3. TUPAKOIMATTOMIEN VAUNUSSA
Junassa matkustaminen on perin merkillinen asia, joka onkin ensin opittava, ennenkuin sen oikein osaa. Moni ihminen ei minua uskone, vaan' sanoo: »Mitä oppimista siinä on? Ostan lipun, panen kapineeni pakaasiin, istun junaan ja menen mukana — senhän kuka hyvänsä osaa.» — Niinpä kyllä, ja hän matkustaa yhtä nopeasti kuin muutkin — mutta kuinka?
Kymmenen yhtä vastaan lyön vetoa, että hän joutuu täyteen sullottuun vaunuun, jossa ei voi edes jalkojaan oikaista; mahdollisesti istuu nainen lapsi sylissä hänen vastapäätään, samalla kun pieni, myöskin hänelle kuuluva poika, viiden, kuuden vanha, lakkaamatta ystävämme liikavarpaille survoen kiipeilee akkunaan ja painaa hänen polvelleen puraistua voileipäänsä, sivelty puoli alaspäin. Hän tahtoisi tupakoida, mutta se ei sovi — muuan nainen hänen rinnallaan selittää, ettei hän siedä tupakansavua eikä myöskään vetoa, eikä hän siis voi laskea akkunaa, vaikka vaunussa on painostava ilma, samalla kun avatut viinipullot, lämpimät, paistetut makkarat ja muut perhetuoksut yhtyvät kuvaamattomaksi hajujen sekamelskaksi.
Eikä siinä vielä kaikki. Hän tahtoisi hiukan nukahtaa; mutta sepä ei käy, sillä hänen täytyy myös pitää varansa, koska herralla aivan hänen vastassaan on onneton tapa tavantakaa sylkeä, mutta ei tietenkään mahdollisuutta pistää päätään ulos akkunasta. Hän sylkee siis, aluksi varovasti, myöhemmin puolittain unessa, polvensa ohitse lattialle, ja »matkailija rukkamme» täytyy silloin olla vikkelä vetämään syrjään oma polvensa ja vääntämään jalkateränsä taaksepäin.
Vihdoinkin hän kaikesta huolimatta vähän nukahtaa — tai oikeammin hän on juuri torkahtanut, kun nahkainen hattulipas messinkiheloineen rouvasihmisen lukuisain tavarain joukossa näyttää kyllästyneen seuralaisiinsa ylhäällä verkossa ja iskee suoraa päätä hänen hattuunsa terävällä kulmallaan. — Nainen pyytelee anteeksi lippaansa puolesta ja ennättää juuri vielä tarttua kiinni poikaan, joka on syöksymäisillään ulos ovesta, kun juna samassa pysähtyy ja junailija nykäisee oven auki.
Viimein hän pääsee perille, mutta ihan nääntymäisillään, ruumiillisesti raukeana, henkisesti aivan nujerrettuna; ja kuinka kevyesti hän tuon kaiken olisi vain pienellä rautatiematkan tutkimisella voinut välttää.
Kaikissa tapauksissa pitää junailijain kohdella matkustajia puolueettomasti ja jakaa heidät tasan eri pysähtymispaikkoja varten määrättyihin vaunuihin, eivätkä he saa ottaa vastaan »juomarahoja», mutta, rakas ystävä, he ovat ihmisiä ja sen lisäksi hyvin huonopalkkaisia, ja heistä kestänee kukin tuulta ja tuiskua, kylmää ja kuumaa, mutta hyvin harvoin jaksaa torjua kymmenen groschenin rahaa ja kourallista sikaareja. Siitä johtuu, että on vaunuja, joissa yksinäinen vanha matkustaja lojuu hyvin mukavasti vähine matkakapineineen neljällä istuinpaikalla, polttaa sikaariansa levittäen tavaransa toisille neljälle paikalle, samalla kun aivan siinä likellä ei omenakaan vaunussa voisi lattialle pudota ja ummehtunut ilma muuttaa onnettomasti teljettyjen ihmisten hengityksen myrkyksi.
Juna pysähtyi: »Marburgin asema.»
»Frankfurtiin!»
»Tänne sisään, hyvä herrasväki!»
»Mutta siellähän on kaikki täynnä.»
»Kuinka monta teitä on?»
»Kolme henkeä ja lapsi.»
»Tilaa juuri vielä kolmelle — naisen tuolla täytyy siirtää pois tavaransa.»
»Mutta tuossa vieressä on vaunu vielä aivan tyhjä — siellä istuu vain yksi herra.»
»Giessenin vaunu, eikä kenenkään muun ole lupaa astua siihen. Pyydän, astukaa sisään, sillä juna lähtee, taikka jäätte! Enhän tietysti voi joka perheelle hankkia eri vaunua.»
Sellaisia pikku kohtauksia sattuu joka junassa, joka radalla ja tulee aina vastedeskin, niin kauan kuin on olemassa kymmenen groschenin rahoja ja sikaareja matkustajien ja junailijain hyväksi.
Fritz ei istunut ensi kertaa junassa, ja vaikkei hän aluksi, tavallisen huolettomuutensa vuoksi, ollut erittäin välittänyt siitä, mihin ja kenen seuraan joutui, alkoi häntä lopulta vaivata vaunun yhä pahempi täyttyminen. Sinne oli tullut myös pari vanhempaa naista, jotka puhelivat keskenään ranskaa, mutta ääneen, moittien saksalaisten raakaa tupakoimistapaa. Se kävi hänelle lopultakin kiusalliseksi, hän tahtoi olla rauhassa, heitti senvuoksi pois sikaarinsa ja astui seuraavalla asemalla, Giessenissä, matkalaukkuineen ja sateensuojineen ulos etsimään toista, mukavampaa paikkaa.
Oikeastaan oli hänen aikomuksensa ollut matkustaa suoraan Kölniin ja sieltä kulkea Reiniä ylöspäin. Sitä varten hän oli varovaisuuden vuoksi — ja jättääkseen avoimeksi toisenlaisenkin päätöksen — ottanut matkalipun vain Giesseniin asti. Matkalla oli kuitenkin Raspen perhe yhä pyörinyt hänen päässään. Hänestä tuntui niin merkilliseltä, että heitä oli samaan aikaan suositeltu hänelle kahdelta eri taholta, ja hänessä heräsi tietysti uteliaisuus: hän tahtoi oppia tuntemaan ne molemmat nuoret naiset, jotka oli jo lapsina nähnyt ja joiden viehättävyydestä Klaus nyt oli niin paljon kertonut. Mitä muuten merkitsi, joutuiko hän ensin Mainziin vai Kölniin, ja sitten häntä huvitti ajatella, miltä hänen vanhan ystävänsä Klausin naama näyttäisi kuullessaan, että Fritz oli käynyt ennen häntä Mainzissa tuon perheen luona ja tutustunut tyttäriin.
Tässä mielessä hän osti Giessenissä lipun, ei Kölniin, vaan
Frankfurtiin ja läheni taas samaa junaa, jossa oli tänne asti tullut.
Entiseen vaunuun häh ei tahtonut mennä ja sanoi pistäen alijunailijan
käteen kolikon:
»Tupakoimattomien vaunuun, hyvä ystävä, missä saisin olla hiukan häiriintymättä — ymmärrätte kyllä.»
»Suurimmalla mielihyvällä, arvoisa herra», vastasi mies tavattoman kohteliaasti, — »ja niin kauan kuin sopii, mutta juna on tänään niin täynnä — ajatelkaahan vain, kaikki ne kylpymatkustajat, jotka tahtovat mennä peseytymään — se on toisinaan ihan mahdotonta.»
»No, niin kauan kuin sopii», nauroi Fritz, »ja sitten — jos on lupa pyytää — tulkaa mieluisaksi seurakseni. Se ei tuota teille vahinkoa.»
Kello soi, veturi vihelsi, ja juna huristi sileää rataansa, kunnes taas pysähtyi Butzbachissa, missä oli ihmistungos asemasillalla.
Fritz oli sijoittunut hyvillä mielin vaunuunsa, joka kuului tupakoimattomille, ja sytyttänyt jo toisen sikaarinsa. Nyt juna pysähtyi, ja hän katsoi ulos akkunasta, mielessä kaksi päämäärää: tarkastella ihmisten puuhia asemalla ja samalla estää sisäänpyrkiviä matkustajia kurkistamasta juuri tähän vaunuun. Hän helpotti sillä tavalla junailijan rakkaudentyötä, ja tämä hänen ystävänsä sai otsa hiessä ponnistella johtaakseen useampia seurueita pois »varatusta» vaunusta niin, ettei ylijunailija mitään huomaisi. Mutta hän ei kuitenkaan päässyt kaikista eroon, sillä matkustajia tunkeutui hänen kimppuunsa liian suurin joukoin, ja vaunuista alkoi olla puute.
»Ei käy enää!» ähki pieni, paksu mies, sininen virkatakki yllä, kun taas kerran kulki Fritzin ohitse, — »tänään on ihan peeveli irti — tuolla tulee taaskin uusi parvi.»
»Frankfurtiin! Tupakoimattomien vaunuun!» huusi vanhanpuoleinen, jotakuinkin tukeva, hiukan miesmäinen nainen, jota seurasi nuori tyttö.
»Täällä on vielä tilaa, arvoisat naiset!» sanoi ylijunailija, joka oli asiantuntijana silmäillyt melkein tyhjää vaunua, ja avasi samalla oven; »Tupakoimattomien vaunu! — Olkaa niin hyvät, astukaa kiireesti sisään, aika on täpärällä.»
»Sääli tuota havannaa!» huokasi Fritz heittäen juuri sytytetyn sikaarinsa ulos vastakkaisesta akkunasta ja itsensä erääseen nurkkaan. Nyt ei enää auttanut, oli mukaannuttava kohtaloonsa, ja hän näki vain, kuinka kolme naista peräkkäin astui sisään — vanhempi kahden nuoremman kanssa — liput otettiin pois, ovi oli jälleen suljettu, ja juna lähti tosiaan liikkeelle tuskin muutaman sekunnin kuluttua.
Naiset tarvitsivat jonkun verran aikaa, ennenkuin saivat jälkeensä työnnetyt, koko lukuisat tavaransa sijoitetuiksi ja omat paikkansa otetuiksi, ja viimeinen toimenpide oli jossakin määrin vaikea tavattomasti pömpöttävien krinoliinien vuoksi. Vanhempi nainen istuutui selkä veturiin päin likelle ovea — hän ei ensi kertaa kulkenut rautatiellä.
»Etkö tahdo istua tuohon nurkkaan, Olga?» kysyi hän nuoremmalta ranskaksi.
»Kiitos, mamma», vastasi tämä, »minäkin matkustan mieluummin selin, kipinöiden vuoksi, eikä meille kahdelle ole tilaa rinnattain — minä otan tuon osaston.»
Hän valitsi paikkansa viistoon Fritziä vastapäätä, joka istui kasvot eteenpäin avonaisen akkunan ääressä ja kevyesti kumarsi, kun toinen asettui paikallensa. Tyttö kiitti ystävällisesti ja erinomaisen sirosti. Kolmas nainen asettui vanhempaa vastapäätä, niin että kaikki neljä henkeä ottivat haltuunsa kukin vaunun neljänneksen.
Näiden sovittelujen kestäessä Fritzillä oli tilaisuutta ja aikaa tehdä havaintoja uusista matkakumppaneistaan.
Saksalaisia he eivät missään tapauksessa olleet, sen verran hän näki jo ensi silmäyksellä, siis nähtävästi venäläisiä, kuten nimi Olga ilmaisi — Olga! — se sointui viehättävältä — ja kuinka kuvankaunis olikin tyttö, jolle se kuului: heleän kastanjanruskea, melkein vaalea tukka ja suloiset, lempeät silmät! — Hän ei vain vielä voinut päättää, olivatko ne tummansiniset vai heleänruskeat, sillä tyttö oli kääntänyt ne häneen vain ohimennen ensimmäistä kertaa tervehtiessä. Hänellä oli musta hattu ja siinä tulipunainen flamingotöyhtö ja samanvärinen kaulaliina, tiiviisti ruumiinmukainen puku ja punasilkkinen vyöhikkö uumenilla.
Vanhemmalla naisella oli valkoinen puku; vaippa oli yltyleensä kirjailtu. Oikeastaan se oli huono tai ainakin epäkäytännöllinen matkapuku, sillä rautatiellä ei voi välttää nokea. Eikä se tietenkään enää näyttänyt aivan siistiltä. Muuten hänellä oli samanlainen hattu kuin tyttärellä ja perin päättäväinen ilme paksujen, hienolla viiksenaluilla päällystettyjen huulien ympärillä. Kuinka varmasti hän heti jännittikään jalkansa vastapäistä istumapaikkaa vasten! Saattoi nähdä, että hän tunsi olevansa junassa kuin kotonaan.
Kolmas nainen pysyi jonkun verran syrjässä ja oli myös yksinkertaisesti eikä likimainkaan niin kallisarvoisesti puettu — hän oli kaiketi seuranainen, ehkä vanhemman naisen kamarineiti, ja rouva oli varmastikin jokin puolalainen kreivitär, sillä alempia kuin kreivillisiä — vaikka yleensä vain nimellisesti — ei sieltä meille päin useinkaan tule.
Fritzin tarkastelu olisi varsin hyvin voinut loppua; mutta hänen katseensa osui yhä uudestaan viehättävään olentoon, joka istui viistoon ihan häntä vastapäätä eikä muuten ollut tietävinään, että siinä niin likellä oli mieshenkilö. Naiset näyttivät kaikissa tapauksissa järjestäytyneen olosuhteiden mukaan. He juttelivat edelleen hyvin vilkkaasti keskenään, nyt kerrassaan vieraalla kielellä — arvatenkin puhuen venäjää tai puolaa — josta Fritz ei ymmärtänyt tavuakaan. Mutta puhuivatko he hänestä? Ainakin he keskenään haastellessaan usein heittivät häneen tutkivan silmäyksen ja nauraa kuhersivat. Fritz kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä äkkiä hänet valtasi se ajatus, että hän kaiketi oli jonkun venäläisen tolvanan näköinen ja siinä tapauksessa varmasti herätti naisissa hilpeyttä. — Se oli ihan kiusallista, kun hän vain ajattelikin sellaisen sattuman mahdollisuutta.
Hän painautui nurkkaansa suuttuneena itseensä ja koko maailmaan. Polttaa hän ei uskaltanut — hänelle naurettiin vielä lisäksi, eikä hän edes ymmärtänyt, mitä vieraat keskenään puhuivat.
— Ja vanha nainen oli naamaltaan niin julkea, nenä niin pystyssä — entä sitten nuorin! Fritz säikähti, sillä kun hänen synkkä katseensa juuri etsi tyttöä ja silminnähtävästi oli päättänyt hänenkin viehättävissä piirteissään keksiä jonkun vian taikka ainakin yhdennäköisyyttä äidin kanssa, kumartui suloinen olento äkkiä häneen päin ja sanoi saksaksi, vaikka hiukan vieraalla korostuksella, mutta sydämellisellä, hopeanheleällä äänellä: »Häiritseekö se teitä, jos tupakoimme, herra?» Fritzin naama lienee sillä hetkellä näyttänyt jotakuinkin nololta, sillä hän tuijotti kysyjään niin kummastuneena, että tytön poskiin samassa tuli pari kaikkein sominta kuoppasta. Se taas saattoi Fritzin jälleen järkiinsä, hän lensi tulipunaiseksi ja sammalsi hämillään, hapuillen omaa sikaarikoteloaan:
»Arvoisa neiti; ei suinkaan. Ehkä suvaitsette, että tarjoon teille sikaarin —?»
»Ei, kiitos, ei koskaan», vastasi tyttö nauraen, ja ojensi torjuvasti pientä kättään, »meillä on omat sikaarit mukana!»
Ja kun hän taaskin oli parilla sanalla puhutellut seuralaistaan, ottivat he kumpikin hyvin somasti punotut sikaarikotelot esiin, ja Fritz huomasi ihmeeksensä, ettei heiltä puuttunut sytytinvehkeitäkään: he olivat siis täydellisesti varustettuja. He nauroivat ja rupattivat jälleen omalla selittämättömällä kielellään huolimatta vieraasta enempää, häneen edes katsahtamatta, sillä nuoresta maalarista tuntui yhä vielä aivan kuin he puhuisivat hänestä. Tuolla vieraallakin kielellä, jota he eivät voineet uskoa hänen ymmärtävän, he kuiskasivat pari kertaa muutamia sanoja, niin ettei edes voinut kuulla eri äänteitä. Kamarineiti tai seuranainen (Fritz ei päässyt siitä selville) ei muuten sekaantunut keskusteluun, vaan katseli ääneti ulos vastapäisestä akkunasta. Kenties ei hänkään ymmärtänyt vierasta kieltä.
Ainahan tulee hyvin epämieluinen tunne, jos epäilee olevansa puheenaiheena jonkun seuran salaperäisessä keskustelussa; vielä enemmän, jos nuori, rakastettava tyttö kuuluu siihen ja näyttää erinomaisesti siitä nauttivan, ja se kävi nuoresta maalarista lopulta niin kiusalliseksi, että hän päätti tehdä siitä lopun millä hinnalla hyvänsä.
»Arvoisa neiti», huomautti hän vastassaan istuvalle naapurille, tällä kertaa ranskaksi, kenties siten aikaansaadakseen yleisemmän yhteyden, »kenties suvaitsette minunkin sytyttää sikaarin!?»
»Oo, varmasti, varmasti!» huudahti nuori nainen, »kuinka me tahtoisimme sitä teiltä evätä, kun itse poltamme, mutta», lisäsi hän käyden punaista punaisemmaksi, »olen varmaankin puhunut hyvin huonosti saksaa, kun puhuttelette minua nyt ranskaksi.»
Nyt oli Fritzin vuoro punastua, ja sen hän tekikin perinpohjaisesti, tuskin kyeten sammaltamaan kömpelöjä anteeksipyyntöjä, ettei suinkaan niin ollut laita, ja että hänen tavastaan ääntää saksankieltä tuskin voisi häntä luulla muukalaiseksi. Tarkoituksensa hän näytti kuitenkin saavuttaneen, sillä vanhempi nainen, huomattuaan voivansa puhella hänen kanssaan, aloitti nyt keskustelun ja kysyi, minne hän oli matkalla.
Nytpä ei nuori retkeilijämme sitä vielä itsekään tiennyt ja saattoi ilmaista vain ensimmäisen määräpaikkansa: Frankfurtin, jossa sitten vasta piti päättää, jäisikö hän sinne joksikin aikaa vai jatkaisiko mahdollisesti matkaansa heti Mainziin. Hän mainitsi siis olevansa vain huvimatkalla ja jättävänsä riippumaan asianhaaroista, mihin suuntaan lähinnä jatkaisi.
»Olette kai käynyt Varsovassa?» kysyi vanha nainen jälleen, ja Fritz tunsi veren nousevan kasvoihinsa — tuon takana oli taaskin jokin kirottu yhdennäköisyys puolalaisen kanssa.
»Miksikä niin otaksutte?» kysyi hän heti epäilevänä. »Minä en tunne
Varsovaa enkä ole koskaan siellä ollut.»
»Tosiaanko? Mutta minä olisin kuitenkin voinut vannoa kerran teidät siellä nähneeni.»
Aivan niin kuin hän oli otaksunut! Siitähän voi tulla ihan hulluksi!
»En», sanoi Fritz päätään ravistaen, »arvoisa rouva on erehtynyt; en tunne Puolaa ollenkaan enkä ole jalallanikaan astunut yli Saksan rajan paitsi Italiaan ja Sveitsiin.»
»Se on kummallista!» vakuutti rouva ja innostui jälleen kovaonniseen puolanpuhumiseensa seuralaisensa kanssa, ottamatta huomioon nuorta miestä. Tyttö taisi kuitenkin huomata, ettei se ollut aivan säädyllistä, ja ystävällisesti Fritziin kääntyen sanoi tälle, että he kaikissa tapauksissa matkustivat yhdessä Frankfurtiin asti, koska heillä oli aikomus mennä Mainziin viipyäkseen siellä jonkun aikaa ja sitten edelleen Reiniä alaspäin.
»Minä aion myöskin suoraan Mainzin kautta», sanoi Fritz äkkiä päättäväisenä, sillä nuori nainen oli hänestä kovin miellyttävä eikä hänellä Frankfurtissa ollut erikoisesti mitään tehtävää. Hän käytti nyt jälleen saksaa osoittaakseen tytölle, että tämä oli häntä väärin epäillyt.
»Mutta miksi ette puhu ranskaa?» kysyi tyttö. »Minä tulen paljon paremmin toimeen sillä kielellä.»
»Ette suinkaan paremmin kuin saksaksi, arvoisa neiti», vastasi Fritz kohteliaasti, »enkä minä itsekään osaa sitä puhtaammin.»
»Te olette hyvin ystävällinen», sanoi nuori tyttö hymyillen ja näytti samalla pari riviä ihania helmihampaita, »kun ette ole lainkaan huomaavinanne heikkouttani. Mutta minä rakastan saksankieltä ja käytän sitä mielelläni; oikeastaan tahdoin teiltä kysyä: tunnetteko Frankfurtia ja voitteko kenties suositella hyvää hotellia? Siellä kuuluu olevan se vaara, että muukalaisia puijataan.»
»Tähän asti olen aina asunut Landsbergillä», sanoi Fritz, »ja aion tällä kertaa myöskin olla siellä yötä; se on hyvä hotelli ja hinnat kohtuulliset. Siellä ei tarvitse pelätä kiskomista..»
»Hyvä — Landsberg, sanoitte?»
»Niin juuri.»
»Merkitsen sen nimen muistiin ja olen teille hyvin kiitollinen. Mutta sallinette minun vielä kysyä — te olette kai taiteilija, eikö niin?»
»Maalari kyllä.»
»Niin minäkin otaksuin — kummallista on, että useimpien ihmisten ulkomuodosta voi päätellä, mikä ammatti heillä on. Heissä täytyy olla jotakin, mikä heti viittaa oikeaan suuntaan.»
»Ammatin tomu», hymyili Fritz, joka tuskin kuuli sanoja, kuunnellen vain viehkeätä sointua.
Kerrassaan ihastuttavaa oli sitä kuulla, niin erillisinä ja kuitenkin kulkusten tavoin heleinä pulppusivat eri tavut hänen huuliltaan. Fritz olisi voinut istua tuntikausia sitä kuuntelemassa. Eikä häntä voinut tosiaankaan moittia, sillä kun hän oli maalari, oli ihanan tytön moitteeton olemus hänelle tietysti mieluinen ja tervetullut ilmiö, ja lisäksi tuli tytön vapaan ja samalla täysin säädyllisen, jopa ylhäisönkin esiintymisen lumous.
Olisiko kukaan saksalainen tyttö niin vapaasti ja samalla niin tosiystävällisesti muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ja ilman esittämistä keskustellut vieraan miehen kanssa? Eipä suinkaan — taikka vain harvinaisissa ja poikkeuksellisissa tapauksissa, ja tässä se tuli aivan kuin itsestään. Ja kuinka viehättävää oli katsella, kun hänen pikku sikaarinsa savu siroissa kiemuroissa työntyi hänen huultensa lomasta — entä itse huulet!
Taaskin pysähdyttiin asemalle — se oli Hanau, ja nyt otettiin käytäntöön kaikki vaunut, jotka täyttyivät israelilaisten perheiden kansainvaelluksesta viedäkseen heidät kotiseudulleen Frankfurtiin.
»Tänne mahtuu vielä neljä henkeä!» sanoi ylijunailija, joka aukaisi oven ja itse tarkasti, »käykää nopeasti sisään!»
»Mutta mee on viis henki, herr konduktöör», sanoi vanhahko nainen, jolla oli vasemmalla käsivarrella oikea jättiläiskori ja oikealla kirkuva lapsi.
»Lasta ei oteta lukuun», sanoi junailija, »rientäkää vain!»
»Mutta Jaakob täyty kans tulla — mee ei voi ero — Jaakob, miss sää on?»
»Tehkää niinkuin tahdotte!» huusi junailija, »minulla ei ole enää aikaa — se on viimeinen vapaa vaunu, muutoin täytyy pistää teidät kaikki eri vaunuihin.».
»Vanhurskas jumala — lapsista ero!» huusi nainen ja kiiti kuin nuoli ovesta sisään.
Olga livahti vikkelästi paikaltansa äitinsä puolelle, ettei joutuisi hänestä eroon, ja hiukan neuvokkaampana olisi Fritz voinut häntä seurata; mutta hän menetti oikean ja ainoan mahdollisen hetken, ja muutamaa sekuntia myöhemmin oli juutalaisperhe, mies, vaimo ja jälkeläiset, sysäytynyt hänen ja Olgan väliin. Vieläpä Jaakobkin oli päässyt sisään ja, kun ei enää saanut paikkaa, jäänyt seisomaan, mutta istuutui kuitenkin samassa, koska taakse nähtävästi otettiin vaunuja ja juna nykäisi, vanhemman puolattaren syliin, joka siitä hirmustuneena syöksyi pystyyn ja huusi junailijaa.
Fritz piti hänen puoltaan ja kutsui paikalle erään junamiehen antaen tälle ilmi ylimääräisen Jaakobin. Viimemainitun piti nyt mennä pois vaunusta hakemaan toista paikkaa, mutta äiti ei tahtonut. Jaakobin täytyi muka jäädä siihen, missä oli, sillä hän kuului perheeseen — kernaammin saisi joku toisista matkustajista mennä pois. Valitettavasti ei tämä esitys häntä yhtään auttanut — Jaakobin täytyi jälleen lähteä ulos ja hän katosi heti senjälkeen ulkona alkaneeseen hämärään äidin huutaessa kerta toisensa jälkeen:
»Jos mee sit tavatais Frankfurtis se Jaakob!»
»Oleisko onnettomuus», sanoi paljon viisaampi isä, »jos ei tavatais, kun hää tietä miss’ mee asu Frankfurtis?»
Sitten laskettiin myttyjen lukumäärä junan lähtiessä hitaasti liikkeelle — piti olla kuusi kappaletta, mutta oli vain viisi — kaikki heitettiin hurjaa vauhtia sekaisin.
»Niin totta kun mää elä ja ole terve», huusi vanha rouva, »mult’ puutu nahkaväsky ja portemonne siin ja neljä guldeni kolmekymment kreutseri selvä kulta — äsken se veel ol’.»
Jopa hän vaati sitäkin, että junan pitäisi jälleen pysähtyä.
»Mine tahtos, et Rothschild olis mee niin paljo velka», sanoi vanha mies, »kuu mee pitäs maksa, jos tää juna pysähtä pitäs — äl melu — sää löytä se kyll’.»
Hän oli oikeassa; pikku Rebekka muisti, että Jaakob oli sen pistänyt suurempaan koppaan, ja ilohuudoin se sieltä löydettiin ja vedettiin esiin nähtäväksi, oliko kukkarossa vielä neljä guldenia ja kolmekymmentä kreutseriä, ja sitten se pistettiin samaan kätköön takaisin.
Nyt ei voinut enää ajatellakaan keskustelemista. Vastatullut perhe piti siitä huolta äänekkäimmällä tavalla ja oikealla juutalaismurteella ihan yksin, ja Fritz, joka huonotuulisena painui nurkkaansa, sai nyt kuulla, kuinka jotkin Rosengartenit sentään olisivat miellyttävää väkeä, ellei ukko niin rehentelisi kaupoillaan ja rouva käyttäisi aina vain pelkkiä silkkipukuja, että nähtäisiin mitä valioihmisiä oltiin, ja jos lapset olisivat olleet vain pikkuruisen kiltimpiä, ja että Levi Sommerthal joka tapauksessa hakkaili Sarah Goldthalia ja Sarah mieluummin tahtoi luutnantin — se turhamainen kopeileva kapine!
Sanalla sanoen, tällä tavalla mentiin Frankfurtiin saakka vain muutamien välikohtausten keskeyttäminä — pikku Rebekka oli näet istunut mukaan otetulle voileivälle eikä ainoastaan likistänyt sitä ihan litteäksi, vaan myös lähemmän tarkastuksen mukaan saanut vastaavaan kohtaan rasvatahran silkkihameeseensa. Siitä kauhistuneena äiti pudotti kutimensa, josta osa puikkoja varisi sinne tänne pitkin vaunun lattiaa ja muiden matkustajien mukavuudeksi jälleen aika vohkinan ohella talteen hapuiltiin. Vaunuun oli tullut kuvaamaton häiriö, jonka tuoreiden eväiden haju teki vieläkin vastenmielisemmäksi. Onneksi ei matka enää ollut kovinkaan pitkä, ja Fritz kiitti luojaansa, kun veturi päästi pitkähkön, kimakan huutonsa — merkiksi, että lähestyttiin pääteasemaa. Siellä he jättivät tuon rakastettavan perheen omiin heteisiinsä, isän ja lapset ahkerasti hakemaan puuttuvia avaimia samalla kun äiti ulkona junasillalla levottomana huuteli Jaakobiaan ja lopulta pääsi rauhoittumaan, kun kaukaa sai vastauksen.