, jolloin mieheltä voi jo jotakin vaatia.»
»No hyvä, isä, niinpä lähdenkin Reinille päin, jonka olen vain kerran ja silloinkin ihan ohimennen nähnyt. Siellä voin tehdä myöskin viehättäviä luonnoksia, sillä salkkuni otan kaikissa tapauksissa matkaan.»
»Olkoon se siis päätetty, — hanki itsellesi ajoissa passi ja tarkasta liinavaatteesi. Minä puolestani pidän huolta muusta, mikä on tarpeen, ja annan mukaasi muutamia kirjeitä, joiden avulla varmasti saat lämpimän vastaanoton ainakin muutamissa perheissä. Sillä tavalla saa vieraassa kaupungissa tuttavapiirin, joka muuten olisi hankittava hitaasti ja paljon aikaa hukkaamalla.»
»Oikein hyvä, isä», sanoi Fritz imien hitaasti sikaariansa ja miettiväisenä savua katsellen.
»Älä vain unohda passia.»
»Oikeastaan se on tarpeeton; eihän nyt enää juuri kukaan kysy sellaisia papereita.»
»Mutta parempihan on pitää se mukanansa, kun ei tiedä, kuinka tarpeen se on. Silloinkin, kun haet poste-restante-kirjettä, pelastaa se sinut monesta muodollisuudesta — älä vain unohda!» — ja näin sanottuaan hän meni huoneeseensa ryhtyäkseen omiin töihinsä.