2. VALMISTUKSET
Fritz jäi vielä hetkeksi paikallensa vanhaan asentoon, poltellen vain vahvemmin. Koko asia näytti hänestä hankalammalta kuin hän aluksi oli ajatellutkaan. Oikeastaan tämä matkasuunnitelma oli hänelle yllätys, ja hän olisi paljoa mieluummin jäänyt tänne mukavuuteen kuin nyt äkkiä joutunut heitetyksi aivan kuin yhdellä iskulla pelkkien vieraiden ihmisten pariin ja kaikenlaisiin vaunuihin tärskytettäväksi. Huvikseenko? No, olihan se huvia, jos sattumalta joutuisi uuteen viehättävään seutuun; silloin saisi uusia vaikutelmia ja näkisi kappaleen maailmaa; mutta — mutta eikö sitä saisi ostaa liian kalliisti lukemattomilla epämukavuuksilla ja kiihoittumisilla? — Tahdotko leijailla kauas täältä? Katsoppa, hyvä on ihan lähelläsi.
Isän talossa oli kaikki niin herttaista ja kodikasta — hänen ei tarvinnut kiukutella liian heikosta kahvista tai liian vahvasta teestä, hänen pienessä työhuoneessaan oli kaikki järjestetty niin käytännöllisesti, ja vanha Johanna, taloudenhoitajatar, piti äidillistä huolta kaikista hänen tarpeistaan. Mutta eihän se auttanut; koska hän kerran oli antanut myöntymyksensä, ei hän tahtonut enää peruuttaa, muuten olisi isä voinut ja tällä kertaa näennäisesti aivan oikein uudistaa moitteensa hänen luonteensa häälyväisyydestä ja epämääräisyydestä. Nyt hän tahtoi juuri näyttää, ettei asia ollenkaan niin ollut, eikä hänellä senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin lähteä vaeltamaan.
Hän ei siis ollut aivan hyvällä tuulella heittäessään pois sikaarinsa, sysätessään luotaan sanomalehden ja juodessaan kahvin loppuun; sitten hän nousi huokaisten mennäkseen tänään ensi kertaa ilman erikoista halua työhönsä. Mitä hänen isänsä päähän pälkähtikin — vai naimisiin! Hyvä jumala, hän ei ollut vielä päässyt itsestään selville, menisikö yleensä ollenkaan naimisiin, eikä se nyt kuitenkaan voinut tapahtua mitenkään yhtäkkiä. Sellainen tärkeä asia ei ollut päätettävissä kädenkäänteessä — hän ainakin oli varmasti päättänyt olla niin tekemättä.
Siinä suhteessa rauhoittuneena hän meni huoneeseensa pukeutumaan; mutta ajettuaan partansa hän jäi vielä hyväksi aikaa peilin eteen ja katseli kuvaansa. Ei se ollut turhamaisuutta, vaikka hän pitikin itseään — niinkuin jokainen nuori mies — siedettävän pulskana miehenä, vaan paljoa pikemmin tuskallista alistuvaisuutta; lopulta hän puhkesi sanomaan itsekseen:
»Sitä en tiedä — enpä, herra paratkoon, tiedäkään, sillä eihän naamani sittenkään ole niin vietävän arkipäiväinen, että se olisi joka paikassa kadulla tavattavissa. Voisihan tosin nenä olla hiukan enemmän kreikkalainen ja kasvot hieman vähemmän täyteläiset; mutta mitä pahusta minä mahdan terveydelleni, ja minkä vuoksi minun pitäisi olla kaihomielinen muodoltani, kun ei luonteeni ole haaveilevainen? Mutta onko minua kertaakaan esitetty elämässäni jollekin vieraalle ihmiselle, joka ei olisi huudahtanut: ’Oo, hyvä herra, suokaa anteeksi — teidän kasvonne tuntuvat minusta niin tutuilta — emmeköhän ole tavanneet siellä ja siellä?’ — enkä niistä paikoista tiedä muuta kuin tuskin nimen. Ja lempo soikoon, jos menen kerran naimisiin ja rouvani erehtyy kasvoistani luullen minuksi jotakuta muuta miestä — mutta sehän on mielettömyyttä!» huudahti hän työntäen parranajovehkeet jälleen koteloon, — »ei maksa vaivaa halkaista päätään munimattomien munien vuoksi! Luulen tosiaan voivani odottaa kunnes niin käy, ja tehdäkseni kerran isäukolle mieliksi lähden kun lähdenkin matkoille ja pidän hauskaa Reinillä pari, kolme viikkoa — tottahan sen nyt voi kestää.»
Niin kuluivat lähimmät viikot ja se aika oli lopultakin tullut, jolloin Fritz oli lopettanut kaikki työnsä ja saattoi lähteä suunnittelemalleen retkelle. Matkakirstukin oli jo täytetty, mutta yhden asian, passin hankinnan, hän oli tähän asti laiminlyönyt. Mutta isä, ollen kaikissa sellaisissa seikoissa kovin tunnontarkka, ei hellittänyt, ja Fritz, enemmän tehdäkseen isänsä mieliksi kuin pitäen sitä tarpeellisena, lähti passia pyytämään.
Matkalla hän tapasi erään herran, joka nyökkäsi hänelle tuttavallisesti ja ystävän tapaan, mutta meni ohi puhuttelematta; ja hän sihautti hampaiden välistä kirouksen, sillä sitä ihmistä hän ei ollut ikänänsä tavannut ja oli siitä varma, ettei koskaan unohtanut tuttuja kasvoja. Tuskin hän oli astunut eteenpäin kahtakymmentä askelta, kun nuori, erittäin hienosti puettu mies kiirehti häntä kohti, ojensi kätensä ja huudahti:
»Fritz, vanha veikko, kuinka jaksat?»
»En minä se ole!» huusi nuori ystävämme äreästi ravistaen päätään. —
»Te erehdytte ja tarkoitatte jotakuta toista.»
»Etkö sinä ole?» huusi vieras kummissaan, »mutta tuollainen yhdennäköisyys — eihän se voi olla mahdollista. Etkö sinä olekaan Fritz Wessel, hallintoneuvos Wesselin poika, maalari?»
»Hm, olen», vastasi Fritz ihmeissään katsellen vierasta lähemmin, — »se sattuu kyllä kohdalle, mutta —»
»Ja etkö tunne minua enää, koulutoveriasi Klaus Beldorfia?»
»Klaus, hitto vie, hyvä, kunnon Klaus — — — mutta mistä sinä tulet? En tuntenut sinua tuon suuren partasi vuoksi enkä ole ihmisikään nähnyt!»
»Sinä oletkin ihan niinkuin ennen!» nauroi Klaus työntäen kätensä ystävänsä kainaloon; »sama hyväntahtoinen, rehellinen naama —»
»Ilmeetön, aioit sanoa!» huomautti Fritz kuivasti.
»Ei tule mieleenikään!» nauroi Klaus. »Mutta kuinka sinä jaksat? Mitä sinä puuhaat ja minne nyt juuri olet menossa?»
»Poliisikamariin passia hakemaan.»
»Aiotko matkustaa?»
»Aion.»
»Minne?»
»Reinille — isä lähettää minut retkeilemään; minun pitää muka naida.»
»Mainiota!» nauroi Klaus; »mutta se aate ei ole huonoimpia, etkä sinä olisi voinut parempaa paikkaa valita kuin Reinin. Sanonpa sinulle, siellä on tyttöjä niin ihania, että heti tarraat kiinni. Minäkin olin siellä samassa tarkoituksessa.»
»Reinillä? — naidaksesiko?» huusi Fritz ihmeissään, »etkä ole löytänyt, mitä hait?»
»Olenpa, vanha veikko, varmasti olen, ja nyt olen vain palannut Hassburgiin hankkimaan tarpeelliset asiakirjat ja vähän neuvottelemaan isäukkoni kanssa raha-asioista.»
»Ja sitten menet sinne takaisin?»
»Muutaman viikon päästä — jos voisit odottaa niin kauan, tekisimme silloin matkan yhdessä.»
»Se ei käy ensinkään päinsä, sillä isän kanssa olen jo varmasti sopinut ja — minulla on erikoiset syyni olla viivyttämättä lähtöä. Mutta minne sinä nyt menet?»
»Saatan sinua, kunnes toimitat asiasi. Mutta minne sinä etusijassa suuntaat matkasi Reinin varrelle?»
Fritz kohautti hartioitaan. — »Isäni aikoo antaa kirjeitä mukaani, muuten en totisesti itse tiedä vielä yhtään, minne ensiksi suuntaisin retkeni — joka tapauksessa sentään Reinin suupuolelle: Mainziin, Koblenziin, Bonniin tai Kölniin — samantekevää minne.»
»Sitten annan mukaasi pari riviä morsiameni perheelle, Fritz. Siellä on kotona kaksi tytärtä, ja kaikki ovat herttaista, oivallista väkeä, tuntevatpa vielä isäsikin, sillä kuultuaan syntymäpaikkani nimen, he kysyivät heti häntä ja tunnenko minä hänet.»
»Mikä heidän nimensä on?»
»Raspe — tohtori Raspe — yleisesti kunnioitettu nimi siinä kaupungissa — jokainen lapsikin tuntee talon. Mutta yhden ehdon sinulle panen, Fritz! — ettet liehittele minun morsiantani, sillä teillä taiteilijoilla on minun ja sinun omastasi monastikin hyvin kummallinen käsitys.»
»Mutta, rakas ystävä» —»
»Minun morsiameni», jatkoi Klaus, »on nimeltään Rosa, välttääksemme kaikkea erehdystä; ja hän on tohtorin vanhin tytär. Viola, hänen sisarensa, lienee noin puolitoista vuotta nuorempi — juuri puhjennut nuppu ja iloinen ja eloisa, aivan kuin sinua varten luotu, koska näytät oivallisesti säilyttäneen entisen tyyniluontoisuutesi.»
»Hm», sanoi Fritz, »Rosa — Viola, ellen vain sekoita nimiä, sillä minä en mitään niin vähän tunne kuin juuri kasveja enkä voi säilyttää muistissani edes yksinkertaisimpia kasviopillisia nimityksiä.»
»Taivasten tuulet!» huudahti hänen ystävänsä hieman hätääntyneenä, »sittenpä en anna sinulle mitään kirjettä, sillä — ihmeellisempiäkin asioita on tapahtunut, eikä ole hyvä maalata pirua seinälle — voinhan myöhemmin itsekin tutustuttaa sinut siihen perheeseen.»
»Mutta hyvä Klaus —»
»Hae nyt ensin passisi; tässähän on poliisikamari. Sillä aikaa minä tuolla taidekaupassa katselen vaskipiirroksia ja valokuvia, äläkä viivy kauan!»
Passi oli pian saatu. Registraattorilla oli jo koko joukko pormestarin allekirjoituksella varustettuja kortteja pulpetinlaatikossa; tarvitsi vain täyttää niistä yksi ja painaa siihen leima, sitten Fritz lisäsi allekirjoituksensa, sai siihen hietaa kuivikkeeksi, maksoi taksanmukaiset viisi hopeagroschenia ja lähti jälleen toimistosta passi taskussa. Portailla hän ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta takasivulle, jossa oli henkilön tuntomerkit:
Ikä: 28 vuotta.
Vartalo: tavallinen.
Tukka: ruskea;
Vartalo tavallinen. Hän olisi voinut repiä kirotun kortin tuhansiksi kappaleiksi, sillä pitikö hänen sitä kantaa mukanaan vielä kirjallisesti ja virallisesti vahvistettuna, että hän oli vartaloltaan »tavallinen»? Ja mitä se yleensä registraattoriin kuului? Oli sekin muka henkilökuvausta. Tavallinen vartalo? — Naurettavaa! — Sehän kuulosti enemmän loukkaukselta, ja sittenkin oli pieni, kuivettunut asiakirjain pöyhijä mitä kohteliaimmin ojentanut sen hänelle, vieläpä noiden viiden hopeagroschenin vuoksi vaihtanut hänelle kahdenkymmenenviiden taalerin setelin.
Alhaalla, poliisilaitosta vastapäätä, seisoi vielä Klaus Beldorf kuvakaupan edessä, ja Fritz työnsi kortin taskuunsa — mitä hänen ystävänsä sillä tiedolla tekisi, että toisella on »tavallinen vartalo»? Fritz pisti kätensä vanhan koulutoverin kainaloon, ja niin he vaelsivat katua alas, kun Fritz sanoi:
»Kuulehan, Klaus, se ei oikeastaan kuulu hyvältä.»
»Mikä ei kuulu hyvältä?»
»Rosa Raspe — se hiukan sorahtaa.»
»Mitä peijakasta Rosa Raspe sinuun kuuluu?»
»No, jos hänestä tulee kälyni, täytyy hänen jotenkin minuun kuulua.»
»Mutta koska se kenties ei hänestäkään soinnu», nauroi Klaus, »tahtoo hän sen juuri muuttaa, ja Rosa Beldorf miellyttää sinua ja kaiketi myöskin häntä itseään kaikissa tapauksissa paremmin.»
»Mutta Viola Wessel ei kuulu miltään», jatkoi Fritz miettivänä. »Rosa
Wessel sitävastoin olisi sopusuhtaisempi — samoin myös Viola Beldorf.
Kuinka vanhoja nämä molemmat nuoret naiset ovat?»
»Fritz, sanonpa sinulle jotakin!» huusi Klaus. »Nämä nuoret naiset ovat iältään toinen siinä seitsemän-, kahdeksantoista, toinen yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen välillä; mutta sointuuko Viola vai Rosa Wessel hyvältä, se on aivan yhdentekevää, ja minä pyydän sinulta vakavasti, ettet tee tyhmää kepposta. Minä olin aasi päästäessäni sinut jäljille, mutta — se voidaan korjata. Minulta et ainakaan saa tietää enempää siitä perheestä, ja nyt muistankin, etteivät he tällä haavaa olekaan Mainzissa, vaan eräässä kylpypaikassa Frankfurtin tienoilla. Kunnes he sieltä palaavat, olen minäkin jälleen saapuvilla.»
»Kaiken todennäköisyyden mukaan», vastasi Fritz, »menen suoraan ensin Kölniin ja sitten virtaa ylös, niin että jos yleensä neljän viikon päästä tulisin Mainziin, olet sinäkin silloin siellä.»
»Varmasti, Fritz, ja silloin olet sydämellisesti tervetullut», huusi
Klaus.
»Kirjoita minulle kaikissa tapauksissa Mainziin poste restante, milloin tulet —»
»Hm», mutisi Fritz, joka kuullessaan poste restante muisti passin, »onko sinullakin passi?»
»Onhan se kaiken varalta, mutta sitä tuskin koskaan tarvitsee.»
»Onko se ehkä sattumalta mukanasi?»
»Varmasti; pidän sitä matkalla aina lompakossa — tuossa se on!»
Fritz katseli ensin etusivua ja sitten takaa. Henkilökuvaus kuului: Ikä 29 vuotta. Vartalo: hoikka! — Vai hoikka! Klaus Beldorf oli aivan samanlainen kooltaan kuin hän itse, ja hänelle oli kirjoitettu: Vartalo tavallinen, ja tuolle hoikka — se oli liian typerää. Mutta hän ei puhunut sanaakaan siitä ja antoi ystävälle kortin takaisin.
Nyt heidän oli erottava, sillä Klausilla juuri kotiin tulleena oli vielä paljon hommattavaa, ja Fritzin taas piti kirjoittaa pari, tosin lyhyttä kirjettä. Fritz lupasi kuitenkin varmasti, kun Klaus vakuutti, että hän viimeistään neljäntoista päivän päästä olisi jälleen Mainzissa, lähettää hänelle sinne kirjeen ja siinä ilmoittaa tulostaan ja sydämellisesti kättä lyöden molemmat nuoret erosivat, kumpikin mennäkseen omiin toimiinsa.
Hallintoneuvos ei myöskään ollut sillä aikaa ollut toimettomana; sillä ikäänkuin hän olisi pelännyt, että poika alkaisi katua tekemäänsä päätöstä, oli hän sen vuoksi kirjoittanut valmiiksi kaikki suosituskirjeet ja tuli ne kädessään Fritziä vastaan, kun tämä astui ovesta sisään.
»Tässä, poikaseni», sanoi hän, »on sinulle neljä kirjettä — yksi Frankfurtiin pankkiiri Sölenkampille, jos joutuisit rahapulaan, — nuo toisetkin sinua kyllä auttaisivat, mutta en tahtoisi mielelläni mennä sitoumuksiin, ja Sölenkampin kanssa olen asioissa; — sitten yksi Kölniin vanhalle ystävälleni, kanslianeuvos Brunolle, joka on kantanut sinua sylissään; — yksi Koblenziin majuri von Buttenholtille, koulutoverilleni, ja yksi Mainziin tohtori Raspelle, jota tuskin enää muistanet, sillä siitä on noin kymmenen vuotta, kun hän kävi täällä meitä viimeksi tervehtimässä.»
»Tohtori Raspelle?» huudahti Fritz hämmästyneenä.
»Muistatko hänet todellakin?» kysyi isä. »Hänellä oli silloin mukanaan kaksi viehättävää pikku tyttöstä, jotka nyt ovat jo varmasti isoja.»
»Toinen heistä on Klaus Beldorfin morsian.»
»Tosiaanko? Mutta mistä sen tiedät?»
»Tapasin juuri Klausin kadulla. Hän tuli juuri nyt Mainzista kotiin järjestääkseen täällä papereitaan.»
»Katsohan vain! Vai hurja Klaus aikoo perustaa perheen. No, seuraa esimerkkiä, Fritz, sillä minusta näyttää kuin hän olisi tullut järkiinsä.»
»Onko se välttämätön johtopäätös, isä?»
»Jos huomaa, ettei hurjalla elämällä saa mitään järkevää toimeen ja tahtoo parantua — niin varmaa se on. Ennen kaikkea kehoitan sinua kuitenkin käymään vanhan majuri von Buttenholtin luona. Hän oli vanhimpia ja rakkaimpia nuoruuteni ystäviä ja olisin sydämestäni iloinen saadessani kuulla hänen jaksavan hyvin. Moniin pitkiin vuosiin hän ei enää ole vastannut kirjeisiini enkä edes tiedä, vieläkö hän on Koblenzissa. Ainakin kuulet siellä, minne hän on mennyt.»
Fritz nyökkäsi myöntäen, mutta tuskin kuunteli, mitä isä sanoi, sillä hänen ajatuksensa askaroivat kummallisessa sattumassa, joka kahdelta taholta aivan kuin kahden viivan pidennyksellä johti yhteen määrättyyn pisteeseen, mutta hän ei sanonut mitään isälle keskustelustaan ystävänsä kanssa. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut? Hän meni huoneeseensa, pakkasi kapineensa ja oli, koska ei tahtonut paljon matkatamineita, vajaan puolen tunnin päästä valmis lähtemään.
Mitä vielä oli isän kanssa sovittavaa, se oli pian toimitettu; ruokapöydässä he keskustelivat kaikesta tarpeellisesta, ja iltapuolella kello kolmelta Fritz istui mukavasti toisen luokan vaunussa, poltti sikaariaan ja katseli oikeastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti ohikiitäviä maisemia, sillä hänen päässään pyöri niin paljon, ettei hän jaksanut kaikkea seuloa ja järjestää. Ensin sitä piti hetkinen ravistaa, silloin kyllä kevyt ja merkityksetön kohoaisi päälle, joutuisi nopeasti sivuutetuksi ja antaisi tilaa muille, vakavammille asioille, jotka kenties myöhemmin vaatisivat kaiken hänen tarkkaavaisuutensa. Mutta siihen oli vielä aikaa; miksi hän nyt jo sälyttäisi itselleen tarpeettomia suruja pään ja sydämen täydeltä?